Imperiumin toimituksen parhaat levyt 2011

Ja niin päättyi jälleen yksi levyvuosi. Vuoden 2011 päätöskatsauksessa yllättävän monilta toimittajiltamme löytyy suosikkilistalta samoja levyjä ja iloksemme huomaamme, että niiden joukosta löytyy myös toivoaksemme tulevaisuuden suomalaismenestyjiä.

Seuraavassa Imperiumin toimituksen valinnat vuoden 2011 parhaiksi levyiksi, toimittaja kerrallaan, olkaa hyvät!

 

ANTTI KORPINEN:

Kun ikää tulee lisää, sitä huomaa yhä vähemmän kiinnittävänsä huomiota kuuntelemansa musiikin julkaisuvuoteen. Uusien tuttavuuksien sijaan on vähintään yhtä antoisaa antautua sellaisten yhtyeiden vietäväksi, jotka lukuisat ihmiset ovat jo hyviksi todenneet. Siksi vuonna 2011 julkaistuja levyjä on arvosteluun saapuneiden kiekkojen lisäksi tullut kuunneltua melko vähän. Onneksi arvostelulevyistäkin sai kasaan maukkaan kärkinelikon, jota maustamaan nostin erään valtavirtaisemman naisartistin.

 

TENHI: "Saivo"
Tenhin kohdalla voidaan puhua rakkaudesta. Voidaan puhua fanipoikailmiöstä. Voidaan puhua aseettomuudesta ja antautumisesta. Voidaan puhua yhtyeestä, joka on muuttanut elämääni. Tenhillä on aivan oma polkunsa minun sydämeeni, ja Saivo pallolaajentaa tätä polkua entisestään. Albumin päätösraita Siniset runot on yli kymmenen minuutin mitassaan vuoden mykistävin sävellys, jonka ylivoimaisuus onkin samalla levyn ainoa heikkous.

 

HEXVESSEL: "Dawnbearer"
Myös listan toinen sija valloitetaan rikkaasti sovitetulla, akustispohjaisella musiikilla. Mat “Kvohst” McNerneyn yhtäältä noituva, toisaalta enkelimäinen lauluääni sykkii Hexvesselin sieluna, ja kun niin musiikissa kuin laulussa jokaisella nuotilla tuntuu olevan oma kokonaisuutta palveleva merkityksensä, on tuloksena lumoavan psykedeelinen, juurevan folkahtava ja herkkyydessään huikean voimallinen albumi.

 

IN SOLITUDE: "The World. The Flesh. The Devil"
Kasin pinnasta on aikaisemminkin ponnahdettu omalle top5-listalleni, ja tänä vuonna tuolla arvosanalla tuli alun perin arvotettua In Solituden kakkoslätty. The World. The Flesh. The Devil kuulosti jo puoli vuotta sitten julkaisunsa yhteydessä hyvältä hevimetallilevyltä, mutta toden teolla albumin biisit tulivat itselleni lihaksi vasta kesän Hammer Open Air -keikalla. Kun nuoret ruotsalaiset heittivät Liedon hämärtyvässä illassa uhmavaihteen päälle ja ketunraadon kaulahuiviksi, tajusin, että vuoden kovin hevilevy löytyykin jo hyllystä. Yhtyeellä on näkemyksen ja ammattitaidon lisäksi myös riittävästi uskallusta, joka puhaltaa perinnetietoiseen heavyyn paholaismaisen käskevän henkäyksen.

 

SINK: "The Holy Testament I"
Tenhin ohella uusi Sink-albumi kuului itselleni vuoden odotetuimpiin levyihin. Tulevasta materiaalista saatiin esimakua jo maaliskuisen Truth & Severance -EP:n myötä, mutta täyteen loistoonsa yltääkseen Sink tarvitsee mielestäni mediakseen täysimittaisen julkaisun. The Holy Testament I on levy, jonka viehätys on monitasoista. Se vetoaa sekä alkukantaisesti (rytmiikka) että älykkäästi (moniulotteiset äänimaisemat). Se haastaa mutta myös palkitsee. Genremusiikin aikakautena se on suorastaan toismaailmallisen avartavaa kuunneltavaa.

