Harvemmin sitä tuntee itsensä metallialbumia kuunnellessaan yksinkertaiseksi, mutta Chaosweaverin kakkosalbumin ”Enter The Realm Of The Doppelgänger” tarinaa seuratessa menee sormi suuhun. Yhtyeen debyytilläkin seikkaillut saagan päähenkilö, Son of Moon, yrittää löytää perille kuolleiden maahan meripyörteen kautta, mutta päätyykin jonnekin maailmojen välille. Seuraa pyörryttävä tarina, joka vilisee multiversumeja, supersäieteorian yksitoista ulottuvuutta, shamanismia, madonreikiä, kuolleiden sieluja ja mitä vielä, ennen kuin protagonisti pääsee matkansa päähän. Ei ole keskiverto-jaujauta tämä, vaan onpahan kerrankin levy jonka kansivihkonen on muutakin kuin koriste.

– Kiitoksia, tämä oli nimenomaan tarkoituksena!

Chaosweaverin kosketinsoittaja ja pääsanoittaja Max Power, eihän tästä tavan taariainen ymmärrä yhtään mitään. Onko teistä saatanan savolaisista joku salaa töissä CERN:issä jakamassa maailmankaikkeuden yhtälöä nollalla, vai mikä sinut tämänkaltaiseen fantastis-tieteellis-taiteellis-metafyysiseen lyriikkaan inspiroi? Ja mitä vikaa muka lohikäärmeissä, metalliveljeydessä tai kaikkia turpaan –sanoituksissa on?

– Kaikille on paikkansa. Lohikäärmeet sopivat Rhapsodylle, metalliveljeys Manowarille ja turpasaunat Panteralle, mutta meitsien juttu on luoda jotain omaa ei ehkä kovin ilmeisistä aineksista. Toisaalta, kaikissa hyvissä tarinoissa on kyse hyvästä ja pahasta, mustasta ja valkoisesta, sankarista ja pahiksesta, Clintistä ja Lee van Cleefistä, Lukesta ja Vaderista. Niin tässäkin.

– "Enter the Realm of the Doppelgängerissä" vastaparit muodostuvat ihmisen omasta minä-kuvasta ja hänen minä-ihanteensa irvikuvasta. Olemme tehneet melko runsaasti haastiksia levyn tiimoilta, ja tämä on itse asiassa ensimmäinen, jossa tuon tämän näkökulman esille. Eli "kaiken teoriaa" sivuavassa kertomuksessa on maanläheisempikin psykologinen taso vahvasti läsnä.

– En muista tarkkaan, mistä innostus supersäieteoriaa kohtaan lähti. Sen muistan, että Son of the Moon -biisin tarina jäi koputtelemaan takaraivoon niin ätäkästi, että oli pakko raottaa tajuntaa hieman leveämmälle. Kuten toit esille, siinä biisissä päähenkilö yrittää löytää tiensä Tuonelaan Kinahmin (tunnetaan myös nimillä Kurimuksen kurkku, Rutjan koski ja Meren napa) kautta. Tämä suuri pyörre meressä on portaali kahden ulottuvuuden, tunnetun ja tuntemattoman, välillä. Madonreikä edustaa tismalleen samaa hommaa teoreettisessa fysiikassa. Yhdistin siis nämä kaksi ja kehitin viitekehykseen sopivan fiktiivisen tarinan niiden ympärille.

– Kun hahmottelin konseptia, luin aika monta kirjaa supersäieteoriasta. Sen mukaan ulottuvuuksia on yhteensä 11, mutta kykenemme hahmottamaan niistä vain neljä: pituuden, korkeuden, leveyden ja ajan. Nämä loput seitsemän ovat jossain ihmisymmärryksen tuolla puolen. Tästä lähti jalostumaan ajatus, että entä jos näissä näkymättömissä ulottuvuuksissa sijaitsee jonkinasteiset kuolemanjälkeisen elämän muodostumat, kuten taivas, helvetti, Valhalla, Tuonela ja Manala, tai alitajunnasta ryöppyävät puolitietoiset tilat, kuten se paikka, jonne ihmismieli matkustaa unessa? Ja toimiiko unimaailma molempiin suuntiin? Eli kun nukumme, tajuntamme leijailee toiseen todellisuuteen, joka saattaa sijaita rinnakkaisessa ulottuvuudessa, ja unikuvat ovat muistiheijastuksia tuon ulottuvuuden reaalitapahtumista. Ja sama toisinpäin. Eli tässä on tavallaan viety Jungin teoria kollektiivisesta tajunnasta hieman korkealentoisempaan suuntaan.

