Suvilahdessa tänä(kin) vuonna tarjolla: Tuska. Kolme päivää metallia, jo toistamiseen uudessa sijainnissaan Sörnäisten kupeessa. Viidestoista Tuska-festivaali keräsi yhteensä 26 000 eri kävijää,  pari tuhatta sierainparia vähemmän kuin edellisvuonna – ja 7 000 vähemmän kuin viimeisenä Kaisaniemen-kerralla pari vuotta sitten. Vaikka väki hieman väheni, meininki pysyi kovana kautta viikonlopun, järjestyshäiriöitä ei ilmennyt, ja yhtyemäärä pullisteli komeissa luvussa tarjonnan ollessa yhdestä ääripäästä genreiskaalan aivan toiseen ääreen. Eikä ihme, sillä tänä vuonna tarjolla oli 51 bändiä (joista pari perui ja ne korvattiin pikahälytyksellä kotimaisilla artisteilla) sekä ympäri aluetta satunnaisiin ajankohtiin soittanut erikoisvieras, jonka keikan todistaminen vaati hyvää tuuria, oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemista.

Pidemmittä löpinöittä: Tuska 2012 Imperiumin silmin, olkaa hyvät. (OJ)

Profane Omenin asema oli kieltämättä vallan epäkiitollinen, sillä yhtye sai kyseenalaisen kunnian olla tämän vuoden Tuska-festivaalin ensimmäinen esiintyjä. Puoli yhdeltä perjantaina oleva slotti oli erikoinen ajankohta, etenkin ottaen huomioon, että kyseessä oli kuitenkin arkipäivä. Ei tosin tämäkään vielä pahin nakki ollut, sillä ensimmäinen isompi ulkomaan vieras eli Exodus aloitti jo varttia vaille kaksi iltapäivällä! Onneksi aikaisesta ajankohdasta huolimatta yleisöä oli jo mukavasti paikalla, kuten yltä näkee.

Vaikka viikkoa aiemmin Nummirockissa uhosin ottavani Profane Omenin uusimman Destroy!-räiskäleen tarkempaan kuunteluun, sehän sitten jäi tyystin tekemättä. Tässä mielessä pikauusinta Nummijärven jälkeen ei juurikaan tuonut mitään uutta, oikeastaan vei enemmän pois kuin toi. Lava oli venynyt joka suuntaan, yleisöä oli vähemmän, aloitusaika naurettava, ihmiset vähemmän humalassa ja menossa mukana. Täten viimeiseksi mielikuvaksi jäi näyteluontoinen tusinakeikka. (TH)

Inferno-telttalavan korkannut Alcest (oikealla) oli itselleni paria Spotify-kierrätystä lukuunottamatta täysin vieras yhtye. Silti selvästi omanlaistaan menoa puuhannut poppoo piti käydä tsekkaamassa.

Välillä savukoneilla höystetty meininki toi mieleen Sigur Rósin (tai pahimmillaan Viikatteen). Hevistä siis ei ainakaan täysin ollut kyse – kunnes fiilistelystä päädyttiin juurille, black metal -korinoihin. Toisessa ääripäässä toki eteerinen laulu ujelsi korkeuksissa, välillä blast beatin tahdissa.

Vaikka äärimetallin yhdisteleminen rauhalliseen fiilistelyyn lie niche, ja väkeä oli paikalla vain kolmannesteltallinen, Alcest tuntui silti takovan ihmeitä – tai ainakin paikalla olleet eläytyivät intohimoisesti klubimaisessa ympäristössä.

Keikasta tuli mieleen samoin rauhallisempia ja örinällisempia hetkiä yhdistelevän Opethin Nosturi-keikka Suomessa vuodelta 2003, jonka jälkeen siihen mennessä kapean kuulijakunnan tavoittaneen bändin kulttistatus oli vahvasti poreilemassa kohti suurempaa suosiota.

Opethmainen suurempi suosio on hyvinkin mahdollinen myös Alcestin tapauksessa, sillä yleisössä oli haistittavissa samaa innokkuutta kuin Opethin ensiaskeleillakin. Alcest oli ennakkoluuloton mutta todella vakuuttava valinta Tuskaan.

Vaikka mielestäni kolmevarttinen setti olisi riittänyt, paikalle saapunut yleisö näytti arvostavan tunnin mittaista keikkaa huomasti itseäni enemmän. (OJ)

Exodus on pitkään ollut yksi omista thrash-suosikeistani, vaikka viimeiset pari levyä bändiltä ovat olleet aika epäinspiroituneita opuksia. Frontman Rob Dukes on Äijä – ja lisäpropsit siitäkin, että ukko on raitis rokkari!

