Perjantai 6.7.

Neljäskymmeneskolmas Ruisrock näyttäytyi minulle ensimmäisen kerran pressi- ja vip-asiakkaille järjestetystä vesibussista käsin: Niittylava, Telttalava ja sen ympärille rakennettu festivaalialue, Koffin kaljateltta ja suuri ilmapallo-oluttölkki, puistikko, Rantalava alueineen; Ruissalo kaikessa kauneudessaan. Vesibussi kiinnitti rantaan ja tepastelin ensi kertaa salon luonnonkauniilla alueella tarkoituksenani tutustua alueeseen kesällä; edellinen vierailuni samassa paikassa sijoittui talviaikaan, jolloin lunta oli maassa yli puoli metriä ja mukanani oli kaunis mallityttö, jonka kanssa teimme lumisen kuvasarjan. Ja kyllä, erilaiselta alue kaikkinensa näytti; vielä hyvin siisti, kesäisen vihreä ja jollakin oudolla tavalla (espoolaiselle) kotoisa oli alue. Olin hyvissä ajoin liikkeellä, sillä ensimmäinen akti joka tarkoituksenani oli todistaa, oli Herra Ylppö ja Ihmiset, jonka aloitusaikaan oli tässä vaiheessa vielä tovi jos toinen. Niinpä suoritin fiilistelyni loppuun ja istahdin hetkeksi vip-terassille nauttimaan lähdevettä ja tarkistamaan, että kamera, objektiivit, akut, muistikortit ja linssinpuhdistusvälineet olivat tulleet mukaan sellaisessa kunnossa, että tapahtuman ikuistaminen kameralla onnistuisi. Totesin tilanteen erinomaiseksi (kiitos hyvän valmistautumisen) ja suuntasin muutaman hetken päästä Niittylavalle.

Kello 16.45, Niittylava. Vuoden 2012 Ruisrockin ensimmäinen akti (yhdessä Rantalavalla soittaneen Kuningasidean kanssa). Lavalle asteli mustaan pukeutunut Herra Ylppö seuranaan muut Ihmiset. Radiosoitosta tutut kappaleet siivittivät rock-festivaalin alkuun, jota todistamassa oli vielä varsin vähäväkinen seurakunta. Iltapäivään ja vähäväkisyyteen suhteutettuna Ylppö ihmisineen veti varsin kiitettävän vedon, josta toki puuttui kaikenlainen räväkkyys ja ärhäkkyys, joka Ylpön habitukseen kieltämättä sopisi (ja jota joskus aiemmin olen päässyt todistamaan). Ruisrock oli kuitenkin korkattu ja ensimmäiset ”yhteislaulut” artistin ja yleisön välillä koettu Pojat ei tanssi, Sata vuotta ja Horros -kappaleiden myötä. Ei siis kait pöllömpi tapa aloittaa viikonloppu Turussa (vaikka totuuden nimissä en koko Ylpön keikkaa jaksanutkaan katsoa), jolta oli yhtä kaikki lupa odottaa varsin paljon.

