Tehtäköön heti alkuun selväksi, että allekirjoittanut ei ole mikään varsinainen GN'R-#1-diehard-fani, mikä selittäköön mahdolliset faktiset epätarkkuudet, ja kiihkottoman suhtautumiseni bändin nykytilaan. Mutta tokihan aikoinaan LP-levyltä ja C-kasetilta (kvg, kids:) soivat tiuhaankin Appetite For Destruction -debyyttipitkäsoitto ja Use Your Illusion -tuplalevyt, ja noiden äänitteiden lukuisat huippuviisut kyllä kolahtavat edelleen aina kun vain korviin kantautuvat. Ja mitä siis tulee bändin kiisteltyyn nykykokoonpanoon, ja siihen onko kyseessä enää edes Guns N' Roses vai joku Axl N' Randomdudes, niin ainakin itselleni bändi on aina eniten henkilöitynyt juuri Axl Roseen. Miehen uniikkia laulusoundia tuskin kukaan pystyisi korvaamaan, mutta muiden musikanttien osuudet kyllä hyvinkin, kuten tänä alkukesäisenä Pariisin iltana tuli todettua. Tokihan se eräs tietty silinteri-/käkkäräpää olisi näyttänyt lavalla coolilta, mutta soitannollisesti paikalla olleet keppikeisarit täyttivät nuokin bootsit tyylikkäästi.

Pariisiin ei siis tullut lähdettyä asioikseen Gunnareiden takia, vaan ihan lemmenlomallisista ynnä muista henkilökohtaisista syistä. Mutta tokihan kylän keikkatarjonta piti jo keväällä matkan varmistuttua tarkastaa, ja vähänkään suurempia nimiä sattui kyseiselle viikolle kaksi, toinen niistä olisi ollut Marilyn Manson samana iltana toisaalla. Näistä kahdesta valinta oli helppo, vaikka varmaan MM:kin olisi ollut ns. "jännä nähdä"... Joten eikun GN'R-liput netistä haltuun, ja vaikka Bercyn jättihalli olikin jo varsin hyvin myyty, niin jostain syystä lavan lähellä olevassa sivukatsomossa oli vielä hyviä paikkoja vapaana. Mikäs siinä!

Hallille saavuttuamme paikalla oli paljon porukkaa jonoissa, mutta jotenkin varsin epä-rockia sakkia kaiken kaikkiaan. Samaa tuli ihmeteltyä sisälläkin, toistakymmentä tuhatta ihmistä katsomassa legendaarista hard rock -aktia, ja vain siellä täällä pitkätukkia tai muutenkaan rockhenkisen näköisiä tyyppejä. Olisiko sitten metallisempi väki valinnut sen Mansonin, mene ja tiedä. Eipä tosin Pariisin katukuvassa muutenkaan "alan immeisiä" montaa nähty, mutta kyllä niitä toisena iltana koetulle Seinen hardrock/metal-risteilylle kumminkin laivallinen jostain katakombeista könysi.

Illan lämppärinä toimi paikallinen bändi nimeltään Shaka Ponk (yllä), joka on kuulemma siellä päin varsin kovakin nimi. Musiikillisesti bändi oli varsin eri paria pääesiintyjän kanssa, mutta takuulla mielenkiintoisempi vaihtoehto kuin joku "Pariisin kovin nouseva kasari-hard-rock-pastissi". Shaka Ponkin musiikki on sekoitus jotain electroa/rockia/punkia/dancea, en osaa sitä nyt oikein mihinkään verrata, kun en kyseisenlaista musiikkia yleensä kuuntele. Muutaman kappaleen kuuntelin netistä aiemmin, ja niiden perusteella odotin aika köykäistä konepoppailua, mutta livenähän poppoo paukuttikin ihan oikeilla rock-soittimilla ja soundit potkivat lähes metallisen tanakasti, melkein Turmion Kätilöt -tyylisesti. Mies- ja naislaulajat keulallaan bändi veti hyperenergisen setin, jota tukivat hienot tausta-animaatiot ja oma valoshow. Ei paha.