 

KATE BUSH: "50 Words for Snow"
Tässä on todennäköisesti vuoden kiireettömin levy. Kate Bush on sitten vuonna 1993 julkaistun Red Shoesin jälkeen julkaissut vain kaksi albumia, ja niistä uusin, tämänvuotinen 50 Words for Snow, on sekin pitkällisen kehittelyn tulos. Levyn lyhin kappale on lähes seitsemän minuuttia pitkä, eikä 65-minuuttinen levy kenties koko ajan säilytä fokustaan (etenkin nimikappale tuntuu hieman tylsältä), mutta levykokonaisuus on minimalistisuudessaan silti upea.

 

SERPENT:

 

ENSLAVED: "The Sleeping Gods"
Levy levyltä koventunut ja samalla myös progressoitunut Enslaved otti todellisen yllätysaskeleen ilmaisjakelussa olevalla viiden biisin minijulkaisullaan. The Sleeping Gods on ehkä kummallisinta Enslavedia ikinä, mutta samalla yhtyeen parhaimmistoa. Tunnelmoivaa viikinkimetallia, huuruista ambientia, lennokasta kitarointia ja likipitäen täydellistä tunnelman maustamista. Helppo valinta vuoden levyksi omissa kirjoissani.

 

ORIGIN: "Entity"
Ääriteknisen ja -brutaalin death metalin kruunaamattomat kuninkaat tekivät odotetun paluun ja minkä levyn ulos puskivatkaan! Entity ei anna armoa sekunniksikaan, vaan vei anturinsa entistä pidemmälle venyttäen death metalin käsitystä entisestään ja kurmottaen kuulijaa puistattavan jäätävällä levyllä - erinomaisessa mielessä tosin! Vuoden kovin kuolonmetalliteos.

 

RAVENCULT: "Morbid Blood"
Kreikkalainen Ravencult ei niinkään paistattele omintakeisuuden valossa, mutta sen sysimusta black metal on jollain tavalla pirullisen riivaavaa, raakaa ja anteeksipyytelemätöntä. Soundit, biisit ja rujo raakkuna ovat kaikki napakasti kohdallaan tässä yhtyeen toisessa tulemisessa. Kova teos kaikin puolin, mutta pahemmin perusarvoista tinkimättä.

 

NECROPHAGIA: "Deathtrip 69"
Jos Origin varastikin vuoden death metal -levyn tittelin, Necrophagia ei kauaksi kärjestä jää. Groovaavaa, kieroa ja old-school-henkistä runttausta oli luvassa täysi paketillinen, kun leiritunnelmat yhdistettiin kauhuelokuvamaisiin mielikuviin ja luonnonläheiseen kalmankosketukseen. Kautta linjan vahva levy ei jättänyt paljoakaan purnaamisen varaa, vaikkei aivan yhtyeen kovimpaan kärkeen ulottunutkaan.

 

BURZUM: "Fallen"
Burzumin toinen paluulevy oli luontevaa ja sisarellista jatkoa aiemmalle Belus-kiekolle. Vikernes on löytänyt oman tutun tatsinsa, tehden tasaisen maittavia Burzum-sävellyksiä yksi toisensa jälkeen. Vaikka Vargin tunnistettava laulutyyli ei ole enää entisensä, eikä Fallen artistin kiistatonta kärkeä, on kokonaisuus vahva ja tasapainoinen onnistuminen. Kaikkiaan miellyttävä teos.

 

TUOMAS VALTANEN:

 

RED FANG: "Murder The Mountains"
Hieman synkempää stoneria möyrivä Red Fang oli vuoden paras uusi tuttavuus. Murder The Mountain tuli takavasemmalta ja taklasi päin laitaa sellasella voimalla, että happea piti vetää syvään vielä seuraavassakin erässä.

 

MACHINE HEAD: "Unto The Locust"
Konkarit tekivät toiseksi parhaan levynsä vasta nyt. Edeltäjä Blackening haki liikaa Master of Puppetsin kaltaista eeppisyyttä, jääden täten hieman etäiseksi ja epätasaiseksi, mutta Unto The Locust toimii alusta loppuun aivan täydellisesti.

 

MASTODON: "The Hunter"
Mastodon suoraviivaistui, mutta on silti kiero kuin oikeistolainen poliitikko. Hunter ei jatkanut edellislevyn eeppisillä linjoilla, vaan eipä tuo haittaa. Vinyyli pyörinyt soittimessa sen verran tiuhaan, että listalle päästiin, taas.

