20.7.2012 - Saimaa Open Air

Joutseno on kuulunut jo jonkin aikaan Lappeenrantaan, vaikka Saimaa Open Airin järjestyspaikalta Rauhasta ei ole kuin pari hassua kilometriä Imatralle. Joka tapauksessa, toistamiseen järjestetty Saimaa Open Air on skarpannut aika paljon edellisvuodesta. Tuolloin järjestäjien niskaan tuli melkoinen palauteryöppy järkyttävistä kaljajonoista sekä nopeasti täyttyvistä bajamajoista. Palautetta kannattaa antaa, sillä tänä vuonna Saimaa Gardesin kylpyalueella järjestetyssä festivaalissa kaikki toimi enimmäkseen huomautuksetta. Närää herätti ainoastaan kahden euron kaljapantti, jonka maksaminen lopetettiin jossain vaiheessa iltaa. Saattaa olla, että järjestäjä saa taas sähköpostia.

Tärkeintä perjantaissa oli silti ZZ Top. Tuo pieni bändi valtavasta Teksasin osavaltiosta Yhdysvalloista. Edellisen kerran kun näin ZZ Topin, vuosi taisi olla 1996 ja paikka oli Ruisrock. Sen muistan varmasti. Muistan myös sen, että kyseinen bändi veti tuolloin jokseenkin laiskanpulskean ja mitäänsanomattoman festarikeikan. Jälkikäteen selvisi, että syynä kyseiseen rimanhipomiseen oli rumpali Frank Beardin humalatila. Josko melkein-Imatralla tilanne olisi parempi.

ZZ Topin ilmoitettu aloitusaika on 22:30. Sitä ennen Saimaa Gardensin alue täyttyykin aika kiitettävästi ihmisistä, jotka ovat tulleet kuuntelemaan hyvää boogieta. Festaria pitääkin kiittää siitä, että vaikka väkeä on paljon, tunnelma ei kuitenkaan ole ahdas. Hieman ennen ilmoitettua aloitusaikaa festarijärjestäjä käy kiittelemässä tapahtuman mahdolliseksi tehneitä tahoja. Kivaa. Ja sitten odotetaan, odotetaan ja odotetaan. ZZ Top nousee lopulta lavalle tasan kello 23:00. Mahtoiko tämä oli tapahtumajärjestäjällä tiedossa, mutta unohtui vain kertoa yleisölle?

ZZ Top aloittaa keikkansa Thunderbird-kappaleella vuoden 1975 Fandango-albumilta. Yleisö reagoi kädenlämpöisesti, eikä lavallakaan tunnu kaikki olevan oikein kohdallaan, vaikka Billy Gibbons ja Dusty Hill pitävät meininkiä yllä showmiesten elkein. Frank Beardia ei vain tunnu kiinnostavan, ja koko keikan alku kulkee jotenkin ahdistavan laahaavissa merkeissä. Yleisö ei ole oikein mukana, eikä lavalla pauhaava kone kulje oikein täysillä pytyillä. Meininki jatkuukin itse asiassa harvinaisen laiskana niin yleisön kuin bändinkin puolelta ensimmäisen puolen tunnin ajan. ZZ Top haluaa selkeästikin tehdä selväksi olevansa jälleen blues-bändi tehden pesäeroa hittilevyihinsä, joilla pauhasi syntetisaattori.

Kuudentena biisinä kuultavasta I’m Bad, I’m Nationwidestä alkaa kuitenkin onneksi uusi nousu. Siinä missä setin alkupuoli oli suorastaan tylsää blues-kahlaamista yhtyeen ja yleisön ollessa kohmeessa, alkaa tästä vuoden vuoden 1979 Degüello –albumin hitistä nousukiito. Yleisö laulaa mukana, ja bändikin kiinnostuu soittamisesta. Hiljalleen tunnelma kohoaa, ja Gimme All Your Lovin’ –hitin jälkeen kone alkaa viimeinkin käydä tasaisesti ja hyvällä meiningillä. Ilmoilla on selkeä työvoiton fiilis, eikä suotta. Viimeistään My Head’s In Missisippi –kappaleen ”My head’s in Finland” yleisönkosiskelun jälkeen täysmittainen blues on voimissaan. Billy Gibbons tuntuu näillä nurkilla menevän rutiinikeikan vaihteesta lavalla oikeasti viihtymisen puolelle.

Loppupuoli keikasta meneekin sitten jo juhlavissa merkeissä. Yhtye vaihtaa välillä soittimia, ja Legs-hittiin mennessä bändillä on lavalla pehmeällä karvalla päällystetyt kitarat käytössään. Muutenkin meno alkaa jo muistuttaa enemmän rock-konserttia kuin sunnuntain jumalanpalvelusta.

