Festariraportti: Tuska 2012 - sunnuntai

Sunnuntain korkkasivat Suicide Silence ja The Man-Eating Tree 13:30 alkaneilla keikalloillaan. Sami Kontio oli kärppänä paikalla Suicide Silenceä seuraamassa, Mape Ollila taas kävi katastamassa miessyöjäpuun kunnon. Ja näin se monelle tuskainen sunnuntai alkoi. Annetaan ensin Kontion kertoa isommalla eli kakkoslavalla lävähtäneestä Suicide Silencestä (alla).

Metalcore ja sen sukulainen deathcore ovat viime vuosina istuttaneet juurensa lopullisesti myös eurooppalaisten metallifestarien kattauksiin, ja Tuskassakin core oli tänä vuonna esille kenties vahvemmin kuin koskaan aiemmin. Sitä vastaan kansalla ei ollut sanomista, vaan Suicide Silencekin oli aikaisesta soittoajasta kerännyt massiivisen joukon nuorisoa – ja kyllä, myös enemmän elämää nähnyttä pitkätukkaa – avaamaan sunnuntai-iltapäivää yhdysvaltalaisen deathcoren parissa. 

Vaikka bändi sai pitit pyörimään vauhdikkaasti ja aikaiseksi kenties tapahtuman suurimman wall of deathin, keikkatilanne sai yhtyeen musiikin kompastuskivet korostumaan. Silloin kun mentiin vauhdilla, pidin kuulemastani paljonkin, mutta bändi soitti todella paljon hidastempoisempaa tavaraansa. Ja sen kerran kun lähdettiin kunnon laukkaan, eikös se breakdownin tuholainen tullut pilaamaan kaiken hetkellisesti! Enkä edes kuulu näihin corenvihaajiin, jotka voivat perustella koko genren huonouden breakdownien olemassaololla, mutta Suicide Silencen setin livemeiningissä jokaisen nopeamman kohdan perään isketyt pomppujyräykset laittoivat kieltämättä harmittamaan. Niinpä kymmenen minuuttia soittoajastaan käyttämättä jättäneeltä yhtyeeltä reilu kolmevarttinen oli aivan riittävästi.

Innokkaimpia ihmismassoja lukuunottamatta yhtyeellä riitti työtä herätellä kaksi päivää juhlinut kansa uuteen päivään, mutta lähtihän se siitä, vaikka muutamaan kertaan yhtyeen vokalisti Mitch Lucker joutuikin yleisöä komentamaan (yllä).

Suicide Silencen setin rytmitys ei täysin tehonnut, kun juuri tajutessa jonkin maukkaamman nopean kohdan alkaneen oltiinkin jo pommpimassa tasajalkaa tempossa kolme ja puoli seuraavan minuutin-kahden ajan. (SK)

Sunnuntaita tuskin voi leppoisammin metallifestareilla aloittaa kuin nätillä pohjoissuomalaisella tunnelmaheavyllä. Tuomas Tuominen laulaa kauniisti ja yhtyeen lähes lempeäksi luonnehdittava lavashow oli muun Tuskaisan mätkeen seassa suorastaan rauhoittavaa katseltavaa. The Man-Eating Tree ei ole hevissämme edes niin kutsutun ”ykkösrivin” vientitykki, mutta se todisti Tuskassa, että suomalaisella raskaalla musiikilla on kansainvälisen tason tarjottavaa siihen katsomatta, millaisesta metelöinnin alagenrestä kulloinkin puhutaan.

Vilkaisuni pohjoisen leutoilijoiden antiin jäi kuitenkin vain muutaman kappaleen mittaiseksi, sillä Hellsinki-lavan deathcoreihmeiden meno kiinnosti enemmän. Viikonlopun aikana olin nähnyt niin monen juniorin päällä Suicide Silencen paitoja, että luvassa saattaisi olla kohtuullisen vinhoja pittejä... (MO)

Settilista: Harvest Bell / At The Green Country Chapel / Code of Surrender / King of July / Armed / Exhaled / Incendere / Lathing a New Man / Tide Shift / Of Birth for Passing / Amended.