Kello 19.15, Niittylava. Tutustuttuani tarkemmin pressitiloihin (Ylpön keikan jälkeen) aloitti yhä Niittylavalla suomalainen ”post-hardcore” -yhtye, tai punk-yhtye, tai alternative-yhtye, tai indie-rock -yhtye Disco Ensemble. Tiesin, etten suuremmin pitäisi yhtyeen musiikista, mutta yhtä lailla tiesin, että yhtye tulisi tarjoamaan hyvin energisen lava-show’n, jossa liike ja soittamisen ilo ja raivo näkyvät, joten päätin lähteä orkesterin katsomaan ja kuvaamaan. Ja toden totta, Disco Ensemble osoitti olevansa varsin mallikas live-yhtye, jonka musiikki tempaa mukaansa ja joka kunnioittaa kuuntelijaansa/katsojaansa. Yhtye tinttasi tunnin soittoslottinsa aikana äärimmäisen energisen setin, jota oli todistamassa ainakin puolta enempi katsojia, kuin Ylppöä muutamaa tuntia aiemmin. Tuntematta yhtyeen kappaleita sen enempää diggailin keikan kokonaisuudessaan, kuvasin yleisössä olleita kivannäköisiä naispuoleisia ihmisiä ja nautin tunnelmasta. Vokalisti(-synisti) Miikka Koivisto räyhäsi antaumuksella niin lavalla kuin mellakka-aidan edessä olleiden vahvistinten tuntumassa ja kitaristi-basisti -duo Jussi Ylikoski / Lasse Lindfors löi tahtia soitintensa säestyksellä juuri sellaisella antaumuksella ja sopivalla aggressiivisuudella, kuin odottaa sopi. Myöhemmin kuulin, että Euroopassa varsin suurta suosiota nauttiva yhtye soitti ainoan Suomen keikkansa koko kesän aikana juuri Ruissalossa, joka lisäsi tyytyväisyyttäni siitä, että päätin avartaa livemusiikillista maailmaani ja tarkastaa yhtyeen.

Noin kello 20.00. Disco Ensemblen jälkeen lähdin kohti Rantalavaa. Tiedossa oli, että hevimiehelle ei ollut tarjolla hirveästi musiikillista nautintoa (perjantaina ollenkaan?) ennen puolta kymmentä ja Mustaschia. Päätin ruokkia muita aistejani, sillä kahdeksan tuntumassa Rantalavalla esiintyi nuori nainen. Ruotsalainen nuori nainen. Ruotsalainen vaaleahiuksinen nuori nainen. Veronica Maggio hänen nimensä oli. Kävin kuvaamassa, ja pidin näkemästäni – musiikista viis, minulla oli korvatulpat. Sanon silti: vaalea ruotsalainen kaunotar, joka lauloi kärsivän näköisesti, sulatti saman tien sydämeni ja teki minut hetkellisesti hyvin onnelliseksi. Huusin hänelle, du är väldigt vackert, kumarsin, ja jatkoin matkaani.

Kello 21.30, Rantalava. Ruisrockin perjantain ainoa ”metalliyhtye” asteli lavalle: ruotsalainen Mustasch rupesi soittamaan radiolevityksessä olleita hittejään. Viimeksi vuosi sitten Myötätuulirockissa todistamani yhtye tuntui ensi alkuun olevan hieman väsynyt ja kankea, joka selittynee ainakin osaksi ennen keikkaa esitetystä haastattelusta, jossa yhtyeen nokkamies, laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar kertoi potevansa karmeaa krapulaa. Vaan mikäpä onkaan parempi lääke krapulaan kuin viina. Ei mikään, ja suomalainen yleisö tiesi tämän. Keikan aikana lavalle lentäneet ”terästetty limupullo, keltaista Jaffa-juomaa” ja rehellinen jaloviinapullo, joista molemmista nokkamies tempaisi komeat siivut, selvästi piristivät tunnelmaa, ja niiden myötä Gyllenhammar sai koneeseensa uuden pykälän. Krapulaisen alun jälkeen iso pyörä lähti pyörimään ja lopputulos oli se, että Mustasch veti äärimmäisen hyvän, yleisöystävällisen, vauhdikkaan ja räväkän show’n, jota oli ilo katsoa. Yhdeksäntenä soineen Bring Me Everyone -kappaleen jälkeen aloin itsekin pitää keikasta niin paljon, että jätin kamerareppuni järjestysmiesten vahdittavaksi ja vaihdoin moodin kuvaaja/reportterista festivaalikävijäksi. Nollapromilleilla moshasin lyhyin hiuksin menemään: ensiksi Double Nature, sitten Morning Star, Black City, jotakin, jonka jälkeen I Hunt Alone. Ja tietysti lauloin mukana. Lisäksi hyvää mieltäni paransi se, että eräs tummahiuksinen kaunotar pyysi numeroani – tuleva yöpaikkani oli tiedossa. Mustasch, ei ollenkaan paha.

