Festariraportti: Nummirock 2012

Torstai 21.6.

Nummirockin taloudellisesta tilanteesta on kuiskuteltu, sillä parina edellisvuonna eivät väkimäärät ole olleet enää entisenlaisia, vaikka rosterissa on ollut runsaasti hyvääkin tavaraa. Tänä vuonna puheet taisivat saada lisäpontta, sillä kattaus oli hyvin vahvasti painottunut kotimaisiin akteihin. Toki tarjolla oli möyrintää jopa suuren meren takaa Fear Factoryn kera, mutta muuten ulkomaantarjonta rajoittui muutamaan ruotsalaisyhtyeeseen.

Oli sitten finanssipuolella kysymysmerkkejä tai ei, niin kovasti tätä Suomen ydinsuven kohokohtaa Pohjanmaalla tulee aina odotettua. Näin kävi tänäkin vuonna. Vaikka musiikkitarjonta ei kieltämättä ennakkoon suuria lupaillutkaan, osasin jo lukuisten edellisten Nummi-kokemusten myötä odottaa erittäin hyvin järjestettyä ja muutenkin todella viihtyisää juhannusjuhlaa. (MS)

Turkka Holmqvist oli Imperiumin Nummirock-veijareista ensimmäisenä paikalla. Tällä kertaa aikainen lintu ei possua napannut. Mutta antaa Turkan kertoa omin sanoin:

Festarin aloittanut Bob Malmström jäi kokematta lähes täysin, johtuen pienestä sekaannuksesta pressipassien kanssa. Tämän takia alueelle ei ollut asiaa, ja jouduin seuraamaan tämän mystisen suomenruotsalaistuttavuuden edesottamuksia aidan takaa. En tiennyt Malmströmin Bobista juuri mitään ennakkoon. Minulla oli itse asiassa mielikuva siitä, että tämä mystinen Bob olisi joku metallimusiikin moniosaaja, joka on lähtenyt soolouralle.

Eihän se sitä ollut. 

Yhtyeen musisointi oli jonkinlaista huumoripunkkia – lavashow'ssa oli yritystä, mutta huumori ei ollut  hauskaa eikä punk kantaa ottavaa. Musisointi ei kiinnostanut sillä hetkellä, ja formaatistaan johtuen se tuskin kiinnostaisi myöhemminkään, joten annoin aivan suosiolla asian olla.

Katsokaa nyt kuitenkin tuo kuva tuosta ylhäältä. (TH)

Profane Omen sen sijaan oli tuntemattoman svenska-talande-bättre-folk-poppoon sijaan tuttu ja turvallinen Suomen suven keikkajyrä. Olivat taasen ilmeisesti julkaisseet jotakin uutta, kun keikkakalenteri on nykyiselälän täynnä tavaraa, ulkomailla ja kotimaassa. Bändillä oli hyvä meininki, mutta jostain syystä tuntui siltä, että tämän on nähnyt jo ennenkin. Syynä ei ollut  välttämättä pelkästään se, että tämän vuoden puolella tämän show'n on jo kertaalleen nähnyt.

Kieltämättä myös uusin Destroy!-levytys on jäänyt kuulematta, joten näihin uusiin keikkaklassikoihin ei oikein saa otetta. Vaihtoehdoksi nyt sitten jää se, että pitää vain ottaa levy kauniiseen käteen, maksaa se tiskille ja pistää vähän vaikka kuunnellen, niin ehkä tämäkin aukeaa. Seuraava kertahan olisi viikon päästä Tuskassa, missä Profane Omen aloittaa koko kinkerit. (TH)

Rytmihäiriö puolestaan päätti torstain pikkulavalla, ainakin näennäisesti, kellon ollessa kuitenkin jo vahvasti perjantain puolella. Bändi on myös ensimmäinen kolmesta ja puolesta Sakara-bändistä mitä Nummirockiin on buukattu.

Rytmihäiriö oli kieltämättä hyvä kiinnitys torstain loppuun, yhtyeen alkoholihuuruinen ja sangen koruton musiikki puri sangen kivasti juhannusyleisöön. Rytmis on nimenomaan sellaista musiikkia, jonka tahdissa on mukava hukkua lampeen ja päästä siihen karuun keskikesän tilastoon. Eniten Rytmihäiriön vedossa oli nimenomaan fiilistä ja meininkiä, teknisen suorituksen jäädessä vähän keskeneräiseksi. Soundit kuulostivat oudonkin puuroisilta, mutta tästä huolimatta Rytmihäiriö toimitti sen mitä ihmiset odottivatkin. Paljon osuvampaa aloitusta viinanhuuruiselle yölle [viikonlopulle, toim.huom] leirintäalueella ei voinut odottaa. (TH)

 

Perjantai 22.6.

Sakara-bändejä oli näillä festivaaleilla kokonaisten lisäksi yksi puolikas: Mokoma kun esiintyi festareilla kaksikin kertaa. Se aloitti perjantain ja melkein lopetti lauantain. Kahdelle keikalle oli syynsä, sillä toinen veto käsitti pelkästään uuden Varjopuoli-kokoelman kappaleita. Levyhän on erikoisesti kokolailla akustinen kokoelma yhtyeen aikaisempia tuotoksia, ja kyseinen lätkyle on mielenkiintoisinta Mokomaa moneen aikaan.