Ensimäinen mielikuva Apocalyptican keikasta oli se, että bändi on karannut jostakin Fast Show -tyylisestä sketsiohjelmasta. Jos minulla olisi sielu, sen silmin näkisin varmasti sketsin yhtyeestä, joka kieltäytyy painumasta mihinkään muottiin, normiin tai alistumasta tunnustettuun käytäntöön, ja osoittaa sen soittamalla hevimetallia klassisella instrumentilla. Aina välillä sitten tulisi muutama lyhyt pätkä jätkistä pyörittämässä tukkaa sellon varressa; ne pätkät olisi kuvattu sitten vuoden 2012 Tuskassa.



Apocalyptica kuitenkin on hieman erikoisesta lavameiningistään huolimatta täysiverinen metalliyhtye, jonka valttina – tai ongelmana – on ohjelmistonsa monipuolisuus. Tunnin mittaiseen settiin ahdettiin niin laulettuja kappaleita kuin instrumentaalejakin, covereita ja omaa tuotantoa – ja niitäkin sekä laululla (Tuskassa mukana oli Tipe Johnson) että ilman. Yleensä seuraava biisi vielä eroaa jotenkin ratkaisevasti edellisestä, jolloin keikassa säilyy mielenkiinto ja jännite koko pituudeltaan. Toki yhtyeen musiikista löytyy tyhjiäkin arpoja, esimerkiksi Metallica-laina Master of Puppets ei jaksa kantaa renkutettuna sellolla, semminkin kun se on alkuperäisessä muodossaankin sangen kulunut biisi.

Yhtye coveroi myös enemmänkin Metallicaa, Nothing Else Mattersin ja Seek and Destroyn, mistä ensiksi mainittu oli hyvä esimerkki siitä, miten räminäsetti katkeaa mukavasti fiilistelyyn, vaikka kyseinen kappale onkin niitä jokusen kerran kuultuja. Voi vain toivoa, että jossakin vaiheessa hitaamman Metallica-lainan osan täyttäisi vaikkapa One, mikä sopisi keikkasettiin kuin kirves otsaan. Etenkin kun Apocalypticalla on nykyään tuollainen hyväntuulista komppia latova rumpalipoikakin. Itse ainakin näkisin kappaleella selvän potentiaalin.

Apocalyptica Tuskassa oli monin tavoin varsin korkealaatuinen ja viihdyttävä kokemus, ammattimainen ja samalla hyvin show-henkinen veto, joka lunasti kyllä paikkansa Tuskan lineupissa. (TH)

Settilista: Refuse/Resist / Master of Puppets / I'm Not Jesus (with Tipe Johnson) / Bring Them to Light (with Tipe Johnson) / Nothing Else Matters / Last Hope / Seek & Destroy / Inquisition Symphony / I Don't Care (with Tipe Johnson) / Maamme/Hall of the Mountain King

Final Assault oli itselleni entuudestaan melko tuntematon, mitä nyt netin kautta oli tullut vähän avitettua bändiin tutustumista. Yhtyeen kasarihenkisessä crossover-thrashissa kuului D.R.I.:tä ja Nuclear Assaultia, eikä bändin kama oikeastaan kuulostanut lainkaan hullummalta livenäkään. Bändissä oli energiaa ja sopivaa pilkettä silmäkulmassa.

Parasta oli kuitenkin keikan aikana syntynyt "kuntopiiri", circle pit jota pitäisi kutsua kai teinipitiksi. Pennut jaksoivat heilua, mikä kertonee, ettei tuon ikäisillä ollut (tai ainkaan kuuluisi olla) sitä kuuluisaa krapulaa.

Myös lattiaa viistävät nostettiin nopeasti ylös.  Pitissä huolehditaan myös toisista – ja sen myös nuorempi väki on todellakin omaksunut. Yleisönkin eturivi koostui  nuoremmasta väestä, ja olikin taas mukava huomata, että uusia sukupolvia löytää muuallekin kuin niihin tusinariffejä suoltavien stailattujen emojen suuntaan!

Final Assaultin rytinä oli hyvää perussettiä – ja rumpalille iso papukaijamerkki, sillä mies on ymmärtänyt, että rummut ovat lyömäsoitin. (JR)

SMOKE LEAF, FINLAND!!!