Exodus sai aikaa ilmiön, joka toistui jatkuvasti kautta Tuskan:  circle pitin – joka on ilmeisen mainiota liikuntaa nykynuorille. Pisti vaan silmään, kuinka nopeasti monet hapettuivat riehunnassa, eli syytä olisi poikien ja tyttöjen käydä harrastamassa muutenkin liikuntaa, kun Grand Theft Autoa ei voida siksi laskea...

Vanhoja ja joitakin uusiakin kipaleita tuli setissä. Mainittakoon, että Blacklist, War Is My Shepherd ja Toxic Waltz jäivät syystä tai kolmannesta parhaiten mieleen toimivuuden suhteen. (Starbuck)

Settilista: The Last Act of Defiance / Iconoclasm / Piranha / And Then There Were None / A Lesson in Violence / Metal Command / Blacklist / Bonded by Blood / War Is My Shepherd / The Toxic Waltz / Strike of the Beast.

Aikataulullisesti tämän vuoden Tuska-ohjelmisto tuntui menneen pääosin melko nappiin, mutta päällekkäisyyksiltäkään ei vältytty, bändejä kun oli viikonlopun aikana luvassa hirmuinen määrä. Yksi selvä päällekkäisyys tuli heti alkuun Exoduksen ja Inferian aloittaessa yhtä aikaa omat settinsä. Toki musiikkilajit eroavat toisistaan melkoisesti, mutta monilla olisi ollut kiinnostusta nähdä molempien setti kokonaisuudessaan.

Inferia tuli nähtyä taannoin Jalometallin päälavalla, jolloin veto jätti hyvän maun. Nyt esiintymisareenana oli vielä bändille otollisempi sisätila Musamaailma-lavalla Kattilahallissa, ja kyllä ympäristö selvästi keikan vaikuttavuutta korotti. Nyt saatiin tehoja irti myös valojen myötä, vaikka välillä teki mieli mennä sanomaan valovastaavalle pari sanaa siitä, miksi helvetissä niitä strobovaloja pitää vilkutella minuuttitolkulla jopa putkeen kun on yleisessä tiedossa, että niistä tulee monille vähintäänkin huono olo.

Valoräpellys ei kuitenkaan onneksi turmellut lahtelaisnelikon tehokasta ja tuhoisaa pornogrind-lahtausta, vaan biisit tulivat kuin tykin suusta ja lavalla riitti hyvää meininkiä. Kielisoittimista vastanneilla saivat makkaratukat hyvin kyytiä, ja tuttuun tapaan dynamona toimi laulaja Jani Huttunen, jonka persoonallinen tapa kävellä ympyrää pitkin lavaa jää helposti mieleen. Biisimateriaalissa kuultiin muutamia uusia paloja, mutta kyllä niistä parhaiten toimi vanha tuttu Assterix. (MS)

Vaikka Tuska oli kolmen kieppeillä iltapäivästä jo hyvässä vauhdissa, ehdin nippa nappa starttaamaan oman Tuskani Inferno-teltan toisena valloittaneen Suidakran matkassa. Bändi oli Tuskalta varsin mielenkiintoinen kiinnitys, sillä säkkipilleillä – tai kuten usein livenä, ja tässäkin tapauksessa, säkkipillin ääntä toistavalla minidiscillä – höystettyä folk-melodeathia ei joka päivä pääse näillä kekkereillä tai Suomessa yleensäkään kuulemaan.

Tiedän yhtyeeltä lähinnä kaksi uusinta albumia, ja niitä vanhemmista kahdeksasta albumistakin sen verran, ettei niistä haluakaan tietää sen enempää. Olin siis ilahtunut Book Of Dowthin ja Crógachtin materiaalin kattaessa yhdessä yli puolet bändille suodusta kolmesta vartista, ja taisi vielä tässä vaiheessa iltapäivää telttaan eksyneelle pienehkölle kansanosallekin tuoreempi tavara upota kohtuullisten suosionosoitusten arvoisesti. Paras yleisön tanssittaja taisi kuitenkin olla muutamaa vuotta vanhempi Dead Man's Reel -instrumentaali, jossa kieltämättä esiintyi varsin pirteitä melodioita ja mukaansatempaavia rytmityksiä.