Biisit taipuivat yllättävän hyvin myös akustiseen muotoon, vaikkei akustisessa ilmaisussa olekaan samaa meininkiä kuin bändin normaaleissa tuotoksissa. Ne pärjäävät silti musikaalisilla arvoilla "alkuperäistä" tuotantoa paremmin. Oikeastaan kappaleiden pitäisi olla vielä enemmän akustishenkisiä, komppilätkyttely nimittäin alkoi keikan mittaa toistaa itseään. Kieltämättä myös tunnin mittainen slotti ja sen täyttäminen on vähän liikaa kerralla, joten paras terä ehti taittua ennen loppua.

Nummirockin keikka oli silti parasta Mokomaa toviin, ja ainakin henkilökohtaisella tasolla se palautti paljonkin toivoa siitä, että tältä yhtyeeltä löytyisi vielä joskus uuttakin allekirjoittaneen makuhermoon osuvaa musiikkia. Siinä missä Rytmihäiriö oli osuva loppu ensimmäiselle päivälle, Mokoman akustinen keikka oli osaava aloitus seuraavalle, ja mitä sopivinta kuunneltavaa darraiseen ja heikkovointiseen aamuun. (TH)

Kun Mokoman akustinen ränkytys oli vihdoin viimein tauonnut, oli Ghoul Patrolin liejuisen death metal -junttauksen vuoro. Ja hyvä niin, koska kyllähän kekkereille oli hyvä saada heti alkuun jotain karstat korvista täräyttävää. Sää näytti vihdoin suosivan tätä yhtä Suomen sympaattisimmista ja mukavimmista festareista, mutta alkupäivälle tyypilliseen tapaan väkeä oli paikalla vasta kourallinen. Yhtye ei antanut tämän häiritä, vaan pisteli menemään tymäkän setin. Vaikka olen etupäässä nopean materiaalin ystävä, naposteli lämpenevässä iltapäivätunnelmassa parhaiten bändin rokkaavaa puolta edustava Six Feet Under. (MS)

Ghoul Patrolin rymistelystä oli hyvä jatkaa päälavalle, jossa vuoro koitti jo varsin tukattomaksi muuttuneelle Swallow The Sunille (vasemmalla). Alkuun mietitytti, mahtaako yhtyeen tummanpuhuva ja eeppinen tunnelmointi alkuunkaan toimia auringonpaisteessa, mutta hämmentävää kyllä näin kävi: musisoinnista syntyi kiehtovan leppeä kesäfiilis, joskin toki melankolinen sellainen. 

Vaikka olin alkuun vähän kaavaillut etten katsoisi ihan koko keikkaa loppuun asti, vangitsi runsaasti viime vuosina keikka- ja kiertuekokemusta keränneen ryhmän soitanta mukaansa. Loppuun astihan tuo oli lopulta pakko nähdä. Viimeistään loppupuolen hittiparaati kappaleilla Hold This Woe, New Moon, These Woods Breathe Evil ja Swallow (Horror pt. I) piti siitä oivasti huolen. (MS)

Halo Of Dreams oli Demosetä-kilpailusta Nummirockin lavalle poimittu ryhmä. En odottanut bändiltä mitään, enkä tiennyt etukäteen muuta kuin että ensimmäistä kotimaista kieltä tulisin kuulemaan. Nuorehkoja jamppoja näytti lavalla olevan, ja energiaa piisasi ainakin eturivin innokkampien heilujien tyydyttämiseen. Kello neljän iltapäiväinen aika ei ollut tuntemattomalle yhtyeelle edukas, satunnaiskuulijoita sattui lavan lähettyville vähänlaisesti. Groove/thrash metalin sulosävelet kaikuivat onttoina korvissani sen puolituntisen ajan, jonka jaksoin yhtyettä seurata.

Vaikka yhtye oli itselleni täysin uusi tuttavuus, jonkinlainen fanikanta bändillä ilmeisesti jo oli, sillä  ehdin törmätä yhtyeen nimellä koristettuihin paitoihin useaan kertaan päivän aikana. (SK)

Brymir herätti mielenkiintoni puolitoista vuotta sitten avatessaan illan Ensiferumille Nosturissa. Jo silloin bändistä jäi erittäin lupaava kuva, ja noita odotuksia lunastettiinkin jo debyyttialbumilla paria kuukautta myöhemmin. Bändin folk-henkinen sinfoninen metalli on aivan omiaan livetilanteeseen, ja nyt kun biisitkin olivat suurimmaksi osaksi ennestään tuttuja, keikasta nauttiminen oli vielä vaivattomampaa kuin viime kerralla. Debyyttialbumi Breathe Fire To The Sunin kappaleiden ohella Brymiriltä kuultiin kappaleen verran uutta materiaalia sekä yksi vanhempi, ainakin toistaiseksi julkaisematon sävellys.