Shaka Ponk:in setti: Shiza Radio / Reset After All / Hombre Que Soy / Twisted Mind / Hell'o / Sex Ball / Let's Bang

Sittenpä alkoi jännittynyt odotus, että mitenkähän pitkä odotus tulee... Missään ei kylläkään mainittu GN'R:n showtimea, mutta muilla kiertueen keikoilla aloitusaika oli näyttänyt vakiintuneen klo 22:een, plus vaihtelevan pituiset Akselin odotukset päälle. Tässä välissä siis pienet jaloittelut ja kevyt nestetankkaus. Vaikkakaan konserttijärjestelyissä ei juurikaan mitään mainittavaa eroa ollut meikäläisiin oloihin nähden, niin yksi mukava puoli oli. Nimittäin että juomat sai kiikuttaa katsomoon. Oui! Siispä tuopposet kourassa takaisin penkkiin. Lava oli avattu täyteen mittaansa lämppärin väliverhon takaa. Lavarakennelmat olivat kahdessa tasossa, edessä alhaalla tilaa laulajalle ja kielisoittajille, takaosa reilusti korkeammalla sisältäen rumpalin ja kahden kosketinsoittajan kioskit. Yleisö nostatteli itse fiilistään nousevilla ja laskevilla taputus- ja huutoaalloilla aina kun lavalla liikahti jotain. Kello tuli kymmenen... 22:10... 22:20... mutta mitäs mitäs, valot sammuivat "jo" n. klo 22:25 ja intro lähti soimaan... 

Lavan sivuilla ja takana roikkuvat erikokoiset, pystymalliset led-videoscreenit heräsivät eloon intron myötä, ja näitä käytettiin tyylillä koko keikan ajan erilaisiin animoituihin videoefekteihin, biisien musavideoista napattuihin klippeihin, sekä tietysti lavan tapahtumien suurentamiseen. Intron aikana pimeälle lavalle hiippaili lauma muusikoita, ja sitten valot syttyivät kipinäjytkyjen tehostamana. Mesdames et messieurs, Guns N' Roses 2012!

Keikan avausbiisinä toimi viimeisimmän studiolevyn nimi- ja avausbiisi Chinese Democracy. Biisi nyt ei sinälläänkään mielestäni mikään kummoinen ole, ja tässä vaiheessa oli vielä totutteleminen siihen, että keikalla tapahtui koko ajan paljon, niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Ja etenkin tämä avausbiisi oli ängetty niin täyteen soitantaa, kitaratilua ja valo- ja videoefektiä, että ensivaikutelma oli jotakuinkin sekava.

Mutta sitten päästiinkin asiaan, kun ilman mitään turhia jorinoita ilmoille kajahtivat Welcome to the Junglen aloitussävelet. "You know where you are?" Yes, now I know! Tämä ja pari seuraavaa rallia olivatkin ykköslevyn klassikkokamaa, samaan putkeen soivat siis It´s So Easy ja Mr. Brownstone. Heti alkuhämmennyksen jälkeen kävi selväksi, että lavalla oli todellakin pätevä bändi, jonka soitto kulki tiukasti, tarkasti ja tyylikkäästi, mutta samalla rennosti rokaten. Eturivin häiskät ryntäilivät pitkin lavaa ja ramppeja sen minkä ehtivät, hyvällä meiningillä ja selväpäisen oloisina, soiton kärsimättä liukkaasta liikehdinnästä pätkääkään. Valoshow oli tehokas ja vaikutti koostuvan lähes pelkästään liikkuvista valoista, joten eloa piisasi silläkin saralla, ja led-screenit täydensivät visuaalisen puolen hienosti. Pyrotekniikkaakin lavalla oli, mutta sitä käyteltiin varsin säästeliäästi, vain muutamassa biisissä tehosteena.

Axlin laulu kuulosti parin eka biisin ajan melko tukkoiselta ja ylä-äänet väkinäisiltä, ja vähän huoletti että miltähän se keikan edetessä sitten kuulostaa. Mutta huoli oli turha, koska sittenhän se ääni vasta aukesi, ja voi pojat miten sieltä alkoikin irrota sitten. Miehen persoonallisesta soundista voi olla montaa mieltä, mutta se on selvää että äänenkäyttö on hallinnassa. Laulanta oli todella dynaamista, matalista muminoista korkeisiin palosireeneihin, ja herkistä hyminöistä räkäiseen räyhäykseen. Varsinkin ylärekisteri sai auettuaan aikaan kunnon väristyksiä. On se vaan pätevä äijä alallaan, vaikka käytöstavoissa on kai vieläkin aika ajoin parantamisen varaa. Mutta tänä iltana mies esiintyi kypsästi ja tyytyväisen oloisesti koko miltei kolmituntisen (!) keikan ajan.