Yhdysvaltain Ohion Athensista ensimmäistä kertaa Tuskaan – ja yleensäkään Suomeen – saapunut Skeletonwitch tarjosi varsinaiset missikisat: honkkeli kitaristi, siloposkinen basisti ja kolme rämehirviötä (vasemmalla), joista ei tietäisi miten päin ne seisovat, elleivät jostain tasapitkän karvoituksen seasta välillä vilahtaisi silmät.

Mutta sinänsä aina yhtä kiinnostavat ulkonäköseikat syrjään. Skeletonwitchin homman nimi on kalja, marijuana ja kiivas, paskanhajuinen black thrash. Ja hyvinhän se karvaturreilta irtosi. Rätkytyksiä oli tasan kahdenlaisia: nopeita ja helvetin nopeita, biisit purskahtelivat ilmoille kuin parin Tuskapäivän gastronomiset muistot bajamajassa ja rupinen rässäys kuulosti täsmälleen samalta kuin bändi näytti, sillä poikkeuksella, että bassorumpujen tiukaksi triggeröidyt soundit jotenkin eivät vain tuntuneet kuuluvan koko yhtälöön, sillä kaiken tämän muun viehättävän rujouden seassa napsuvat basarit kuulostivat jotenkin... ylituotetuilta. Jos moista sanaa nyt voi yleensäkään live-esityksen kohdalla käyttää.

Melodioilla ei Skeletonwitchin kinkereissä tarvinnut juhlia, mutta meno oli yhtyeen kohtuullisen pienesti tunnetusta nimestä huolimatta mainio, semminkin kun näille nykyjunnuille näkyisi circle pitissä melskaaminen olevan tärkeämpää kuin se, kuka kulloinkin esiintyy. Skeletonwitchinkin keikan aikana alle baari-ikäisiä näkyi juoksevan Inferno-teltan ulkopuoleltakin suoraan myrskyn silmään heti pitin bongattuaan. (MO)

Baroness oli henkilökohtaisesti odotetuin Tuskan esiintyjistä tänä vuonna. Jenkkiyhtye niputetaan useimmiten Kylesan ja Mastodonin kanssa samaan joukkoon, mutta vertailu on vähän sama kuin Seattle-buumin aikana Pearl Jamin, Soundgardenin ja Alice in Chainsin kohdalla – periaatteessa samaa juttua, mutta aivan eri kuuloisia keskenään. Siinä missä Kylesa on raivokas ja Mastodon ilkikurinen piru, on Baroness jotenkin... siistimpi, tai ainakin kauniimpi, muttei teknisesti yhtään jäljessä virkaveljiään.

Ennakkoon jännitti lähinnä aikainen soittoajankohta sunnuntai-iltapäivänä. Kuinka darrainen festariyleisö jaksaa kuunnella progeilevaa, hissuttelusta räyhään poukkoilevaa yhtyettä? Poikkeuksellista muihin isompien lavojen (ja oikeastaan kaikkien muidenkin) keikkoihin oli se, ettei tällä kertaa nähty pittiä. Samassa juolahti mieleen, että helvetti, soittoaikahan on oikeastaan täydellinen tämänkaltaiselle musiikille! Mikäs siinä fiilistellessä auringon paistaessa, edellisillan huuruja karkoitellessa. (Imperiumi-partiossa mietimmekin, ettemme panisi yhtään pahaksemme, jos jatkossakin viimeisen festaripäivän iltapäivänä saataisiin nautiskella jotain fiilistelevämpää osastoa.)



Voin käsi sydämellä kehua keikkaa aivan kaikilta osin – niin musiikillisesti, soitannollisesti kuin soundillisestikin ja (lähes) täysin ilman fanilaseja. Yhtyeeltä osoittaa erinomaista tyylitajua aloittaa ja lopettaa keikkansa pitkillä kappaleilla, jotka äityvät upean kauniista ja herkästä kitaroinnista tuhomyrskyksi: erityisesti päätöskappaleena toiminut Grad oli tyylikkäin keikkalopetus, mitä olen vähään aikaan kokenut.

Siinä missä niin moni yhtye tyytyy heiluttamaan päätänsä paikallaan seisten, eli Baroness keikassa mukana joka solullaan, eikä ryhmässä näkynyt hitustakaan kyllästymistä esiintymiseen. Ja nyt puhun siis elehtimisestä musiikin voiman edellyttämällä tavalla, oli se sitten tukan pyörittämistä, kitaran riuhtomista tai rumpujen takomista niin, että iskut lähtevät alaselästä asti, eikä vain ranteista. Samalla se on myös jatkuvaa kommunikointia fanien kanssa, hymyä ja äärimmäisen nöyrää sekä kohteliasta käytöstä. 

