Huhtikuun alku, 2012

Näistä keväisistä Royal Huntin perässä Venäjällä juoksemisista on tulossa näköjään tapa. Viime vuonna kävimme siinä sivussa vilkaisemassa Pietarissa konsertoinutta Jon Lordiakin, mutta kun toukokuussa 2012 astuimme jälleen Allegroon, tarkoituksena oli nähdä vuoden alussa hävyttömän kovan albumin tehnyt Royal Hunt peräti kahdesti.

Mutta siltä varalta, että itäisen naapurimme lähikaupunkeihin sattuisi tulevaisuudessa saapumaan jokin arvon lukijaakin kiinnostava orkesteri, aloittakaamme siitä, kuinka Pietariin pääsee kaikista vaivattomimmin.

Ensin tarvitaan viisumi. Sitä varten tarvitaan passikuva ja viisumihakemus, jollaisen voit täyttää joko kuten me, Venäjän-matkoihin erikoistuneessa matkatoimistossa kuten Matka-Primalla tai Lähialuematkoilla, tai Suomi-Venäjä-seuran avustuksella. Jätimme omalta osaltamme koko matkapaletin matkatoimiston hoidettavaksi, jolloin koko höskä (viisumi + kaksi yötä Nevski Breeze -hotellissa (***) + Allegron junaliput edestakaisin) maksoi 336 euroa per naamari. Summasta voi yrittää nipistää hieman hoitamalla viisumin itse Venäjän suurlähetystössä, mutta voin kokemuksesta sanoa, että siellä palaa hi-hat, ellei sinulla satu olemaan lehmän hermot tai erittäin hyvä resepti rauhoittaville. Valehtelematta, Venäjän-viisumin itse hommaamisessa on turhan paljon piirteitä, jotka ehkä putkahtaisivat mieleesi, kun kuulet avainsanat ”Arthur Dent” ja ”vogonit”. Tarvitset viisumin itse hoitaaksesi mm. suosittelijan, eli jonkun kohdekaupungissasi tuntemasi venäläisen henkilön, joka menee henkilökohtaiseen takuuseen, ettet ole saapumassa pieneen itäiseen naapuriimme esimerkiksi sitä omin nokkinesi tuhotaksesi. Uskokaa vain huviksenne: siitä kannattaa maksaa, että joku muu heiluttelee viidakkoveistään venäläisen byrokratian viidakossa, hermonne ja ovat säästämäänne muutamaa kymppiä arvokkaammat.

Miksi asioiden itse hoitaminen on sitten niin vaikeaa? Selityshän on päivänselvä. Jos viisumihakemusten itse täyttämisestä ja noutamisesta olisi tehty helpompaa, millä ihmeellä niiden välittäjät sitten eläisivät? Suurlähetystöllä ja asiapapereita heille jobbaavilla tahoilla on asiasta täydellinen yhteisymmärrys, jonka turistien liiallinen omatoimisuus saattaisi vaarantaa. Sehän riskeeraisi kokonaisen venäläis-suomalaisen ammattikunnan tulonlähteen!

Papereiden näppiinsä saamiseen menee seitsemästä kymmeneen päivää. Saatuasi tarvittavat asiapaperit ryhmyisiin kouriisi, jäljellä on vain junamatkan iloinen odotus. Ja tietysti se junamatka itse.

09. toukokuuta 2012.

Allegro suihkii Pietariin kolmessa ja puolessa tunnissa reittiä Pasila – Tikkurila – Lahti – Kouvola - Vainikkala – Viipuri. Muun aikaa voitte istua vaikkapa ravintolavaunussa imuroimassa kohtuullisen herkullista Baltikaa, mutta rajanylityspaikalla Vainikkalan jälkeen on viisainta istua ahterillaan ja valmistautua esittämään rajavirkailijoille niin passinsa ja maahantulokorttinsa (joka täytetään junassa) kuin matkalaukkunsa sisällönkin. Että siihen katsoen yritätte rahdata rajan yli mitään epämääräistä. En ole uskaltanut kokeilla, mutta jokseenkin yrmeiden venäläisvirkailijoiden pärstävärkeistä päättelisin, että ei välttämättä kannata myöskään olla ihan seipäässä, kun valtionrajaa ylitetään.