Kello 23.15, Rantalava. Ruotsalaisen radiometallin jälkeen hetken hengähdettyäni ja tummahiuksista kaunotarta ajatellen oli illan ehdottoman pääaktin aika (ja tämä siis henkilökohtaisten preferenssieni vuoksi). Ruissalon Rantalavalle oli illan pimetessä astelemassa Suomen ylivoimaisesti paras ”proge-yhtye”, Von Hertzen Brothers. Ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että VHB ei ole progea, totean, että on se. Ja niille, joiden mielestä VHB ei kuulu Imperiumin raportoitavaksi totean, että kuuluu se. Ja niin se keikka käynnistyi. Ensin Discipline of the Sun, sitten Always Been Right, sen jälkeen Somewhere in the Middle. Ensimmäisen kolme biisiä siis: loistavia kuvia loistavista artisteista, yksi kappaletta Kie von Hertzeneitä mellakka-aidalla sooloilemassa. Siirtyminen rahvaan puolle, Gloria, Angel’s Eyes, Freedom Fighter. Yksi kappaletta Kie von Hertzenin kitaroita yleisöön. Miracle, I Believe ja lopuksi Let Thy Will Be Done. Yksi kappaletta Kie von Hertzenin kitaroita “tuusannuuskaksi” lavalla. Ja se oli siinä. Tunti armottoman taitavaa, mukaansa tempaavaa ja sanalla sanoen hyvää musiikkia erinomaisen lavashow’n ryydittämänä. VHB soitti jälleen kaikki muut artistit suohon; Ruisrockin perjantaina se ei tosin ollut edes vaikeaa. Mikko von Hertzen lauloi jälleen (lähes) nuotilleen ja perkules niin aidolla ja oikealla tavalla kuin vain saattaa, Kie von Hertzen oli yhtä sekaisin kuin aina ennenkin (ja tämä siis hyvällä tavalla), Jonne von Hertzen fiksusti filmaattinen basson varressa, ja a vot. VHB on loistava yhtye levyllä, ja yksi niistä harvoista joka saattaa livenä ylittää loisteliaisuutensa levyllä. Tänään oli sellainen päivä: VHB vetäisi sellaiset pohjat, joita lauantaina ja sunnuntaina esiintyvien artistien on vaikea päihittää.

Kello 00.15. Kuvasin Niittylavalla Pulpin. Ei raportoitavaa. Poistuin vesibussiin. Matkalla Aurajoelle jäin pohtimaan, mitä kävi Kie von Hertzenin yleisön sekaan lykkäämälle kitaralle. En tullut pohdinnassani mihinkään lopputulemaan, kolahdimme Aurajoen rantaan. Kävellessäni tuntemattomaan majapaikkaani mietin edelleen, kuinka hyvän keikan Von Hertzen Brothers veti. Luin sähköpostiviestistä, että paikalla Ruissalossa oli yhteensä 16 000 festivaalikävijää.

Lauantai 7.7.