 

KAKKAHÄTÄ -77: "Huoltoasemalle unohdettu mies"
Paras kotimainen punk-levy tänä vuonna. Rempseää ja raikasta. Kuten avausraita kertoo, samaa paskaa aina vaan, mutta silti niin vastustamatonta.

 

RISE AGAINST: "Endgame"
Pari vuotta sitten jätin Rise Againstin mainion Appeal to Reasonin pois listalta, mutta levy kasvoi seuraavana vuonna erittäin rakkaaksi. Nyt en tee samaa virhettä, tämä on maailman paras melodinen punk-yhtye. Piste.

Hyviä rieskoja putosi tänä vuonna todella paljon ja koskaan aiemmin ei listan tekeminen ole ollut näin vaikeata. Pidemmän maininnan saivat ne, joilla on ollut itselleni jokin syvempi vaikutus vuoden mittaan. Muista loppumetreille kisassa mukana olleista on syytä mainita vanhaan liittoon palannut SEPULTURA, Suomen toiseksi paras bändi GHOST BRIGADE, pitkän tauon jälkeen levyttänyt WASTED, mustan erämaan lipunkantaja SÓLSTAFIR, melodiavelhot INSOMNIUM, wanha kunnon MEGADETH ja heitetään nyt raskaamman annin ulkopuolelta vielä indie-nousukas FRENCH FILMSIN hyväntuulinen debyyttialbumi.

 

MAPE OLLILA:

 

ICED EARTH: "Dystopia"
Dystopia on sataprosenttista metallista voimaa. Nappiin menneen laulajavalinnan myötä yksi metallin parhaista palasi valtaistuimelleen ja kenkii perseitä ehdottomasti kovemmin kuin koskaan aikaisemmin urallaan. Laita kiekko lautaselle ja moshaa mukana aluksi vaikka Dystopia, V, Dark City ja Tragedy and Triumph etkä enää tiedä onko tiistai vai torstai, on vain pakko päästä lyömään jotain päreiksi.

 

ROYAL HUNT: "Show Me How To Live"
En uskaltanut edes unelmoida, että yksi kaikkien aikojen suosikkilaulajistani palaisi "kotiin". Kun universumin paras hardrockyhtye Royal Hunt ilmoitti musiikillisten lamavuosiensa jälkeen vieläpä tekevänsä DC Cooperin kanssa uuden levyn, oli selvää että vuoden kärkiviisikosta jäämiseen yhtyeen pitäisi epäonnistua pahasti. Levyn ensikuuntelu meni suupielien pakkoliikkeitä ja ilopissarakkoa kontrolloidessa ja sitä seuraavilla kuunteluilla levy vain parani. Kyllä, albumi on ihan sitä yhtä ja samaa kuin Royal Hunt 15 oli vuotta sittenkin, mutta miksipä se haittaisi, kun se 15 vuotta sitten tehty Royal Hunt on jotakuinkin parasta mitä kukaan on koskaan tehnyt.

 

BATTLE BEAST: "Steel"
Sanokoon kekkoslasiset taiderock-nörttit mitä Bar Loosen ohut kalja heidän suuhunsa tuo, mutta seuraava kansainvälinen suomalaismenestyjä on Battle Beast. Huonoa biisiä yhtyeeltä ei ole vielä kuultu. Vaikka helsinkiläisen perusheavyryhmän paketissa ei ole mitään muuta uutta kuin persoonallinen laulaja, hommasta haisee sellainen nälkä ja näyttämisen meininki, että sen sivuuttamiseksi täytyy olla kuuro, sokea tai Rumban toimittaja.

 

FOR THE IMPERIUM: "For The Imperium"
Kun yleisesti jo puhutaan, että uudemmista suomalaisista metalliyhtyeistä ei ole samalla tavalla maailmalle vietäviksi kuin Bodomeista, Nightwisheistä ja Stratoista sun muista HIMeistä ja Amorphiksista, on mahtavaa päästä listaamaan vuoden 2011 parhaimmistoon kerrassaan kaksi kotimaista yhtyettä. Suomalaisyhtyeet ovat breikanneet maailmalla jo lähes kaikessa kikkeliheavystä karkeimpaan äärimetallin, mutta metallin uudempien muotojen edustaja meiltä on maailman turuilta vielä puuttunut. For The Imperium on paitsi lajissaan paras Suomessa koskaan (ja nakattu mahtavalla nimellä), myös valmiiksi kansainvälistä kärkitasoa. Saapa nähdä minne saakka vastikään julkistettu Lifeforce Recordsin Euroopan-diili Helsingin hullut vie.