Kolmen ja puolen tunnin stogessa perseen hiostamisen jälkeen saavutaan Leninin patsaan juureen, koruttoman betonibunkkerin näköiselle Pietarin Finlandskij Vokzal -rautatieasemalle. Meitä olivat siellä vastassa paikalliset ystävämme, joten matkamme hotellille oli helppo, mutta ellei sinulla satu olemaan käytettävissäsi paikallisopasta, en osaa kyllä auttaakaan kuinka Pietarin julkisilla liikutaan. Paitsi, että sen verran voin sanoa, että todennäköisin vastaus on ”hitaasti”. Meidän käyttämämme taksitkaan eivät varsinaisesti ole nopeita, mutta ainakaan ne eivät ole pimeitä eivätkä vaarallisia. Kiitos vain Eleonoralle ja Kimmolle taas kerran.

Pikakelataan hetki.

Hotellille. Suihku. Kämäsestä, neuvostoaikaiselta vaikuttavasta lähikaupasta välipalaa naamariin. Koodia Ellalle, joka tilaa taksin.
Olemme löytäneet keikkapaikalle Aurora -konserttisaliin (CKZ Avrora, tai Аврора). Kaverien kyydissä sen löytäminen on kohtuullisen helppoa, varsinkaan kun ei tarvitse itse ajaa. Tai jos päässäsi sattuu olemaan navigaattori, saattaa löytää sinne ilman kuskiakin, salin GPS-koordinaatit ovat nimittäin 30.343001,59.956382. Kahdesta konserttisalista koostuvan kompleksin pienemmällä puolella on tänään Royal Huntin meet & greet -tilaisuus, jonka yhteydessä tanskalais(-venäläis-ruotsalainen)yhtye esittää kuulemma akustisen keikan.

Saavumme Aurora-salin pihalle noin tunnin ennen ilmoitettua ovien aukeamisaikaa 19:00. Olemme aikaisessa siksi, että A) minulla on mukanani valokuvaaja, jonka pitäisi päästä ajoissa fotausholleille ja B) tilaisuus on maksuton kaikille huomisen varsinaisen keikan lipun ostaneille. Jos kaikki isommalle puolelle huomenna tulevat aikovat ahtautua tänään pienemmälle puolelle, siitähän tulee ahdasta. Pitää varautua. Ja sitä paitsi, tuo viimeistä edellinen virke näyttää todella pahalta asiayhteydestään irrotettuna. Oli miten oli, ovet eivät aukea sovittuun aikaan. Pällistelemme salin pihalla ja odottelemme, kun samaan aikaan jengi pihalla vain kasvaa. Venäläiset jonottavat kuitenkin kiitettävän siivosti. Kuuma vain tulee, Pietarissa on mukava keli. Isäntäpariskuntamme kyllästyy käkäilemiseen ennen meitä ja siirtyy viereisen hotellin aulabaariin tutkimaan vieläkö Baltika maistuisi samalta kuin pari tuntia sitten. Toivottavasti maistuu. Mutta ovet eivät aukea vielä tuntia luvatun ajan jälkeenkään. Salin sijainti rakennuksen sisällä sentään selviää, kun spottaan Royal Hunt -muusikkoja toisen kerroksen ikkunassa. Summittainen sijainti onkin ollut selvä jo puolisen tuntia, sillä DC Cooper huutaa kuin palosireeni äänenavausta tehdessään. Mies laulaa todella lujaa.