 

Suuria ihmismassoja kohtalaisen tuntematon bändi ei saanut Inferno-lavan ääreen houkuteltua, mutta ärjynnästä ja karjunnasta vastaavan Viktori Gullischenin johdolla yhtye sai lietsottua pienehköstä yleisöstään irti kiitettävästi ääntä ja liikettä. Petrausta puolentoista vuoden takaisesta oli tullut erityisesti veljeskaksikko Joona ja Janne Björkruthin puhtaisiin lauluihin, jotka soivat upeasti harmoniassa keskenään. Lähes timanttinen keikka, ja ehdottomasti Nummirockin ilahduttavimpia valintoja tälle vuodelle! (SK)

Taas se hemmetin Kotiteollisuus. Pitääkö niidenkin soittaa joka vuosi jokaisessa tapahtumassa, jossa satun käymään? Jätkät vielä näyttää rumemmilta joka kerta kun niihin törmää. Ja jututkin muuttuvat aina vain huonommiksi, eikä niitä biisejä varsinkaan kuuntele enää kukaan. Ja pitääkö sen Hynysen se täysin laulukyvytön veljensäkin joka kerta raahata mukanaan lavalle mölisemään? Ja pysyisi se Miitri Aaltonenkin siellä studion puolella, kun ei kuitenkaan kitaraa osaa soittaa tai sen enempää laulaa. Paremmin kuin Hynynen kuitenkin, vaikkei siihen mitään vaaditakaan. Sinkkonen sentään edelleen osaa sen yhden kompin, jonka Kotiteollisuuden biisien soittamiseen tarvitaan, ja Hongistokin juuri ja juuri saa ne kahdeksasosapumputukset irti bassostaan.

Nyt kun on pieni osa Kotiteollisuuden yleisölleen esittämästä vittuilusta kuitattu, sanottakoon, että bändi oli perinteisen viihdyttävä. Kivireet, Arkunnaulat ja Lemminkäisen laulut alkavat jo olla riittävän monesti kuultuna, mutta Vieraan sanomaa oli ilokseni löytänyt tiensä settiin pitkästä aikaa. Kuten Hynynenkin ääneen ihmetteli, Kotiteollisuutta ei enää ensimmäisenä osaisi metallifestarin lavalle kaavailla, mutta sinnehän se mahtui siinä missä Viikatteet ja Mokomatkin. (SK)

Alun perin jo 1986 perustettu, mutta välissä parisenkymmentä vuotta kuopattuna ollut A.O.D. eli Altars Of Destruction ei ollut aiemmin materiaaliltaan meikäläiselle tuttu, vaikka useilta luotettavahkoilta tahoilta oli korviin suosituksia kaikunut. Niinpä Foster's Live -lavalle tuli suunnattua odottavin mielin. Ja mikäpäs oli bändiä seuratessa, koska musisointihan toimi ihan kybällä. Jotkut ovat nimenneet yhtyeen "Suomen Slayeriksi", eikä se nyt niin kaukaa haettuakaan ollut: laulaja Jarno Samppalan ääni kun muistutti paikoin melko tavalla Tom Arayan ulosantia ja toisella kitaristilla oli Hanneman-tyyliset skeittipolvarit – tai mitkä lie. Musiikista yhtymäkohtia oli myös ajoittain helppo löytää. Kuin pisteeksi iin päälle bändi kiskaisikin jossain välissä Chemical Warfare -lainan. Vaikka lähes kaikki varmasti innostuivat eniten jo mainitun Slayer-kipaleen lisäksi juuri lainabiiseistä á la Testamentin Over The Wall ja Celtic Frostin Circle of the Tyrants, ei A.O.D:n omassa materiaalissa häpeämistä ollut. Päinvastoin, muutamat biisit toimivat suorastaan erinomaisesti. Jos kohta jupinan aiheita ei muuten olisi ollutkaan, häiritsi paikoin se, että laulaja joutui selvästi lukemaan joitain sanoituksia paperilta. Silti, kova veto, ja Foster's Liven katsomoaluekin tuntui olevan lähes täynnä innokasta väkeä! (MS)

In Mourning oli yksi eniten odottamistani yhtyeistä tämän vuoden Nummirockissa, eikä vähiten sen takia, että ruotsalaisyhtye julkaisi keväällä hienon The Weight Of Oceans -albumin. Levy olikin kattavasti edustettuna yhtyeen tunnin mittaisessa setissä, jota seuraamaan oli väkeä saapunut varsin vaatimattomasti. Yhtye ei täten yrittänyt hakea hirveästi tukeakaan piskuisesta yleisöstään, vaan soitti vähän treenimäisesti settilistansa alusta loppuun. Valintana In Mourning oli kuitenkin Nummirockilta kiitettävän omaperäinen, ja juuri näitä havemmin Suomessa nähtäviä, vaikka vähemmänkin tunnettuja, artisteja soisi Suomen suvessa soittavan enemmänkin niiden takuuvarmojen festivaalihöylien välissä!