Baroness oli ainoa yhtye Tuskassa, joka tuli keikan jälkeen lavan eteen lavan ja yleisön väliseen photopittiin juttelemaan fanien kanssa ja ottamaan yhteiskuvia – ja ei, en laske tällaiseksi kuivia, levy-yhtiön painostamia nimmarisessioita. Lisäksi kiitokset harvoin tuntuvat näin aidoilta.  

Toverini kiteytti asian keikan jälkeen toteamalla: ”kylläpä oli mukavan oloisia jätkiä”.

Yhtyeen musiikki ei tietenkään ole sieltä helpoiten avautuvimmasta päästä, ja joku voi nähdä sen koukuttomana ja tylsänä. Minulle siinä on kyse musiikillisesta matkasta, joka toteutui Tuskassakin upeasti. Ja keikkabuukkarit huomio: vaadin yhtyettä klubikeikalle. (TV)

Musiikkimaailma-stagella on parissa vuodessa ehditty nähdä ja kuulla jo jos jonkinlaista örisijää, ja tänä vuonna marginaaliosastosta oli kaivettu myös vähän toisenlaista musisointia One Morning Leftin (oikealla) muodossa. Bändi tuli nähtyä jo viikkoa ennen Nummirockissa, jossa yleisö jäi pienenlaiseksi ja meininki laihaksi. Tuskassa One Morning Left vetäisi Lamb Of Godin peruuttamisen myötä itselleni jämäpäiväksi muotoutuneen sunnuntain kovimman setin, joka saa suunpielet vääntymään hymyyn vielä jälkeenpäin muistellessakin.

Halli oli arvattavasti täynnä perinteisimmästä Tuska-yleisöstä ulkonäöltään eroavaa porukkaa (tai sitten ei, jos esimerkiksi Suicide Silencen katsojiin vertaa), mutta kuten bändikin ihmetteli, oli paikalla ihan peruspitkätukkiakin ihmettelemässä viisikon aurinkoista esiintymistä.

Jos Nummirockissa huomio kiinnittyi lähinnä vokalistin energiseen työskentelyyn, tällä kertaa kunniamaininnan sai mukavan kuuluvasti livemiksauksessa framilla ollut kosketinsoittaja Veli-Matti Kananen, joka on melkoinen guru härvelipatteristonsa kanssa.

One Morning Left on edelleen melkoinen outolintu useita tyylejä sotkevalla musiikillaan, mutta Tuskassa bändi osoittautui oikeaksi sunnuntai-iltapäivän piristykseksi. Väittäisin myös, että yhtyeellä oli kokoonsa suhteutettuna yksi tämän vuoden Tuskan innostuneimmista yleisöistä, sillä hallissa todella elettiin riemulla mukana yhtä lailla jokaisen väkevän metallirutistuksen ja tanssittavan trance-jumputuksen kohdalla. (SK) 

Kaikkien aikojen thrash-suosikkini Overkill miltei pelasti tämän vuoden Tuskan. Yhtye korvasi pidemmällä headline-setillään poissaolevaa Lamb Of Godia aika buenolla tavalla. Lisäksi laulaja Bobby "Blitz" Ellsworth on metallin Al Pacino, yksi älykkäimmistä ja karismaattisimmista liidiukoista koko metallissa. Piste.

Bändi rokkasi kun pieni (k)apina ja veti sellaisen setin, että kaikilla näytti olevan ei vain kivaa, vaan hel-ve-tin kivaa! Setissä oli paljon uudempaa matskua, joten levyt kuten Horrorscope, I Hear Black, WFO, The Killing Kind, Immortalis ja Bloodletting jäivät täysin huomioimatta. Mainittakoon että It Lives rokkasi tornadon tavoin ja punk-henkinen Old School toimi sellaisella raivolla, joka ei välity levyltä millään tavoin, vaan se piti kokea livenä.