Kun salin ovet lopulta avataan, konferenssihuoneen ja baarin risteytystä muistuttavaan tilaan kakkoskerroksessa valuu muutamia kymmeniä faneja. Kannatti jonottaa viimeiset kolme tuntia. Not. Mutta eipä täällä fanien vuoksi olla, vaan bändiä katsomassa. Käyn pulittamassa merkkupöydässä yhtyeen viimeisimmän levyn, luvattoman hienon ”Show Me How To Liven” kansikuvaa esittävän, molemmin puolin printatun t-paidan (1000 ruplaa) ja levyn itsensä (800 рубль), minulla kun ei sitä vielä ollut. Eihän meille musajournoille levyjä lähetä enää kuin omakustanneyhtyeet – se ainoa taho, jonka levyjä ei ihan välttämättä aina kaipaisi. Joka tapauksessa, myyntipöytään jää 45 euroa ja risat.

Royal Hunt saapuu paikalle, virnuillen ja suosionosoitusten saattelemana. Solisti Donald Christopher Cooper kertoo, että tämä ei ole konsertti, vaan tilaisuus tavata faneja, näin intiimimmässä ympäristössä ja siinä sivussa soitella muutama biisikin. Cooperilla on myös taipumusta stand up -komiikkaan, mutta parin vitsin jälkeen (jotka olivat ajalta ennen kuin Petrozzan Mille ensimmäisen luotivyönsä osti), venäläisyleisön edelleen möllöttäessä laulajaa kuin sonni uutta ämpäriä, DC tarkistaa venäjää puhuvalta jäseneltä Andre Andersenilta, tuntevatko venäläiset Rodney Dangerfieldiä. Eivät ole ikinä kuulleetkaan. Eivätkä suurimmaksi osaksi osaa englantiakaan. Esitä siinä sitten heille vanhoja vitsejä ja drumrolleja. Niinpä DC lakkaa säälittävät yrityksensä olla hauska ja yhtye aloittaa ensimmäisen kappaleensa, ”One By Onen”. Bändi on silmin nähden hyväntuulinen, ilmeisesti siksi, että se on juuri selvinnyt takaisin ihmisten ilmoille omituiselta Siperian-kiertueelta, jolla se soitti keikat Ufassa, Jekaterinburgissa ja Krasnodarissa. Junamatka kahden ensiksi mainitun välillä oli kuulemma ”mielenkiintoinen”. Voin kuvitella. Vahvistamattomien huhujen mukaan Trans-Siperian radalla katosi kokonaisia junia vielä 1900-luvulla. Tosin DC Cooper tuskin tarkoitti nyt aivan sitä. Yhtyeen hilpeään fiilikseen saattaa tietysti vaikuttaa sekin, että se on saanut aikaiseksi ja kauppoihin levyn, joka on, ellen sitä jo ehtinyt mainita, aivan törkeän hyvä.

Royal Huntin akustisessa kokoonpanossa kosketinsoittaja Andre Andersenkin soittaa kitaraa, joten ryhmä koostuu kolmesta kitaristista, basistista ja kolmesta laulajasta, joista kaksi edustaa kauniimpaa sukupuolta. Viimeksi mainituista kahdesta yhtyeeseen viimeksi liittynyt Alexandra ”Sasha” Popova edustaa suorastaan huomattavan kaunista sukupuolta! Ja laulaa kauniisti, joskin vanhempi, *köhköhmilfköhköh*, virkasisko Maria McTurk saattaa laulamisosastolla olla simpsakkaa Sashaa vielä hitusen taitavampi.

Bändi soittaa harvemmin kuullun, muinaisen kappaleen, ”Bodyguardin”, ja rivakamman ”Restlessin”, jotka molemmat taipuvat kauniisti akustiseen muottiin. Kolme akustista kitaraa, sähköbasso ja Allan Sorensenin välttämättömyyksiin karsittu rumpusetti soivat kokoustilamaisessa huoneessa vähän sekavalla soundilla, mutta ihan tarpeeksi kovaäänisesti. DC:n lauluäänikin on kohtuullisen hyvässä tikissä, niistä taustalaulajanaikkosista nyt puhumattakaan. Siis niiden äänistä. Juuri, kun neljännen kappaleen ”Age Gone Wild” aikana alkaisi tuntua, että nyt miessolistin ääni lopultakin aukeaa oikein kunnolla, kyseessä onkin ”setin” viimeinen biisi. No höh.