Encoreina yhtye esittääkin sitten ihan puhdasta parhautta, kun pimenevässä heinäkuun illassa raikaa Tube Snake Boogie, La Grange ja Tush. Meininki on viimeinkin saatu kohdilleen, vaikka sen saavuttamiseen menikin hyvä tovi.

ZZ Top on jähmeästä alusta huolimatta paremmissa voimissa Imatralla kuin aikoja sitten Ruisrockissa. Yhtye löytää grooven ytimen edelleen, vaikka rumpali Frank Beard onkin välillä varsin kärsivän näköinen. Itse asiassa tuntuu jotenkin siltä, että patteristi on trion selkeästi heikon lenkki. Dusty Hillillä ja Billy Gibbonsilla tuntuu virtaa riittävän. Beardin soitto oli puolestaan jotenkin laahaavaa koko keikan alkupuolen ajan, kunnes rumpalikin sai oikean vaihteen silmään.

Keikka muuten on kyllä ihan näyttävä. ZZ Top on koristellut lavansa minimalistisesti videoscreeneillä, jotka suoltavat ihan riittävästi viihdettä silmille. Show on karsittu, mutta viihdyttävä. Pikkubändi Teksasista luottaa edelleen musiikin voimaan, kuten on tarkoituskin.

Saimaa Open Airista pystyi perjantai-iltana poistumaan lopulta hyvin mielin. Festivaali toimii moitteetta, ja ZZ Top onnistui alkuvaikeuksien jälkeen lopulta toimittamaan kunnollisen annoksen groovea tuhatpäiselle yleisölle. Keikka ei ollut täydellinen, muttei lopulta myöskään mikään mahalasku. Jälkikäteen tahmean alun jälkeen jäi oikeastaan vaivaamaan vain se, että Stages-kappaleen aikana taustascreenit näyttivät nelisylinterisen moottorin kokoamista. V8-bändiltä odottaisi enemmän. Ehkä kyseessä oli starttimoottori?

ZZ Topin setti: Intro / Thunderbird / I Thank You (Sam & Dave -cover) / Waitin' for the Bus / Jesus Just Left Chicago / Pincushion / I'm Bad, I'm Nationwide / Heard It On The X / I Gotsta Get Paid / Gimme All Your Lovin' / Vincent Price Blues / Heaven, Hell or Houston / My Head's in Mississippi / Beer Drinkers & Hell Raisers / Stages / Sharp Dressed Man / Legs. Encore: Tube Snake Boogie / La Grange/Sloppy Drunk/Bar-B-Q / Tush.
 

21.07.2012 - Rockin' Hellsinki Vol. 2

Tämänkertaisen Rockin' Hellsinki -tapahtuman pääpaino oli selkeästi klassisen rockin ja bluesrockin puolella, festivaalin lineupin huomioon ottaen. Rockin' Hellsinki Vol.2 oli ikämiesten ja -naisten tapahtuma, ei tarvinnut kun katsoa yleisilmettä Kaisaniemen fanikannassa, että hiffasi olevansa keski-ikäisten kekkereissä. Kun headliner oli se, mikä oli, on toki ymmärrettävää, että fanikanta on hieman vanhempaa. Tosdellakin: ZZ Top on polkenut samalla kokoonpanolla jo neljä vuosikymmentä, ja se itsessään on aikamoinen meriitti.

Los Bastardos Finlandeses käynnisti show'n vankalla otteella. Ihmettelen kuinka tämä bändi ei ole breikannut isommin maailmalla. Periaatteessa kaikki elementit ovat genren huomioonottaen kasassa. Motörheadin Ace of Spades -coveri toimi yhtä hyvin kun alkuperäisorkesterin esittämänä, ja vokalisti Bryn Jones on pitkälti kun Lemmy Jr. äänialaltaan ja tulkinnaltaan. Aika vähän oli sakkia kerääntynyt Kaisaniemeen kun Los Bastardos kello 16:00 aloitti, mutta illan myötä väkimäärä korjaantui. Kunnolla.

Parasta miltei koko kekkereissä oli samassa yhteydessä järjestetyn Pinup-Model Contest 2012 -finaalin päätuomari, Aku Hirviniemen sketsihahmo Harjakainen. Tuttu mies Pudotus TV-sarjasta väänsi sellaista huumoria, että oli pakko suomalaistenkin nauraa. Ukkeli pyysi juontaja Sini Tarkkiselta pusua poskelle, ja kun emäntä pusersi huulensa, kääntyi ukko nopeasti ja suuteli povipommia suoraan kitaan. "Onko sulla herpes?", äijä kysyi. "Ei ole", tokasi Sini. "Nyt on!", laukaisi koomikko. Sairaan hyvää settiä!