Kello 16.30, Niittylava. Ja pitti pyörimään. Yksi ainoista Ruisrockin piteistä, lavalla kukas muukaan kuin jokaisen itseään kunnioittavan suomalaisen festivaalin esiintyjä, Stam1na. Toisin sanoen, kun unihiekat oli viimeisenkin tallustajan silmistä pyyhitty ja Ruissaloon saavuttu, oli aika aloittaa raskain Ruisrock-päivä. Raskain nimenomaan siksi, että rankemmasta musiikista pitävien (=aivotoiminnaltaan kehittyneiden) ihmisten iloksi lauantaihin oli katettu sortimentti, jonka sopisi tyydyttää paremman musiikin mielihalut. Tällaisen sortimentin ensitahdit tarjosi siten Stam1na, lemiläinen metalliyhtye, jonka tyypillisenä tuntomerkkinä on se, että se esiintyy jokaisella suomalaisella rock-festivaalilla. Minä olin iloinen siitä, että se esiintyi Ruisrockissa: Stam1na tarjosi sopivan aggressiivisen esityksen lauantain alkajaisiksi. Kadonneet kolme sanaa, joka ensimmäisenä yhtyeen setistä soi, palautti Ruisrockin jälleen musiikillisesti korkealle tasolle edellisillan pääesiintyjän jäljiltä. Kun kolmen biisin kuvausslotti oli täytetty, ei mennyt aikaakaan kun ensimmäinen vinha pitti pyöri Niittylavan edustalla. Olisiko se ollut Tavastia palamaan! (josta terveiset Juhani Merimaalle) tai Paha arkkitehti, jolloin ekstaasi viimeistään alkoi. Kiertelin Niittylavan kupeessa keikan aikana, kuvasin yleisöä ja lopulta uskaltauduin myös pitin keskelle kameroineni: kappaleiden Muuri ja Merestä maalle aikana pitti pyöri kivasti ja suhteellisen moni nuori festivaalikävijä uskaltautui mukaan pitin pyörteeseen. Erikoisin hetki Stam1nan keikalla oli kuitenkin eittämättä se, kun Hyrde (vokalisti-kitaristi Antti Hyyrynen) karkasi lavalta varoittamatta rynnistääkseen keskelle yleisömerta ja pittiä, ja lopulta todistettavasti kohti lavaa. Ikäväkseni en tätä kameralla ehtinyt tallentaa, sillä yhtenä hetkenä vikkelä Hyrde oli lavan yleisöstä katsoen vasemmalla puolella kirmaamassa kitaroineen, toisena hetkenä keskellä pittiä ja hetken kuluttua yhtä kaikki lavalla. Erikoinen, mutta taatusti monelle mieleen jäänyt kirmaus. Lopulta kuitenkin suurimman myrskyn aiheutti Lääke, ei niinkään pittimielessä, mutta yhteislaulumielessä. Lääkkeen tahdit kuuluivat korviini vielä teltassa, jonne olin varkain hipsinyt seuraavaa kuvauskohdetta vaanimaan.

Kello 17.45, Telttalava. Sen valtasi kolme maailmanmainetta ja mammonaa ansainneet sellotaiteilijat ja rumpali: Apocalyptica. Edellisen kerran Tuskassa vajaa viikko sitten soittanut yhtye latasi turkulaisessa festariteltassa täsmälleen saman setin kuin Helsingissä, ja sanalla sanoen keikka oli kuin kopio edellisestä: ohjelmiston ”monipuolisuudesta” ei ollut siten tietoakaan, kun sellistit latasivat tiukan raskaamman rockin pläjäyksen ilmoille (joka ei päässyt sittenkään kovin korkealle, olimmehan teltassa). Tipe Johnson vieraili vokaaleissa I’m Not Jesus ja Bring Them To Light -kappaleissa (jotka tietysti soivat neljäntenä ja viidentenä kappaleena; niistä ei kuvia otettu), ja vierailipa hän Tuskan tapaan myös toiseksi viimeisenä soineessa I Don’t Care -kappaleessa. Tutut Metallican coverit Master Of Puppetsista Nothing Else Mattersiin ja Seek & Destroyhin kuultiin, samoin kuin yhtyeen visiitin Turussa päättänyt ”laina” Maamme/Hall of the Mountain King, joka kieltämättä on erikoinen, mutta sangen hieno yhdistelmä. Näin ollen viikon takaiseen Tuska-raporttiin minulla ei ole juurikaan lisättävää: jälleen kerran Eicca Toppisen luotsaama yhtye loi lavalla korkealaatuisen musiikkielämyksen, jonka lavaolemus oli varsin mallikelpoinen ja musiikillisesti taidokas. Yleisöä oli riittävästi (joskaan ei likimain niin paljon kuin perjantaisella The Rasmuksen keikalla, tulkittakoon tämä siten kuin se on) ja sen ansioksi mainittakoon se, että Nothing Else Mattersin sanat oli tällä kertaa teltassa selvästi erotettavissa – itse en laulanut mukana. Ja kuten Tuskassa, myös Ruisrockissa Apocalyptica kyllä lunasti paikkansa kiitettävästi – ja ne, ketkä eivät olleet yhtyettä juuri nähneet, saivat varmasti vastinetta rahoilleen.