Vaikka paljon suuremmat lavat ja myöhäisemmät soittoajat ovat Suidakralle tuttuja Keski-Euroopan suunnalla, ryhmä näytti nauttivan myös juuri ja juuri hereille pääseen suomalaisyleisönsä edessä soittamisesta. Tunne oli vastavuoroinen, ja letkeät folk-melodiat olivat omiaan takomaan niskat vetreiksi kolmen päivän koettelemuksia varten. (SK)

Animals As Leaders oli itselleni yksi Tuskan odotetuimmista nimistä, joten yhtyeen sössittyä ja missattua lentonsa sekä täten keikkansa pääsi muutama ärräpää. Tilalle saatiin sentään pikapikahälytyksellä edes karkeasti samassa musiikillisessa skaalassa oleva suomalaisyhtye, progressiivista metallia takova Barren Earth.

Vaikka Animals As Leaders ei liene jättisuosiossa, mitä tulee yleisömääriin, Barren Earthilla oli silti suuret saappaat täytettävänään, kiitos johtajaelukoiden musikanttiuden. Nimimiehistä kun kyse, kyllähän tuo tontti hoidettiinkin toimivasti. Kun yhtyettä en muuten tunne tai tiedä, ei keikasta tämän enempää osaa sanoa – hyvässä livekunnossa poppoo oli, mutta kappaleiden outous ei saanut terävintä himoa syttymään. Hyvä paikkaus, silti, etenkin tällä varoajalla. Mieluummin sitä Barren Earthiin tutustui kuin tyhjää lavaa olisi peruneen progepoppoon tilalla katsonut. (OJ)

Karvaisuus ja äijämäisyys oli valttia, kun Karhulan Demonic Death Judge aloitti murjomisensa. Miesten habitus ei sinällään yllättänyt, sillä bändi koostuu täysin Total Devastationin miehistöstä.

Synkkäsävyisellä sludgellaan jyrännyt bändi ei liikaa lavalla heilunut, vaan keskitempoinen ja mureasoundinen jyystö eteni eleettömästi, mutta silti vakuuttavasti. Vaihtelua toivat paitsi melko repivät liidit, myös hieman tunnelmallisemmatkin hetket, jotka olivat lähinnä alustusta seuraavalle nöyryytykselle.

Ei bändin musiikki ollut aina sitä kaikkein mieleenjäävintä, ja vaatisi kenties ehkä hieman enemmän maltaanmakuista nestettä sisäistämiseen, mutta hyvin bändin puolituntinen rouhiminen sujui tätä kuunnellessa. (JR)

Saksalainen ilometallin lippulaiva Edguy esiintyi jo toistamiseen neljän kuukauden sisään Helsingissä. Finnish Metal Expo -vierailunsa viime kevättalvella oli varsin pirteä viritys, eikä bändi esiintymisellään pettänyt tälläkään kertaa. Silminnäkijähavaintojen mukaan perjantai-iltapäivänä oli Tuskassa yhtyettä katsomassa tosin moninkertaisesti pienempi yleisö kuin pari viikkoa aiemmin länsinaapurimme Sweden Rockissa. Yleisö lavan edustalla tuntui kuitenkin viihtyvän varsin mieluusti.

Tobias Sammet on muovannut itselleen ja itsestään eräänlaisen klovnihahmon, joka puhuu hassunhauskoja ja jatkuvasti piikittelee itselleen sekä bändille. Tämän mies tekee varsin viihdyttävästi ja hyvällä maulla. Sammet on myös sympaattinen ja karismaattinen esiintyjä, joten tällaisen pelleilyn kestää hyvin. Hän saa yleisön hyvin helposti puolelleen jo pelkällä iloisella habituksellaan.

Koko bändi on uransa aikana kehittynyt varsin hyvin öljytyksi koneeksi. Yhtyeen kiltinnäköiset ja varsin vähän heavymörköjen oloiset soittajat ovat hankkineet vuosien varrella hyvää lavakarsimaa ja ennen kaikkea todella mahtipontisen soundin. Edguyta on mukava kuunnella ja viihdyttävää katsella.

Ainoa miinuspuoli keikasta on annettava soitetulle materiaalille: en ymmärrä, että tämän tason bändi ei viitsi sen verran käyttää mielikuvitusta (tai tarkistaa vaikka netistä mitä viimeksi tuli soitettua), että vaihtaisi settilistaansa tullessaan esiintymään toiste samaan kaupunkiin näin lyhyen ajan sisään. Yhtyeen setti painottui uusimman Age of the Joker -albumin kappaleisiin, joiden sekaan heitettiin muutama edellisiltä levyiltä löytyvä hitti.

