Imperiumin toimituksen parhaat levyt 2012

Levyvuoden 2012 päätöskatsauksessa toimittajamme nimeävät viime vuoden herkut. Suosikkilistoiltamme ei löytynyt vuonna 2012 yhteensäkään kuin kahdeksan suomalaismenestyjää, mutta raskas musiikki tuntuu hiovan toimituksemme makunystyröitä oikeaan suuntaan entistä laajemmalla tyylikirjolla.

Seuraavassa Imperiumin toimituksen valinnat vuoden 2012 parhaiksi levyiksi, toimittaja kerrallaan, olkaa hyvät!

 

ANTTI KORPINEN:

Useastakin syystä vuonna 2012 ostin vähemmän kuluneen vuoden julkaisuja kuin yli kymmeneen vuoteen. Uutta musiikkia tuli silti kuultua arviolta noin sadan albumin verran, mutta tätäkin top-viitosta laatiessani jouduin silti turvautumaan yhteen uusintajulkaisuun. Eritasoisia pettymyksiä julkaisivat niin ikisuosikkini Anathema ja Antimatter kuin odotetut albumidebytantit Year of the Goat ja Wrathprayer. Varsinaisen top5-listan ulkopuolelta pirteiksi tuttavuuksiksi nostaisin Purity Ringin elektrosti ja eteerisesti popahtavan Shrinesin, Grimesin tummempaa ja sisäänpäinkääntyneempää elektroa esittelevän Visionsin sekä Antero Lindgrenin maanläheisen Motherin.

 

VEMOD: "Venter på stormene"

Tämän levyn nimibiisi on mielestäni yksi 2000-luvun parhaista black metal -kappaleista. Hartaudella muovattu albumi iskeytyi kuultavakseni ensilumen aikaan, ja vaikka levyn 45 minuutista lähes puolet on vahvasti ambient-pohjaista musiikkia, onnistuu albumi jokaisella kuuntelukerralla puhaltamaan sieluun pienen talvimyrskyn siemenen.

 

CHARON: "Sulphur Seraph (The Archon Principle)"

Jos Vemodin liekki on jääkylmä, niin lämpömittarin toisesta ääripäästä löytyy Charonin debyyttilätty "Sulphur Seraph (The Archon Principle)". Vanhan koulukunnan luut saavat ympärilleen tuoretta lihaa seitsenkielisten kitaroiden möyrinnästä ja muutenkin napakasta mutta maanläheisestä tuotannosta. Riffikylläinen levy on yksi intensiivisimmistä death/black-albumeista sitten Adoriorin "Author of Incestin", mikä kertonee Sulphur Seraphin paatoksesta riittävästi. Hitaampaakin murinaa ripotellaan pitkin levyä kappaleisiin riittävästi, joten 38 minuuttia on tänä vuonna harvoin tuntunut kiitävän ohi yhtä nopeasti kuin tätä levyä kuunnellessa.

 

HEXVESSEL: "No Holier Temple"

Vuoden kenties odotetuimmasta albumista ei kuoriutunut aivan sitä ylimaallista folk rock -levyä kuin olisin toivonut, mutta siitä huolimatta "No Holier Temple" kuuluu tälle listalle. Viimevuotista "Dawnbearer"-debyyttiä bändivetoisempi "No Holier Temple" vie Hexvesselin omintakeisempaan ja monivaikutteisempaan suuntaan, kun hartaaseen folk-psykedeliaan yhtyvät milloin välimerellinen trumpetti, milloin protoheviä muistuttavat riffit. Kaiken tämän vetää yhteen Mat McNerneyn tunteikas ja herkkä laulutulkinta, jolle ei nykymaailmasta löydy montaa verrokkia.

 

GRAND MAGUS: "The Hunt"

Tästä sijasta kamppailivat myös Chaos Echoesin murskaava "Tone of Things to Come", jo pitkään huimaa potentiaalia osoittaneen Mglan tähän mennessä paras tuotos "With Hearts Towards None" sekä parin vuoden takaisen Écailles De Lunen pettymyksen jälkeen kultareunusteiselle unipopin ja black metalin yhyttävälle polulle palanneen Alcestin "Les voyages de l'âme". Tätä kirjoittaessa korvissa raikaa kuitenkin tyylipuhdas hevimetalli. "Silver Moonin" ja "Son of the Last Breathin" kaltaisten timanttien varjosta löytyy monta muutakin hienoa kappaletta. Voimallista, voimaannuttavaa ja samalla tunteikasta metallia perinteisistä raaka-aineista, jotka terävä sävellyskynä ja vokalisti JB:n upea lauluääni kirkastavat yhdeksi tämän vuoden helmistä.

 

MARQUIS DE SADE: "Somewhere Up in the Mountains" / SANCTUS: "Music for Mars"

Ja sitten se uusintajulkaisu. Tai kuten nopeimmat huomasivat, itse asiassa kaksi. Omintakeisilla 80-luvun alun NWOBHM-bändeillä Marquis De Sadella ja Sanctusilla on kitaristi San Remon lisäksi yhteistä sen verran, että niputan nämä julkaisut yhteen. Molemmat bändit käyttivät aikanaan hienolla tavalla hyväkseen syntikoita, jotka tuovat yhtyeiden sointiin oman mielenkiintoisen ulottuvuutensa. Jotain bändien uran lyhytkestoisuudesta kertoo se, että yhtyeiden kaikki nauhoittamat kappaleet saadaan helposti mahtumaan näille uusintajulkaisuvinyyleille. Marquis De Sade ansaitsee paikan omassa henkilökohtaisessa hevikaanonissani jo pelkästään typerryttävän ylvään Somewhere Up in the Mountains -biisin ansiosta, kun taas Sanctusin lähes psykedeelinen heavy metal on tämänkin päivän kriteereillä todella ainutlaatuista ja tarttuvaa kuultavaa.

 

SERPENT:

 

ENSLAVED: "RIITIIR"
Enslaved on tehnyt jälleen kerran mahtavan onnistumisen. Kun huomaa fiilistelevänsä "Material"-biisin upean kitarasoolon parissa tai avausbiisin yleisen lennokkuuden avulla, ei auta kuin olla kiitollinen. "RIITIIR" ei taatusti ole jokaisen pirtaan sopiva teekupponen, mutta meille, joille se sitä on, se edustaa niin sanotusti täysillä.