Kello 19.00, Niittylava. ”Valitettavasti Children Of Bodomin keikka Niittylavalla lauantaina 7.7. klo 19 on peruuntunut sairastapauksen vuoksi. Korvaavana esiintyjänä nähdään (kesämökeiltä yllätetty) Amorphis”. Tätä kertoivat festivaalin viralliset tulostaulut jo perjantaina. Ja niin se oli, lauantaina seitsemän maissa lavalle toden totta astui Amorphis, ei CoB. Suuri harmi sinänsä, mitään Amorphikselta pois ottamatta. Yhtye vetäisi ”lähes lennosta” erinomaisen livetinttauksen, jossa suhteellisen runsaalle yleisölle tarjoiltiin monen monta upeaa musiikkiesitystä The Smokesta Sampoon ja Silver Brideen, In the Beginnigistä You I Neediin, ja lopetuksena soitettiin luonnollisesti House of Sleep. Yleisöä oli suhteellisen runsaasti juuri siksi, että Rantalavalla soitti samanaikaisesti kauniin Nina Perssonin luotsaama The Cardigans, yhtye jota kuulemma monet olivat odottaneet. Itse viihdyin kuitenkin kotimaisen metallin parissa mainiosti, ja vaikka Amorphiksen huikea vokalisti Tomi Joutsen pahoittelikin, että ”emme ole Children Of Bodom, emmekä valtettavasti soita yhtään heidän kappalettaan yksinkertaisesti siksi, ettemme osaa – ne ovat meille liian nopeita ja teknisiä”, Amorphis selvisi Bodomin slotista hienosti. Enkä edes usko, että hirvittävän moni keikan nähnyt oli pettynyt siihen, että A korvasti CoB:n. Yhtä kaikki, yhdyn sataprosenttisesti Joutsenen sanoihin; pikaiset paranemiset maailman parhaalle kitaristille, Alexi Laiholle, jota taatusti harmittaa sairasvuoteellaan se, etteivät he ole nyt täällä soittamassa. (No, nyt tiedämme, että Ilosaarirockissa Alexi yhtyeineen jo tilutti, hienoa!). PS. Tämä on turkulaisen festivaalin huumoria: miksi kutsutaan nuorta tyttöä, joka pitää Amorphiksesta? Amorphissikseksi.

Kello 20.00-22.45. Metallitonta aikaa. Kuvasin yhdysvaltalaisen Santigoldin, veikeän ja viettelevän PMMP:n (jota oli katsomassa aivan käsittämättömän paljon jengiä Rantalavan tuntumassa) sekä ihka ilmetyn Suomen Madonnan, ihanan Chisun (yllä). Ruokailin Dr. Oetkerin pizzapisteessä, jonka pannupizza (salami) oli ylivoimaista herkkua perjantain kuivaan makkaraperunayhdistelmään verrattuna, ja kuvasin mielenkiintoisia ihmisiä yleisöstä. Niin, sitä tosissaan lauantaipäivänä oli: tiedotteen mukaan noin 30 000; sitä oli niin paljon, että ilman pressi- ja vip-kulkuja ja tiloja olisin tullut hulluksi. Ihmisiä oli yksinkertaisesti espoolaismakuuni liikaa: kulkeminen oli hankalaa, jonot ruokapaikkoihin pitkiä ja kaikki ihmiset (eli suurin osa) tietysti vahvassa humalassa. Muuten ok, mutta kun itse olin selvin päin…

