Kohtaus yksi: Kello on varttia vaille seitsemän perjantai-iltana. Taivas on pilvinen ja alkaa tihuttaa vettä. Olen tepastellut Gray's Inn Roadia Lontoon Bloomsburyn kaupunginosassa jo kohta vartin, mutta määränpäätä ei tunnu löytyvän. Vaan kuin kangastuksenomaisena keitaana oikealla puolen tietä, juuri ennen King's Crossin / St. Pancrassin suurta metroasemaa, patsastelee vanha kivirakennus, jonka katonrajassa olevasta tekstistä saan hätäisesti selvää: Water Rats Theatre. Kuitenkaan en voi olla väärässä mestassa, sillä paikan edustalla parveilee bändipaitoihin verhoutuneita, nuorempia ja vanhempiakin natiivihevareita.

Monto Water Rats on 200–300 henkeä sisäänsä vetävä, hyvinkin perinteisen oloinen eurooppalainen hevikeikkaluola. Paikan ovelta katsottuna ensimmäinen vajaa puolikas muistuttaa perinteistä englantilaista pubia, tosin hieman kulahtaneempana ja kalusteettomana. Pubin peräseinän pariovien takana on varsinainen areena. Lavan korkeus on alle puoli metriä, ja katsomo on jaettu yhdellä rappusella kahteen korkeustasoon. Miksauspöytä on keikkatilan peräseinustalla.

Pubin puolelta saa hanasta vajaata kymmentä eri merkkiä olutta, ja tuopin voi brittiläiseen tapaan halutessaan roudata vaikka eturiviin saakka.

Kohtaus kaksi: Juttelen Monto Water Ratsin keikkajärjestäjän kanssa illan pääesiintyjän, ex- Iron Maiden -vokalisti Blaze Bayleyn soolobändin vedon alkamisajankohdasta. Paikallinen rock-harrastaja on aiemmin kertonut, että mestassa pääbändi aloittaa yleensä viimeistään puoli yhdeksältä, koska paikka pitää sulkea yhdeltätoista. Ihanaa! Suomessa kun joutuu yleensä viettämään iltaa ensin ja näkemään bändin vasta sitten.

"Blaze puoli kymmeneltä ja ennen sitä on pari kolme lämppäriä. Kannattaa jäädä katsomaan, ne ovat myös hyviä," järkkämies kehuu, mutta ei pyynnöstä huolimatta saa toimitettua minulle ensimmäisten liveaktien suorittajien nimiä. Vaan olkoon. Ei niistä ole kauheasti kerrottavaa. Alkajaisiksi ne perinteiset, eli paikallisten nuorehkojen miesten innokas, mutta taidoltaan vielä vajavainen trio raiskaamassa instrumentaalisesti muun muassa Panteran Cowboys from Hellin ja muutamia muita metalliklassikoita. Kaksi seuraavaa yhtyettä tarjoilivat melkoisen raskasta, kuolon ja perinteisen heavyn sekaista mättöä ja olivat oikeinkin hyviä.

Minä painelin tässä vaiheessa eturiviin odottelemaan Blazea. Samoin teki muutama muukin. Vaan kuinkas ollakaan, lavalla roudarin oloisesti häärineet miekkoset koppasivatkin itse instrumentit haltuun ja aloittivat funkia ja hiukan souliakin sekoittaneen pomppumetallipaatoksen. Taidokkaitahan nuo, mutta kun ei olisi jaksanut. Ja uskokaa tai älkää, vielä ennen Blazea lavalle änkesi paikallinen rock-trio. Energinen ja hyvä bändi, vaikka biiseistä puuttui se lopullinen imu.

Kohtaus kolme: Kello on aavistuksen vajaa yhtätoista, kun herra Bayley viimein saa mikrofoninsa kytkettyä (roudasi muuten bändinsä kamoja itse) ja päästään asiaa. Mies riisuu hupparinsa, käskyttää Blood & Belief -levyn (2004) Will to Winin käyntiin ja alkaa maanisen yleisön agitoimisen huitomalla, huudattamalla, tuijottamalla ja eturivin käsimerestä tukea ottamalla. Eikä Blaze huilaa hetkeäkään ennen kuin 15 biisin settilista on kahlattu läpi.

Ennen tätä keikkaa kuulostelin Blazen tuoreimman The King of Metal -levyn ja totesin sen valitettavasti melkeinpä varjoksi edellisistä. Hyviä hetkiä kiekolta toki löytyy, mutta ei viljalti. Mitenkähän toimivat livenä? Ennen keikkaa arvelutti myös Blazen yhtyeen muusikkotilanne. Vielä edellisen Promise and Terror -lätyn (2010) aikaan miehellä oli vakituinen bändi, mutta viime vuonna kantautui Blazen leiristä tietoa ja videomateriaalia, joiden mukaan vanha remmi on ulkona ja mies heittää keikkaa sooloartistipohjalta, ja taustalla vaihtelee eri miehitys maasta ja maanosasta riippuen.

Tähän kohtaan tapaus tosielämästä: Juttelin ennen keikkaa Water Ratsin pihalla olleen pitkälettisen juipin kanssa, joka sanoi tulleensa paikalle Italiasta, kun itse kehuin olevani Suomesta. Keikan alettua selvisi, että tyyppi oli Blazen bändin basisti.

Mustat pilvet haihtuivat kuitenkin viimeistään toisena soitetun Iron Maiden -laina Lord of the Fliesin aikaan. Kitaristiduo, hollantilainen Thomas Zwijsen ja italialainen Andrea Neri sekä niin ikään saapasmaasta lähtöisin oleva rytmiryhmä Lehmann (basso) ja Claudio Tirincanti (rummut) soittivat koko illan timanttisesti ja virheettömästi yhteen. Ja osasivat esiintyä! Tähän kun lisätään vielä Suomen keikkojakin raivokkaammin mukana elänyt lontoolaisyleisö pittaamisineen, daivaamisineen ja yleisine riehumisineen, oli energinen ja hiostava, mutta ikimuistoinen metalli-ilta tosiasia.

Blazen setti Lontoossa jakaantui uuden levyn, Silicon Messiah -debyytin (2000) ja Blazen aikaisten Iron Maiden -kappaleiden kesken avausralli Will to Winiä lukuun ottamatta. Tähän saattoi vaikuttaa tavanomaista lyhykäisemmäksi jäänyt soittoaika (aiemmilla keikoilla Blaze oli vetänyt kolmea biisiä pidemmän setin ja muun muassa Tenth Dimension -levyn Leap of Faithin), uusien bändin jäsenten kappaletietämättömyys, keikkakaupunki tai jonkinlainen ”puhtaalta pöydältä” -katsantotapa, jonka jäljiltä ei muistella lähimenneisyyden tekosia. Joka tapauksessa, äänensä sai käheäksi, paikkansa kipeiksi ja mielensä iloiseksi. Jos Blaze bändeineen on ensi joulukuussa (?) Suomeen tullessaan yhtä vahvassa vireessä, on luvassa takuulla sitä samaa ardenaliinipaistosta mitä aiemmillakin kerroilla.

Setti: Will to Win, Lord of the Flies, The Launch, Dimebag, Ghost in the Machine, King of Metal, Silicon Messiah, The Rainbow Fades to Black, The Brave, The Black Country, Stare at the Sun, The Clansman, Man on the Edge, Futureal. Encore: Virus.