Bändi jättää hyllymäisen korkean lavan ja yleisö jää kabinettiin pyörimään kuin, no, ryssät, Anttilassa. Kansa noutaa virvokkeita ja muutaman minuutin päästä musikantit palaavat fanien jututettavaksi, raapimaan nimikirjoituksia ja poseeraamaan kaverikuvissa. En ole koskaan kyennyt ymmärtämään ko. toimintaa. Minusta signeerausten ker(j)äily ja aina yhtä teennäisissä fanifotoissa patsastelu ovat järjenvastaista ja alentavaa toimintaa. Nämä ihmisethän ovat käsittääkseni töissä. En pyydä kaupan varastossa duuniaan tekevää trukkikuskiakaan nimmaroimaan lippistäni, vaikka hän osaisi parkkeerata ajoneuvonsa puoleen väliin pystysuoraa seinää. Entä ne "kaverikuvat" sitten? Niistä ei ikinä viitsi kehityttää fyysisiä valokuvia, ja vaikka viitsisikin, saa niitä sitten 80-vuotiaana hoitokodissa Alzheimerin kalmaisissa kourissa kärvistellessään katsella, että oli se tuo naapurihuoneen tyttö sitten komia ilmestys silloin 1980-luvulla. Kunnes hoitaja sanoo, että se kuva on muuten 2010-luvulta. Ja tuo tuossa kuvassa sinun vieressä on mies, joku rokkari, eikä tuo naapurihuoneessa oleva mummo jonka vaippoihin oot yrittänyt uida viimeiset kolme kuukautta…

Katselemme hetken kun jengi diggailee poppareita, ja käyn kysymässä kitaristi Jonas Larsenilta, monenko aikaan keikka seuraavana päivänä alkaa. Saatuani vastauksen suksimme huitsiin.

Pikakelaan taas. Ravintolaan. Ruokaa. Juomaa. Taksi. Hotelli. Zzzzzzz.

10. toukokuuta 2012.

Fast forward jatkuu. Suihku. Aamupala.

Silmät edelleen ristissä suoriudumme takaisin Galernaya Ulitsalle, Neva-joen viereiselle ja sen kanssa samansuuntaiselle kadulle, jolla hotellimme sijaitsee. Umpikujamainen ja, viime- ja tämän vuoden näköhavainnoista päätellen, aina remontoitavana oleva katu päättyy riemukaareen jonka alta pääsee suoraan puistoon, jossa kuuluisa Vaskiratsastaja, Aleksanteri Suuren patsas sijaitsee. Puiston reunassa meistä katsottuna oikealle on Iisakin kirkko, jonka kupolista kävimme jo viime vuonna katselemassa näkymää yli kaupungin, mutta olemme menossa muutaman sata metriä suoraan eteenpäin, Eremitaasiin. Se on Katariina II:n vuonna 1764 perustama Talvipalatsin museo, joka sisältää muun muassa Leonardo da Vincin, Rembrandtin ja Rubensin maalaustaidetta ja veistoksia Antiikin Roomasta ja Kreikasta. Sekä egyptiläisen muumion. Ja mitä muuta sitä nyt reippaisiin kolmeensataan huoneeseen muuta mahtuu. Aika äkkiä käykin selväksi, että kun yhdessä huoneessa on kymmeniä taideteoksia tai muita artefakteja, niin Eremitaasin tsekkaus ei taida nyt ihan onnistua tämän päivän aikana. Vaikka tutkisit vain kymmenen huonetta päivässä, parin korttelin kokoisen rakennuskompleksi läpi kahlaamiseen menisi rapia kuukausi. Mutta kuten sanoin, yhdestä Eremitaasin 365 huoneesta löytyy muumio. Korpset on kivoja. Jos ei muuta, niin ainakin niistä saa rakennetuksi kiikkerän heavy metal -aasinsillan sellaisiinkin jorinoihin, joilla ei ole enää minkään valtakunnan tekemistä musiikkiartikkelin kanssa. Mutta kulttuurimatkailu on kulttuurimatkailua, koettakaa kestää. Ai niin, sen verran piti vielä sanoa, että Sabatonin fanien mielestä Eremitaasi saattaa olla erittäinkin inspiroiva paikka, siellä on nimittäin ihan helvetisti kuvia ja historiikkeja joskus kauan sitten kuolleista sotilaista. Sieltä ei laulujen aiheet kesken lopu. Ja onhan siellä Musta Paavikin. Jos nyt niitä metalliviitteitä on pakko hakea.

