Viime vuodesta paljon oppineena päätin tänä vuonna lähteä matkaan jo perjantaina, jottei festarin ensimmäiset tunnit menisi täysin ohitse. Ajomatkalla pisti veren kiehumaan infernaalinen ruuhka ja tätä myöten noin 20 km/h köröttely noin tunnin ajan – tosin syyksi paljastui ohitustilanteessa sattunut nokkakolari. Sen verran rutussa pelti oli, että palokunta joutui leikkaamaan kuskin irti. Samassa hirvitti nähdä auton takaosasta pursottavat festarikamat. Kummasti muistutti ihmiselon lyhyydesta ja loppumatka huristeltiinkin kiltisti nopeusrajoitusten mukaan ja jokaista puskurissa kiinniajavaa kiroten. Mutta liikennevalistus sikseen, Imperiumin lukijathan ovat tietenkin varovaisia ja vastuullisia liikenteessä.

Perjantain kaatosade ei houkutellut klubeille, vaan legendaarisen Jokelan viihtyisään ilmapiiriin. Iltaa ei kuitenkaan jatkettu aamuun asti, koska me vanhat pierut emme yksinkertaisesti enää jaksa riekkua kolmea iltaa täysillä. Ehkä.

LAUANTAI 14.7.

Lauantaina alueen lähistölle saapuessani ihmetytti aiempia vuosia pidemmät, lähemmäs satametriset jonot. Syynä tähän oli edellispäivän kaatosade, jonka myötä ennakkoon rannekkeita vaihtaneita oli selvästi edellisvuosia vähemmän. Juhlakansan närkästyminen jonottamiseen oli silti erittäin näkyvää, varsinkin kun ohjeistus oli mitä oli. Jossain vaiheessa vaihtopisteille saatiin lisää henkilökuntaa ja pahin suma oli purettu parissa tunnissa, mutta voin silti uskoa, että toista tuntia jonossa seisominen ottaa hintsusti kuuppaan, jos kuulee lempiartistinsa paukuttavan samaan aikaan festarialueella.

Omalta osaltani festariviikonloppu alkoi Palefacen keikan viime hetkillä, eikä kaverin paikkaa päälavalla kannata ihmetellä. Tässä vaiheessa toki väkeä oli jonojen takia vielä murto-osa siitä, mitä illalla tulisi olemaan, mutta se ei tunnelmaan vaikuttanut keikkakokemukseen ollenkaan negatiivisesti: Paleface otti luulot pois ja sai yleisön mukaan jytkeeseen jo päälavan ensimmäisenä esiintyjänä, mikä on saavutus sinänsä.

Tänä vuonna festarialue oli kokenut pieniä muutoksia, lähinnä siis laajennuksia: Sue-teltta oli siirtynyt pääsisäänkäynnin viereltä päälavan takana olevalle kukkulalle. Rekkalava sen sijaan oli hieman kasvanut viime vuodesta ja ottanut Sue-lavan entisen paikan. Molemmat tuntuivat muuten toimivilta ratkaisuilta, mitä nyt rekkalavaa ei enää helposti ravintola-alueelta voinut seurata, Sue-lavan artisteja kyllä.

Otin riskin ja päätin PMMP:n sijaan mennä seuraamaan henkilökohtaisesti täysin tuntematonta Pulled Apart by Horses -nimihirviötä Sue-lavalle. Se kannatti. Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku artisti iskee puun takaa täysillä vastapalloon? PABH teki juuri näin. Yritän nyt ontuvasti kuvata yhtyeen musiikkia jonkinlaisena ristisiitoksena metallihtavana, rockaavana hardcore punkina, mutta se ei tee bändille oikeutta, sillä näillä kavereilla tuntui olevan ihan oikeasti persoonallinen ja omaperäinen ote. Matalavireiset kitarat, riipivästi huutava laulaja, Rage Against The Machinen mieleen tuovat bassolinjat ja järjetön energia voitti puolelleen jo parin kappaleen jälkeen ja keikan jälkeen yksipuolinen mielipide tuntui olevan, että ihan vitun kovaa settiä. Soundipuolikin oli raskas ja meluisa, mutta silti selkeä. Hyppy tuntemattomaan kannatti siinä missä keikan lopulla laulajan daivaus yleisön sekaankin.