In Mourningin progressiivisesti polveileva death-/doommetalli ei ollut livenä ihan toimivimmillaan, ja luultavasti vielä vähemmän heille, jotka eivät kappaleita tunteneet. Kotona kuunneltuna sävellysten pitkät instrumentaalikohdat eivät ole häirinneet, mutta livenä intensiteettikäyrä laski melkoisesti aina rauhallisten soolopätkien aikana, ja kesti aina hetken, että meno palasi taas uomiinsa. Elävänä nähtynä In Mourning oli parhaimmillaan siinä missä levylläkin, eli upeat Colossus ja For All To Know soivat Nummijärven illassakin komeasti, vaikka keikkaa kohti kokonaisuutena hieman suuremmat odotukset olivatkin. (SK)

Fear Factoryn (oikealla) uraa ei ole tullut erityisen aktiivisesti seurattua, mutta ei orkesteri nyt sentään umpituntematon toki ollut. Jokunen vuosi sitten Tuskan päälavaa tärisyttänyt industrial-/groove-bändi oli tällä kertaa Nummirockin pääesiintyjä, mikä joidenkin ilkeäkielisten mielestä kuvastaa Nummirockin viimeaikaista alennustilaa. Niin tai näin, ruutunsa veteraaniryhmä kyllä täytti. Dino Cazaresin ja Burton C. Bellin vetämä nelikko tarjoili materiaalia melko anteliaalla kädellä läpi lähes koko tuotantonsa, joten uskoisin fanien saaneen mitä halusivatkin. Varsinkin keikan alkupuolella bändin sampleilla ja tehosteilla ryydittämä simppeli tehoriffittely ja -rytmittely saivat helposti mukaansa. Ikävä kyllä pidemmän päälle tietynlainen yksioikoisuus ja monotonisuus alkoivat puskea materiaalista läpi. Voi olla ehkä epäreilua edes vertailla, mutta kyllä itse valitsen industrialini ennemmin Ministryn tarjonnasta, vaikka Fear Factory pienissä annoksissa erinomaisesti toimiikin. Tunnin setti olisi kuitenkin kalifornialaisten osalta ihan hyvin riittänyt. (MS)

De Lirium's Orderin ura vaikuttaisi olevan ilahduttavasti huomattavassa nosteessa. Näin siitäkin huolimatta, että yhtye ei varsinaisesti ole minkään virallisen levylafkan listoilla. Bändi on ottanut kuitenkin omat asiansa sen verran taitavasti näppeihinsä aina markkinointia myöten, että muiden muassa keikka Nummirockissa oli täysin ansaittu. Kun taustalla on vielä melkoinen onnistuminen tuoreehkon kolmannen levyn myötä, kelpaa tätä aivan omanlaistaan teknistä ja hyvin progressiivista death metalia soitattaa vähän laajemmallekin kuulijakunnalle. Väkeä ei Foster's Livellä ollut ihan yhtä paljon kuin A.O.D:n aikana, mutta liekö pohjalaisilla ollut De Lirium's Orderiin verrattuna jonkin verran kotiseutuetua?

Joka tapauksessa porukkaa oli mestoilla mukavasti, ja keikkakin oli pienistä rumputeknisistä ongelmista huolimatta onnistunut. Onnistumisen arvoa nostaa se, että bändin toinen kitaristi Mika Sundvall makasi sairaalassa, häntä tuurasi – kahden päivän varoitusajalla messiin napattu! – Pressure Pointsin Timo Ruokola. Ruokola hoiteli tonttinsa ainakin näin pikkusievässä toimintaa seuranneen maalaisurpon silmissä suorastaan loistavasti. Yksi yllätys oli se, että myöskin juuri Pressure Pointsissa lauleleva Kari Olli hoiteli levyllä puhtaat vetäneen Lars Eikindin kliinit hyvin. Miekkosen puhdas ääni olikin Eikindiä materiaaliin sopivampi. Ja mainitaan nyt vielä, että Ollin lavaelkeet kajahtaneen näköisine silmienpyörittelyineen sopivat hommaan oikein hyvin. Hyvä esiintyminen, mutta toivon mukaan pääsen tsekkaamaan yhtyeen vielä klubiolosuhteissakin. (MS)

Turmion Kätilöt, nuo Kuopion hurjat, on tullut nähtyä kerran, toisen jos neljännenkin, ja keikkojen taso on vaihdellut perusvahvasta erittäin mainioihin vetoihin. Nummirockin repäisy oli pirteimmästä päästä, mistä kiitos kuuluu yhtä lailla vireessä olleelle yhtyeelle kuin antaumuksella mukana eläneelle yleisöllekin. Moni Nummirock-kävijä olikin saanut odottaa yhtyeen näkemistä vuoden verran, sillä viime vuonna bändi joutui viime tipassa perumaan esiintymisensä Nummirockissa.