 

PARADISE LOST: "Tragic Idol"

"Tragic Idol" on hyvinkin tasavahva levytys, joka kantaa itsensä alusta loppuun vääjäämättömällä voimalla ja sudenkuoppiin astumatta. Samalla se on myös kovin yllätyksetön ja tietyllä tavalla vähäpiirteinen levytys. Kaikkiaan "Tragic Idol" kuitenkin on napakka paketti ja mielestäni hyvinkin tasainen tätä edeltäneen "Faith Divides Us..." -lätyn kanssa, tuoden jossain määrin mieleen juurikin muinaiset "Icon"- ja "Draconian Times" -levytykset. Soundit, Holmesin vahva ja monipuolinen äänenkäyttö sekä tunnistettavat kitaraliidit ovat juuri niitä vahvuuksia, jotka nostavat tämänkin julkaisun, eh, ikoniselle, ellei jopa suorastaan idoliselle tasolle.

 

MGŁA: "With Hearts Toward None"

"With Hearts Towards None" on äärimmäisen tasapainoinen levytys. Vain harvat kohdat nousevat tasavahvan riffikimaran yläpuolelle ja parantamisen varaa on vain vähän. Mainittavimmiksi kenties nousevat levyn aloittavat ja lopettavat raidat, joiden melodisessa tarttuvuudessa on jotain huumaavaa. Koko komistus on vielä vahvistettu terävillä ja selkeillä rääkylauluilla, jotka ovat eittämättä genren paremmalta puolelta. "With Hearts Towards None" on yksi parhaimpia black metal -levytyksiä koko vuonna.

 

BAPTISM: "As the Darkness Enters"
Hyvä osoitus Baptismin tyylitajusta ja herra Lord Sarcofagianin kyvykkyydestä uudistaa yhtyettä vuodesta toiseen, tasaisen vahva ja hyvin onnistunut levytys, tasaisen hyviä soundeja myöden. Sen verran vahva kokonaisuus, että uskallan nostaa tuotoksen yhdeksi vuoden parhaimmista levyistä. Lord Sarcofagian on kyvykäs säveltäjä, tasaisen hyvä ärisijä ja Baptism on nykykunnossaan yksi Suomen parhaita black metal -orkestereita.

 

BEHEXEN: "Nightside Emanations"

Suomen kovimpiin black metal -rykmentteihin kuuluva Behexen on tehnyt upeaa jälkeä jokaisella kolmella edeltävällä kokopitkällään. "Nightside Emanations" annostelee sisuksistaan mustaa paholaisenpalvontaa eri tavoin, mutta vahvasti tyylistään kiinni pitäen. Soundit, laulupuoli ja sovitukset ovat kaikki nasevasti kohdallaan ilman narinoita. Näin vahvassa paketissa moista ei kuitenkaan voi pitää isona puutteena. Kaikkiaan äärimmäisen onnistunut teos.
 

 

TUOMAS VALTANEN:

 

BARONESS: "Yellow & Green"

Tämä on valintani vuoden levyksi. Baronessin "Blue Record" oli muutama vuosi sitten täysin mielen räjäyttävä kokemus, mutta "Yellow & Green" pistää vielä paremmaksi. Melodista, tarttuvaa, kaunista, haurasta, teknistä, tunteikasta, kiedottuna laulaja/kitaristi John Baizleyn (jälleen kerran) upeaan kansitaiteeseen. Yhtyeen veto Tuskassa oli myös vuoden hienoimpia keikkakokemuksia.

 

SOUNDGARDEN: "King Animal"

Siis voi hyvä isä, miten paljon tätä yhtyettä fanitin lähes parikymmentä vuotta sitten. Kun kuulin paluusta ja uudesta levystä, pelkäsin pahinta, mutta odotuksia oli silti vaikea pitää alhaalla. Onneksi ei tarvinnut pettyä: Soundgarden on täällä taas, lähestulkoon yhtä terävänä kuin 1994 – ainakin terävämpänä kuin 1996. Kuunnelkaa nyt vaikka "Non-State Actor".

 

UFOMAMMUT: "Oro: Opus Primum" & "Opus Alter"

Niputan nämä kaksi yhdeksi kokonaisuudeksi. Ufomammutilta tiesi mitä odottaa ja samalla pystyi luottamaan laatuun. Alkuvuodesta julkaistu "Opus Primum" oli mainio ja syksyinen "Opus Alter" ehkä jopa hieman paransi  siitä. Hämyistä ja ufoilevan raskasta, eli täydellistä musiikkia.

 

GRAVEYARD: "Lights Out"

Ruotsin toinen retrorock-yhtye tykittää erinomaisen jatkon loistavalle "Hisingen Bluesille". Tarttuvia ja erittäin hyräiltäviä biisejä, eikä yhtään hutia.

 

HEXVESSEL: "No Holier Temple"

Viime hetkellä Ruotsin sen toisen retrorock-yhtyeen, Witchcraftin, uutukaisen ohi kiirii listalleni Hexvessel, jonka edellinen lätty jäi jostain syystä noteeraamatta. Tunnelmallista metsähippeilyä kärpässienten valtakunnassa, missä maahiset hakkaavat puita nyrkein kumoon. Vivahteikas, sävykäs, synkkä, painostava, satumainen, kaunis, jämerä, leijuva... tästä saanee osviittaa. Kunnioita itseäsi ja hanki tämä levy.

Erityismaininta: TOMBSTONED: "Tombstoned" 7”

Tästä bändistä kuullaan vielä. Erinomaista doomia Electric Wizardin jalanjäljissä, todistettavissa ensi kesänä myös Tuskassa. Mutta menkää nyt ihmeessä klubeille väijymään. Seiskatuumaisella on kaksi erinomaista kappaletta, ja lisää on ladattavissa yhtyeen Bandcampissa. Väkevä suositus.

Pahimmat pettymykset: ANATHEMA: "Weather Systems"

Yltiöpäinen taivaanrannanmaalari Danny Cavanagh on melkein kasvattanut itselleen siivet kaikessa enkelinpölyisessä kaihomielisyydessään, mikä oikeastaan alkaa pikku hiljaa vituttaa Yhtye on kasvanut tunnelmarock-yhtyeestä jonkinlaiseksi leijuntakollektiiviksi, jota ei jaksa enää edes mennä keikalle katsomaan. Kolme viimeistä levyä on ollut hienoista laskusuhdannetta, ja vaikka kuinka yritän, ei tätä himmailua jaksa paria biisiä enempää kerralla. Kiitos ja näkemiin, luottoraja tuli täyteen.