Eipä nyt tule heti mieleen, milloin olisin viimeksi kävellyt saman rakennuksen sisällä viittä tuntia käymättä monestikaan samassa huoneessa. Hirveän paljon tuli nähtyä, mutta liikaahan sitä tavaraa siellä on, ei sitä tavallisen miehen taiteenomaksumiskyky kerralla saa absorboitua. Eikä rapakuntoisen olohuonehevari/nörtti-splitin kunto kestä.

Jaloissa tuntuu jo, mutta huomenna lähdetään jo veks, ja tänään on illalla vielä keikka, joten matkamuistohommat pitäisi hoitaa nyt. Kävellään siis lisää. Onneksi tiedämme minne menemme.

Vartin askeltamisen päässä, tarkalleen paikassa jossa tsaari Aleksanteri II murhattiin, on ”Kirkko veren päällä”, eli Ylösnousemuksen katedraali. Rakennus on mielettömän kaunis kirjavine ja erityyppisine kupoleineen, mutta ei, ei tässä olla kirkkoon menossa. Voskresenskaja Hristovan edustalla on nimittäin matkamuistotori, täynnä mitä tarpeettominta rihkamaa. Sitähän sitä ollaan hakemassa.

Hirveän arpomisen, ja torin n. 50:n bootlegattua krääsää kaupustelevan helppoheikin maatuskanmyyntipuheiden (jotka tietysti pitää kaikki kuulla erikseen) jälkeen ostan retkeilyhenkiselle kaverilleni Neuvostoliiton armeijan lusikkahaarukan. Vempele on sen verran kiiltäväksi kromattu ja koristeellisen näköinen, että eipä ole tainnut Neuvostoliitosta olla sen tekemisen aikaan jäljellä kuin muisto vain. Ihan sama. Luen kuitenkin, ettei siinä lue ’Made in China’. Kunhan nyt jotain tavan takia viedään. Oletko muka itse saanut joskus matkamuiston, jolla oikeasti tekee jotain?

Palaamme hotellille ja vaihdamme keikkakuteisiin. Tai siis iltapukineisiin, emme me ole menossa esiintymään. Ja sitten taas Ellan (kiitos!!) tilaama, yrmeän, mutta aina yhtä luotettavan palvelun taksi alle, ja pikaisen illallisen kautta takaisin Auroran (Аврора) nurkille.

Kun ovet aukeavat ja pääsemme selventämään, että meillä on kuvauslupa illan tapahtumaan ja huomiseen konserttiin. Jaksan taas kerran yllättyä kuinka saatanan vaikeita yksinkertaisetkin asiat voivat olla kun ollaan A) Venäjällä ja B) tekemisissä ovimiesten kanssa. Onneksi paikalla on avulias Aatu (jonka nimeä en tullut kysyneeksi), joka tahtoi jokseenkin selkeäksi englanniksi tietää, mikä meillä oli pulmana. Asiamme selvitettyämme Aatu ohjasi meidät neuvontapisteeseen, jossa perusvenäläiseen tapaan ei anneta ainakaan neuvoja. Kansainvälinen i-merkki tarkoittaa Venäjällä sitä, että paikalla oleva virkailija levittelee pahantuulisesti käsiään ja ilmoittaa jonkun-muun-tietävän-asiasta-mutta-hän-ei-ole-nyt-paikalla, ja asiahan on sitä myöten hänen puolestaan loppuun käsitelty. Aatu ei kuitenkaan anna infoluukun lepakon lusmuta tehtävistään vaan – koska minulla on keikkapaikan hallintovastaavan puhelinnumero – käskee tiukkaan sävyyn lehmän soittaa paikan vastaavalle. Saamme venuen managerin kiinni ja hän ilmestyy paikalle parissakymmenessä minuutissa. Tyttö valitteli huonoa englantiaan jo lähettämässään sähköpostissa huhtikuussa, mutta Annan enkkuhan on selkeintä tähän mennessä Pietarissa kuulemaani. Hommat selkiytyvät arviolta kahdessa sekunnissa. Kiitos vain kovasti Annalle fotopasseista ja avuliaisuudesta. Ja jälkimmäisestä tietysti myös Aatulle, kuka oletkin!