Jotain muutosta settilistaan oli kuitenkin tehty, koska soittoajan pituus oli FME:n konserttia lyhyempi. Kappaleet toki tulivat samassa järjestyksessä mutta tuon kevättalven setin kaksi vanhinta – ja setin pirteintä – biisiä eli Babylon ja Vain Glory Opera oli valitettavasti tiputettu setistä. (EK)

Settilista: La Marche des Gendarmes / Nobody's Hero / The Arcane Guild / Tears of a Mandrake / Rock of Cashel / Lavatory Love Machine / Robin Hood / Save Me / Superheroes / King of Fools.

Unkindin crust-vääntö ei hirveästi porukkaa Kattilahalliin kerännyt, mutta eipä tuo menoa haitannut. Yhtyeen piiskaus toimii levyllä erinomaisesti, livenä näköjään vähäeleisesti mutta tyylillä – välispiikit ovat turhia, jos ei ole oikeaa asiaa, joten sitten sopiikin pysyä suoraan asiassa. Ja kun sanottava on sanottu, poistutaan lavalta. Silleen Tragedy-tyyliin, tiedättehän (no ette tietenkään, yritän vain luoda jotain mystistä tämän yhtyeen ympärille). Jokatapauksessa Unkindin keikassa oli sellaista piilevää voimaa, raivoa, turhautumista ja latausta, mikä monilta puuttuu. Uskottavuuspisteet ovat ainakin tapissa.

Toki edellisiltaisen, Nosturissa todistetun ja eeppisen kovan Pennywise-keikan jälkeen muutaman juniorin piirileikkipitti tuntui varsin kesyltä ja melkeinpä loukkaukselta näin kovaa vetoa kohtaan, mutta kai se on joku sukupolvien kuilun mittainen tyylierojuttu. Vaikutti paikalla sentään olevan muutama TosiFanikin™.

Soundeista on pakko rutista, mikä nyt onton hallin kohdalla on väistämätöntä: kihisevä kitara ja d-beatti puuroutuivat ajoittain ikävästi, mikä varsinkin materiaalia tuntemattomia takuulla harmitti. (TV)

"Superkokoonpano" Lock Up (Tomas Lindberg (At The Gates, The Crown et al.), Shane Embury (Anaal Nathrakh, Napalm Death et al.), Nicholas Barker (Cradle Of Filth, Dimmu Borgir et al.) ja "joku kitaristi" eli ainakin Pentagramista tuttu Anton Reisenegger) tarjosi tunnin verran grind-metakkaa, joka kyllä tuntui purevan yleisöön – ainakin jos energinen pitti on siitä todiste – mutta itselleni kokemus jäi puolitiehen. Syynä oli yksinkertaisesti täysin paskat soundit, joita ei tunnuttu saavan kunnollisiksi koko keikan aikana. Ihan eteen en mennyt väijymään, mutta sekä miksauskopin lähettyvillä että peremmällä teltassa oli täysin mahdotonta saada kitarasta tai bassosta mitään selvää. Rummut ja Tompan huuto kyllä kuuluivat selkeästi ja olihan yhtyeellä erittäin hyvä ote hommaan, mutta kun en välillä meinannut edes erottaa biisejä toisistaan, haisi homma vähäsen perseelle. (TV)

Saint Vitus oli mukava nähdä ensimmäistä kertaa, vaikka Yhdysvaltojen doom metal -legenda on rouhinut taivaltaan jo noin 30 vuotta. Yksi asia mikä kovasti ihmetytti oli kitaristi Dave Chandlerin kitarasoolot, jotka olivat sellaista skebarunkkausta, että Eddie Van Halen tai Steve Vai kivitettäisiin moisesta tulkinnasta.

Bändin Tuska-settilistalta löytyi hyvin toimivia raitoja niin uusimmalta kiekolta kuin iäkkäämmiltäkin kiekoilta, kuten Blessed Night, I Bleed Black, Clear Windowpane, Let Them Fall, The Bleeding Ground, Look Behind You ja klassinen Born Too Late. Toki oli muitakin, mutta nimet menivät ohi, tai sitten kappaleet eivät olleet tuttuja minulle. Lava oli riisuttu ja, Chandleria ja rumpalia lukuunottamatta, tarjolla oli aika harmaata esiintymistä. Toki, Wino on legendaarinen laulaja, mutta hänessä ei vaan ollut tiettyä kipinää. Solistilta sentään lähti yksi ihan helmi läppä: "We got a new album out... you like it?" - Yeah! - "Good, 'cos suicide is always an option." (Starbuck)

Outo maa, tämä Outomaa. Ja outo halli, tämä Kattilahalli. Edellisvuonnakin Suvilahdessa tuli pyörittyä kolmena päivänä, mutta ennen tätä päivää en silti ollut Kattilahalliin päätynyt. Nyt piti tehdä poikkeus, Oddlandin takia. Oddland siis vei kattilahallineitsyyteni – ja tyypillisen ensimmäisen kerran kaltainen  hämmentävä puolituntinen olikin kyseessä.