Itse olisin silti toivonut enemmän tavaraa From The Undergound -lätyltä ja Necroshinelta, samoin joku vanha viisu kuten Coma olisi ollut todella kova veto. Blitz näytti olevan biisien välissä heikossa hapessa, en tiedä oliko aurinkopistos vai mikä, mutta ukko häipyi monesti lavan taakse huilaamaan setin aikana (kävi kuulemma tupakkeja röyhyttelemässä, toim. huom.) Mutta kaiken kaikkiaan, Blitz, Verni ja pojat vetivät sellaisen keikan, että oksat pois! (Starbuck)

Settilista: Come and Get It / Bring Me the Night / Elimination / It Lives / Electric Rattlesnake / Hello From the Gutter / Ironbound / Save Yourself / Necroshine / Old School / In Union We Stand / Wrecking Crew. Encore: Deny the Cross / Rotten to the Core / Fuck You (The Subhumans cover).

"Puhupa ruotsia, tai ota ja kuole pois", Malmströmin Bobi tuumaa puvussaan, nenänvarttaan pitkin meitä tavallisia pulliaisia katsoen, samalla rapulaisia särpien, Dom Pérignonia skumppatuopistaan juoden. Ja piti sekin kokea, että käsky otettiin hämmentävällä prosentilla vastaan (vaikka yksi sankari innostuikin vaatimaan vähäarvoisempaa natiivikieltä käytettävän). Porukka oli paitsi vastaanottavaista, myös kiitettävän runsasta. Eikä välttämättä ollut pelkkä kesäkuumuuteen verrattuna hallin mukava viileys syynä, vaan yleisö todella oli Malmströmejä vilkuilemassa, sillä pientä pittiäkin (toistuva, toistuva, toistuva teema kautta viikonlopun, bändistä viis) saatiin yleisössä aikaiseksi.

Rehellisesti, Malmström-Bobin kappalemateriaali tuntui olevan tasapaksua, vokaaleista ei yleensä saanut muuta selvää kuin "jaajajaajajajaaa"-huutoa, eikä kappaleitakaan tunnistanut – jokainen kesti pari-kolme minuutinpoikasta. Isoimpina kohokohtina keikalla nähtiin vokalistivierailijoitakin, sekä Profane Omenista että Finntrollista, mutta eipä heidänkään ulosantinsa hirveästi tilannetta parantanut.

Setin puolivälissä kuultu Tala Svenska Eller Dö oli sitten jo laulujenkin puolesta tarttuva – jos tällaisesta punkista niin voi sanoa – ja sai yleisönkin huutamaan "Eller Dö!" -huutoja kunnioitettavan äänekkäästi. Toinen vastaava huippukohta oli setin päättänyt nimikkokappale Vi Är Bob Malmström, jossa biisejä tuntematonkin osasi huutaa juuri oikeassa kohdassa oikeat sanat. (OJ)

Huoratron on varsinainen outolintu, ainakin mitä tulee musiikkityyliin. Yhden miehen yhtye esittää täysiveristä konemusiikkia, analogisdigitaalista jyrinää – sellaista, mitä soitetaan yleensä jossain aivan muualla kuin metallifestareilla.

Ennen keikkaa kuulostelin haastatteluaan Radio Rockin kojulla, missä mies itse kuvailee musiikkiaan konemusiikin Slayeriksi, ammentavansa musiikkinsa vihasta ja negaatiosta. Voin sanoa, että se oli varsin onnistunut briiffaus, koska odotukset kasvoivat huomattavasti.

Slayerin löytäminen esittämästään musiikista oli kyllä sangen vaikeaa. Ehkä se oli hyvin piilossa. Huoratron on aivan sitä itseään: konemusiikkia, joka luodaan paikan päällä ja niillä vehkeillä mitä lavalla on. Näin ainakin ymmärsin ja siinä uskossa elin. En osaa kuitenkaan sanoa, onko artistin esittämä konejytke nyt erityisen hyvää, osaavaa, erilaista, monipuolista tai kiinnostavaa verrattuna alan muihin tekijöihin, koska en kyseisestä alasta juuri mitään ymmärrä. Jollakin perverssillä tavalla kuitenkin konejunttaus toimi ja kaappasi tietyn ryhmän yleisöstä mukaansa.