Kello 22.45, Rantalava. Oli aika syntymäpäiväjuhlien. Michael Monroe, tuo suomalaisen hard rockin kiistämätön ikoni, asteli lavalle yhtyeineen. Ja niin lähti ”viiskymppissynttärit” käyntiin. Superenerginen Monroe oli, jos mahdollista, vieläkin energisempi, ja jo kolmen ensimmäisen kappaleen (joiden aikana kuvaus pitistä on sallittu) mies vyöryi yli lavan sellaisella pieteetillä, ettei paremmasta väliä. Kuvaajat kiittivät, ja uskon että myös yleisö kiitti. Nuori Monroe häikäisi omalla lavapresenssillään ja oli kerta kaikkiaan täydellinen festivaaliesiintyjä: old-school-hard-rock’n’roll pauhasti, Monroe tempoi siellä ja täällä (tavalla jossa muutamaan kertaan piti oikeasti ihmetellä sitä, että ääni kuuluu mutta miestä ei näy), bändi soitti mallikkaasti ja tunnelma rannassa oli häikäisevä. Edes illaksi luvattu sade ei halunnut tulla häiritsemään upeaa festarielämystä. Tunnin ja vartin aikana (joka vieläpä venyi hiukan) lavalla nähtiin normaalin rock-iloittelun lisäksi Paleface, Redrama, Tommy Lindgren, Mikko Herranen kuin myös Hanoi Rockista tuttu Nasty Suicide sekä Monroen äiti. Voisiko tämä todistaa sen, että sittenkään raja-aidat hyvän musiikin ja erilaisen musiikin välillä eivät ole ylittämättömät? Näiden lisäksi keikka päättyi hyvin, hyvin, hyvin erikoiseen yhdistelmään, jossa viisikymppinen (kolmekymppisen kaltaisesti liikkuva) Michael Monroe duetoi yhdessä Jenni Vartiaisen (!) kanssa kappaleen ”Missä muruseni on”. Ja, tämän säesti Apocalyptica. Aivan. Hyvin, hyvin erikoista. Mutta kokemuksellista; kuinka moni voi sanoa nähneensä livenä Michael Monroen, joka laulaa dueton Jenni Vartiaisen kanssa Apocalyptican kanssa. Aika harva lopulta! Kaiken tämän päälle ikinuori Monroe sai video-onnitteluja keikan aikana mm. Slashilta, Alice Cooperilta ja Slayerilta, jotka heijastettiin yleisölle suurelta videoskriiniltä keikan aikana. Keikan loputtua, rynnistäessäni Niittylavalla hillittömässä kiireessä, olin onnellinen, että olin saanut kokea kaiken tämän. Paljon onnea Michael Monroe, ja kiitos!