Pikkuväärää kitaravetoista progea noin Semifinalin kokoiselle ihmettelevälle yleisölle veivannut Oddland oli nimeänsä peilaava outo lintu. Kun nykivään biisiin pääsi vihdoin sisälle, se otti ja loppui. Ja jos ei kuulijalla ollut helppoa, ei ollut muusikoillakaan, sen verran kappaleet vaativat näppinerokkuutta. Etenkin basisti vaikutti erittäin vikkeläsormiselta, mutta tuskinpa muutkaan musikantit treenikämpällä (pelkkiä) peukaloitaan ovat pyörittäneet. Tämä korostui etenkin puolituntisen pyrähdyksen lopussa, kun lavalla tarjoiltiin niin tuplabasareita – kuin aina basistia myöten – tappingiakin.

Progetaituruuden lisäksi bändi fiilisteli eleettömästi. Yleisökin oli vastaavan eleetöntä: kun yhtye esitteli videobiisinsä, noin kymmenen katsojaa tunnusti nähneensä videon. Eikä vahvemmin mennyt seuraavankaan kappaleen kohdalla, kun vokalistin mukaan "kaksi ihmistä" oli jopa kappaleesta kuullut. Ei sillä, myös yhtye itse tuntei olevan hieman hukassa lavalla, sillä puolituntiseen mahtui liikaakin hämmentäviä taukoja. Viritettiinkö kitaroita vai tuijotettiinko kenkiin, tiedä en.

Tosin kertaalleen pieni miettimistauko osoittautui aiheelliseksi, sillä sen jälkeen seurannut raskaampi pyöräytys tarjoili sivusta syöksyneet vierailevat solistit. Naissolisti ja karjumaisesti karjuva karju eivät eivät kylläkään lisäiloa tuoneet, sillä yhtyeen monipolvista pyörytystä kuunteli(si) tasan yhtä mieluusti instrumentaalina, laulajalla kuin kolmellakin sellaisella, sillä mikään Amaranthe ei kyseessä todellakaan ollut.

Anekdoottina, bändillä lienee potentiaalia ainakin ulkomailla, sillä keikan loppupuolella hyvin vahvasti päihtynyt, valehtelematta metrin (tai ainakin 80 sentin) päähän viinalta haiseva norjalaisherrasmies äityi kovasti bändiä kehumaan. Itse selvin päin en samanlaista nostatusta tai mahtavuutta kokenut. (OJ)

Triviumin sopimisesta Tuskan lauteille tuntui olevan erimielisyyksiä etukäteen, mutta eipä keikan alussa silti jäänyt epäselväksi, etteikö Tuska-yleisö olisi toivottanut yhdysvaltalaisyhtyeen tervetulleeksi tapahtumaan. Valtaisan kokoisen katsojamäärän kerännyt bändi oli hurjassa iskussa ja niittasi kirjoissani kevyesti kuluneen Tuskan top-kolmeen. Bändi kiitteli kovasti saamastaan 75-minuuttisesta slotista ja täyttikin sen kolmellatoista lähes tasaisen toimivalla biisivalinnalla Ascendancylta, Shogunilta sekä tietenkin uusimmalta In Wavesilta. Built To Fall -hittiä ei radion kuuntelijoille tarjoiltu – eikä sitä olisi osannut kaivatakaan, sillä yhtyeellä riittää kymmenittäin kovempiakin veisuja esitettäväksi!

Levyltäkin kuunneltuna Trivium on hyvä, mutta viimeistään tämä keikka osoitti sen, miksi yhtyeen suosio on ollut niin kovassa nousussa jo vuosien ajan. Keikalla se bändi kuin bändi monella tavoin mitataan, ja Trivium on ihan naurettavan kovassa keikkakuosissa Tuska-vedon perusteella. Sitä faktaa juhlistettiin Tuskassa tuhansilla ilmaa takoneilla nyrkeillä ja sadoilla pitissä asfalttia polkeneilla jalkapohjilla.