Kätilöt olivat leppoisalla tuulella, ja välispiikeissä ei ollut mitään tolkkua. Siitä huolimatta, että monet sitkeästi kuittailivatkin bändin täytenä vitsinä vuosien ajan (ja jotkut varmaan vieläkin), Verta ja lihaa, Teurastaja, Pirun nyrkki ja monet muut ovat löytäneet Suomen kansan sydämeen: Turmion Kätilöistä on tullut vakaa viihdyttäjä tapahtuman kuin tapahtuman lauteille. Kahden tuoreimman levyn poiminnat eivät kenties olleet aivan niin hittejä, mutta esimerkiksi Minä määrään on sen luokan industrialmetalliralli että alkoi tanssijalkaa vipattaa yhdellä jos toisellakin. Levotonta, sekopäistä ja pirun viihdyttävää – sitä oli Turmion Kätilöt Nummirockin Inferno-lavalla. (SK)

Mitä sanomista voi keksiä poppoosta, jonka on nähnyt kaikista maailman yhtyeistä lavalla kaikkein useiten, vaikkei erityisesti bändistä edes pidä?

Niin, Stam1nahan (alla) se siellä taas kerran, ja vaikka bändiltä on totuttu näkemään viihdettä, tällä kertaa ei oikein lähtenyt. Edes se, että yhtye julkaisi tänä vuonna mielestäni menettelevimmän albuminsa tähän saakka, ei auttanut yhtyettä. Vaikka setti oli Nocebo-painotteinen, ei edes siltä lohkotut biisit jaksaneet innostaa lainkaan. Muu yleisö näytti nauttivan, mutta Turmion Kätilöin tehotunti lienee imenyt itsestäni mehut juuri ennen Stam1nan astumista lavalle. Fiilikset eivät kohonneet edes Pahan arkkitehdin tai Pakkolaskunkaan aikana.

Liian monesti nähty ja omalle kohdalle tylsä päälavan viimeinen esitys perjantaille, ei mahda mitään. (SK)

Jos on alkupäivän ensimmäisten bändien osa useimmiten epäkiitollinen, mitä yleisön määrään tulee, oli se sitä myös Shearin osalta: yhtye kun esiintyi Foster's Liven lauteilla puoli kahden aikaan yöllä, ja väkeä mestoille vaivautui melko vähän. Shear hoiteli sinänsä osuutensa oikein mallikkaasti hyvällä otteella ja tunteella, mutta eipä veto silti erityisesti napannut. Nuivuuteni esiintymisen suhteen johtuu yksinkertaisesti siitä, että bändillä ei oikeasti ole yrityksistä huolimatta kovin mieleen jääviä kappaleita.

Rokkaavuutta toki on, ja laulaja Alexa Lerouxin äänikin pelasi todella hienosti, mutta jotenkin tavara vain ei silti Nummijärven yössä innostanut. Nuivuutta lisäsivät viisi numeroa liian pieneen korsettiin pursutetun Alexan välispiikit, jotka olivat tönkköydessään lähes Alexi Laihon ja Ville Laihialan kaliiperia. Niinpä parinkymmenen minuutin toljotuksen jälkeen tuli suunnattua leirintäalueen puolelle. Setistä mieleen jäi vain, että Shear tarvitsisi edes yhden kunnon biisin, joka aidosti jää mieleen. Mutta ehkä tämän vielä joskus jollain klubilla tsekkaisi, kehityskelpoinenhan bändi voisi terävämmällä sävellyskynällä olla. (MS)

Auringon laskiessa (vai nousiko se, näin yöttömässä yössä?) oli hyvä vetäytyä kohti telttojaja tulisijoja. Mutta vain hetkeksi, sillä aamulla peuhasi taas poppi, raikasi taas rokki, meuhkasi taas metalli...

 

Lauantai 23.6.

Nummirock-lauantain starttasi Demosetä-skabasta Foster's Live -lavalle ponnahtanut Frosttide, joka oli etukäteen sen verran tuttu, että tiesin kyseen olevan nuorista jampoista ja folkmetallista. Lavalla näkemäni vahvisti näitä mielikuvia, ja bändi käytti 45-minuuttisensa esittämällä vauhdikasta ja melodista metallia äristyillä vokaaleilla. Yleisöä ei iltapäivästä kolmen aikaan aloittaneelle yhtyeelle arvattavasti riittänyt kuin muutaman kymmenen ihmisen verran, mutta kuusikon naamoilla ei ihmisjoukon vähyys näkynyt, vaan keikka vedettiin hyväntuulisesti läpi.

Frosttide kuulosti ajoittain todella hyvältä – jopa sellaiselta, että voisin kuvitella kuuntelevani levyltäkin! Keikka alkoi kuitenkin puuduttaa ennen pitkää, sillä ainakin kun kappaleet eivät olleet tuttuja, ne kaikki muistuttivat enemmän tai vähemmän toisiaan. Biisit eivät myöskään olleet huikean omaperäisiä, sillä moni melodia oli koukattu aika suoraan Ensiferumin, Children Of Bodomin tai vastaavan laarista. Keikka jätti kuitenkin hyvän mielen, ja sen verran hyvän kuuloisia juttuja nuoren yhtyeen biiseistä erottui, että muutaman vuoden kypsyttelyllä ja hiomisella Frosttidesta voisi kuoriutua meneväkin metallitekijä. Nuoresta iästä huolimatta tässä soitettiin jo monet Keski-Eurooppalaiset folk metal -kammotukset suohon. (SK)

Koska Frosttidestä tai parista seuraavasta yhtyeestä ei kirjoitushetkellä ole kuvia, tarjoamme tässä välissä kuvan Nummirock-yleisön riemukkaista tunnelmista edellisillalta Turmion Kätilöiden zembaloista.