 

MAPE OLLILA:

 

ATOMA: "Skylight"

Ruotsalaisen doomcore/postmetal/huminasurina/mikälie-kollektiivin avaruusooppera on sitä tavaraa, jota kuuluu katsoa silloin kun se viimeinen iso valkoinen välähdys tulee ja lopettaa kaiken. Kaunista epätoivoa puettuna utopisen avaruuskolonialismitarinan kaapuun. Luvattua maailmanloppua ei joulukuussa tullut, mutta "Skylightia" kuunnellen on hyvä odotella, josko se olisi vaikka vain myöhästynyt...

 

PEEPSHOW: "Brand New Breed"

Mitä hittoa Britanniassa on tapahtumassa? Omakustanneyhtye paukauttaa tiskiin sellaisen melodisen rockin pommin, että sitä olisivat kadehtineet muinaiset munapussihevimestaritkin kaukaisella 80-luvulla. Melodioissa vanhat kujeet + täydellisen tätä päivää olevat sanoituksen Illuminateineen, läntisen maailman rappioineen, salaliittoteorioineen ja vallankumouksineen on yhdistelmä, joka toimii kuin häkä suljetussa autotallissa!

 

THE MORNING AFTER: "Legacy"

Lisää nuorta, nälkäistä ja perkeleellisen tarttuvaa brittiläistä melodista rockia, jossa yhdistyy piirteitä niin kasariajoilta kuin tuoreemmistakin musiikkityyleistä. Pirtsakkaa ja sopivalla tavalla vielä autenttisesti amatöörimäistä, ja hiton uskottavaa rallattelua.

 

DRAGONFORCE: "The Power Within"

Uusi laulaja = uudet kujeet? No, ei nyt sentään, mutta nälkävuoden mittaisista tilulilu-infernoista piirun verran kappaleorientoituneemmaksi muuntautuminen on tehnyt DragonForcelle valtavan hyvää. Eikä muuten pahaa tee se uusi laulajakaan!

 

MUSE: "2nd Law"

Britanniaan 4/5 vuoden parhaimmistosta? Kaikkea sitä. Musen joka suuntaan rönsyilevä rockteos tunkee muuten heavyntäyteiselle listalleni pelkästään jo sen vuoksi, että se saattaa vuoden loppuneljänneksen kynnykselle osuneesta julkaisuajankohdastaan huolimatta olla vuonna 2012 eniten kuuntelemani yksittäinen albumi. Hämmentävää. Mutta niin on itse levykin. Ja koko bändi.

Suuri joukko muita yrittäjiä jäi keikkumaan listan tietämille, mutta osastoon "ei stten ehkä kuitenkaan", sillä vaikka useimmat niistä ovat tehneet ilmestyessään ensikuuntelulla järisyttävän vaikutuksen, ne vaativat tiettyä mielentilaa tai täydellistä keskittymistä kolistakseen "kybällä", eikä niiten siten ole kaiken muun kiireen keskellä tullut kuunneltua kovinkaan paljoa. Näihin kuuluvat intialaisen Skyharborin hieno modernin progemetallin tuplateos "Blinding White Noise: Illusion & Chaos", islantilaisen Kontinuumin eeppisen jykevä ja majestettinen maisemointi "Earth Blood Magic" ja australialaisen Ne Obliviscarisin aivot Gordionin solmuun nykäisevä härömetalliteos "Portal of I". Lisäksi roppakaupalla propseja on annettava vuoden - jos ei jopa kaikkien aikojen - parhaalle jenkkirocklätylle, Shinedownin "Amaryllisille" ja vuoden parhaalle aor-kiekolle, niin kierrätystä kuin se onkin, iki-ihqun Daren "Calm Before The Storm 2:lle".

 

ESKO JUHOLA:

 

OVERHEAD: "Of Sun and Moon"

Overhead on suomalaisen progressiivisen rockin kärkinimiä. Suosio on tähän mennessä ollut suurempaa ulkomailla, mutta pakkohan bändin on tämäntasoisella materiaalilla breikata jossain vaiheessa myös Suomessa. Kontrastirikas levy on yhtyeen raskain tuotos, josta hyvänä esimerkkinä loppupuolen biisipari "Last Broadcast" / "Alive". "Of Sun and Moon" on yhtyeen paras levy ja melkoisella kaulalla myös tämän vuoden paras levy.

 

IT BITES: "Map of the Past"

Progressiiviseksi popiksi kuvailtu It Bites eli suuruudenaikoja 80-luvun puolivälissä. Yhtye teki jokseenkin yllättävän paluun 2006 uuden laulajan kera. Parhaiten ehkä Arenan kitaristina tunnettu John Mitchell on laulajana karismaattinen tapaus. Parasta "Map of the Pastissa" on kuitenkin tarttuvat ja kuuntelua kestävät kappaleet. Levy ei notkahda kertaakaan kestonsa aikana.

 

MIKA: "Origin of Love"

Joku saattaa tästä ärsyyntyä, toiset ihmetellä, mutta minä olen ollut Mika-fani jo ensimmäisestä levystä lähtien. "Origin of Love" on miehen kolmas levy, joten tässä vaiheessa lienee jo aika tulla kaapista ulos ja tunnustaa, että minä tykkään. Mikalla ei ole mitään tekemistä rockin tai metallin kanssa, vaan mies kirjoittelee käsittämättömän tarttuvia pop-kappaleita pettämättömällä melodiantajulla. Kahteen aikaisempaan levyyn verrattuna "Origin of Love" on simppelimpi, mutta vähintään yhtä hyvä tuotos. Samalla tavoin levy sisältää muutaman ihan umpisurkean kappaleen, mutta sen päälle on sitten kymmenen loistavaa.

 

WARDER: "Escape Plan" EP

Warder on kanadalainen hevibändi, jonka debyytti-EP tipahti eräänä päivänä täysin pyytämättä postiluukusta. Kansitaidekaan ei paljoa luvannut, mutta musiikki oli kaikinpuolin tarttuvaa heviä Avenged Sevenfoldin, Dream Theaterin ja King Diamondin hengessä. Yhtye osaa kirjoittaa tarttuvia runttauksia, mutta myös eeppisempiä kappaleita, kuten yli 10-minuuttinen "Fight Before the End" osoittaa. Vuoden tulokaspalkinto menee tänä vuonna Warderille.