Mutta takaisin keikalle. Kolmen "appetizerin" jälkeen oli aika hiljentyä ensimmäisen hitaan äärelle. Kyseessä oli uusimman levyn Sorry. Näissä balladeissa etenkin tuli esille ison bändin edut, sovitukset ja soundit soivat rikkaina ja paisutukset olivat sitten kunnolla paisuneita, hyvässä mielessä siis. Tämä, kuten muutama muukin viimeisimmän levyn biisi, tuntui toimivan livenä huomattavasti paremmin kuin levyllä, puhjeten ikäänkuin siihen kuuluisaan kukkaan. Tai jotain.

Sorryn perään perusroketti Rocket Queen, jonka jälkeen upean tyylikäs Estranged. Kyseisen hienouden perään tunnelmaa ainakin omalta kohdalta hieman latisti Chinese Democracy -levyn perusantia edustava Better, jonka jatkeeksi kuultiin ensimmäinen illan useista soolosuorituksista. Lähes kaikki soittajat saivat keikan edetessä omat soolovuoronsa, ja Axl hengähdystaukonsa, jotka varmasti ovat tarpeen näin pitkillä keikoilla. Richard Fortusin soolo oli sellaista perussarjan kepinkuritusta, johon onneksi puolivälin jälkeen myös bändi liittyi mukaan ja hommaan tuli edes pieni järjen hiven. Muiden soolot olivatkin sitten ihan oikeita biisejä bändin säestämänä, ja sinällään huomattavasti mukavampaa kuunneltavaa.

Seuraavana ohjelmassa tuli Paul McCartney -laina Live and let Die, josta ei ole sen kummempaa mainittavaa. Bond-tunnarin perään saatiin upea hetki uudelta levyltä, suorastaan pakahduttavan hieno This I Love, jonka todella korkeat lauluosuudet soivat jopa hienommin kuin levyllä. Niishk.

Shackler's Revenge oli puolestaan niitä harvoja biisejä jotka olisi mielestäni joutanut jättää setistä pois, se kun on turhahko biisi viimeisimmältä levyltä. Ja perään vielä huonompi veto, basisti Tommy Stinsonin soolopala Motivation. Sekava viisu ja basistin itsensä surkeasti laulama melodiavapaa punk-rävellys.

Tässä vaiheessa keikkaa alkoi sooloesityksiä olla melkein joka toinen biisi, nyt vuoroon tuli pianisti Dizzy Reed. Olin jo aiemmin ihastellut, että olivat vaivautuneet raahaamaan paikalle ihan oikean pystypianon, joka jökötti Dizzyn työpisteellä. Arvelin että sillä sitten kilkutellaan November Rainit yynä muut sellaiset myös. Mutta mitähäh, korokelavan alta rullattiinkin tässä vaiheessa esiin täysimittainen flyygeli! Eeppistä. Hienon ja pätevän pianosoolon (The Whon Baba O´Riley) jälkeen konserttikilkutin jemmattiin takaisin kätköön ja tarjoiltiin jälleen Chinese Democracyn onnistuneempaa antia, Street of Dreamsin muodossa. Nämä vähän hitaammat viime levyn teokset puoltavat hienosti paikkaansa bändin repertuaarissa, nopeammista nyt en ihan samaa sanoisi, mutta kyllähän nekin setin täytteenä menevät.

Rumpuintron saattelemana polkaistiin käyntiin varmaankin yksi bändin isoimmista hiteistä, Terminator 2 -tunnari You Could Be Mine. Biisi toimi kuten pitääkin, eipähän siitä sen enempiä. Ja sitten soolovuoroon bändin silinteripää, pitkälti Jussi 69:ää muistuttava DJ Ashba. Hänen soolonsa oli nimeltään Mi Amor, melodinen instrumentaalibiisi, vähän kuin espanjalaisvaikutteista Agents-rautalankaa hard rockisti. Hieno. DJ teki muutenkin vaikutuksen keikan aikana, soittaen todella tyylikkäitä sooloja ja hypellen pelottavankin huolettomasti milloin minkäkin kaiteen tai kaiuttimen päälle seisten soittamaan. Instrumentaalin jälkeisten ansaittujen suosionosoitusten vaiettua ilmoille kajahti tuttuakin tutumpi kitarakuvio joka nostatti kunnon yleisöräjähdyksen: Sweet Child O' Mine.