Vaasalainen One Morning Left oli todellinen kummajainen metallifestivaalin lavalla, sillä yhtyeen genre sijoittuu jonnekin Attack Attack!:n, The Devil Wears Pradan ja Frendit-televisiosarjan välille. Iltapäiväinen ajankohta ei ollut lisäkseni kovin montaa katselijaa paikalle houkutellut, mutta se ei estänyt yhtyettä esiintymästä energistä kolmevarttista. Varsinkin yhtyeen huutajalla Miksu Lahdella tuntui riittävän virtaa aktiiviseen pomppimiseen koko setin ajaksi, eikä muutakaan yhtyettä voi turhan flegmaattiseksi syyttää. One Morning Leftin metalcoren, post-hardcoren ja dancen sekoitus sai yleisössä hymyä aikaiseksi, vaikkei varsinaista fanikuntaa juuri ollut paikalle löytänytkään. (SK)

Meikäläisen lauantaita oli tullut jo käynnisteltyä pikavilkaisulla perinteistä ”Spine-mälliä” tuutanneen Frosttiden keikalla, ja One Morning Leftin liippatukkien kurapaskaa kestin katsella noin 15 sekuntia kunnes vatsalaukun sisältö ilmoitteli halustaan vaihtaa sijaintia, ellen välittömästi pakenisi kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Niinpä seuraava kohde oli Foster's Liven Avenie.

Pirkanmaalaisyhtyeen musisointia oli joskus tullut pikaisesti parin biisin verran tsekattua, ja sitä itseäänhän tuo edelleen oli: puhtailla lauluilla ja synamatolla maustettua post-Göteborgia kohtalaisen pätevästi tehtynä. Jengiä ei mestoilla kovin runsaasti vielä ollut, mutta ainakaan Juha Tretjakov kollegoineen ei antanut tämän juuri haitata. En ole mitenkään suuresti tämän tyylisuunnan ystävä, mutta kyllä heput vaikuttavat tavaraansa kovasti panostaneen. Osa puhtaista kertseistä oli jopa kohtalaisen tarttuvia. Sinänsä musiikki ei huimannut omaperäisyydellään, eikä ollut niin maata mullistavaa, että olisin jaksanut tästä suuremmin innostua. Ei kuitenkaan mikään rehellisyyden nimessä mikään paskakaan veto. (MS)

Mikko Herranen ja hänen elämäntarinansa kertoo karua kieltä nykyisestä musiikkimediasta: Mies on pitkän linjan pelimanni ja musiikkialan moniosaaja, mutta vasta osallistuttuaan Voice of Finland -kisailuun hänen tekemisensä leviävät suomen kansan korviin. Kun vetoapua saa ensin telkkarista ja sitten Radio Rockin pakkosoittolistoilta, ihmiset heräävät ja löytävät artistin sekä ymmärtävät diggailleensa musiikistaan aina.

Sitä ei käy kieltäminen, etteikö Herranen olisi taitava muusikko – henkilökohtaisesti en vain välitä juuri siitä musiikista mitä hän tekee. Nummirockin keikka esitteli Herrasen omaa tuotantoa; yhden levyn tuottaneena materiaalia ei ollut ainakaan liikaa ja kieltämättä keikkasetissä oli myös vertailussa heikompiakin biisejä. Itse en myöskään löytänyt tästä juurikaan niitä elementtejä, mitä vaaditaan kunnon keikkaelämykseen. Keulahahmona hän ei ole erityisen harjaantunut ja lavameininki spiikkeineen vaikutti alkeelliselta ja kokemattomalta, mitä se varmasti onkin ainakin jossakin määrin.

Olosuhteet ja artistin rajoitukset huomioon ottaen Herrasen keikka oli varmasti eniten ajatuksia herättävä koko viikonloppuna, osoittaen sen että musiikki tehdään nimenomaan työllä, lahjoilla ja omistautumisella.

Se määrä, mitä Mikko Herranen on noista kutakin laittanut tekemiseensä, on suorastaan mieletön ja kunnioitusta herättävä. Vaikka keikka pelkkänä keikkana ei kantanut ihan koko pituuttaan, niin kieltämättä mies on suosionosoituksensa ansainnut, jättäen monet odottamaan muusikon tulevia edesottamuksia. Itse ainakin jään. (TH)

Tällä välin päälavalla rautalankamusikantteili Viikate, joka lipsui ohi sormien ja korvien Imperiumin touhukolmikolta. Kuva sentään löytyy tuosta oikealta puolelta.

Myös Mekanismin tie Foster's Live -lavalle kävi Demosedän kautta, ja etukäteen tiesin odottaa jonkin sortin metalcorea. Sitähän sieltä saatiin, vaikkei kyseessä kaikkein homogeenisin ilmentymä tyylistä ollutkaan. Seassa oli niin rokkaavampaa otetta kuin menevämpääkin metallimättöä. Yleisö lavan lähettyvillä oli jälleen pieni, mikä ei toisaalta ole ihme näin tuntemattoman yhtyeen kohdalla.