Sietokyky tuli kuitenkin täyteen aika äkkiä: strobot vilkkuivat, korvatulpista huolimatta päässä jytisi ja vinkui. En sitten tiedä, miten draaman kaari keikalla kehittyi, mutta itse ainakin kaipasin temmellykseen enemmän vaihtelua, lihaa luiden ympärille ja toimintaa lavalle. Joskus olin katsomassa jossakin tapahtumassa vastaavaa artistia, jolla oli mukanaan myös sähkörumpali, mikä toimi kivasti täytteenä lavalla. Melodiatkin voisi olla ihan hauskoja, niitäkään ei nyt niin hirveästi pitäisi olla.

Ne, jotka tätä kokemusta hakivat, saivat mitä tilasivat. Henkilökohtaisesti avarsin vain omaa näkökantaani. Voisin kyllä todeta, että tästä musiikin tyylistä löytyy tämän perusteella aika jännittäviä elementtejä hyödynnettäväksi ja fuusioitavaksi myös metalliin. Tämä vaatii vain sitä, että pystyy katsomaan maailmaa laseilla, jotka eivät ole aivan niin purismin sävyttämät. (TH)

Finntrollilla oli kova paikka soittaa peruuttaneen Lamb Of Godin tilalla Overkillille aiemmin kaavaillulla tunnin mittaisella slotilla. Pikavaroituksella paikalle hälytetty yhtye näytti kuitenkin kyntensä, ja vaikka Lamb Of Godin näkemistä jäi varmasti moni kaipaamaan, Finntroll oli vähintään menestyksekäs paikkaaja Amerikan ihmeille. Vaikka samaan aikaan soitti kaksi muutakin esiintyjää, katsojia setille riitti tuhatmäärin, kuten myös tukku valinnaiseen tapaan mukana tanssahtelijoita.

Finntrollin tehdessä niin sanotusti yllätyshyökkäyksen Tuskaan festareiden jo ollessa käynnissä, bändin raportoimisvastuuta ei oltu Imperiumi-jengistämme jaettu kenellekään, joten itsekin kävin välillä tutkailemassa Jess & The Ancient Onesin edesottamuksia missaten näin setin keskiosan – ja nähtävästi harmikseni myös Trollhammarenin. Palasin kuitenkin vielä vilkuilemaan trolleilta muutamat viimeiset biisit, eikä meno ollut muuttunut miksikään, mitä nyt yleisömäärä oli mahdollisesti entisestään lisääntynyt setin alkupuolen jälkeen.

Finntroll on tullut todistettua muutaman kerran aiemminkin, ja Tuskan vedosta jäi katkonaisuudesta huolimatta tähän mennessä vaikuttavin kuva, kiitos eläväisen yleisön, sunnuntaiksi erinomaiseksi muuntuneen säätilan, sekä kaikille instrumenteille oikeutta tekevän miksauksen. Sekä tietenkin asiansa osaavan yhtyeen, jolla oli laulaja Vrethin mukaan kestänyt kysyttäessä "noin seitsemän minuuttia" aikaa päättää, toisivatko humppametallinsa jälleen kerran Tuskan lauteita värittämään! (SK)

Kovasti hypetetty, alun perin Winterwolf- ja Deathchain-kitaristi Corpsen luoma Jess And The Ancient Ones on levyllään varsin toimivaa 70–80-lukulaista okkultistirockia.

Bändin maine olikin selvästi kiirinyt, sillä Musamaailman sali olikin melko hyvin täynnä. Keikka oli periaatteessa hyvä, mutta bändi ei saanut vangittua sellaista maagista tunnelmaa mitä esimerkiksi The Devil's Blood tai Jex Thoth ovat livenä luoneet. Kappaleet olivat kyllä toimivia, laulaja Jess kuulosti hyvältä ja esitys oli teknisesti hyvä – mutta bändiltä uupui karismaa.

Vaikka Jess And The Ancient Onesin rockissa on tarttuvia kuokkuja ja hyvää soittoa, jäi siitä silti vähän ristiriitaiset tunnelmat. Ehkä bändi on saanut nostetta hieman turhan nopeasti, ja edellä mainittu kokemuksen tuoma karsima ja visuaalisuus eivät ole ehtineet muovautua vielä bändin persoonaan.