Eipä ollut tälläkään kertaa ennakkotietoa asiasta, mutta keikallahan on lämmittelybändi. Kyllä tämä nyt jo hiukan pistää ihmettelemään, sillä eikös perkele lämppärinä ole sama vihoviimeinen Old School, joka viime vuonnakin Royal Huntia Pietarissa lämmitteli, ja silloin sentään oltiin ihan eri puolella kaupunkia, Glav-klubilla. Ja esiintyipä samainen orkesteri myös helmikuun Finnish Metal Expossa Helsingissä. Mitä ihmettä, eikö Pietarissa, viiden miljoonan ihmisen metropolissa ole, helvetti soikoon, muita bändejä?

Vaan ei se auta, kuuntelemme siis taas 7-8 kappaletta selvästikin kovasti Deep Purplesta innoittunutta Vanhan Koulun vanhan koulun jytää, jossa ei tapahdu oikeastaan sen enempää kuin viime vuonnakaan. Biisit ovat muualta vohkittuja ja sataan kertaan kuultuja riffejään lukuun ottamatta paskoja, niissä lauletaan sekaisin englantia ja venäjää ja ne kestävät keskimäärin varttitunnin per kappale. Tai ainakin tuntuvat siltä. Mutta eipä niin huonoa bändiä olekaan, ettei siinä jotain kehuttavaa olisi: Old Schoolin laulajalla on ainakin ihan kiva tuulikone.

Royal Hunt aloittaa samalla kappaleella kuin edellispäivänäkin, ainoastaan aavistuksen menevämmällä versiolla. Vauhtia kelataan lisää ”Missionilla” ja ”Flightillä”, illan ensimmäisillä kunnon "hiteillä". Cooperin ääni ei ole enää vain hyvä. Se ei ole enää edes vain loistava, se on kerta kaikkiaan maaginen. Sen tietää myös bändin liideri Andre Andersen, joka hymyilee kuin jakoavain. Olen monesti miettinyt, miksei RH ole sen suurempi yhtye kuin on, mutta joka kerran olen keksinyt syyn Andersenista, jota ei tunnu kiinnostavan viedä bändiään kunnolla eteenpäin. Nyt se näkyisi valjenneen myös Andersenille, kuka tämän sirkuksen tähti oikeastaan on...

Uuden levyn ”Hard Rain Comin’” sopii vanhempien iskusävelmien perään hienosti, eikä se yllätä, mutta seuraavaksi tuleekin jotain, mitä en todellakaan osannut odottaa, tapanani kun ei ole luntata lempibändieni settilistoja netistä etukäteen...