Von Hertzen Brothers nousi lavalle toisena progehtavan rokkinsa kera. Meikäpojalle tämä orkesteri menee hilserajan yli ja roimasti. Ristiriitaiset lauluharmoniat raastavat korviani, mutta ryhmän soitto on ihan ässää. Kuulemani mukaan Von Hertzenin kundit ovat streittareita, mikä on kohtuullisen harvinaista rokkimaailmassa. Mutta propsit annan, jos näin on. Viinaördäysessä ei ole mitään hienoa, eikä mitään upsidea, näin jenkkiläisittäin sanottuna. Ainoa biisi, joka Von Hetrzenien kattauksesta minulle jotenkin kolahti, oli Somewhere in the Middle, joka oli aika tarttuva ja menevä.

Peer Günt oli taas kertaalleen taattua tuuttausta, mutta setin alussa vaikutti, että veteraanit vetäisevät helvetin tasapaksun keikan. Avausraitana soitetun Bad Boys Are Herein jälkeen tuli muutama mitäänsanomaton kappale, joissa ei ollut dynamiikan häivähdystäkään, kunnes ilmoille pärähti Years on the Road. Siitä eteenpäin setti oli silkkaa rautaa: I Wanna be a Rock 'n Roll Star, Backseat ja Bartender jättivät suuhun hyvän maun. Trion oli todella hankala täyttää Kaisaniemen jättilava, ja kun Güntin pojat eivät pääsääntöisesti paljoa liiku estraadilla, olisin kaivanut enemmän visuaalisia ärsykkeitä.

Sade alkoi hieman sabotoida tunnelmaa ennen kuin ZZ Top pääsi lavalle, mutta tässä vaiheessa Kaisaniemessä oli jo niin pipona sakkia, että oli hankalaa liikkua. Onnenpekkana pääsin miksausaitauksen sisäpuolelle, mikä avittikin olemistani huomattavasti. ZZ Top aloitti kolmekymmentä minuuttia myöhässä, ja yllätyin, kun lavalta tuli puolituntematonta kappalessta yksi toisensa jälkeen. Tämä setti ei ollut mikään Greatest Hits -ratkaisu. Paljon bluesia, varhaista ZZ Top -tuotantoa, ja takuuvarmasti minun kaltaiseni keskivertofanit jäivät puolet ajasta ihan kuutamolle siitä, mikä biisi oli milloinkin menossa. Soitin ZZ Topin kanssa joulukuussa 2011 Rock Legends Cruisella Yhdysvalloissa, ja siellä bändi veti miltei ainoastaan hittikaavaisen setin. Kaisaniemen setistä puuttui roimasti tunnettuja kappaleita, ja vihdoin viimein kun Kaisaniemen tihrusateeseen urkenivat My Head's in Mississippii, I'm Bad I'm Nationwide, Sharp Dressed Man ja Gimme All Your Lovin' -tyyliset kappaleet, meinasi riemu revetä. Popula antoi yhtyeen ymmärtää, että nämä paremmin tunnetut numerot olivat se, mitä he tulivat kuulemaankin. Hyvin kummallinen settivalinta Topilta kaikenkaikkiaan.

Jutustelin hetken Topin amerikkalaismiksaajan kanssa ennen keikkaa, ja sain tietää kuriositeettejä, jotka tässä jaettakoon. Ukko kertoi, ettei Top koskaan tee soundcheckiä, ja sen vuoksi setin ensimmäiset kolme biisiä ovat aina hieman hakemista. Ukko myös kertoi, että rumpali Frank Beardin on saatava päivittäin yksi McDonald's -ateria, olipa bändi sitten menossa missä vain päin maailmaa. Ettäs tiedätte.

ZZ Topin setti: Intro / Thunderbird / I Thank You (Sam & Dave -cover) / Waitin' for the Bus / Jesus Just Left Chicago / Pincushion / I'm Bad, I'm Nationwide / I Gotsta Get Paid / Heard It On The X / Gimme All Your Lovin' / Vincent Price Blues / Heaven, Hell or Houston / My Head's in Mississippi / Beer Drinkers & Hell Raisers / Stages / Sharp Dressed Man / Legs. Encore: Tube Snake Boogie / La Grange/Sloppy Drunk/Bar-B-Q / Tush.