Bändi kuitenkin teki parhaansa, ja parhaiten mieleen keikasta jäivät videonakin hiljattain julkaistu On The Edge sekä setin loppupuolella kuultu monipuolinen Hollowed.

Loppuun vielä yhtyeelle pieni vinkki, jota he tuskin kuuntelevat: antakaa vain sen liidilaulajan hoitaa kaikki vokaalit, sillä kitaristin kuivat kärinät kuulostivat aika koomisilta – eivätkä hyvällä tavalla. (SK)

Before The Dawn on jo lähes vakionimi Nummirockin rosterissa. Bändi koki melkoisia mullistuksia viime vuonna, kun yhtyeestä jopa puolet lähti vaihtoon, siinä samassa myös puhtaista lauluista vastanneen Lars Eikindin siirtyessä muualle. Jäljelle jäänyt torso lisättynä uusilla ukoilla toimi levyllä siinä missä aiempikin kokoonpano, mutta livenä Eikindin jättämä aukko kuului vähän liian rankasti. Biiseistä ei meinannut saada oikein mitään otetta, ja kaikkein karuimpana aiemman basistilaulajan puute kuului vanhemmissa kappaleissa, joiden aluperäisversioissa puhtaita lauluja on kuultu.

Saukkonen & pojat vetivät ihan ok, mutta jumituin ehkä liikaa ihmettelemään muutosta aiempaan. Before The Dawn osoittautui siis Nummirockissa pettymykseksi. (SK)

Ruotsalainen rokkimetallinelikko Sparzanza vaikuttaa nrgm.fin ja meteli.netin tuottaman tuoreen keikkalistauksen perusteella olevan yksi ahkerimmin Suomea terrorisoineista ulkomaanelävistä tiettävästi noin viidelläkymmenellä keikallaan, ja nyt Nummirockin päälavalla napsahti vyölle jälleen yksi esiintyminen lisää. Määrää moni varmasti ihmettelee, ja syystäkin, mutta kyllähän sitä keikkatyöläinen liikkeelle lähtee kun tilataan. Omat odotukset orkesterista olivat melkoisesti pakkasen puolella, mutta onneksi homma toimi kuitenkin selvästi odottamaani paremmin.

Ok, eihän yhtye mikään suuri hitti-ihme jostain Radio Rockin väkisinsoittolistasta huolimatta ole, mutta kyllä tästä silti svedut itsensä plussan puolelle kampesivat.

Fear Factoryn tapaan kappalemateriaali vain ei mitenkään riittänyt laadultaan kattamaan bändille varattua aikaa, joten keikan loppupuolella alkoivat haukotukset jo leukoja repiä. Mukavaa lisäväriä esitykseen toivat ajoittaiset pyrot ilotulitusraketteineen, muuten olisin mieluummin katsastanut tämän jollain intiimillä pikkuklubilla kolmen vartin keikalla. Slotti olikin tälle vielä suhteellisen pienelle bändille turhan iso. (MS)

Carnalationin grindin ja death metalin sekaista tuuttausta on tullut vuoden sisään todistettua jo useampaankin kertaan, ja useimmiten setti on pidemmän päälle monotonisuudessaan uuvuttanut. Hämmentävää kyllä, nyt niin ei käynyt. En tiedä mikä vaikutti – toimittajan orastava nousuhumala vaiko yksinkertaisesti bändin ja yleisön kovempi intensiteetti – mutta näkemistäni tämä oli ylivoimaisesti tiukin keikka. Olin ehtinyt olla vähän skeptinen, jaksaako seurata vetoa loppuun asti, mutta hienosti yhtye närhen munat mokomalle epäilijälle näytti. Myös yleisö tuntui olevan varsin innoissaan.

Vaikka myöhemmin tuli vielä olosuhteiden pakosta ajauduttua Mokoma-keikalle (alla) sivustaseuraajana olustelemaan, omalta osaltani Carnalation oli jälleen kerran mahtavan Nummirock-tapahtuman viimeinen esiintyjä. Hyvää ja onnistunutta festaritunnelmaa eivät latistaneet edes odotettua heikommat ulkomaanelävät. Toivon mukaan ensi vuonna voitaisiin taas nimien suhteen vähän ruuvia kiristää, tai sitten napata harvinaisia ja takuuvarmasti tiettyä yleisöä vetäviä pikkumagneetteja mukaan. (MS)

On se Mokoma vaan kova livenä, ei mahda mitään. Edeltävänä päivänä akustisesti himmaillut yhtye pääsi esittämään vielä toisen setin tämän vuoden Nummirockissa, tällä kertaa niinsanotusti normaalilla meiningillä. Myös Mokoma on tuttu jo monen monelta keikalta, mutta niin ne vain edelleen osaavat ilahduttaa messevällä menollaan. Samaa mieltä kanssani näytti olevan runsaslukuinen yleisö, jonka nyrkit halkoivat kiihkeästi ilmaa koko viisitoistabiisisen setin ajan.