 

THRESHOLD: "March of Progress"

Yhtyeen alkuperäinen vokalisti palasi bändiin ja yhtye teki jälleen yhden hyvän levyn. Levyn avaava "Ashes" on yksi tämän vuoden kovimmista avauskappaleista. Damian Wilson on ehtinyt ikääntyä parikymmentä vuotta, mutta kuulostaa edelleen aivan yhtä hyvältä. Vaikka Threshold luokitellaan kerta toisensa jälkeen progressiiviseksi metalliksi, on bändin vahvuus ennen kaikkea kyvyssä kirjoittaa yksinkertaisesti hyviä, melodisia kappaleita. "March of Progressilla" myös bändin muut jäsenet ovat päässeet kirjoittamaan biisejä, mikä on ainoastaan hyvä asia

Maininnan tänä vuonna ansaitsevat myös Status Minor, jonka toinen albumi "Ouroboros" on kaikin puolin tasavahva esitys. Kamelot teki hienon paluun Seventh Wonder -vokalisti Tommy Karevikin kanssa. Viikatteen "Petäjäveräjät" oli ilmestyessään pieni pettymys, mutta on siitä huolimatta soinut soittimessa. Livenähän uudet biisit toimivat mainiosti. Maininnan ansaitsee myös Simulacrum, joka soittaa taidokasta, mutta siitä huolimatta biisikeskeistä progemetallia. Toinen levy on jo teossa ja ties mitä sieltä vielä tulee.

 

NIKO KAARTINEN:

 

PERIPHERY: "2"

Djentit ja coret ja muu soosi alkaa olla jo genremääritystensä puolesta sellainen lieteallas, että tyydyn pitämään Peripheryä progressiiivisena metallina. Yhtyeen kakkoslevy oli yksi vuoden piristysruiskeista. Bändin soitanta ei ole kaoottista, vaan kappaleet ovat monipuolisia progeteoksia modernein maustein. Eli kitaroissa on aika paljon kieliä ja koneitakin siellä säksättää taustalla, mutta biisit ovat ennen kaikkea hyviä. Vuoden positiivinen, puskista tullut yllättäjä.

 

WINTERSUN: TIME 1"

Jari Mäenpään uutta Wintersunia odotettiin niin kauan, että siihen kohdistui kohtuuttomat odotukset. Julkaisu jakoikin mielipiteitä, mutta itse pidin yhtyeen talven piiskaamasta, sinfonisesta ja aggressiivisesta "Time I"-albumista. Tuotanto on Nightwish-kokoluokkaa, mutta tässä yhteydessä mahtipontisuus toimii. Lisäksi paketti jo sopivan napakka, täysimittaisena tuplajulkaisuna Time olisi voinut olla liian hitaasti sulava kokonaisuus.  

 

BARONESS: "Yellow & Green"

Baronessin "Blue Album" teki jo aikoinaan vaikutuksen. Tuplakattaus "Yellow & Green" vei yhtyeen entistä syvemmälle 70-luvun progeen ja rockiin yhtyeen silti kuulostaessa aidosti omalta itseltään eikä vaikutteidensa summalta. Tuplalevyssä on aina ähkyn riski, mutta "Yellow" ja "Green" ovat molemmat maltillisen mittaisia, helposti sulateltavissa olevia kokonaisuuksia. Erikseen vahvoja, mutta yhdessä voittamattomia.

 

ANATHEMA: "Weather Systems"

Monet eivät Anatheman fiilistelevään ja hiljalleen kasvavaan ja kiehuvaan suuntaan menneestä musiikista enää perusta lainkaan, mutta itselleni "Weather Systems" oli vuoden ehkäpä tunnelmallisin levyjulkaisu. Yhtye on teroittanut hiljalleen kasvavaa ilmaisuaan entistäkin monipuolisemmaksi, eikä levyn tunnelmapaloihin mahdu yhtään haukotusta. Lisäksi tämä materiaali toimii myös keikoilla.  

 

RUSH: "Clockwork Angels"

Kun bändi pääsee legenda-sarjaan, sen tuoreet levyt jaksavat harvoin enää yltää samalle tasolle, jotka bändin ovat legendaksi nostaneet. Siksi oli piristää kuulla kanadalaisen Rushin 19. studioalbumi, joka on ällistyttävän vahva kokonaisuus. Trio on matkannut jälleen entistä syvemmälle progressiiviseen ilmaisuun jättäen enemmän perusrockiin kallellaan olevat kappaleratkaisut omaan arvoonsa. Lisäksi levy on vieläpä teema-albumi. Ai niin, kannen kellonviisarit osoittavat klassista aikaa, 21:12.

Kunniamaininnat myös Nilen, Meshuggahin ja Neurosiksen suuntaan.

 

KALEVI HEINO:

 

ACCEPT: "Stalingrad"

Pitäähän sitä progemiehenkin listalla olla edes yksi metallilevy. Teutoniterrorin ilosanomaa levittävän Acceptin parin vuoden takainen paluulevy "Blood Of The Nations" oli kieltämättä väkevä ilmestys, mutta sen seuraajalla yhtye on iskenyt isomman vaihteen päälle. "Stalingrad" on levy, jollainen Acceptin olisi pitänyt tehdä Balls To The Wallin tai Metal Heartin jatkoksi. Uutuuslevyllä klassiset Accept-perinteet kohtaavat onnistuneesti Andy Sneapin terävän tuotantopuolen. Eivätkä ne uudetkaan kappaleet kalpene vanhojen klassikoiden rinnalla.

 

A WHISPER IN THE NOISE: "To Forget"

Autioista rakennuksista inspiraationsa lähteen ammentaneen A Whisper In The Noisen "To Forget" on vuoden kaunein levy. Yhtyeen ulosanti on muuntunut levy levyltä minimalistisempaan suuntaan ja alkuaikojen silmitön raivo on vaimentunut hillityn tyylitellyksi alakuloksi. A Whisper In The Noisen rinnalla moni minimalismiin kallistunut emo-bändi kuulostaa melulta.

 

MARILLION: "Sounds That Can't Be Made"

Marillionin jäsenten välisestä kemiasta ja ryhmän itselleen asettamasta rimasta kertoo jotain se, että vielä yli 30 vuoden olemassaolon jälkeen (ja viimeiset 24 vuotta tällä kokoonpanolla) bändi pystyy vielä tekemään musiikkia, joka on vahvaa, yllätyksellistä, mutta helposti omaksuttavaa. Puolentoista tusinan studiolevytyksen jälkeen yhtyeellä kuin yhtyeellä on vaarana toistaa itseään, mutta jotenkin ihmeellisesti Marillion onnistuu tekemään tuoreenkuuloisia levyjä, joiden kohdalla vain ihmettelee miten yhtye pystyy päihittämään viimeisimmän aikaansaannoksensa. Levynnimen täytyy olla kompa. Ääniä, joita ei pysty tekemään? No, ehkei kukaan muu kuin Marillion.

 

NATE HALL: "A Great River"

Yhdessä yössä äänitetyllä levyllään Nate Hall piiskaa itsestään painajaisunissa kummittelevat demoninsa ulos. Levyllä on surrealistinen, mutta aidon rehellinen tunnelma. "A Great River" vetää paljaassa tunteenpalossaan vertoja Keith Richardsin legendaariselle "Toronto 1977" -bootlegille.