Toisaalta Jessin suhteen Musamaailman salin luonne nousi erityisesti esiin, sillä yleisömäärästä huolimatta hukkatilaa jäi paljon, mikä nyt ei ainakaan tunnelman kannalta ollut parasta. Bändi toimisi varmasti paremmin intiimimmässä tilassa, mutta olihan keikka kuitenkin hyvä ja näytti se yleisökin pitävän kuulemastaan. (JR)

Settilista: 13th Breath of the Zodiac / Sulfur Giants (Red King) / Prayer for Death and Fire / Devil (In G Minor) / Come Crimson Death.

Sunnuntai osoittautui jostain syystä Tuska-viikonlopun uuvuttavimmaksi päiväksi. Lienivätkö syynä parin tunnin katkonaiset yöunet vai solkenaan asfalttihelvetissä porottanut aurinko, mutta kyllä turnauskestävyys vaikutti olevan koetuksella monilla muillakin. Etukäteen ajateltuna juuri Ministryn industrial-junttaus koko festivaalin viimeisenä esiintyjänä ei tuntunut parhaalta mahdolliselta ajatukselta. Paikalta vaikuttikin väkeä katoavan runsain määrin bändin aikana ja jopa aloittaessa. Porukkaa oli mestoilla silti vielä sen verran, että Ministry sai esiintyä kelpo yleisömäärän edessä.

Al Jourgensenin johtama mustanpuhuva ja rujo ryhmä oli Tuskassa nyt kuusimiehisenä versiona. Nyt ei nähty esimerkiksi  kahta rumpalia kuten yhtyeen taannoisella Kaisaniemen-visiitillä muistaakseni tapahtui. Vaikkei paluulevy Relapse tunnu niin sanotun Bush-trilogian jäljiltä aivan kaikkia vakuuttaneen, livenä tarjolla oli varsin laadukasta settiä. Itse toki olisin toivonut mukaan jotain Filth Pig -levyltä, kuten vaikkapa Game Show'ta tai Dead Guyta – ja Jesus Built My Hotrod -cover olisi ollut varsinainen pommi. Mutta kuten kulunutta ilmaisua voisi soveltaa, "näillä mentiin".

Ministryn musiikki on erinomaisen väkevää, parhaimmillaan siinä on niin paljon mukaansa tempaavaa potkua, että omakin kroppa lähtee väkisin biisien tahtiin liikkumaan – mutta pahimmillaan  biisit lievästi junnaavat paikoillaan, jolloin musiikki alkaa puuduttaa. Näin kävi nytkin joissain kohdin keikkaa, mutta kyllä Jourgensen ja kumppanit silti Tuska-vetonsa helposti voiton puolelle kampesivat. Parasta antia olivat encoren N.W.O. ja Just One Fix sekä Rio Grande Blood ja 99 Percenters. (MS)

Settilista: Ghouldiggers / No W / Rio Grande Blood / Señor Peligro / LiesLiesLies / 99 Percenters / Watch Yourself / Life Is Good / Waiting / Worthless / Relapse / The Last Sucker / Khyber Pass. Encore: N.W.O. / Just One Fix / Thieves.

Tuska 2012: lopussa kiitos seisoo

Bändien ohella Tuskan alueella oli – Imperiumiinkin seikkailuiltaan raportoineen – Eija Mäkivuotin valokuvanäyttely, tai oikeammin kaksi. Ne keskittyvät toisaalta Tuskan vanhan sijaintipaikan Kaisaniemen puiston fiilisten muisteloihin hymyilevine naamoineen, mukavine nurtseineen ja erikoishousukansoineen, ja toiseksi valokuvaajan matkoihin karunkauniilla Färsaarilla ja sen pienen, mutta eläväisen metalliskenen seurantaan. En osaa sanoa, kuinka suuri suksee näyttelyllä oli, mutta ajatuksena sellaisen(kin) liittäminen Tuskan tarjontaan ei ole ollenkaan pöljemmästä päästä!

Jos saa parannusehdotuksia tehdä, ensi kesäksi toivoisin ruokabasaarille esimerkiksi pressuista duunattua katosta. Perjantaina tilanne oli vielä hyvä, mutta koska linnut oppivat yllättävänkin nopeasti, lauantain ja varsinkin sunnuntain aikana kebab- ja muiden kojujen seutuvilla pommittavat lokit alkoivat muodostua jo ongelmaksi. Harvempi varmaan toivoo vastaostettuun ruoka-annokseensa lisukkeeksi lentopostina jo kertaalleen syötyä valkokastiketta.