– Doppelgängereiden maailma, johon päähenkilö joutuu, on eräänlainen vääristynyt painajaispeilikuva tuntemastamme todellisuudessa. Sen asukit ovat irvikuvia unelma-minästämme, eli "The Realm of the Doppelgänger" on ikään kuin rinnakkainen painajaistodellisuus. Tätä albumia tehdessä rämmittiin aika syvissä vesissä monellakin eri tasolla, heh... Kansitaide, jonka muuten taikoi muuan Johan Edlund, heijastaa mielestäni ihmismielen monijakoisuutta ja eri ulottuvuuksia täydellisesti. Tuskin mies on noita kelaillut taulua maalatessaan, mutta näin minä kuvan tulkisen.

Onko näin monisyisen ja -tasoisen tarinan kirjoittamisessa TLDR-sukupolvelle (too long, didn't read) mitään järkeä?

– Ei ole, ei järjen häivääkään. Tätä tuli kelattua kerta jos toinenkin prosessin aikana, mutta ajattelin, että on se sen arvoista, jos edes yksi tajuaa mitä ajan takaa.

Avaapa tuo albumien tarina viidellä selkeällä virkkeellä niin että kukkakaalikin sen ymmärtää.

– Heppu uskoo kuolemanjälkeiseen elämään ja haluaa saavuttaa ikuisen rauhan. Hän ottaa väärän käännöksen Tuonelaan vievässä tunnelissa ja sinkoutuu vääristyneeseen painajaismaailmaan, josta ei ole paluuta. Tunneli on portti tämän maailman ja tuntemattoman välillä. Tarinassa on surullinen loppu. Hah, selvisin neljällä (jos tätä riemunkiljausta ei lasketa)!

Hauraankauniine introineen, sinfonisine elementteineen ja levyn muusta tunnelmasta poikkeavine päätöskappaleineen ”Enter The Realm Of The Doppelgänger” rakentaa voimakkaasti elokuvallisen draamankaaren. Matkan avaava ”Red Dawn Rises” –piano-instrumentaali on pakahduttavan kaunis, puolivälin ”Requiem For a Lost Universe” pysäyttää nopeana kaahaavan tarinan (ja musiikin) doomahtavan painokkaalla palalla melkein perinteistä heavya. Eeppinen ”Ragnarök Sunset” on levylle ja matkalle teatraalinen ja lähes levollinen päätös, josta löytyy elementtejä niin doom/deathista kuin melodisesta metallistakin. Muusta kappalemateriaalista suuri osa on enemmän tai vähemmän kaahailevaa äärimetallia eri muodoissaan, enimmäkseen sinfonisin elementein toki. Kappaleiden välisessä dynamiikassa avainsana on tunnelmanhallinta, joka lieneekin syynä koko tarinan elokuvamaisuuteen. Miten Chaosweaver on päätynyt juuri tällaiseen hybridimäiseen musiikkityyliin, ja jos nyt ajatellaan, että tämänkin albumin kappaleita on sävelletty useamman vuoden aikana, miten musiikillinen tarina ja dynamiikka pysyvät hanskassa porukalla joka ei käytännössä ole koskaan yhdessä?

– Noh, mitenhän tämän muotoilisi? Chaosweaverissa on kolme biisintekijää, joiden välillä vallitsee demokratia ja yhtäläinen sananvalta. Jokaisella on vahvat mielipiteet, ja biiseistä pitää saada sellaisia, että ne ovat meidän kaikkien mielestä täydellisiä. Se vaatii töitä. Pirusti.

– Kun ydinryhmä työstää kipaletta samassa mestassa samaan aikaan, välittömän palautteen saaminen on mutkatonta ja biisinteko periaatteessa aika helppoa. Jos joku puuttuu, aihioihin jää monesti kohta, riffi, melodia tai muu osa, joka häiritsee sitä, joka ei ole ollut läsnä biisiä työstettäessä. Ja jalostaminen jos mikä on perseestä.