 

HALF APPLE: "Hands That Held Up The Sky"

Niin loistava kuin Overheadin uusin levy onkin, ansaitsee kotimaisista indieprogeilijoista Half Apple erityismaininnan debyyttipitkäsoitostaan "Hands That Held Up The Sky". Levyllään Half Apple yhdistelee The Crash -henkistä melodiantajua pirteän energiseen vaihtoehtorockiin ja kirpakkaan progressiiviseen rockiin. Yksinkertaisesti sanottuna: valloittava tapaus, joka kestää kuuntelua ja ansaitsee huomion.

 

MARKO SAARINEN:

 

NEKROMANTHEON: "Rise, Vulcan Spectre"

Meikäläiselle vuoden 2012 kirkkain timantti on ilman muuta Nekromantheonin kakkoskiekko. Nuoret norjalaiset näyttävät kevyesti muille alan tekijöille, mitä on tiukasti soitettu, turboahdettu thrash. Vauhdikkaat biisit ovat täynnä laaturiffejä ja kun ne on vielä kuorrutettu hyvillä, kahden kurkun lauluosuuksilla, ei muuta tarvita.

 

FAMINE YEAR: "Tervetuloa tilastoihin" 7"

Kotoinen crustia ja metallia miellyttävästi naittava Famine Year oli jo aiemmilla nauhoitteillaan antanut viitteitä, että voi jonain päivänä jopa räjäyttää potin. Ehkei kahdeksan biisin "Tervetuloa tilastoihin" -seiskatuumainen nyt ihan suoranainen täysosuma ole, mutta ollaan ainakin hyvin lähellä sitä. Tempoa ja aggrea piisaa niin, että heikompia hirvittää, ja ykköshitti "Huominen" lienee jo pienimuotoinen klassikko.

 

ANAAL NATHRAKH: "Vanitas"

Jos riittää kahdella ensin mainitulla levyllä vauhtia, ei sitä taatusti puutu näiden sekopäisten brittienkään sekameteliteoksesta. Anaal Nathrakh on jo verrattain vanha tekijä ja levyjäkin on ehtinyt kertyä vyölle jo kelpo nivaska, mutta ainakin näin myöhäisherännäiselle juuri "Vanitas" on se niitti otsaan. Oiva paketti eri tyylilajien kuten grindin, black ja death metalin sekä industrialin sekoitusta, ja onhan tämä nyt piru vieköön mielipuolista toimintaa!

 

ACCEPT: "Stalingrad"

Teutonihevareiden edellinen tuotos, "Blood of the Nations", esitteli uuden laulajan, Mark Tornillon, ja jo sillä kävi selväksi, että klassinen junttaheavy tarttuvine kertseineen ja melodioineen on taas voimissaan. "Stalingrad" pistää levynä hitusen ehkä edeltäjäänsä paremmaksi, ja kun suoritus on kauttaaltaan silkkaa laatua, ei kellään täysjärkisellä voi tulla Udo Dirkschneideria näissä puitteissa ikävä. Tsekatkaapa vaikkapa "Shadow Soldiers"!

 

TESTAMENT: "Dark Roots of Earth"

Vaikka on Nekromantheonin kaltaisten bändien kohdalla ilo huomata, että nuoremmat polvet pystyvät tasokkaaseen thrashiin, on myös mukava kuulla kun vanhat onnistuvat. Bay Area -viisikon edellinenkin levy, "The Formation of Damnation", oli kelpo esitys, muttei sisältänyt F.E.A.R:in lisäksi juuri muita riittävän erottuvia vetoja. "Dark Roots of Earthin" materiaali on sekin tasapainoinen, mutta siltä löytyy onneksi useampia mieleen jääviä kappaleita ja kokonaisuus on värikkäämpi.

 

ANTTI KLEMI:

Vuosi 2012 tulee jäämään historiaan varsin tasapaksuna musiikkivuotena. Jotkut omista pitkäaikaisista suosikeistani (My Dying Bride, Drudkh, Turbonegro, Aura Noir) tekivät hyviä levyjä, jotka eivät kuitenkaan räjäyttäneet päätä tai pankkia. Toisia levyjä taas ei vain ehtinyt kuunnella tarpeeksi (Neurosis), kun taas muutama mielenkiintoinen levy ei vielä ehtinyt ollenkaan kuunteluun (Swans, Vemod). Myös useampi tovi tästä vuodesta tuli vietettyä seiskatuumaisten ja demokasettien parissa, joita on vaikea saada ujutettua tällaiseen top viisi –listaan. Mennään siis näillä:

 

HEXVESSEL: "No Holier Temple"

Yhtyeen debyytti "Dawnbearer" teki minuun jo kovan vaikutuksen, mutta vielä suurempi yllätys oli se, kuinka yhtye pystyi nousemaan vieläkin korkeammalle tällä kakkoslevyllään. Enemmän nyansseja, enemmän instrumentteja, enemmän ideoita, enemmän yllätyksiä, enemmän henkeä... Ja kaikki täydellisessä tasapainossa. Kaiken tämän keskellä on se vahvin sydän eli Mat McNerneyn ääni ja melodiantaju, terävämpänä kuin koskaan. Kun näinä päivinä moni yhtye yrittää olla psykedeelinen, tai henkinen, tai tiedostava, Hexvessel nousee aitona ja kirkkaana tähtenä yrittäjien yläpuolelle.

 

SATAN’S SATYRS: "Wild Beyond Belief!"

Tässäpä likainen levy. Ei ihme, että Satan’s Satyrsissa on vain yksi jäsen, Claythanas, sillä jos musiikkia on uskominen, herra Claythanas on väkivaltainen, arvaamaton ja huumeisiin menevä kapinallinen ja räyhääjä, jolta löytyy rutkasti groovea kitusistaaan. Tykitä Electric Wizardin suoniin Venomia ja pistä Black Flag panemaan Black Sabbathia, niin alat olla lähellä "Wild Beyond Belief!in" tunnelmia.

 

TESTAMENT: "Dark Roots of Earth"

Yllätysten yö jatkuu. Rakastin "The Gatheringia", mutta jostain syystä "The Formation of Damnation" livahti ohi korvien. Ei siis mikään ihme, että tartuin "Dark Roots of Earthiin" hieman skeptisesti. Onneksi vanha kunnon Testament löytyi ääniraidalta: aggressiivista ja sopivasti päivitettyä thrash metalia, joka nostaa profiiliaan hienoilla kitaramelodioilla, tummalla tunnelmallaan ja Chuck Billyn sielukkaalla äänellä - ja balladikin toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan yhtyeen esiintymistä ensi vuoden Tuskassa!