Kuvittele, jos Halford laulaisi livenä jonkun Ripperin ensin levyttämän Priest-biisin. Absurdi ajatus, eikö? No samantapainen,  Royal Hunt -mittakaavassa tapahtui, kun "Liesin" ensinuotit urkenivat ilmoille. Mitä helvettiä, DC:kö suostuu laulamaan John Westin aikaista Huntia? Solisti vetää hyvin, mutta sen jättää kappaleesta Westin omaksi sen verran, ettei laula biisin kertsien alkuja ollenkaan, vaan laulattaa ne yleisöllä. Tai siis laulattaisi, jos öönä aapisen laidassa seisovat venäläiset alkaisivat laulaa, vaan aika säälittävää on. Syy voi olla tietysti sekin, että  DC on selvästikin vähän hakusessa ”Liesin” lyriikkojen kanssa. No, ainakin me pari suomipoikaa mölyämme mukana, minkä pilleistä lähtee. Anteeksi vain ympärillämme keikkaa seuranneille. Kappaletta tuntemattomille kerrottakoon, että ”Liesin” lopussa on ylimaallisen korkea yksittäinen sävel, vähän kuin Queensrÿchen ”Take Hold of the Flamen” SE nuotti, jonka luulisi olevan liikaa laulajalle kuin laulajalle, vaan ei, DC kaivelee, kuin huvikseen, kurkustaan nuoren Halfordin kuuloisen särön ja suorastaan leikittelee biisin lopun, kuten myös kaikki muutkin biisit.

Illan aikana Cooper pelehtii täydellisen äänensä kanssa niin paljon, että joku ilmeisesti korkeisiin miesääniin viehtynyt fani on koostanut tällaisen, yli 13 minuuttia kestävän koosteen DC:n kaikista kiljahteluista. Terveisiä vaan täältä Suomesta, että jos kerran kuvasit koko keikan niin, alapa helvetti, laittaa kokonaisia biisejä tuubiin, äläkä silppua niitä soosiksi jolla ei ole kuin kuriositeettiarvoa. Mutta olipa hemmon kuvaama pätkä muusia tai ei, pätkän viimeiset, ”Message To Godin” ja koko keikan loppuun kuuluvat 1’20” todistavat, että Appalakkien vuoristossa syntyi elokuussa 1965 puolijumala, jonka tarkoitus on loistaa maailmaan sataprosenttiseksi tislatun mahtavuuden valoa laulullaan. Väitä vastaan, niin hermostun. 

Keikan lähestyessä loppua bändi ottaa jälleen akustiset lapiot kouriinsa ja toistaa osan edellisilllan lyhykäisestä akustisesta sessiosta, nyt vain soitetaan kolmesta kappaleesta pätkät yhteen putkeen.

Niin täysin järjenvastaisen taitavaa ja upean kuuloista kuin DC:n laulu olikin, ja vaikka keikkapaikkakin oli viimevuotista viihtyisämpi, kokonaisuutena konsertti oli, kappalevalinnoista johtuen, lauhkeampi ja sanoisinko, että kaikesta hyvästä energiastaan huolimatta rutinoituneempikin kuin viimevuotinen. Siitäkin huolimatta, että porukkaakin oli tällä kertaa katsomassa enemmän. Mutta en sano sitä moitteena. Eipähän se tämäkään keikka unohdu koskaan, jos joku pyytää elämänsä parhaita keikkoja joskus listaamaan. Royal Huntia ei voi ainakaan siitä syyttää, etteikö setissä olisi vaihtuvuutta; arvatkaapa, montako biisiä oli samoja kuin lähes tasan vuosi sitten? Yksi: "Message To God", "Epilogue" oli tällä kertaa intro. Siis jukoliste, yksi. Voisi melkein väittää, että taas on koko rahan edestä viihdettä saatu. Eihän tässä olisi uskaltanut enää toivoa kuin uuden levyn nimikkobiisiä.

Mutta Royal Hunt on Royal Hunt, ja meikä on fanipoika. En minä muiden keikoista neljättä sataa maksaisi.

Setti: One More Day / The Mission / Flight / Hard Rain's Coming / Lies / Step by Step / Tears of the Sun / Wasted Time / Kingdom Dark / Age Gone Wild / Jonas Larsenin kitarasoolo / Half Past Loneliness / Angel's Gone / akustinen potpurri (Restless / Bodyguard / One by One) / Last Goodbye. Encore: Message to God / Epilogue.