Näin ehjiä keikkoja pääsee todistamaan harvoin, ja monen iloksi laulaja-kitaristi Matt Heafy ilmoitti setin lopulla palaavansa Helsinkiin seuraavan kerran jo marraskuussa, seuranaan As I Lay Dying, Caliban sekä Upon A Burning Body. Jos Tuskan keikka jäi välistä, The Circus -klubille loppusyksystä, mars! Et tule pettymään, jos Triviumin nimen kuuleminen aiheuttaa edes jotakin positiivisempaa kuin hengenahdistusta ja suolisolmuja. (SK)

Settilista: Capsizing The Sea (intro) / In Waves / Pull Harder on the Strings of Your Martyr / Rain / Into the Mouth of Hell We March / Down From the Sky / Black / Watch the World Burn / Forsake Not the Dream / The Deceived / Dusk Dismantled / Drowned and Torn Asunder / A Gunshot to the Head of Trepidation / Throes of Perdition / Leaving This World Behind (outro).

Perjantaina Triviumin jälkimainingeissa silmä kiinnittyi yhden koristeeksi tuodun nurmikkolavan ympärille kerääntyneeseen yleisöparveen. Lähemmäksi tultaessa väkijoukon keskeltä löytyy Tuskan ehkä hauskin ja yllättävin esiintyjä: Ramin kuntopolku! (Alla oleva kuva on sunnuntain keikalta päälavojen välistä.)

Urbaania grindiä soittava parivaljakko ei tarvitse omaa kahden hengen flash mobiaan varten kuin basarin, virvelin, haikan, tuplapedaalin ja megafonin. Kappaleiden nimet tulevat yleisöltä, itse biisi luodaan lennosta. Lisäksi Tuskassa yleisö osallistui bändin toimintaan kunnioitettavasti: harvoin näkee spontaania keikkaa, saati sinne muodostuvaa circle pitiä tai wall of deathia.

Alle vartin mittainen täsmäsetti on aivan hysteeristä katsottavaa yleisön ottaessa siihen vahvasti osaa. Yhtyeen rumpalin (onko sen nimi nyt sitten Kuntopolku, jos vokalistin nimi on Rami?) toiminta on sympaattista ja teknisesti supertasokasta Reinot jalassa vedettyä grindiä.

Setin kruunannut ”Musta rakkaus” -kappale tiivisti koko homman olemuksen täydellisesti Ramin todetessa, ettei ole ”koskaan tuntenut itseään yhtä halvaksi kuin nyt”.

Grindi on pelastettu! (NK)

Demigod (vasemmalla) kuuluu erityisesti suomalaisen metallin osalta yleissivistykseen, onhan yhtyeen Slumber of Sullen Eyes parinkymmenen vuoden takaa ehdottomasti tärkeimpiä death metal -julkaisujamme. En itse aivan satavarmasti muista, tuliko yhtye muinoin 90-luvulla jossain nähtyä vai ei – muistikuvat kun ovat paikoin melko tumu... tarkoitan, sumuisia – mutta nyt mahdollisen virheen korjaamiseen oli oiva paikka, kun bändi Tuskan Musamaailma-lavalle asteli.

Se, että bändi keskittyi ainoastaan Slumber of Sullen Eyesin aikaiseen materiaaliinsa, ei lainkaan haitannut. Päinvastoin! Niin paljon kuin viimeisimmästäkin studiolevystä Let Chaos Prevailista pidänkin, tuntui jotenkin juuri oikealta, että kuullaan tiukasti vain sitä vanhaa tavaraa. Ja kylläpä bändi erinomaisesti veti, vaikka keikkaa on viime vuosina kertynyt todella harvakseltaan.

Musikantit, muun muassa Hateformista ja Torture Killeristä tuttu taitorumpali Tuomo Latvala ja samoin jälkimmäisessä pieksävä kitaristi Tuomas Karppinen, ovat sen verran rautaista osastoa, että ei onnistuminen siitä kiinni jää. Eikä jäänytkään. Kun vielä alkuperäisjäsen Esa Lindén veti ärinäsuorituksensa erittäin hyvällä tunteella ja latauksella, oli erinomainen keikka kruunattu. Ainoastaan se, että keikalla oli kestoa surkean lyhyet puoli tuntia, jäi harmittamaan.