 

REVEAL: "Nocturne of Eyes and Teeth"

Tämä levy ilmestyi jo 2011 vinyylimuodossa, mutta koska CD-formaattiin käännyttiin viime vuonna, annetaan Revealille ansaittua huomiota! Tämä hämmentävä death metal -keitos sisältää kaikkea hyvää: vanhan liiton lanausta, vieläkin vanhemman (80-luku) liiton lanausta, epämääräisiä biisirakenteita, pahaenteistä tunnelmaa, kovia riffejä, kovaa karjuntaa ja puhdasta omaperäisyyttä. "Nocturne of Eyes and Teeth" on yksi niistä levyistä, jotka porautuvat läpi kalloosi ja et edes tiedä, mitä oikein tapahtui. Ja jos haluat jotain puhtaasti tämän vuoden death metalia, tartu vaikka Horrendousin "The Chillsiin" tai Weaponin "Embers and Revelationsiin".

 

MGŁA: "With Hearts Toward None"

Tämä levy on kasvanut huimiin mittoihin. Vaikka Mglan uraa onkin tullut seurattue, se ei koskaan ollut minulle mikään elämää suurempi yhtye, ja tämäkin levy uhkasi jäädä ”ihan kivaksi” kuuntelukokemukseksi. Jokin sai kuitenkin palaamaan bändin aggressiiviseen ja julistavaan mutta silti tarttuvaan ja dynaamiseen black metaliin, ja kun nyt on päästy vuoden loppuun, on levy vieläkin vieraillut taajaan levysoittimessa. Se on hyvän levyn merkki.

 

ISMO KARO:

 

H.E.A.T.: "Address the Nation"

Vuonna 1987 tältä levyltä olisi julkaistu puolenkymmentä hittisinkkua. "Living On The Run" etunenässä nostaa H.E.A.T.:in parhaaksi kultaisen vuosikymmenen jälkeen aloittaneeksi kasaribändiksi. Sen oikea asenne ja nappiin osunut solistivalinta kuorruttavat sopivasti loistavia sävellyksiä ja edellisiä levyjä enemmän esille tulleet koskettimet saavat soundit kuulostamaan optimaalisilta.

 

ECLIPSE: "Bleed & Scream"

Erik Mårtensson on tainnut juuttua pysyvästi vuoden parhaiden levyjen listalle. Miehen kynästä pulppuaa loistobiisejä milloin millekin artistille tai yhtyeelle. Parhaat saa näköjään levytettäväksi oma yhtye Eclipse. "Bleed & Scream" esittelee kohti klassista AOR-soundia suunnaneen bändin. Modernit vaikutteet ovat vähentyneet levy levyltä ja tämä seikka lankeaa ainakin meikäläisessä otolliseen maaperään. Erittäin tarttuvat kappaleet on tallennettu taidolla ja tunteella. Eli juuri niin kuin tämän sukupolvensa Jim Peterikin kohdalla on jo totuttu.

 

THE OUTLAWS: "It's About Pride"

Nyt on tarjolla parasta southern rockia pariin vuosikymmeneen! Henry Paulin astuminen The Outlawsin ruoriin on kääntänyt bändin takaisin kulta-aikojen kurssille. Etenkin kitaraosuudet, mutta myös Paulin sielukas laulu ovat hienoa kuunneltavaa. Ja vaikka useammassa biisissä haikaillaan menneitä aikoja, ei homma karkaa ruikutukseksi, vaan vastuuta siirretään nuoremmille sukupolville, joilla onkin tekemistä saavuttaa "It's About Priden" taso.

 

HEAVY METAL PERSE: "Aikakirjat"

Vuoden loppupuolella Heavy Metal Perse rynnisti listalle kuin vauhko hirvi. Mikään yllätys ei silti kyseessä ole. Kerrotaan nyt kuitenkin että biiseissä on enemmän koukkuja kuin perhokalastajan pakissa ja sanoituksellisesti "Aikakirjat" on heittämällä toimivinta suomenkielistä metallilyriikkaa ikinä. Levyltä löytää uutta ihasteltavaa vielä vaikka kuinka monennella kuuntelukerralla. Mutta miksi ihmeessä itseään rocklehdeksi tituleeraavan aviisin arvostelija teilasi tämän levyn huumorimusiikiksi..?

 

THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA: "Internal Affairs"

Ruotsalaismuusikoiden kakkosketju pistää peliin lähtökohdat huomioiden vuoden yllätyksen. Yölento-orkesteri on huima kunnianosoitus menneiden vuosikymmenten amerikkalaiselle hardrockille. Alan harrastaja suorastaan hykertelee bongatessaan biisien esikuvia. Tästä nyt seuraa se, ettei paketti ole kovin yhtenäinen, mutta se on pieni paha sen rinnalla, että meininkin on mitä mainioin ja kappaleet enemmän kuin hyviä. Terveisiä ainakin Kissille, Bostonille ja Mother's Finestille!

 

TUOMO HOHTARI:

 

BENEATH THE MASSACRE: "Incongruous"

Oman genrensä raivokkain yhtye on vetänyt teknisen ja brutaalin deathmetallin sellaiselle tasolle ettei puhuta enää vain kappaleista tai musiikista, vaan jostain kokonaisvaltaisesta äänivyörystä, minkä pariin on näemmä palanut tänä vuonna yhä uudestaan. 

 

MALIGNANCY: "Eugenics"

Teknisbrutaalista deathmetallia eri lailla kuin muut tekevä yhtye poukkoilee, purskahtelee ja rimpuilee käytännöllisesti katsoen tarttumakelvottomasti, mutta jotenkin oudosti osaa kääntää sen vahvuudekseen ja kyllä sieltä pilkistää se hyvä kappalekin jostain. 

 

DYSRHYTHMIA: "Test of Submission"

Progressiivista instrumentaalimetallin ja rokin sekoitusta hiljalleen kypsytellyt yhtye on uudella levyllään vähintään yhtä hyvä kuin aikaisemminkin. Helpolla tämä ei päästä vieläkään, luojan kiitos. 

 

BEHOLD... THE ARCTOPUS: "Horrorscension"

Dysrhythmian arvaamattomampi ja rankempi velipuoli palasi muutaman vuoden tauon jälkeen onnistuneen tärähtäneellä julkaisulla. Yltiötekninen instrumentaalimetalli on saanut mausteekseen brutaalin progressiivisuuden ja matikkarokin jolloin lopputulos on yhtyeen kahjoin ja ehkä myös vahvin. 