Kello 00.15, Niittylava. Mahtipontiset Hans Zimmerin tahdit tiesivät sitä, että illan pimennyttyä synkimpään hetkeensä oli aika illan pääaktin. Suuri ja mahtava Nightwish oli astelemassa lavalle. Paljon pitäisi tapahtua, että edellisen, kolmekymppisiään, viettäneen Michael Monroen keikan pystyisi lyömään laudalta. Vaan onneksi paikalla oli tiukkaakin tiukempi yhtye, sellainen joka sen ehkä pystyisi tekemään. Vartin yli se tapahtui, Kiteeltä ponnistanut ja maailman valloittanut yhtye repi lavalle mahtipontisesti ja tyylilleen uskollisena. Keikan ilme oli varsin fantasiamainen taustalle ammuttuine värimaailmoineen ja lavainfrastruktuureineen. Storytime soi ensimmäisenä, Wish I Had an Angel toisena ja Amaranth kolmantena. Tämä kuvauspitiltä tarkasteltuna. Scaretale, Come Cover Me, Finlandia, Planet Hell ja Dark Chest Of Wonders taisivat olla seuraavia. Nemo soi myös (ja sytytti pimentyneen turkulaisen yleisön), ja Over The Hills and Far Away -cover soi ennen loppuhuipentumana tulleita Song of Myselfiä ja Last Ride of the Daytä. Jos keikkaa tarkasteli kauempaa, se oli todella hyvä ja viihdyttävä. Kuin myös ammattitaitoinen ja tyylikäs: soitannallisesti virheetöntä ja mahtipontisuudessaan pääesiintyjälle sopivaa, ja peittosi edellisillan Pulpin mennen tullen. Lisäksi se kuulosti pääosin todella hyvältä. Silti, se mikä minua edelleen Nightwishissä suunnattomasti ärsyttää on lavapresenssi. Tai tarkemmin, Anetten lavapresenssi. En voi mitään sille, että mieleeni tulee aina nykyisellä Nightwishin poppoolla sananparsi: ”Anette, tuu pois sieltä, siellä on keikka vissiin”. Älkääkä ymmärtäkö väärin, pidän Anettesta, pidän hänen äänestään. Silti hänen lavakarismansa ei vaan sovi yhteen Nightwishin mahtipontisuuden kanssa. Niin se vaan mielestäni on.

Sunnuntai 8.7.

Kello 16.00, Telttalava. Ruisrockin sunnuntain ensimmäinen mielenkiintoinen, todella mielenkiintoinen artisti oli yhdysvaltalainen Suicidal Tendencies, yksi niistä yhtyeistä joiden vuoksi alun pitäen festivaalille lähdin. En ollut aiemmin yhtyettä livenä todistanut, mutta kyllä kannatti: tuo hyvin outo, erikoinen ja monenlaista musiikkiinsa yhdistävä bändi todella osoitti sen, että sitä on parempi livenä todistaa: kukaan yhtyeen jäsenistöstä ei pysynyt paikallaan hetkeäkään. Vokalisti Mike Muir tempoili lavalla vieterinnarun tavoin ja takoi rytmiä omintakeisella lietsovalla tyylillään koko keikan ajan, ja basisti Tim Williams esiintyi kuin viimeistä päivää. How Will I Laugh Tomorrow (hieman varioituna versiona) ja Freedom lienevät kappaleet, jotka sytyttivät (yllättävän vähälukuisen!) yleisön parhaimpaan liekkiinsä. Keikan kohokohta oli varmasti kuitenkin se, kun yhtye viimeisten kappaleiden aikana kutsui yleisöä lavalle. ”You there, you, you, you, get up here”, kuuluivat Muirin komennot ja nuoret suomalaiset pääsivät toden teolla kirmaamaan vanhojen jenkkiläisten tahtiin. Kaiken kaikkiaan liki parikymmentä festivaalijuhlijaa todisti Muirin ja kumppanien raivon lavalta ja loppumellakka oli toden teolla valmis. Ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Ketään sellaista, joka oli katsomassa tätä ihmeporukkaa. No, niin valitettavaa kuin se onkin, suurin osa yleisöstä oli tässä vaiheessa Rantalavalla, jossa aina yhtä ”ihana” Jukka Poika soitteli.

Kello 17.00 =>. Tämä päivä oli tässä. Suikkarit olivat vetäneet oman timanttisen show’nsa. Oli aika alkaa nollata. Nollaaminen alkoi mainiolla Eppu Normaalin keikalla, jonka kuvasin ja jonka ”hittikimaraa” seurasin siihen saakka, kunnes alkoi sataa roimasti. Otin pari sadekuvaa ja painuin mediakeskuksen syövereihin juomaan kahvia. Vähän ennen lähtöäni kuvasin vielä ”maailman suosituimpiin rap-puhemusiikin artisteihin kuuluvan” Snoop Doggin, vaikka vartin myöhässä alkanut esitys meinasikin olla minulle jo liikaa. No, maailman suosituimmilla artisteilla on kait omat oikeutensa (EI OLE!!!). Korvaus myöhästymisestä oli kuitenkin kiitettävä, sillä Snoopilla oli pari kivannäköistä tanssityttöä mukanaan, joten valokuvat heistä ja se siitä. Paitsi että edelleen ihmettelen, kuinka ihmeessä joku voi pitää tuollaista musiikkina, tai pitää siitä ”musiikkina”. Tätä pohdiskellessani pakkasin kamani, astuin vesibussiin ja päädyin Aurajoen rantaan, josta matkasin vihdoin kotiin Espooseen saunomaan. Aamen.