Kaivoksen Imelän Lapsen jälkeen flyygeli rullattiin jälleen lavan etuosaan, ja bändi ryhtyi jammailemaan jotain. Arvelin että tässä on varmaan se pakollinen Axlin möksähdystauko. En tiedä sitten oliko, mutta muutaman minuutin haukotuttavan himmailun jälkeen Mr. Rose saapui flyygelin ääreen, ja biisi tunnistautui Pink Floydin Another Brick in the Walliksi. Melko turhan oloinen välipala, jonka perään Axlin oma pianosoolo, joka osoitti miehen olevan myös varsin pätevä pianisti. Soolo vaihtui kuin huomaamatta introksi jälleen yhdelle massiiviselle GN'R-hitille, November Rainille. Mahtava biisi ansaitsemallaan toteutuksella.

Soolovuoroon tuli seuraavaksi Mr. Bumblefoot Ron Thal. Mies ei soolokitaristiudestaan huolimatta lähtenyt tiluttelemaan jonninjoutavia, vaan lauloi bändin säestämänä ilmeisesti oman biisinsä Glad to be Here, joka oli "ihan kiva" rokkiralli. Sorminäppäryyttä mies ei siis esitellyt normaalia biisisooloa enempää, ja kitarasoolon perään myös rumpali Frank Ferrer sai läpyttää biisin keskelle oman lyhyen soolonsa. Onneksi keikalle ei oltu sentään ympätty kokonaista rumpusoolonumeroa, ei kai niitä kukaan oikeasti jaksa...

Iki-ehana Don't Cry rauhoitteli menoa hetkeksi, jonka jälkeen hieno sodanvastaisuuden julistus Civil War. Keikan loppupuolella alkoi tuntua vähän pitkittämisen makua, kun tähänkin väliin soiteltiin pitkähkö jamittelusessio. Vai liekö ollut mökötystauko? No, turhaa venytystä silti. Ja tylsänpuoleinen Madagascar vielä siihen perään haukotuttamaan. Varsinaisen setin päätti vanha kunnon menopala Nightrain.

Encorea ei tarvinnut pitkään odotella, mutta sehän se vasta venyttelyksi menikin, vai miltä kuulostaa ajatuksen tasolla alkajaisiksi 12-minuuttinen versio Knockin' on Heaven's Doorista? Niinpä. Jamitusta alussa ja välissä ja keikan (onneksi) ainoat, lyhyet yleisönlaulatukset ja niin edelleen. Haukotus. Sitten kitaristit kahdestaan lavalle jammaillemaan akustisilla kitaroillaan minuuttitolkulla kunnes lavalle saapui tuttua melodiaa vihellellen Axl. Patience. Ihan hieno akustinen slovari, mutta tuntuisi että encoressa olisi toiminut parhaiten pari-kolme tiukkaa menevää hittiä ja good night. Patienceakin pitkiteltiin turhaan ylimääräisellä sooloilulla. Kun se saatiin loppuun, jatkui encore - yllättäen - jammailulla, voe huoh! Sitä vielä muutama minuutti ja viimein kunnon hitti ja lopetusbiisi, Paradise City. Biisin lopulla lavasta otettiin kaikki irti, valot viuhuivat, pommit paukkuivat, lieskat leimahtelivat, ja tietenkin siivoojien riemuksi pöläytettiin kunnon konfettisade yleisön ylle. Loppukumarrukset ja kiitokset, ja ilta oli sinetöity.

Loppukaneettina sanoisin, että keikka oli kokonaisuutena upea suuren luokan rock-show, jonka lukuisat klassikkobiisit ja hyvin settiin istuneet uudetkin biisit pätevien muusikoiden toteuttamina tekivät siitä musiikillisesti nautinnollisen paketin. Kohtuuhintaiselle lipulle sai kyllä todellakin vastinetta ihan koko rahan edestä ja ylikin. Mistään ei oltu säästelty, eikä missään kohtaa tuntunut, että olisi seuraamassa jonkun väsyneen laskusuhdanteessa olevan bändin rahastuskeikkaa. Päin vastoin, lavalla heilui eloisa ja osaava ryhmä, jota oli ilo seurata niin korvilla kuin silmilläkin. Jo se, että bändi vetää ilta toisensa jälkeen lähes kolmen tunnin keikkoja, kertoo että bändi viihtyy lavalla, eli tykkää tekemästään. Eihän heidän olisi mikään pakko soittaa kuin se joku puolitoista tuntia, kuten useimmat muut saman sarjan bändit tekevät. Loppupuolen jammailut ja himmailut tosin hieman latistivat menoa, mutta kokonaisuutena keikka oli kerrassaan mainio kattaus.