– Jos ajattelee tätä levyä, meillä oli yli 70 enemmän tai vähemmän valmista aihiota ennen kuin valitsimme niistä yhdeksän, jotka parhaiten sopisivat tulkitsemaan lyriikoiden tarinan. Sanat syntyvät aina viimeisenä, joskin tarina oli olemassa jo varmaan loppuvuonna 2008. Niin gargantuamainen kuin sävellys- ja etenkin sovitusprosessi olikin, itse biisit syntyvät yleensä hyvin luonnollisesti. Emme ajattele niitä työstäessämme, että tehdäänpä tähän joku käsikirjoitukseen sopiva räjähdys tai vastaavaa, vaan keskitymme tekemään mahdollisimman mielenkiintoisia pikkukokonaisuuksia, joista muodostuu isompi kokonaisuus. Jos homman vetäisi taas astraalitasolle, biisit ovat kuin universumeja multiversumin päättymättömässä verkostossa. Viittaan multiversumilla tässä tapauksessa albumikokonaisuuteen – tai pikemminkin albumikokonaisuuksista koostuvaan diskografiaan, joka jatkunee tuntemattoman määreen verran hamaan tulevaisuuteen.

Miten tuollainen kahden levyn mittainen tarina sanoituksellisesti pysyy näpeissä? Tuntuiko itsestäsi sanoituksia tehdessäsi missään vaiheessa siltä, että tämä ei nyt välttämättä aukea keskivertokuuntelijalle? Vai oliko se tarkoituskin? Pystyisitkö kirjoittamaan ”Puppetmaster Of Pandemoniumin” ja ”Enter the Realm of the Doppelgängerin” kirjaksi? Paljonko tarina jättää kuuntelijalle/lukijalle oman tulkinnan varaa? Sisältääkö tarina jonkin universaalin/inhimillisen sanoman?

– Puppetmaster oli ikään kuin novellikokoelma siinä missä Doppelgänger on romaani. Puppetmaster ei ollut siis konseptialbumi, vaikka kakkosalbumi jatkaakin tarinallisesti siitä, mihin edeltäjänsä päätösbiisi jäi. Alkuperäinen suunnitelma oli julkaista Doppelgänger myös kirjallisessa muodossa, koska tarina oli aika kirkkaana pääni sisällä, mutta se kaatui aikataulu- ja toteutushaasteisiin. Alkukappaleet ja runko löytynevät yhä koneeltani.

– Jaa, että tuntuiko, etteivät sanat aukea normikuuntelijalle? Juu ja ei. Tein sanoista verrattain helppotajuiset, ja kirjoitin lisäksi kunkin kappaleen teemaa tai musiikillista antia avaavan ”ohjeen” bookletiin. Having said that, en minäkään tajua supersäieteoriasta hevon persettä, vaikka tutustuin aiheeseen aika huolella. Aihe kiehtoo yhä.

– Se, mitä oikeasti halusin tehdä, oli luoda tieteellisen viitekehyksen kansallisromanttisen myytin ja oman fiktioni ympärille. Tykkään itse konseptilevyistä, ja arvostan sitä, että tekijä perehtyy teokseensa huolella. Joskus jopa niin huolella, että pyrkii tietoisesti tai tietämättään sivistämään niitä, jotka pitävät bändin musiikista. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Cradle of Filthin Godspeed on the Devil’s Thunder (2008), jonka ansiosta helvetin iso joukko bändin faneja kiinnostui sarjamurhaaja-aristokraatti Gilles de Rais’ta, joka komensi kuninkaan joukkoja ja taisteli Jeanne d’Arcinkin joukoissa. Ehkä tässä oli osittain sama pointti. Supersäeteoria on pirun mielenkiintoinen aihe, josta soisi ihmisten tietävän enemmän.

– Mielestäni jokaisen kappaleen teksteissä on paljon tulkinnan varaa. Levy ei sisällä yhtä tiettyä sanomaa, vaan se sisältää useita. Se on loppupeleissä niin filosofis-eksistentialistinen tekele, että meinasin ehdottaa lafkalle mainostekstiä: ”It’s not just an album, it is a religion”, heh… Kiekon pointti ei ole kuitenkaan tarjota vastauksia, vaan herättää kysymyksiä. Levyn konsepti on niin mammuttimainen, että löydän siitä jatkuvasti uusia puolia itsekin.