Monille festarin odotetuin artisti oli Mayhem. Kovin harvakseltaan Suomeen asti ehtivä black metal -legenda sai Sue-lavan kerättyä äärimmilleen ja ilmapiiri oli suorastaan innokkaan odottava. Genre on ”vähän” jäänyt omalta soittolistaltani pois sitten 90-luvun puolivälin, mutta nostalgiahöyryissä halusin toki kokea tämän saatanallisen epäpuhtauden. Ensinuottien tärähtäessä kaiuttimista en ollut uskoa korviani, sillä soundit olivat totaalisen paskat. Kyllähän Attilan rääkynä kuului, mutta kaikki muu oli yhtä mössöä. Ei sikäli, että yhtyeen Grand Declaration of Warin jälkeinen tuontanto olisi yhtään tuttua, mutta jumaliste kai nyt biisit pitäisi voida erottaa toisistaan. Kitarat ja basso olivat pelkkää murisevaa surinaa, eikä sitä raakaa ja kireää kihinää, mitä pitäisi olla. Ihan oikeasti, riffejä oli mahdoton erottaa toisistaan. Kokemusta ei varsinaisesti kohottanut se, että kutakuinkin ainoa valo keikalla oli takaa ammuttu heikko sinivihreä kajo, jota vasten paikallaan jalka monitorilla seisseet kaljupäät eivät nostaneet viihdearvoakaan kovinkaan korkealle. Puolen keikan jälkeen kärvistely päättyi ja poistuin. Pahin keikkapettymys pitkään aikaan. Vittu että vitutti.

Apocalypticaa en ole nähnyt vuosiin, eikä yhtyeen ammattitaitoinen ja sinänsä viihdyttävä, mutta rutiinimainen esiintyminen oikein ottanut mukaansa. Tai sitten olin vielä liian pettynyt Mayhemin jälkeen. 

Pettymys tuli huuhtaistua kurkusta alas ja nokka näytti kohti Ylex-lavaa, jossa oli määrä esiintymän mainion blues rock -yhtyeen nimeltä Rival Sons. Kuulin kovasti hehkutuksia yhtyeen Tavastian keikasta viime talvelta, mutta epäilin kuitenkin yhtyeen kykyä ottaa isompi lava näppeihinsä. Ja hetkeä aiemmin koetun harmituksen jälkeen en ehkä uskaltanutkaan enää odottaa mitään keltään ikinä.

Mutta pelko oli turhaa: Rival Sons on ammattitaitoinen, keskittynyt, taidokas ja voimakas yhtye ja teki sen myös selväksi. Turhia spiikkejä ei tarvittu, sillä laulaja Jay Buchananin karisma on kerrostalon kokoinen - jätkähän on kuin Robert Plantin, Joe Cockerin ja Ozzy Osbournen risteytys 70-luvulla! Ylimielisen sulavasti liikkunut Buchanan tuntui laulavan koko sielunsa voimasta sekä vaikutti olevan huum... huumaantunut musiikista siinä määrin, ettei esityksestä voinut olla pitämättä. Ja kyllään muukin bändi oli vireessä, rytmiryhmän jäädessä tosin hahmoina etäisemmiksi kuin vokalisti ja tyylikästäkin tyylikkäämpi kitaristi Scott Holiday. Niin, oli se keikka musiikillisestikin erinomainen, aina soundeja myöten ja vaikka yhtyeen viimeisin Pressure & Time -lätty onkin varsin hyvä, jää se silti live-esitystä huomattavasti etäisemmäksi, kiitos tiheän tunnelman ja mairean energialatauksen.

Nasum (alla) on nyt koonnut rivinsä uudelleen viimeistä, kesän yli kestävää jäähyväiskiertuetta varten, haalien mikin varteen Rotten Soundista ja Medeiasta tutun Keijo Niinimaan, vuonna 2004 Thaimaan tsunamikatastrofissa kuolleen Miezko Talarczykin paikalle. Ei nyt ihan heti tule mieleen sopivampaa valintaa, sillä Keken raivokas ulosanti istuu Nasumin grindiraivoon kuin nenä päähän. Hetkittäin melkeinpä unohdin Miezkon ikinä orkesterissa edes vaikuttaneen, sen verran vakuuttava esitys oli. Ja Mayhemin patsastelun jälkeen oli ilo seurata myös Sue-lavalla erittäin energistä esitystä, joka ei jättänyt valittamisen sijaa. Sounditkin olivat raskaat, mutta selkeät. Kuten eräs toverini keikan jälkeen totesi, ei muuta haukkumista ollut kuin kitaristin paska pleku - mitä sitten tällä tarkoittikaan. Suosittelen vahvasti tsekkaamaan kiertueen loppupään keikan Nosturissa syyskuussa. Ihan oikeasti. 