 

TRIVIUM: "In Waves"
Floridalaisyhtye on ollut modernin metallin yhtyeiden kärkikaartissa jo kauan, mutta vasta nyt sen biiseissä on päästy siinä määrin ylimääräisistä koukeroista eroon, että levyistä tulee niin yhteneväisiä ja virtaviivaisia, että niillä pääsee meikäläisen vuoden parhaiden kiekkojen listalle. Levyarvostelussa In Wavesille antamani arvosana ei olliut vuoden korkein, mutta vuoden lopputilinpäätöstä tehdessäni huomaan, että pirun paljon plattaa on vain tullut kuunneltua. Se ratkaisi valinnan Triviumin eduksi, muuten listalla olisi ollut kolmaskin kotimainen.

...ja lisänumero:

 

CYNIC: "Carbon-Based Anatomy" EP
Minä se en sitten ilmeisesti pääse Cynicistä eroon näissä vuoden parhaiden listauksissa. Death metal jää floridalaisten musiikissa yhä enemmän sivuosiin ja jazz/proge-rock valtaa alati enemmän tonttia, mutta tällä kertaa listalle oikeuttaa vuoden antoisin mentaalimatka ihmiskunnan aamunkoitoista avaruuden äärettömyyksiin. Se alkaisi olla korkea aika joko Cynicin tehdä täyspitkä albumi tai Ollilan tarkistaa lääkityksensä.

 

Niukin naukin listan ulkopuolelle jäivät iloisesti yllättänyt oululainen STARGAZERY, aina varma suorittaja AMORPHIS, dramaattisen tapahtumakäänteen läpikäynyt DREAM THEATER, Suomen seksikeisarit RECKLESS LOVE, vuoden paras rockooppera EPYSODE ja liian kuuntelun vuoksi listan ulkopuolelle kulahtanut ruotsalainen diskometalli-ihme AMARANTHE. Raskaan musiikin ulkopuolelta suurimman vaikutuksen teki ADELE, jonka ääni on niin käsittämättömän upea, että kuuntelisin likan soundia ihokarvoitus tanassa vaikka sillä laulettaisiin ruotsalaista juhannushumppaa.

 

ESKO JUHOLA:

 

ROYAL HUNT: "Show Me How To Live"
Kun bändin rakastetuin laulaja palaa yhtyeeseen lähes viidentoista vuoden tauon jälkeen, herää kysymys, onko mikään entisellään? Royal Huntin tapauksessa lähes kaikki on entisellään ja jopa paremmin. Show Me How to Live oli omalla listallani odotettu levy, joka lopulta ylitti kaikki odotukset ja kiilasi tämän vuoden parhaimmaksi levyksi. DC Cooperin ja Royal Huntin liitto solmittiin jo taivaassa, eikä vuosikymmenenkään ero saanut kipinää sammumaan.

 

VON HERTZEN BROTHERS: "Stars Aligned"
VHB on mahdollisesti tämän hetken merkittävin suomalainen rock-yhtye. Yhtyeen 70-lukulainen soundi ja armoton työ oikeiden sovitusratkaisujen löytämiseksi tuotti hienon Love Remains the Same -levyn jälkeen vielä paremman levyn. Stars Aligned on sävellyksellisesti sekä tuotannollisesti yhtyeen paras levytys, joka ennen Royal Huntia piti ykköspaikkaa kirahvin kaulan mitalla muihin yrittäjiin. Kappaleista ainoastaan Repeat Mode ei ole suostunut avautumaan. Livenä yhtye on ilmiömäinen.