Kyllähän tätä klassisen death metalin oppituntia olisi pidempäänkin katsellut. Myös laajalta vaikuttaneelle yleisölle materiaali tuntui uppoavan. Biiseistä omaa korvaa hiveli ehkä eniten Towards the Shrouded Infinity. (MS)

Tuskainen arvontakierros päättyi tällä kertaa siten, että allekirjoittaneen rapsausvastuulle osui Arcturus. Kyseessä ei ole lainkaan harmillinen yhteensattuma, koska tämän yhtyeen erästä levyä tuli joskus 2000-luvun puolessa välissä luukutettua aivan kyllästymiseen asti. Syytä tälle toimelle en muista, joten nyt oli vallan hyvä tilaisuus napata trippi ajassa taaksepäin ja tarkistaa, että mikä ihmeen juttu se nyt sitten oli.

Bändin karnevaalijollotus oli juuri sellaista kuin muistinkin, niin kaikessa hyvässä kuin pahassakin. Musiikki on melodista, monimuotoista ja polveilevaa, jossakin määrin jopa hankalaa seurata jos ei yhtään tiedä mitä on seuraavaksi tulossa. Vartin seuraamisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että aloituskappale vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, mikä tosin yhtyeen musiikkia juurikaan tuntemattomalle saattoi olla jonkinlainen kompakin. Nämä kappaleet kun eivät välttämättä siihen ABABC-kaavaan ole tehty, eikä keskimitta olekaan se standardinmukainen alle neljä minuuttia. Keikan hiljaksiin edetessä tuli kuitenkin mieleen, että ei tämä ainakaan satunnaisen keikallakävijän musiikkia ole, joten toisella lavalla soittanut, hieman raflaavampi Hatebreed veti puoleensa. Loppukeikka tuli sitten seilattua kahden lavan välillä Arcturuksen biisin jatkuessa aivan tappiin asti.

Kyllähän bändin repertuaarista alkoi löytyä myös selkokielisempääkin materiaalia lähempänä keikan puoliväliä, joten keikan lopputulema oli suhteellisen positiivinen, vaikka flegmaattinen alku ehtikin säikäyttää. Etenkin yhtyeen solistin edesottamuksista keikan alussa ei voinut varmaksi sanoa, vittuileeko mies yleisölle vai vetääkö jotain harkittua show'ta, joskin lopputarkastelussa vaaka kallistunee enemmän kyllä jälkimmäiseen. (TH)

Settilista: Evacuation Code Deciphered / Ad Absurdum / Nightmare Heaven / Deception Genesis / Shipwrecked Frontier Pioneer / The Chaos Path / Master Of Disguise / Hufsa. Encore: Raudt Og Svart / Alone.

Metallisen hardcoren gigantilla Hatebreedillä on armottoman livebändin maine. Tuskassa connecticutilaisyhtye näytti jälleen kerran millä ilveellä se on hurjan maineensa ansainnut. Jos oli Exoduksen ja Rob Dukesin lietsomassa circle pitissä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, Hellsinki-lavan edustalla niitä nähtiin vielä kaksin verroin enemmän, kun metallimaailman kiistatta karismaattisin käskijä, agitaattori luojan armosta, Jamey Jasta, sai kansan (yli)kierroksille. Bandannapäisen Jastan käskytykselle ei sanota vastaan. Kuten hardcorepiireistä tulleet solistit yleensä, Jasta tekee hirvittävän määrän töitä yleisön vimmaan lietsomiseen – ja parhaimmilleen intoutuessaan vimmoissaan viuhtova ukko vaikuttaa kuin ei itsekään meinaisi enää mahtua nahkoihinsa.

In Ashes They Shall Reap, Defeatist, I Will Be Heard – herrajumala! Jos Hatebreedin simppeli hardcore-riffimylly, mellakkakäyttäytymiseen kannustavat sanoitukset ja tämän planeetan uskottavin solisti eivät saa kuulijaa syttymään, vastaanottajan on syytä tilata hautakivensä: olet kuollut jo, viikatemies ei vain ole muilta kiireiltään vielä ovellesi ehtinyt.