Joensuulaista Nerve Endiä joku paikallinen meikäläiselle kehui, mutta oma fiilis oli lähinnä törkeä hiilikopio Strapping Young Ladista ja Soilworkista, muttei yhtä hyvä. Toki soittotaitoa oli, mutta kamoon, vähän omaperäisyyttä ei olisi haitaksi. Eli ei napannut sitten yhtään. Insomnium tuli vastikään tsekattua Tuskassa, joten en jaksanut keikkaa muutamaa biisiä enempää tällä kertaa seurata, varsinkin kun seurue painosti siirtymään päälavan suuntaan The Hivesin keikkaa odottelemaan. Mainittakoon, että kyllähän jätkillä on homma hallussa ihan älyttömän hyvin, esiintyminen on virkeää, tukka pyörii enemmän kuin laki sallii ja kappaleet ovat niin helkkarin hyviä, että melkein vituttaa - jos sen nyt voi näin ilmaista, näköjään voi. 

The Hivesiin hullaannuin joskus 2000-luvun alkupuolella muistaakseni Ruisrockissa. Bändi on livenä todella viihdyttävä tapaus, erityisesti huonosti Suomen kieltä hölöttävän laulajansa Pelle Almqvistin ansiosta. Edellisestä keikkakokemuksesta oli vierähtänyt jo viisi pitkää vuotta, missä ajassa ihminen väsyy, rupsahtaa, vanhenee, eikä muutenkaan osaa enää mitään ikinä. Odotuksia oli kuitenkin ilmassa. 

Ja mitä vielä, The Hives ei pelkästään lunastanut niitä, vaan myös ylitti ne. Aina tyylikkäästi pukeutunut yhtye oli tällä kertaa vetänyt yllensä vaatimattomasti frakit ja silinterit. Pelle teki heti alkuun selväksi, että nyt ei seisokella vaan ”Jumallauuta suomalaiset tyttö ja poika, nyt rokataan!!! Vittuperkkelesaattana! Huutaa!!!” - ja niin sitten tehtiin. Pelle ravasi lavan ja eturivin väliä tämän tästäkin, eikä muu yhtyekään patsaita leikkineet. Bändin uusin levy ei vielä hallussani ole, joten osa kappaleista oli entuudestaan tuntemattomia, mutta niidenkin teho on elävänä aivan perhanan kovaa luokkaa. Reilun tunnin mittainen keikka luonnollisesti huipentui Hate to Say I Told You So -hittiin, ja tässä vaiheessa koko Linnunlaakso hyppi kuin viimeistä päivää. Hymyssä suin poistuttiin ja iltahan oli vasta nuori... 

SUNNUNTAI 15.7.

…Ja sen verran veroja edellisilta vaati, että sunnutai-aamun puuro maistui ehkä parhaalle aterialle, mitä ikinä olin syönyt. Jumaliste, mehukeittoakin vielä. Huh.

Festivaalialueelle oli kiire Amorphiksen aloittaessa. Miljoona kertaa yhtyeen nähneenä en keksisi tästä enää mitään uutta sanottavaa saati sitten kiirehtisi paikalle, mutta tällä kertaa oltiin lupailtu jotain erikoista, ainakin herkemmän soinnin ja vierailijoiden muodossa. Homman nimi oli siis lopulta se, että bändi veti kaksi kolmasosaa setistä akustisena ja loppuun muutaman rallin sitten normaalina jyräytyksenä. Ja edukseen joudun toteamaan, että akustiset versiot toimivat todella hyvin: Amorphis ei ole tyytynyt vain soittamaan kappaleita sellaisenaan, vaan sovittanut ne kokonaan uusiksi. Erityisesti Sign from The North Side kuulosti aivan eri biisiltä, mutta todella hyvältä sellaiselta. Tukena lavalla oli myös naislaulaja sekä saksofonisti, ja loppupuolella saatiin vierailevana tähtenä kuulla Herrasen Mikon komeaa ääntä taustalauluissa. Virkistävää ja erilaista, minkä ansiosta itse yhtyekin vaikutti tavallista hyväntuulisemmalta ja reippaammalta. Sitäpaitsi Joutsenen Tompan mikkiständi on ihan törkeän hieno. Pistäkääs poijjaat levyllinen noita akustisia versiota ulos, jooko? 