 

YOWIE: "Damning with Faint Praise"

Vielä edellistäkin nyrjähtäneempi, jazzcoren ja matikkarokin reunoilla haahuileva instrumentaalitrio veti homman täysin överiksi. Kahta, lähes akustisella soundilla varustettua kitaraa rytmittää raajoihinsa sekoava rumpali. Vuoden riemastuttavin levy

 

JUSSI KALLINEN:

 

HEAVY METAL PERSE: "Aikakirjat"

Tällä samalla loppusijoituspaikalla jäin 2008 kaipaamaan lisää HMP:tä ja nyt sitä saa! Todella suvereenia hevimetallia, vaikkei ehkä kuitenkaan aivan tuon, viimeisen neljän vuoden aikana todennäköisesti eniten kuuntelemani albumin, "Eripuran" veroinen. Mutta jos sillä oli ainoa muita heikompi raita omaa tuotantoa ja tällä Jethro Tull -cover, niin eikö "Aikakirjojen" pitäisi silloin mennä edelle? Kuitenkin niin helposti parhainta suomenkielistä heviä koskaan, ettei se ole edes hauskaa (niille muille).

 

PHARAOH: "Bury The Light"

Musertavaa laulun voimaa, Tim Aymarin edessä se suomalaiskansallinen suo kutsuu monia...Eivätkä äärimmäisen vahvat kappaleetkaan, kuten esimerkiksi "The Year Of The Blizzard" tai "Leave Me Here To Dream", puutu aliarvostettujen jenkkien neloslevyltä.

 

PATHFINDER: "Fifth Element"

Puolalaisten toinen albumi tarjoaa paikoin silkkaa powerin riemua, vaikka ryhmän työtahti vaikuttaakin aika tiukalta viimevuotisen "Beyond The Space, Beyond The Time" -debyytin jälkeen. Raivoisat rääkäisyt, mahtipontinen orkestraatio, huimaavat tempot; mitä muuta muka tarvitaan, kun tarttuvat melodiat ovat jo itsestäänselvyys?

 

SABATON: "Carolus Rex"

Epäilytti ennakkoon aiempaa varhaisemman sotahistorian konseptillaan, varsinaisella (alkuperäisellä ruotsin-) kielipolitiikallaan ja juuri ennen julkaisua tapahtuneilla runsailla miehistönvaihdoksilla. Kaikki suhteellisen turhaan: kokonaisuutena vahvin Sabaton, vaikkei sisälläkään bändin kaikkein kovimpia yksittäisiä hittejä.

 

TESTAMENT: "Dark Roots Of The Earth"

Thrash-veteraanit jyräävät voimallaan alleen, mutta tekevät sen melodioillaan miellyttävästi. Vanha koulukunta saa laskea varsilenkkareihinsa, mutta itse sanon tätä parhaaksi Testamentiksi.

 

JANNE RINTALA:

 

DØDSENGEL: "Imperator"

Jo edellisellä albumillaan raakaa, mutta samalla tarttuvaa black metal -tunnelmaa luonut norjalainen Dødsengel astuu "Imperatorilla" montakin askelelta syvemmälle luoden massiivisen, lähes 150 minuutin mittaisen matkan pimeyteen, jonka sisältö on lievästä raskassoutuisuudestaan huolimatta moni-ilmeisimpiä kokonaisuuksia pitkään aikaan. Yhtenä hetkenä tumman painostava, toisena pidäkkeetöntä väkivaltaa. Rujo, karu, kylmä, mutta samalla kiehtova ja otteensa säilyttävä teos.

 

KILLING JOKE: "MMXII"

Jaz Colemanin johtama industrial/postpunk-pioneeri on aina osannut olla musiikillisesti ajan hermolla menettämättä silti ominaispiirteitään. "MMXII" ei varmasti ole se merkittävin Killing Joke -julkaisu, mutta svengaavassa tarttuvuudessaan levy puskee ulos yhden jos toisenkin täsmäiskun ja levy onkin kokonaisuutena varmasti bändin helpointa, mutta samalla tarttuvinta materiaalia.

 

MGŁA: "With Hearts Toward None"

Tasaisen vahvaa ja noususuhdanteista uraa luonut puolainen Mgła tarjoaa toisella albumilla vahvinta osaamistaan. Bändin melodinen, mutta samalla aggressiivinen black metal tarjoaa hyvinkin kolkkoa ja kylmää tunnelmaa, joka pitää vahvasti pihdeissään läpi levyn ja sitä huomaa painavansa play-nappulaa taas kerran.

 

SATAN'S SATYRS: "Wild Beyond Belief"

Paluu tunnelmaan, jolloin miehet joivat viskiä ja polttivat tupakkaa, ja naiset olivat seksiobjekteja. Harva bändi saa näin paljon nimeä undergroundissa pelkällä demolla ja seiskatuumaisella, mutta täyspitkän myötä bändin "yksinhuoltaja" Claythanas näyttää, että kapinahenkisen ja saastaisen räkärockin myötä huomio on ollut ansaittua. Vaikka levyllä onkin varsin tuhnut soundit, niin rasvaisten HD-pyttyjen pauke ei poista sitä tosiasiaa, että levyllä pörisee suoraan ytimeen osuva puhdashenkinen ja svengaava rock.

 

WITCHCRAFT: "Legend"

Länsinaapurimme Ruotsin retroilevampi doom-setti Witchcraft ottaa "Legendilla" tuotannollisesti ison harppauksen lähemmäksi tätä päivää, mutta säilyttää silti sisällöltään saman vanhakantaisuuden. "Legend" tuokin aiempaa selkeämmin esiin bändin nyanssit ja raskauden ja tasaisen vahva sisältö säilyttää instesiivisyytensä läpi sen koko keston ja levyä jaksaakin pyöritellä uudestaan kerta toisena jälkeen.

 

SAMI KONTIO:

 

DRAGONFORCE: "The Power Within"

Vaikken uskonut sen olevan mahdollista, DragonForce parani entisestään uuden laulajan Marc Hudsonin hypättyä keulaan vuonna 2011. DragonForce-vuoden kruunasi ensimmäinen bändiltä näkemäni keikka, joka oli paras livekokemukseni koskaan.

 

ORDEN OGAN: "To The End"

Orden Ogan osoitti myrskyn merkkejä power metal -kansalle jo kahden vuoden takaisella "Easton Hope" -albumillaan, mutta "To The Endillä" saksalaisyhtye teki kaiken vielä piirun verran paremmin. Sinfonista poweria jylhimmillään, ja jaettu ykkössija DragonForcen viimeisimmän kanssa vuoden albumina on enemmän kuin ansaittu.