Jälkilöylyt. Hypätessäni lauteille aloin mielessäni pohtia 43.:nnen Ruisrockin hyviä ja huonoja puolia. Hyvinä puolina mainittakoon ainakin seikat, että kattaus oli jälleen kerran hyvin monipuolinen ja varmasti laajasti ottaen hyvinkin monen musiikkimakuun uppoava. ”Eri genret olivat hyvin edustettuina”, kuten virallisessa tiedotteessa asia muotoiltiin. Ja niin sen kai pitääkin olla: Ruisrock on monen juhla; ei vain hevimiehen tai lökäpöksyn. Eikä 63 000 festarikävijää liene sattumaa. Lisäksi järjestelyt toimivat oman näkemykseni mukaan kiitettävästi ja kaiken kaikkiaan yleisötavoitteensa ylittänyt festari onnistui pitämään paikkansa yhtenä vuoden festarikohokohdista. Kaksi kehittämisehdotusta haluan kuitenkin näin valokuvaajana nostaa esille: järjestysmiehet ja yleisen kuvauspolitiikan. Ensinnäkin, perjantain aloitusaktin aikana Niittylavan järjestysmiehelle tuli täytenä yllätyksenä, että keikkoja saattaa tulla kuvaamaan eräs jos toinenkin kuvaaja – ja kuvaaminen myöhästyi. Ei kovin ammattitaitoista, ja lisäksi outoa. Toiseksi, yleisestä kuvauspolitiikasta: sunnuntaina järjestysmies kielsi minulta kuvaamisen Suicidal Tendenciesin aikana katsomon puolelta käsin Telttalavalla; yleisö sai kyllä kuvata. Toisin sanoen, tämän vuoden Ruisrockin säännöt mahdollistivat sen, että yleisö sai kyllä kuvata esiintyvää yhtyettä millaisilla kameroilla tahansa ja koska tahansa, mutta virallisesti festivaalille akkreditoidut valokuvaajat saivat kuvata yhtyettä ainoastaan ensimmäiset kolme kappaletta (lavan edestä). Näinhän se ei voi jatkossa mennä, sillä tässäkin tilanteessa yleisö (eli kuka tahansa) pystyi kuvaamaan vieressäni ihan mitä tahtoi millä tahansa varusteilla, mutta minä pressilippu kaulassa en saanut kuvata. Ja tämäkään sääntö ei pätenyt kuin Telttalavalla: muualla sai kyllä kuvata ihan kuinka lystäsi, eivätkä järjestysmiehet puuttuneet asiaan. Toive siis koskien Ruisrockin vuotta 2013: yhtenevä kuvauspoliittinen linja eikä liikoja itsestään luulevia järjestysmiehiä.

Lukuun ottamatta pieniä ongelmia järjestysmiesten kanssa, vuoden 2012 Ruisrock oli erinomainen festivaali. Se oli suuri, musiikillisesti kattava ja tunnelmaltaan mainio kokonaisuus. Juurikaan negatiivista sanottavaa en keksi, ja se on paljon se. Sitä paitsi, yleisölläkin tuntui olevan hauskaa. Ruisrockia 2013 odotellessa siis.

Lauri Kananojan Ruisrock 2012 -kuvakavalkadi | Markus Lehdon Ruisrock 2012 -kuvakavalkadi