Yritin katsella myös joidenkin hehkuttaman Hebosagilin keikkaa, mutta paikallaan seisoneita pojankoltiaisia joko jännitti ihan hirveästi, tai sitten taidot eivät vielä riitä riehumiseen ja soittamiseen samaan aikaan – mutta juuri sitä keikka olisi tarvinnut. Musiikki sinänsä on varsin pätevää punkahtavaa metallia, mutta kokemusta pitäisi vielä kerätä pikkuklubeilla, että touhu vakuuttaisi muutkin kuin ne kaverit siellä yleisön joukossa – jota ei muuten ollut kuin kourallinen. 

Children of Bodomin esiintymisestä saatiin odottaa tietoa ihan viime hetkille asti ennen festivaalia, sillä Aleksi Laiho oli maannut jo tovin Norjassa sairaalassa. Mies kuitenkin toipui ajoissa ja yhtye esiintyi Ilosaaressa suunnitellusti. Tämä toki näkyi selvästi herran lavaolemuksesta: vaikka soitto kulki hyvin, jäivät pahimmat räyhäämiset ja riehumiset sikseen. Se on sääli, sillä herra on energisenä nokkamiehenä hoitanut monet keikat uusiin sfääreihin. Vaikka puitteet olivat kunnossa ja soundit lähes erinomaiset, jäivät tällä haavaa kokemus ja yleisfiilis valitettavasti hieman keskiverroksi, mikä ei tosin eturivin TosiFaneja tuntunut haittaavan pätkän vertaa. Eipä siinä, hienoa kuitenkin, että Laiho toipui ja yhtye ylipäätänsä nähtiin tänä viikonloppuna. 

Swallow The Sunin skippasin pienoisen ähkyn myötä, sori poijaat. Näinpä jäljellä oli enää Against Me!, johon meikäläisellä on viime vuosina syntynyt todella kiinteä rakkaussuhde ja jonka täten koin festarin pääesiintyjänä. Pienoinen leuanloksauttaja oli viime huhtikuun uutinen laulaja-kitaristi Tom Gabelin vaihdettua itsensä Laura Jane Graceksi. Vielä ei kuitenkaan sukupuolenvaihdosleikkausta ole tehty, mutta naisena hänet nykyään tunnetaan. Eipä siinä mitään, tulipahan sekunnissa ymmärrettyä monet yhtyeen sanoitukset aika helvetisti paremmin.

Jokatapauksessa, Against Me! oli henkilökohtaisesti koko festivaalin odotetuin artisti. Oikeastaan lähdin Joensuuhun vain ja ainoastaan yhtyeen takia. Ja voi perkele, että pää räjähti. En tiedä mistä aloittaisin, mutta sanotaan ehti alkuun, että parilta viimeiseltä levyltä kuultiin yhteensä vain viisi raitaa, materiaalin keskittyessä raaempaan ja vanhempiin kappaleisiin. Samassa kuultiin myös pari uutta biisiä, joista jäi mielikuvaksi skeittipunkahtava yleisfiilis, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia.

Yhtyeellä oli ihan vimmattu energia, ja harvemmin tulee huudettua täyttä kurkkua sanoja mukana, mutta niin vain kävi – toki katson tätä vahvojen fanilasien läpi, mutta eipä kukaan settiä haukkunut, vaan vakuutti jopa seurueemme ensikertalaiset yhtyen suhteen. Laura Janen lauluääni oli edelleen sama miehekkään voimakas ja raspinen kuin levyilläkin, saa nähdä onko tulevalla levyllä vielä muutosta kuultavissa. Rumpali Jay Weinbergin otteet hämmästyttivät, sillä mies vaikutti takovan rumpuja enemmän suurieleisesti seisaaltaan kuin istualtaan, heiluttaen samalla päätänsä minkä ehti. Ainoa vastaavanlainen tapaus oli vuosia sitten Roy Mayorga Soulflyn ja Sepulturan kannujen takana. Ottakaas tästä nuoriso mallia, NÄIN sitä yleisöä viihdytetään. 

Siinäpä se. Iloista oli taas kerran Ilosaaressa (öhöhö). Järjestelyt toimivat rannekefarssia lukuunottamatta hyvin ja henkilökunta oli ystävällistä, vessoja about tarpeeksi ja ruokapuoli perinteisen yksipuolista roskaa, paitsi Rasta Chefin kojun kiireetön, yltiöystävällinen palvelu vakuutti ja maukkaat, joskin hinnakkaat burgerit maistuivat erinomaisesti.

Kassellaan taas ensi vuonna sitten, turha tässä on hyvin alkanutta ja jatkunutta Ilosaariputkea katkaista – ja nyt en puhu alkoholista!