Tähän mennessä olen nähnyt Mötley Crüen neljä kertaa, ja paras näistä oli ehdottomasti Carnival of Sins -kiertueen keikka Helsingin vanhassa Jäähallissa 2000-luvun puolivälissä. Crüe on aina ollut ehdoton lempparini ja ensirakkauteni rockin maailmassa, siihen aikaan kun olin kymmenvuotias ja "Shout at the Devil" oli tuore plätty. Vuosien saatossa Mötley on koettanut päivittää soundiaan ja nykyaikaistua, mutta se ei ole mielestäni ollut poppoon eduksi. Riittävä argumentti sen perustelemiseksi on bändin keikkojen settilista, joka koostuu klassikoista, ja vain klassikoista. Piste.

Mötley Crüen mukana Kaisaniemeen tuli parikin lämppäriä, ja vaikka olen pitkän linjan hard rock -mies, minun on pakko sanoa, että Hardcore Superstar (yllä laulaja Jocke Berg) ja Crashdïet (alla laulaja Simon Cruz) ovat syystäkin lämmittely-yhtyeiden asemassa. Ensiksi, kummatkin lämppärit ovat vielä aika nuoria kundeja, ja täten heidän otteensa lavalla ei ole lainkaan niin varmaa ja taattua kun Nikkin, Tommyn, Vincen ja Mickin. Toiseksi, kun vertaa pelkästään biisien sisäistä dynamiikkaa, tarttumapintaa, sävellyksiä ja sovituksia, Crüe vaan vie niin armottomasti 6-0 lämppäreitään, ettei paljoa naurata.

En tarkoita, että Crashdïet ja Hardcore Superstar olisivat huonoja bändejä, ne ovat vaan pidemmässä juoksussa hieman tasapaksuja. Erityisesti Hardcore Superstar, joiden laulaja ja hänen ylärekisterinsä äänensävy onnistuu ärsyttämään pidemmän päälle. Muutenkin Hardcore Superstarin biisit ovat alusta loppuun aika lailla yhtä ja samaa tuuttausta, eikä niissä ole paljoakaan sisäistä dynamiikkaa. Crashdïetilla puolestaan on selkeästi parempia biisejä, mutta ei yhtä hioutunutta esiintymistä ja otetta. Crashdïetin avausveisu Native Nature oli Skid Row'ta parhaimmillaan, mutta setin loppua kohti lopahtivat niin yhtyeen draivi kuin kuulijan mielenkiintokin. Sanoisin, että Crashdïetilla oli 15 minuuttia liian pitkä setti. Hardcore Superstar oli lämppäreistä varmempi esiintyjä, mutta laulaja Jocke Berg - ja erityisesti ukon välispiikit - eivät toimineet. Miehellä vaan ei ole juurikaan mitään nyansseja äänessään laulaessaan, ja vähintään minun korvissani hän puuduttaa nopeasti. Muutama biisi Hardcore Superstarin setin lopussa paransi menoa kun sika juoksua, ja setistä jäi niiden ansiosta suhteellisen positiivinen viba, kun taas Crashdïetin setin lopussa tuli sellainen fiilis, että hyvä kun tämä tähän päättyi.

Hardcore Superstarin setti: Sadistic Girls / Guestlist / Kick On The Upperclass / Medicate Me / Dreamin' In A Casket / Wild Boys / Run to Your Mama / My Good Reputation / Moonshine / Last Call For Alcohol / We Don't Celebrate Sundays.

Crashdïetin setti: Setti: Native Nature / Down With The Dust / So Alive / Queen Obscene/69 Shots / Straight Outta Hell / Save Her / Riot In Everyone / Anarchy / Rebel / In The Raw / Knokk 'em Down. Encore: Breakin' the Chainz / Generation Wild.

Mötley Crüe puolestaan toimi kuin junan vessa, vaikka Vince Neil ei ole missään parhaimmassa tikissä enää missään mielessä. Vince säälittä jättää kolmasosan (jos ei jopa puolet) sanoista laulamatta ja puolet ajasta miltei vain jotenkin hokaisee ne mikkiin. Mutta annetaan Vincelle anteeksi, sillä biisit toimivat siitä huolimatta. On hauska huomata, että vaikka Vince on viiden kympin hujakoissa jo, hän kuulostaa vielä suhteellisen nuorelta laulaessaan. On pakko mainita, että Nikki Sixx näytti niin leipiintyneeltä puolivälissä settiä, ettei äijän olisi ilmeisesti pätkääkään huvittanut Helsinkiä hauskuttaa. Tommy Lee ihmetteli pariin otteeseen, missä yleisön meteli oli, ja Vince komppasi että kyllä lavan edestä kuuluu yleisö ihan ookoo. Selkeästikin Crüen pojat odottivat lämpimämpää vastaanottoa, kuin minkä saivat.

Nikki Sixx heitti pahan läpän kitaristinsa kustannuksella juuri ennen Piece of Your Actionia, joka oli hieman päivitetty soitannollisesti: "You like the old shit?" "YEAH!!" "Then you must like Mickey!"

Aika paha.

Tommy Lee hoki "I love you!" yleisölle muutaman kerran, joka laittoi allekirjoittaneen miettimään, että mitä hän sillä oikein tarkoitti? "I love you" on juuri sitä amerikkalaista bullshittiä, jossa ei ole mitään takana, jota hoetaan samalla tavalla kuin "How are you doing?", mikä ei todellakaan tarkoita, että kysyjä olisi kiinnostunut hyvinvoinnistasi. Rakastatko Tommy siis todellakin suomalaisyleisöä, ja millä tavalla rakkautesi meitä kohtaan manifestoituu? En tajua. En.

En ymmärrä miksi Mötley soittaa päivitettyä Shout at the Devil '97 -versiota Generation Swinelta. Se EI ole parempi versio kuin alkuperäinen. Mutta kaiken kaikkiaan, Crüe veti kelpo puolentoista tunnin setin ja Saints of Los Angeles oli ainoa uudempi, Decade of Decadencen jälkeen julkaistu ralli. Porukka näytti diggaavan, ja loppujen lopuksi kun hair metalista on kyse: kun tukka on hyvin, kaikki on hyvin!

Sett: Wild Side / Live Wire / Too Fast for Love / Saints of Los Angeles / Shout at the Devil / Don't Go Away Mad (Just Go Away) / Same Ol' Situation (S.O.S.) / Looks That Kill / Piece of Your Action / Primal Scream / Smokin' in the Boys' Room / / Tommy Leen rumpusoolo / Dr. Feelgood / Girls, Girls, Girls / Home Sweet Home / Kickstart My Heart.