 

PATHFINDER: "Fifth Element"

Ensikuunteluilla puolalaisen Rhapsody-vastineen toinen tuleminen ei täysin vakuuttanut. Jostakin syystä levyn pariin tuli kuitenkin palattua vähän väliä, ja pian sitä huomasikin kyseessä olevan melkoisen hienon levytyksen. "Ready To Die Between Stars" tai "The Day When I Turn Back Time" kirkastavat ankeammankin päivän.

 

AS I LAY DYING: "Awakened"

Power metalin täytteinen listani saa maustetta metalcoresta, sillä As I Lay Dyingia ei vain voi jättää pois vuoden levyjen listauksesta. Eipä tässä juuri uutta keksitty, mutta kun jo erinomaisten "An Ocean Between Us" ja "The Powerless Rise" -albumien tyyliä hiottiin vielä hitusen maistuvampaan suuntaan, tuloksena oli vuoden metalcore-levytys.

 

FREEDOM CALL: "Land Of The Crimson Dawn"

Viimeinen sija oli jälleen se vaikein valinta, ja päivästä riippuen tällä paikalla voisivat yhtä hyvin olla esimerkiksi italialaiset death metal -myllyttäjät Hour Of Penance, ruotsin power-ylpeys Sabaton tai itävaltalainen metalcore-yllättäjä The Sorrow. Tämän päivän fiilisten pohjalta viiden parhaan joukkoon niukasti valikoitui Freedom Call, joka parin hieman vaisumman levyn jälkeen palasi voimametallin eliittiin. Samalla yhtye osoitti, että se pärjää vallan mainiosti ilman pääasiallisen sävellysvastuun Chris Bayn kanssa aiemmin jakanutta perustajajäsentä, rumpali Dan Zimmermannia.

 

JAAKKO SILVAST:

 

DYNAZTY: "Sultans of Sin"

Tukholmalaisen Dynaztyn kolmas on likimain täydellinen hard rock -levy. Bändin glam-höystöinen meno on veret seisauttavan energistä ja rullaavaa. "Sultans of Sin" soundaa hyvältä, kappaleet erottuvat toisistaan sopivassa määrin tyylin, tempojen ja komppien puolesta. Levyn biisikattaus on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta timanttinen. Kitaristit Rob Love Magnusson ja Mike Laver hanskaavat tapposoolojen ja tanakan riffittelyn tasapainon ja vokalisti Nils Molin karismoi kuin huomista ei olisi. Levyn lyriikat kertovat rockin ja rakkauden ihanuudesta ja kokonaisuudessaan bändin ulkokuori on viimeisen päälle genren mukainen.

 

ELVENKING: "Era"

Italialaisen Elvenkingin nykylinja naittaa melodista hard rockia ja folk metaliin kuuluvia soitin- ja soundiratkaisuja toimii kuin tauti. Bändin seitsemännestä "Era"-pitkäsoitosta tarttuvan tekee levyn koko pituuden kestävä duurimelodiapainotteisuus ja dramaattisen karhean ja karismaattisen äänenvärin omaava laulusolisti Damna. Elvenkingin sävellyspajassa on loihdittu korvakarkkeja nakkelevia kertosäkeitä, joiden pariin on palattava kerta toisensa jälkeen. Aavistuksen kikkakuvioiset sovitukset, tasaisin väliajoin esiin pomppaavat orkestraatiovallit ja koneluuppipätkät marinoivat koko levykokonaisuuden mehukkaaksi metallipaistiksi. Elvenkingin tapa elävöittää folk metal -genreä on suorastaan esimerkillinen.

 

SONATA ARCTICA: "Stones Grow Her Name"

Kemin pojjaat ovat selkeästi tajunneet ottaa kaiken hyödyn irti siitä vapaudesta, mihin Sonata Arctican kokoluokan yhtyeellä on varaa niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Melodiametallistien seitsemäs osoittautuu lopulta itsestään selväksi jatkoksi vuoden 2007 "Unia"-levystä alkaneen bändin oman mukavuusalueen laajentamiselle, ja siinä luontevalle peuhaamiselle. "Stones Grow Her Name" on kokonaisuutena monisyinen, mutta leimautuu silti eniten keskitempoiseksi hard rockiksi pitkälti kiekon alkuosan kappaleiden takia. Lopulta levyn biiseissä on runsaasti duurimelodiasommitteluista kumpuavaa pirteää tenhoa, jonka luomisen Sonata-miehistö on aina hallinnut.

 

STATUS MINOR: "Ouroboros"

Harvoin sitä kuulee näin hyvää suomalaista prog metal -levyä – tai suomalaista prog metal -levyä ylipäätään. Tamperelaisen Status Minor kakkonen kuulostaa ennen muuta kaikin puolin ryhdikkäämmältä kuin edeltäjänsä "Dialog", mikä lienee tulosta luontaisesta kehittymisestä, kovasta työmäärästä ja bändin hitsautumisesta yhteen. "Ouroboros" on progemetallilevyksi uskomattoman helposti lähestyttävä, vaikka biisit ovat pullollaan matemaattista mutkaa ja muuta nokkelaa asiaa. Kappaleet ovat hallittuja kokonaisuuksia vailla turhaa hosumista tai proge metalin soittamista pelkän itseisarvon vuoksi. Kaiken lisäksi Ouroboros on melodisesti erittäin kiinnostava tapaus. Nämä seikat, muutamien Ouroborosilta heijastuvien tuttujen kuulokuvien lisäksi, saavat Status Minorin muistuttamaan itseään Dream Theateria. Eikä se ole laisinkaan huono asia.

 

VAN HALEN: "A Different Kind of Truth"

Van Halenin paluusta, joko David Lee Rothin tai Sammy Hagarin kanssa, on puhuttu oikeastaan jo siitä lähtien, kun vokalisteista jälkimmäinen jätti bändin vuonna 1996. Useampien comeback-huhujen ja muun vääntämisen jälkeen Diamond Dave palasi kuin palasikin vanhojen bändikavereidensa rinnalle. Lopputuloksena oli yksi vuoden 2012 parhaimmista rock-albumeista. "A Different Kind of Truth" on kauttaaltaan täynnä vanhaa Van Halenin alkuvuosien levyjen kiimaista magiikkaa ja tietenkin särmäistä ja mukanaan vievää hard rockia.

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Imperiumin toimitus   Kuvat: Jjjep!
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 10225 Palaa »
Bookmark and Share