Jo heti kärkeen täytyy todeta, että kyseessä ei ollut mikä tahansa random-keikka, vaan seikkailu isolla ässällä. Jo pelkästään Rooman julkinen liikenne on niin epäluotettavaa, että bussimatkasta stressaamalla saa vatsan helposti kuralle. Tämän päälle jännitystä lisäsi oikean bussipysäkin löytäminen Terminin viidakosta, tuntemattomalle seudulle hakeutuminen sekä tietysti takaisintulomatka yöbussilla monen tonnin kamerakamat laukussa.

Mutta kuten aina, tämäkin reissu alkoi soljua kuin kusi lautaa pitkin heti kun pääsin päänrautatieasemalle. Minut ohjattiin oikealle bussipysäkille poliisisaattueessa (okei, siis kaksi poliisia, joilta kysyin apua, vei minut sinne, mutta tuo kuulostaa paljon paremmalta). Matka kesti, kuten olin ennakkovaroituksista ottanut huomioon, miltei tunnin, vaikka etäisyyttä oli vain kuraiset 15 kilometriä. Oi sitä onnen tunnetta, kun näin ensimmäisen pitkäletin Slayer-paidassaan Blackout Rock Clubin edessä. Tunne oli kuin olisi kotiin tullut. Olin ajoissa, koska ressin takia olin varannut matkaan reilusti liikaa, mutta hyvä niin.

Oven edessä oli jo muutaman kymmentä pitkätukkaa (olin jo kerennyt miettiä, missä kaikki paikalliset pitkälettipojat luuraavat, mutta täältähän ne löytyivät) sekä muutama kaapinkokoinen ovimies. Keikkapaikka itsessään oli vastapäätä paikallista supermarkettia, mikä on kätevää. Miksi? Se selvisi myöhemmin.

Menin rupattelemaan aikani kuluksi ovimiehille ja ennen kuin tajusinkaan, oli paikalle kutsuttu keikkamyyjä esittelyjä varten. Olin niin korkea-arvoinen vieras, että minut päästettiin ensimmäisenä sisälle. Baarimikko ei meinannut millään uskoa, että en ota kokikseeni rommia. Hän laskutti minulta tuosta holittomasta parin desin juomasta kokonaiset viisi euroa. Se oli ainoa hinta, mikä juomille oli. Päätin, että mikäli jano yllättää, niin se on parasta sammuttaa naapurikaupan antimilla.

Seuraavaksi minut esiteltiin valomiehelle, joka puolestaan esitteli minut äänimiehelle. Tunsin siis kaikki mestan työntekijät puolen tunnin sisällä siitä, kun olin tullut paikalle. Mahtavaa palvelua! Keikkapaikka itsessään oli aika kummallinen. Seinän vierustoja kiersi valkoisten tekonahkaisten sohvien rivi. Klubi oli kokonaisuudessaan noin Tavastian salin kokoinen. Siis siihen tilaan baaritiskit, ääni- ja valopöydät jne. Kuulin, että paikka vetää noin 800 ihmistä, minkä on pakko olla yläkanttiin. Lavan eteen oli viritetty mellakka-aita, mikä indikoi, että jotain villimpää menoa on odotettavissa. Saundit olivat kuitenkin yllättävänkin hyvät. Valot… No, valomies kertoi tekevänsä duunia yleensä discokeikoilla. Jokainen voi siis päätellä…

Vielä sen verran, että vessassa eteeni tuli mustiin pukeutunut enkeli, joka kysyi, että olenko yksin paikalla. Kun vastasin myöntävästi, hän kysyi, että eikö minulla ole tylsää. Kun vastasin toistamiseen myöntävästi, hän sanoi esittelevänsä minut kavereilleen. Ennen kuin tajusinkaan, olin tutustunut Rooman metalliskenen naisten kermaan. Ja yksi heistä lupautui tarjoamaan minulle kyydin hostellille keikan jälkeen. Sekin siis järjestyi.

Exodusta lämppäsi soittojärjestyksessä paikallinen Methedras (vas.) kreikkalainen Suicidal Angels ja kalifornialainen Heathen. Vaikka ensimmäisen lämppärin alussa ei paikalla ollut kuin suhteellinen vähälukuinen yleisö, pitti alkoi pyöriä hetimiten ja keikan lopussa nähtiin ensimmäinen wall of death. Tämä miellytti minua suuresti, koska minulla oli pientä revanssin makua motivoimassa Exoduksen keikalle hakeutumistani. Viime vuoden Suomen keikalla minulla oli kamerassa juuri se väärä lasi, kun kyseinen akti nähtiin ja juurikin sen takia olin nyt paikalla. Että saisin tuon tilanteen ikuistettua. No ok, myönnettäköön, että diggasin Exoduksesta jo 25 vuotta sitten ja sillä saattaa olla vaikutusta myös. No kuitenkin, musiikillisesti Methedrasilla ei ollut ainakaan minulle annettavaa. Italiaanot ottivat kuitenkin kaiken ilon irti (alla).