Paljonko tällaisen levykokonaisuuden kirjoitusprosessin aikana menee biisimatskua roskikseen? Vai päätyvätkö ne aina bonuskappaleiksi?

– Kuten mainitsin, aihioita (raakileita, musiikillisia teemoja tai valmiimpia demoja) kertyi yli 70 tätä albumia varten. Osa niistä oli niin outoja ja villejä, että suunnittelimme julkaisevamme niin sanotun sekoilulevyn vähän samaan tapaan kuin Samael teki ”Era Onen” ja ”Lesson in Magic #1:n” kanssa. Sinne olisi päätynyt elektronisempaa ja progressiivisempaa settiä, mutta katsoo nyt, saatammeko niitä koskaan valmiiksi.

– Vaikka raakileita kertyi ja kertyy yhä pilvin pimein, Chaosweaver ei ole koskaan jättänyt julkaisematta yhtään biisiä, jonka se on levyttänyt albumia tai sen bonusosastoa varten studiossa. Uskoisin, että aloitamme kolmannen levyn säveltämisen puhtaalta pöydältä, ja vanhat aihiot jäävät odottamaan parempia päiviä, vaikka siellä on timattistakin settiä joukossa.

Nyt kun Son of Moon on päässyt Inceptioniakin hämmentävämpien mutkien kautta kuolleiden maahan, hänen tarinansa on ilmeisesti loppuun kirjoitettu?

– Heppu ei itse asiassa pääse kuolleiden maahan, vaan homma menee munilleen. Kun Saturnus ja Jupiter kohtaavat tietyssä asennossa tiettyyn aikaan, portti kahden maailman välillä aukeaa. Näin myös tapahtuu, mutta mies törmää omaan doppelgängeriinsä. Kun minä ja irviminä joutuvat fyysiseen kosketukseen keskenään, Son of the Moon sinkoutuu ikuisiksi ajoiksi valkoiseen tyhjyyteen, jossa ei ole aisteja eikä painovoimaa.

– Kehittelin tarinalle jatkoa kahden seuraavan albumillisen verran, mutta koska tämän konseptin luominen ja toteuttaminen oli henkisesti raskainta, mitä olen koskaan taiteen eteen tehnyt, vaikuttaa siltä, että heppu tosiaan jää killumaan tyhjyyteen ikuisuudeksi.

M.O.T., sanoinhan minä, etten tajunnut jutusta hevon humppaa. Entä mitäpä Chaosweaverin hiukkaskiihdyttimestä seuraavaksi putkahtaa?

– Olemme suunnitelleet kolmatta albumia kimpassa teoreettiselta pohjalta ilman soittimia, mikä on sinänsä harvinaista. Yleensä ryhdymme vain tekemään biisejä. Nyt olemme funtsineet, millaista kokonaisuutta lähdemme tavoittelemaan, millaisia uusia elementtejä yhdistämme musiikkimme ja mihin suuntaan haluamme kehittyä. Sen verran voin paljastaa, että intro on pitkälti valmis, levyn nimi on päätetty ja ilmaisu tulee todennäköisesti olemaan leffamaisempaa ja synkempää, mutta nämä voivat muuttua mihin suuntaan tahansa.

Kevennetäänpä lopuksi. Jos Son of Moonin tarina olisi elokuva, kenen pitäisi ohjata se ja kenen siinä pitäisi esittää pääosaa?

– Heh, kun esittelin uusimman levyn tarinan ensimmäistä kertaa vaimolleni, hän oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi "sun pitäisi ruveta leffojen käsikirjoittajaksi". Se olisi Lynchin ja Burtonin yhteisproggis: sopivassa suhteessa Hollywoodia ja luontaisaa outoutta, joka noudattavat hourupäistä mutta näennäisälykästä logiikkaa. Pääosassa Nick Nolte, tuo surullisten hahmojen ja äärimmäisten vitutusten ritari.

Entäpä sarjakuvana, kenen se pitäisi käsikirjoittaa ja kenen kuvittaa?

– Käsikirjoittajina Trey Parker ja Matt Stone, kuvittajana H.R. Giger. Tuolla porukalla riittäisi ainakin mielikuvitusta ja lahjoja vailla rajoituksia. Ostaisin!