Niin, onkos tämä sitten kuitenkaan oikea Guns N' Roses? No miksei olisi. Niin ainakin lipuissa ja julisteissa sun muissa tilpehööreissä luki, ja siltähän se todellakin myös kuulosti. Ennemmin minusta tämä on GN'R kuin olisi se-muu-vanha-porukka jollain uudella laulajalla, siis jos/kun eivät meinaa enää yhteen palata. Itse asiassa uskon, että tämä päivitetty versio vuosimallia 2012 hoitaa homman huomattavasti paremmalla musiikillisella tasolla ja tuoreemmalla tekemisen meiningillä, kuin jos lauteille olisi puoliväkisin isolla rahalla raahattu se kulta-aikain "dream team" Isseineen ja Lässeineen. Kaikki kunnia heidän takavuosina tekemälleen työlle bändin hyväksi, mutta en usko että kukaan muu kuin Axl Rose jaksaisi tai pystyisi kannattelemaan Guns N' Roses -nimistä bändiä vieläkin tällä tasolla, ja viemään bändiä edelleen isoille ja täyteen myydyille halli- ja stadionkeikoille ympäri maailmaa, tai olisi vaivautunut vääntämään bändin nimissä yhtä levyä 14 vuotta. Joten hatunnosto Axlille sitkeästä puurtamisesta asiansa eteen, ja onhan hänen taiteilijanimensäkin ollut bändin nimessä mukana alusta asti. Soittajia tulee ja menee, mutta niin sitä tapahtuu monissa muissakin bändeissä, pääasia että musiikki säilyy. Kaverin (ja varmaan monen muunkin) sanoja lainatakseni: Axl Rose = Guns N' Roses.

Keikan outrona soinut My Way voisi varmaan hyvin olla Mr. Rosenkin kirjoittama:

Regrets, I've had a few; But then again, too few to mention.
I did what I had to do, And saw it through without exemption.
I planned each charted course; Each careful step along the byway,
But more, much more than this, I did it my way...

...For what is a man, what has he got? If not himself, then he has naught.
To say the things he truly feels; And not the words of one who kneels.
The record shows I took the blows - And did it myyyy wayyyyyy!

Guns n' Rosesin setti: Intro: Splitting the Atom (Massive Attack). Chinese Democracy / Welcome to the Jungle / It's So Easy / Mr. Brownstone / Sorry / Rocket Queen / Estranged / Better / Richard Fortusin kitarasoolo / Live and Let Die (Paul McCartney & Wings) / This I Love / Shackler's Revenge / Motivation (Tommy Stinson) / Dizzy Reedin piano soolo (Baba O' Riley) / Street of Dreams / You Could Be Mine / DJ Ashban kitarasoolo (Mi Amor) / Sweet Child O' Mine / Instrumentaalijami (Another Brick In The Wall) / Axlin pianosoolo / November Rain / Glad to Be Here (Bumblefoot) / Don't Cry / Civil War / instrujama #2 / Madagascar / Nightrain. Encore: Instrujami #3 / Knockin' On Heaven's Door (Bob Dylan) / Instrujami #4 (Waiting On A Friend, Rolling Stones) / Patience / Instrujami #5 (Chip Away the Stone / Aerosmith) / Paradise City. Outro: My Way (Frank Sinatra)

Guns n´ Roses kiertuekokoonpano 2012: W. Axl Rose, laulu, piano - DJ Ashba, soolokitara - Bumblefoot, soolokitara ja taustalaulu - Richard Fortus, kitara - Tommy Stinson, basso ja taustalaulu - Dizzy Reed, kosketinsoittimet, piano, bongot ja taustalaulu - Chris Pitman, kosketinsoittimet, taustalaulu - Frank Ferrer, rummut.