 

ARCH/MATHEOS: "Sympathetic Resonance"
Fates Warningin ex-laulaja John Arch on yksi kaikkien aikojen kovimpia heavy-vokalisteja, joka ei ole liiemmin julkaisurintamalla kiirettä pitänyt. Sympathetic Resonance on omaperäisen vokalistin ensimmäinen täyspitkä tuotos sitten vuoden 1986 Awaken the Guardianin. Siinä missä Fates Warnigin kaksi viimeisintä tuotosta sisälsivät paljon konesoundeja, ei tällä levyllä kuulla niitä juuri ollenkaan. Levy edustaa progressiivisen metallin kärkeä, eikä kenenkään tätä tyylilajia diggaavan olisi syytä missata tätä. Ainoa kompastuskivi on John Archin ääni, jota joko rakastaa tai sitten vihaa. Minä päädyn kerta toisensa jälkeen ensin mainittuun.

 

3: "The Ghost You Gave to Me"
3 saa varmaan lopun ikäänsä kuulla (tyhmästä) nimivalinnastaan, mutta siitä huolimatta kyseessä on omaperäinen ja tavattoman hieno yhtye. The Ghost You Gave to Me on hieman epätasainen, mutta sen tähtihetket ovatkin sitten lähes pakkokuunneltavaa tavaraa. Vaikka yhtye on aikaisemmilla levyillään kokeillut monenlaisia tyylejä ja niiden sekoituksia, on The Ghost You Gave to Me tyylillisesti hyvinkin yhtenäinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen levytys. Siitä huolimatta yritys lokeroida yhtye jonkun tietyn genren alle on aina eräänlainen oikeusmurha.

 

ARENA: "The Seventh Degree of Separation"
Julistin Arenan tuoreimman levytyksen arvostelussa pettymykseksi, mikä se ehkä edelleenkin on. Siitä huolimatta se pystyy yksittäisillä paloilla nousemaan harmaasta massata ja kaappaamaan tänä vuonna kunnioitettavan pistesijan. Se ei ehkä ole yhtyeen parhaiden levyjen joukossa, mutta ei myöskään huonoin. Valinnassa on ehkä hieman fanilisää, mutta ei näitä valintoja minkään demokratian hengessä tänä(kään) vuonna tehty.

 

NIKO KAARTINEN:

 

MASTODON: "The Hunter"
Yhdysvaltalainen Mastodon oli kovan paikan edessä tehdessään seuraajaa bändin ns. seuraavalle askelmalle nostattaneelle Crack The Skye -albumille, joka teki kunnianpalautuksen progressiivisille teemalevyille. The Hunterilla Mastodon meni sopivasti toiseen suuntaan, ja teki leppoisamman, mutta edelleen koukuttavan levyn. The Hunter on entistä groovaavampaa, mutta edelleen progressiivista Mastodonia, josta yhtyeen kimurantimmankin ilmaisun ystävät löytävät paljon. 

 

DEVIN TOWNSEND PROJECT: "Deconstruction"
Devin Townsendin neljän levyn mittaisen projektin kuningaspultti on epäilemättä monisyinen Deconstruction, jolla kandalaismuusikko tekee tilit selväksi itsensä ja raskaan musiikin välillä. Lopputulos on hankala kiekko, joka heittää satunnaiskuulijan pois kyydistään heti ensipyöräytyksellä, mutta tiukemmin satulassa pysyvät levy palkitsee useammalla kierroksella ollessaan monikerroksinen, raju ja välillä myös lapsellinen matka Townsendin mieleen. Yllättäen levyn pisimmät ja kaoottisimmat biisit ovat lopulta ne koukuttavimmat. 

 

MOONSORROW: "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa"
Niinsanottu pakanametalli ei ole koskaan kuulunut omaan vahvuusalueeseen, mutta jo pitkään hyvää työtä tehnyt Moonsorrow teki sellaisen kunnarin VKKM-levyllä, että se on pakko nostaa yhdeksi kuluneen vuoden valopilkuista. Moonsorrow tarjoilee eeppisen ja uskottavan matkan halki ihmisten hylkäämien maisemien kylmän purressa luihin asti ja susien hiipiessä kuulijan kintereillä. Tämä levy, jos mikä, on matka.

 

OMNIUM GATHERUM: "New World Shadows"
Kotkan Ompparipoppoo on rämpinyt jo pitkään levybisneksen altavastaajana. Onneksi laatu ei ole kärsinyt vaihtuvista levy-yhtiöistä huolimatta, sillä New World Shadows on ehkäpä OG:n entuudestaan mehukkaan diskografian sävykkäin tuotos. Vitsinä heitetty yhdistelmä adult oriented rockista death metallista kuulostaa kombona varsin omalaatuiselta, mutta lopputulos on melodista ja toimivaa metallia, josta riittää ammennettavaa useisiin kuunteluihin. 