Suicidal Angels (yllä) oli myös mielestäni aika perusthrashia. Heathen (kuvat alla) olikin sitten kiinnostavampi nimi, koska sen kitarassa nähtiin Exoduksessakin kepittävä Lee Altus. Porukkaakin oli saapunut paikalle jo ihan kivasti ja stagedaivaus-, pittiralli-, moshaus- ja wall of death –talkoot (viimeksi mainittuja nähtiin keikan aikana kaksi!!!) lähenivät huippua kohti. Keikan fiilistä ei latistanut sekään, että laulaja Dave Whiten mikki sanoi sopimuksen irti pariinkin otteeseen keikan aikana. Jengiä karkasi järkkäreiltä lavalle ja taisipa White välillä avittaakin kiipeilijöitä. White suhtautui yleisöön hyvin välittömästi ja heittelikin femmoja sinne tänne. Hän innostui myös kuvaamaan bändiään erään istrumentaalibiisin aikana ja taisinpa kuvaan päästä minäkin, kun satuin olemaan juuri laulajan vieressä ja hän pyysi meitä poseeraamaan.

Mutta sitten itse asiaan ja syyhyn, miksi olin raahautunut tänne Rooman laitaseuduille, eli Exodukseen. Keikkaa ennen klubi täyttyi ääriään myöten, vaikkei ollutkaan ihan loppuunmyyty. Tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä. Yleisö oli jo aika kuumana ja valmiina toimintaan ja huutelikin bändin nimeä ennen kuin kundit tulivat lavalle italialaisittain puolisen tuntia aikataulusta myöhässä.

Odotukseni olivat korkealla, koska Helsingin Nosturin keikka oli jotain niin sanoinkuvaamatonta. Vaikka tämä setti ei sille tasolle yltänytkään, niin pikku klubin atmosfääri oli omanlaisenaan ihan mieletön. Jengi pakkautui lavan eteen pystytettyä mellakka-aitaa vasten ja pitissä innostuttiin välillä vetämään rundia jopa ihan perinteisen letkajenkan muodostelmassa.

Laulaja Rob Dukes otti yleisöstä henkisen niskalenkin samalla sekunnilla, kun hän tuli lavalle. Mitä Rob sanoi, yleisö teki. Pelkkä sormen pyöritys sai pitin kasvamaan ja kasvamaan, kunnes se oli melkein koko mestan kokoinen. Keikuin itse lavan sivulla nahkasohvan päällä ja välillä sai tehdä hartiavoimin töitä, etten olisi tippunut tornistani. Lee Altus taas viihdytti yleisöä vääntelemällä naamaansa ja poseeraamalla paikallisille kännykkäkamerakuvaajille.

Setissä ei ensimmäisenä soitetun The Last Act of Defiancen ja neljäntenätoista vedetyn Strike of the Beastin välillä ollut kuin yksi hengähdystauko. Biisistä toiseen vyöryttiin kuin höyryveturi ja jengi osoitti tahtia kädet, jalat ja mitkä vaan ilmassa. Sitten toiseksi viimeisen biisin aikana tuli se odotettu hengähdystauko. Dukes jakoi tuttuun tapaan yleisön kahtia kuin Mooses Punaisellamerellä konsanaan ja seisotti jengiä paikoillaan ”Not yet” –käskyjä jakamalla. Aina, jos joku innokas meni pomppimaan tyhjään tilaan, odotusaika alkoi alusta. Ja sitten mentiin! Koko lattia oli yhtä vellovaa lihamassaa!

Setti loppu kuin seinään, ilman encorea. Viimeisenä lauseenaan bändin laulaja sanoi tulevansa ulos hetken kuluttua juomaan bisset jengin kanssa. Keikka tuntui menneen todella nopeasti, mihin oli syynä se, että keikalla tapahtui koko ajan jotain, eikä tylsistymään siis päässyt.

Keikan loputtua jäimme hengailemaan roomattarien kanssa klubille, jossa tarjoiltiin yleisölle ilmaiseksi sipsiä ja vettä. Meidät ajettiin ulos, mutta se ei paljoa mieltä masentanut. Kitaristi Jack Gibson oli jo siellä odottamassa ja puhumassa mukavia paikallisten kanssa. Itselleni illan huippukohta oli, kun pääsin heittämään läppää Dukesin kanssa. Juttelimme Helsingin keikasta, tulevasta Tuskasta ja bändin lomasuunnitelmista. Sain kunnian näyttää Dukesille yhden Nosturissa ottamani kuvan, jossa yksi fani on ilmalennossa Dukesin ollessa lavalla (http://sussan.kuvat.fi/kuvat/Concerts+and+events/Exodus/Exodus1-6.jpg). Dukes piti kuvaa onnistuneena otoksena, mutta totesi näyttävänsä siinä läskiltä. On kuulemma hoikistunut tuosta 40 poundsia. Ihmekös äijällä oli tulkintani mukaan jonkun losilaisen kuntosalin paita päällä.

Mahtava ilta! Ja kotiinkin pääsin turvallisesti. Matkalla tytöt kysyivät, olenko nähnyt Colosseumin yöllä. Kun sanoin, etten, kiersivät he sitä kautta. Mentiin ohi itse asiassa kahdesti, kun tytöt eksyivät. Italialaiset…

Lisää kuvia: http://sussan.kuvat.fi/kuvat/Concerts+and+events/Exodus%2C+Heathen%2C+Suicidal+Angels%2C+Methedras/