Keikka oli myöskin todella mallikkaasti rytmitetty. Muutamissa kappaleissa Jasta tyytyi siihen, että yleisö hyppi, heilutteli nyrkkejään ja huusi mukana, ja toisissa taas, kun huivipäinen hc-Eminem katsoi kansan saaneen vetää tarpeeksi henkeä, show polkaistiin taas mellakkakierroksille ja pitti pyörimään. Menon ollessa kovimmillaan halkaisijaltaan noin 20-metrisessä hullunmyllyssä saattoi vipeltää (varovaisen arvioni mukaan) parisataakin henkeä, ja keikan intensiteetti sen kuin nousi keikan loppua kohti. Lopussa varsinkaan yleisön nuoriso-osastoa ei enää tarvinnut paljoa yllyttää, kun Destroy Everything jysähti kohti Suvilahden taivasta ja vei junnuista viimeisetkin mehupisarat. (MO)

Tällä välin Kattilahallissa esiintyi A.R.G, joka oli viikonlopun reilun puolensadan yhtyeen joukosta ainoa, jota Imperiumin partio ei ennättänyt katsomaan. Pahoittelemme tätä – kuva sentään yllä. (OJ)

Megadeth ei ole uusi tuttavuus Tuskassa, sillä yhtyeen edellisestä visiitistä festivaaleille ei ole kuin pari vuotta aikaa. Tämä ei kuitenkaan yleisömäärässä näkynyt, sillä Dave Mustainen johtama yhtye houkutteli Radio Rock -lavan edustan täyteen väkeä jo ennen keikan alkua.

Yhtye tempaisi settinsä käyntiin muodikkaasti viitisen minuuttia myöhässä uuden 13-levyn Never Dead -rallilla. Alkuun keikan miksaus kuulosti siltä, että Mustainen laulu olisi ollut aivan liian pinnassa, mutta tasapaino onneksi löytyi jo ennen kuin ensimmäinen biisi oli ohi. Täytyy muuten nostaa yhtyeelle hattua siitä, että se sisällytti settiinsä peräti neljä kappaletta tuoreelta levyltään. Ratkaisu ei ollut huono, sillä esimerkiksi Guns, Drugs And Money -ralli toimii livenä erittäin mallikkaasti, kuten myös Public Enemy No. 1.

Megadethin keikalla yksi asia oli hyvinkin silmiinpistävä:  Mustainen lavapreesens oli huomattavasti vapautuneempi, lämpimämpi ja muutenkin rennompi kuin monella yhtyeen aikaisemmista keikoista. Ehkäpä Mustainen virkamiesmäisyys oli paitsiossa siksi, että kyseessä oli Euroopan rundin viimeinen keikka. Toisaalta taas, huhut kertovat [raittiin] miehen kulkeneen hotellilla olut kourassaan. Kummin päin tahansa, vaikutus oli positiivinen.

Megadethin setti muuten oli varsin pitkälti tuttua hittikimaraa. Positiivinen yllätys oli myös Rust In Peace -juhlarundilta ohjelmistoon pesiytynyt Poison Was The Cure. Lisäksi settilistaa määritteli vahvasti perustajajäsenen, basisti Dave Ellefsonin (yllä) paluu bändin rosteriin. Ainoa ei-Ellefson-aikakauden ralli illan setissä taisi olla Headcrusher.

Megadeth toimi kokonaisuutena varmaotteisesti, mutta hieman yllätyksettömästi. Mustainen ääni pysyi kuitenkin hyvin kasassa, joten keikkaa voidaan pitää onnistuneempana kuin parin vuoden takaista Tuska-vetoa muttei kuitenkaan yhtä hyvänä kuin vuoden takaista jäähallikeikkaa.

Ja olihan se yleisökin komeasti mukana keikassa, jopa hieman taaempaakin katsottuna. Käsimeri nousi helposti ja ihmiset lauloivat kovaäänisesti kappaleissa mukana. Ei siis ollenkaan heikko päätös Tuska-perjantaille. (NK)

Settilista: Never Dead / Head Crusher / Hangar 18 / Trust / She-Wolf / Poison Was the Cure / Sweating Bullets / A Tout Le Monde / Guns, Drugs & Money / Whose Life (Is It Anyways?) / Public Enemy No. 1 / Symphony of Destruction / Peace Sells. Encore: Holy Wars... The Punishment Due / Silent Scorn (outro).

Megadethin myötä oli hyvä hiljentyä hetkeksi – jaksavimmat suuntasivat jatkoille, baareihin,  baareihin jatkoille tai baarista baariin ja sitten jatkoille, a:lla alkavaa nautintoa eli aurinkoa riittävästi ottaneet jo takaisin majapaikkoihinsa. Mutta vain hetkeksi, sillä lauantaina puoliltapäivin Tuskan portit avautuivat taas... (OJ)

Tuska 2012: perjantai 29.6. > lauantai 30.6. >> sunnuntai 1.7.

Imperiumin kuvaajien Tuska 2012 -valokuvagalleriat: Lauri Kananoja | Jarmo Katila | Toni Salminen | Petri Vilén