 

DREAM THEATER: "A Dramatic Turn Of Events"
On se vaan pakko tunnustaa. Dream Theater ilman Portnoyta on parempi kuin Karvinen ilman Karvista. Nuoruuden suosikkibändi viime vuosien studiolevyt ovat periaatteessa olleet hyviä, mutta eivät ikimuistoisia. A Dramatic Turn of Events olisi voinut olla myös kammottava pannukakku, mutta yhtye alkoikin hengittämään vapaammin rumpalivaihdoksen myötä. Tuloksena yhtyeen paras levy pitkään, pitkään aikaan. Lisäksi uuden rumpalin, Mike Manginin persoonasta ei voi olla pitämättä.

 

KALEVI HEINO:

 

RIVERSIDE: "Memories In My Head"
Miten hieman yli puolituntinen ep voidaan edes mainita vuoden 2011 parhaimpien levyjen joukossa? Helposti! Eipä se Rainbow´n Rising juuri tämän pidempi levy ollut. Memories In My Headilla Riverside kuulostaa tavallista pehmeämmältä. Nyt kun metallielementit on sysätty taaemmalle, on etnisemmät vaikutteet ja eeppiset maisemakuvat päästetty valloilleen.

 

FOR ALL WE KNOW: "For All We Know"
Vääntö Within Temptationin The Unforgivenin ja yhtyeen kitaristin sivuprojektin välillä vuoden parhaimpien levyjen listalle pääsemisestä oli kova. Within Temptationin uusin levy edustaa vuoden siisteintä koko perheen heviä, kun taas For All We Know seikkaillee modernin progen parissa. Minähän olen tunnetusti se Imperiumin progemies, joten arpaonni suosi jälkimmäistä.

 

JOHN WETTON: "Raised In Captivity"
Frontiers julkaisi tänä vuonna joukon ansiokkaita levyjä, joukossaan mm. Yesin ja Journeyn uusimmat kiekot. Pisimmän korren Frontiersin julkaisuista veti John Wettonin Raised In Captivity. Hämmentävintä levyssä on, että se kuulostaa World Trade-kiekolta, jonka solistina onkin Billy Sherwoodin sijaan John Wetton. Entisen World Trade/Yes-muusikon ja Wettonin muodostama yhteistyö kuitenkin toimii mainiosti. Kappaleet ovat tavanomaista kitaravoittoisempia, mutta Wettonille ominaisesta melodiarikkaudesta ei ole tingitty. On kuitenkin ilahduttavaa kuulla Wettonia pitkästä aikaa näin amerikkalaishenkisissä tunnelmissa, sillä tyyli sopii miehelle. Levyllä Wettonia ja Sherwoodia avustaa nimekäs joukko, joka värittää kokonaisuutta tunnistettavilla vierailusuorituksillaan. Erityisesti Wettonin ja Anneke van Giersbergenin duetoima päätöskappale nostattaa ihon kananlihalle!

 

JAKSZYK, FRIPP AND COLLINS WITH LEVIN AND HARRISON: "A King Crimson ProjeKct: A Scarcity of Miracles"
Pitkästä tekijänimestään huolimatta levy on silkkaa King Crimsonia. Ovet Jakko M. Jakszykin ja Robert Frippin väliselle yhteistyölle avattiin jo The Bruised Romantic Glee Clubilla, mutta tällä kertaa lähtökohdat ovat tasaveroisemmat. Näin harkittua ja kaunista musiikkia kuunnellessa ei voisi uskoa, että suurin osa kappaleista perustuu kitaristien yhteisimprovisointeihin, joiden pohjalta Jakszyk ryhtyi rakentamaan oikeita kappaleita. A Scarcity of Miracles kokoaa yhteen joukon King Crimsonissa soittaneita muusikoita ja musiikillisesti se onnistuu samanaikaisesti palaamaan vuonna 1972 ohitettuun tienhaaraan kuin suunnistamaan kohti tulevaisuutta. Kaunista!

