Ruotsalaisesta alle kolmentuhannen asukkaan Ångesta maailman turuille ponnistanut, popahtavaa Nickelbackin ja Theory of a Deadmanin tyylistä helppokuunteluista postgrungea soittava tAKiDA on kotimaassaan myynyt kaikilla neljällä albumillaan vähintään kultaa. Mitä ilmeisimmin se on nyt löytänyt yleisönsä Suomessakin, sillä soitettuaan edellispäivänä keikan Vaasassa, se etsiytyi urallaan toista kertaa Helsingin On the Rocksiin ja pakkasi Mikonkadun rokkiluolan tukkoon kuin Turusen pyssy.

Yhtyeen kohdeyleisö vaikutti koostuvan enimmäkseen 20 – 30-vuotiaista bilehileistä, joita paikalle oli tullut ilmeisesti ainakin Turkua myöten ja joista vieläpä kohtuullisen suuri osa oli ruotsinkielisiä ja vielä suurempi osa naispuolisia. Kyseessä ei siis ollut mikään ihan perinteisin otos helsinkiläistä heviyleisöä.

Tukossa kuin Turusen pyssy oli myös lava, sillä venuen pikkuruiselle lavalle oli mahdutettu kuusi muusikkoa ja lavamiksaaja. Porukalla teki lavalla sen verran tiukkaa, että eräissä kappaleissa joissa koskettimia ei käytetty, yhtyeen kosketinsoittaja siirtyi kiltisti lavan sivuun kitarateknikon työalueelle.

Bändi aloitti keikkansa noin varttitunnin myöhässä, koska odotti ulko-ovelta alakerran narikkaan saakka ulottuneen jonon suoriutuvan sisään baariin. Intronauhaksi kuultiin minulle tuntemattomaksi jäänyt irlantilainen kaljanlanttauslaulu ja illan varsinainen performanssi alkoi heti jonkin sortin hitillä, uusimman The Burning Heart -levyn avauskappaleella Haven Stayllä. Ja soundit olivat välittömästi keikan alusta saakka todella hyvät. Varsinkin rumpalin kauniisti krominhohtoisen Natal-merkkisen setin soundit olivat triggeröimättömäksi suorastaan hävyttömät hyvät: kannut eivät resonoineet ylimääräisiä, eivät rätisseet, kaikuneet eivätkä läpsähdelleet. Sellainen on klubiympäristössä suorastaan harvinaista.

Kuten hyvin usein menestyvissä yhtyeissä asian laita on, tAKiDAssakin musikanteilla on selkeästi toisistaan erottuvat imagot. Bändin keskipiste on luonnollisesti solisti, intensiivisesti teksteihinsä eläytyvä, melankolisella ja hillityllä head voicella laulava ja unelmoijalta vaikuttava Robert Pettersson, jota ei pikaisella vilkaisulla arvaisi minkään kokoluokan rocktähdeksi. Sellainen hän kuitenkin kotimaassaan on, vieläpä kahdessa eri yhtyeessä ja onpa kaveri laulanut tunnussävelmiä elokuviinkin. Komppikitaristi Tomas Wallin on selkeästi yhtyeen retale, joka lippalakkeineen ja ruokkoamattomine naamakarvoineen näyttää enemmän rekkakuskilta (tai Mige Amourilta) kuin popparilta. Soolokitaristi Mattias Larsson voisi wifebeatereineen ja Brylcreem-kampauksineen olla vaikkapa Rammsteinista reväisty. Rumpali Kristoffer Söderström puolestaan näyttää Kekkos-laseineen ja nörttihabituksineen pikemminkin paikallisen pc-kaupan myyjältä kuin rockmuusikolta. Yhtyeen kuopus, hauskat stongaviikset trimmannut basisti Fredrik Pålsson näyttää kampaajaopiston ensimmäisen vuosikurssin oppilaan "melkein onnistuneelta" yritykseltä epäsymmetrisen kampauksen tekemiseen. Yhtyeen tuorein jäsen, vasta viimeisimmälle levylle yhtyeeseen liittynyt koskettimia ja selloa soittava Chris Rehn näyttää korpinmustine hiuksineen ja koko käsivarsien mittaisine tatuointihihoineen pikemminkin norjalaisen blackmetalliyhtyeen jäseneltä kuin radioystävällistä jenkkirockia esittävän bändin synistiltä.

Setti eteni reippaampaa rokkausta ja himmailevampaa slovariosastoa tasapainotellen, huippukohtinaan koko yleisön mukaansa nykäissyt Curly Sue, joka siis ilmeisesti on yhtyeen suurin hitti. Isot suosionosoitukset irtosivat myös uusimmalle sinkulle We Learnille, jossa synisti Rehn siirtyi valkoisen sellon varteen. On the Rocksin yleisö tosin hiljentyi hauraan kappaleen äärellä melkein kirkkokansamaiseen horrokseen, kunnes laulaja Robert Pettersson otti heidät vähän kerrallaan kappaleeseen mukaan, kunnes saattoi puhua jo yhteislaulutilaisuudesta. Vakuuttavaa osaamista.

tAKiDAn esiintymisestä ei soittamisen iloa tarvitse isommin etsiskellä. Vaikka solisti laulaa pohjavireeltään kaihomielisiä, turvallisen kliseisiä kappaleita sydänsuruista, kappaleiden tunnelmakaan ei onnistu peittämään Petterssonin esiintymisen vaivattomuutta ja perusruotsalaista positiivisuutta johon yleisö lähtee mukaan mielellään. Tiedättehän, sellaista naapurinpoikamaista ruotsalaista Hannu Hanhi -sympaattisuutta, jonka inhoaminen on jokaiselle kunnon suomalaiselle melkeinpä kansalaisvelvollisuus.

Muuta muristavaa minulle ei keikasta jäänyt kuin se, että eipä tuo olisi haitannut, vaikka omasta mielestäni bändin paras biisi, As You Diekin olisi settiin mahdutettu. Mutta enpä valita, sillä helsinkiläisten rokkikapakoiden hintatasoon verrattuna enemmän kuin kohtuulliselle kahdeksan euron lipulle tAKiDA tarjosi oikein hyväntuulisen, ammattimaisesti esitetyn ja viihdyttävän, noin 70-minuuttisen setin helppokuuntelurockia.