Tuskan yleisö on selvästi läpikäymässä sukupolvenvaihdosta. Festivaali on takavuosina ankeimmillaan muistuttanut Tavastia-klubin avokenttäversiota, jossa rokkipoliisit seisovat bändejä tuijotellen, ja jos meno oikein hurjaksi yltyy, niin saattavat jopa nostaa käden pystyyn ja vähän örähtää. Nyt näyttää siltä, että se alle ravintolaikäisten sukupolvi, joka on kasvanut koko ikänsä pikemminkin internetin kuin Suomen tasavallan kansalaisena (meistä kekkoslovakialaisista nyt puhumattakaan), on päässyt irti suomalaiskansallisista estoista ja siitä iänikuisesta ”älä nyt mee tekemään itsestäs numeroa” -mentaliteetista, joka on niin tehokkaasti torpedoinut härmäläisten hauskapitoyritykset – ja siinä sivussa itseilmaisun.

Tuskassa 2012 junnut eivät näemmä tarvinneet kuin hyvän bändin, vesipullon ja lisää samanlaisia urheiluhenkisiä junnuja, niin mylly oli valmis. Melkein mikä vain riitti tekosyyksi wall of deathiin (pienin näkemäni oli ehkä kolme vs. kaksi -wall of death), ja pittejä oli pienimmilläkin keikoilla. Parhaimmillaan (Hatebreed, Exodus, Suicide Silence) meno näkyi olevan kuin 80-luvun Bay Arealla: crowd surfingia näkyi ehkä vähemmän, mutta kehäpittejä nähtiin lähes joka vedon aikana ihan pienimmistä keikoista lähtien (Ramin kuntopolku, Final Assault) ja päälle päätteeksi muutama todella komea Wall of Death, joista komein taisi syntyä Suicide Silencen aikana. Good friendly violent fun! Kavereista pidettiin huolta ja vähän siinä näkyi asfaltti-ihottumaa kyynärpäihin tai kylkiin välillä ilmaantuvan, mutta junnut näkyivät suorivan kiltisti ensiapuun naarmujaan sitomaan ja sieltä vesihanan kautta seuraavaan pittiin.

Eivätkä nämä nuoremmat tunnu olevan genrejenkään kanssa yhtä kapeakatseisia kuin me jäärät, sillä Huoratronissa (alla) meno oli, erästä tv-laulajaa lainaten, ihan posketonta: kyykytystä, letkajenkkoja ja sellaista joukkohysteriaa muistuttavaa pomppimista, että tanner tömisi.

Niin paljon kuin sitä väitetään että ennen oli kaikki paremmin, kyllä minä mieluummin tätä nykyistä metalliyleisöä katson kuin tumput suorina oluttuoppi kourassa seisomista. Propsit penskoille – pappa arvostaa! (MO)

Kuten moni Imperiumi-partion jäsenistä viikonlopun aikana huomasi ja muisti kommentoida, pittikulttuuri on selvästi tullut muutaman viime vuoden aikana sekä metallikeikoille ja -festivaaleille että myös Suomeen, ja jäädäkseen. Tästä huolimatta nykyinen pittisukupolvi on kohteliasta ja tuntee vastuunsa: kaveria ei jätetä, eikä tuntematontakaan. Toki sama on aina pätenyt Tuskaan muutenkin, pittejä eli ei: kaveria aina autetaan, yhdessä eletään. Kiitos tästä, Tuska 2012. Ensi vuonna uudet kujeet? (OJ)


Tuska 2012: perjantai 29.6. << lauantai 30.6. < sunnuntai 1.7.

Imperiumin kuvaajien Tuska 2012 -valokuvagalleriat: Lauri Kananoja | Jarmo Katila | Toni Salminen | Petri Vilén

© Imperiumi MMVII. Teksti: Turkka Holmqvist, Ossi Jääskeläinen, Niko Kaartinen, Sami Kontio, Mape Ollila, Janne Rintala, Marko Saarinen, Starbuck, Tuomas Valtanen,   Kuvat: Lauri Kananoja, Jarmo Katila, Toni Salminen, Petri Vilén
http://www.tuska-festival.fi/ Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6953 Palaa »
Bookmark and Share