Lieneekö ollut tarkoituksella haettua metallifestareille, mutta ainakin itselleni tuli sellainen olo, että Mokoma oli tavallista metallisemmalla setillä liikenteessä. Herkistelyäkin kuultiin muun muassa Marras- ja Itken silmät päästäni -poiminnoilla, mutta rankemmasta päädystä tuutattiin Vade Retro, Satana!, Valapatto, Poltetun maan taktiikkaa ja monta muuta samanmoista. Myös uutena biisinä esitelty Kuollut, kuolleempi, kuollein oli rivakka rässiralli, joka istui metallifestivaalin yöhön mainiosti. (SK)

Nummirockin vuosimallia 2012 viimeinen yhtye oli kovista livevedoistaan tunnettu Sabaton. Itse olen todistanut nämä ruotsalaiset sotahullut jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta tällä kertaa ajattelin paneutua asiaan aivan uudelta kantilta: edellisillä kerroilla olen ollut vesiselvä, tällä kertaa ajattelin olla ympäripäissään. Väittävät, että yhteislaulu, isot kertsit ja uhoaminen uppoaa paremmin, kun on jonkin verran taikajuomaa veressä.

Tyypilliseen tapaan keikka alkoi sillä, että Europen Final Countdown soitettin PA:sta kokonaisuudessaan, mikä oli hieman laimea ratkaisu. Bändin osuus taas polkaistiin yksiselitteisesti käyntiin intronauhalla, mistä lähdettiin suoraan jyräämään Ghost Divisionilla eteenpäin. Jyrääminen tapahtui tutun kaavan mukaan, yhtye tykitteli menemään tuttuja hittibiisejä tasaisesti kaikilta levyiltä sangen tasapuolisesti, joskin muutamilla muutoksillakin. Esimerkiksi uutena Suomessa esitettiin Coat of Arms -levyltä Midway. Uusimmalta Carolus Rex -albumilta jaettiin myös tyylinäytteitä parillakin eri kielellä, mikä ehkä oli se tämän keikan suurin erikoisuus. Toinen huomio on se, että nähtävästi evoluutio on käynyt tässäkin yhtyeessä: koskettimisto ja sen soittaja on katsottu turhaksi painolastiksi taustanauhojen mennessä huomattavasti pienempään tilaan.

Voisinpa todeta, että olisin tyydytetty – mutta en ollut. Kyllähän tällä kertaa kaikki oli isompaa: lava oli iso, pyroja oli niin kuin sotahommissa kuuluukin, kappaleissa oli lisää valinnanvaraa, täytebiisejäkään ei setissä ollut. Kuitenkin yhtyeessä tapahtuneet miehistövaihdokset aiheuttivat sen, että bändi ei todellakaan ollut aivan samassa mitassa sellainen iloinen rosvojoukko, johon oli aikaisemmin totuttu. Kitaristeilla oli hieman sellainen ote toimeensa, että he vaikuttavat olevan enneminkin töissä kuin tekemässä eeppistä hevishow'ta. Basisti ja solisti jaksoivat kuitenkin iloita ja riekkua koko keikan läpi, mikä loi mielikuvan siitä, että kaksikko oli homman moottoreina rautakanslerin elkein dumpannut epätoivotun ainekset ja palkannut joukkoon pari humpparenkiä toimittamaan tietyt sävelet ja taajuudet.

Eri mieltä voi ja saakin olla – huomautan että tarkoitus oli tosiaan olla tuhannen päissään ja fiiliksellä, missä onnistuinkin yli odotusten. Ihan maittava veto siis, mutta jotakin jäi puuttumaan. Odotan kuitenkin hartaudella sitä, että minun todistetaan olevan väärässä seuraavan viikonlopun Tuska-festivaaleilla, missä yhtye esiintyy seuraavan kerran tasan viikko Nummirockin jälkeen. (TH)

Niinhän siinä jälleen kävi, että  Nummijärven yöttömistä öistä ja näteistä päivistä jäi tälläkin kertaa todella mukava juhannusmieli – semminkin kun vielä kelitkin sattuivat suosimaan (mitä nyt parina yönä mittari lähenteli nollaa).

Nummen kohdalla kuitenkin useimmiten pätee myös se ideologia, ettei sinne varsinaisesti lähdetä pelkästään bändejä katsomaan, vaan viettämään jussia mukavien ihmisten kanssa. Harmittavimmillaan kinkerit ovatkin oikeastaan olleet juuri silloin, kun musiikillinen tarjonta on ollut niin tasokasta, että on suorastaan harmittanut kun ei voikaan notkua samanmielisten tyyppien kanssa notskilla ja jauhaa vammaista läppää vatsa naurusta kippuralla.

Suotavaa kuitenkin olisi, että Nummirockista saadaa nauttia tulevaisuudessakin, se on todella hieno ja sympaattinen tapahtuma! Ja kyllä sieltä nytkin sitä tasokasta musiikkia löytyi. (MS)


Lisää Susanna Honkasalon Nummirock-kuvia TÄMÄN LINKIN TAKAA.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Turkka Holmqvist, Sami Kontio ja Marko Saarinen   Kuvat: Susanna Honkasalo
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 9527 Palaa »
Bookmark and Share