 

NIGHTWISH: "Imaginaerum"
Jos yhtyeen edellisen kiekon yleisilme oli raskas ja huomio musiikillisista ansioista meni uuden solistin ääneen totuttelussa, onnistuu Nightwish Imaginaerumilla paljon loisteliaammin. Kuten moni muukin säveltäjä, myös Tuomas Holopainen on alitajuisesti ajatellut kappaleita tehdessään myös laulujensa tulkitsijaa ja tämän äänikapasiteettia. Se myös kuuluu lopputuloksesta positiivisella tavalla. Tuloksena on syntynyt ensiluokkaisia kappaleita, jotka iskeytyvät tajuntaan ja onnistuvat pukemaan säveliksi mielikuvitusrikkaan vuoristorata-ajelun tunnelman. Tällä kiekolla Anette ja Marco ovat myös löytäneet ääntensä välille sopusointuisen harmonian. Jos tästä levystä pitää käyttää yhtä sanaa, se on tämä: Maagista!

 

MARKO SAARINEN:

 

VEKTOR: "Outer Isolation"
Niin paljon kuin Vektoria hehkutetaankin nykythrashin pelastajana ja luovana tiennäyttäjänä, ei sanoissa oikeastaan hirveästi liioittelua ole. Bändi toki antaa vaikutteidensa kuulua, mutta tekee sen hyvällä tyylitajulla, ja lopputulos on aidosti omaperäistä, mieleenjäävää ja mielikuvituksekasta thrash metalia, joka myös musiikillisesti tukee futuristisissa scifi-sfääreissä liikkuvaa sanoitusmaailmaa. Vuoden levyksi en ehkä vielä uskaltaisi nostaa, mutta lähellä ollaan. Jos nyt jostain syystä olet vielä jättänyt tähän nelikkoon tutustumatta, paikkaa virheesi mahdollisimman pian.

 

VADER: "Welcome to the Morbid Reich"
Jos on Vektor hyvä esimerkki uusista ja raikkaista lahjakkuuksista, on puolestaan Puolan helmi Vader oiva näyte vanhojen partojen - tai no, Peter Wiwczarekhan se kai varsinaisesti ainoa vanhus joukossa on, mutta kun mies on koko bändin sydän - osaamisesta. Vuosien varrella yhtyeeltä on totuttu saamaan melko tasaisesti rahalle laadukasta vastinetta, vaikka kaavaksi tuntuukin muotoutuneen, että joka toinen levy on timanttia ja joka toinen sitten vain erittäin hyvä. Welcome to the Morbid Reich kuuluu ilman muuta niihin ensinmainittuihin. Eipä soita läheskään joka bändi muuten näin samperin timmisti, ja kun sama tiukkuus ilmenee vielä aina lavallakin, huhheijaa...

 

TYRANEX: "Extermination Has Begun"
Uusista kovista nimistä Vektor oli ehtinyt aiemmin näyttää osaamisensa debyyttilevyllään, joten heidän kakkoslevyn onnistumisensa ei tullut niin suurena yllätyksenä, mutta ruotsalainen tehotrio Tyranex nosti itsensä omalla ensitäyspitkällään kertaheitolla uudemman thrashin eturiviin. Soitto ja itse biisit ovat miellyttävän kireäotteistä pieksentää, mutta on siellä juuri sopiva rippunen tarttuvuuttakin mukana - sellaiseen vanhan koulukunnan speed tai heavy metalin malliin kuten vaikkapa kappale Tormentor osoittaa. Ja vaikkei nyt sukupuolella sinänsä ole näissäkään hommissa mielestäni merkitystä, onhan se nyt saatanan räleätä, että koko trioa keulittaa nuori spandexhousuinen mimmi kitaran ja mikin varressa, ja hyvin keulittaakin, kun asennekin on kohdillaan!

 

FLOTSAM AND JETSAM: "The Cold"
Tämä vanhojen arizonalaispartojen kiekko voidaan lukea huoletta lukea vuoden 2011 levyjen joukkoon, koska ilmestyi Euroopan puolella vasta alkuvuodesta vaikka jenkeissä se oli ollut liikenteessä jo 2010 syksyllä. Levy on joka tapauksessa paitsi erinomainen suoritus kaikin puolin, myös siitä erikoinen, että tältä yhtyeeltä ei todellakaan voinut tällaista nappisuoritusta odottaa. Useat aiemmat tekeleet olivat olleet lähes poikkeuksetta inspiroitumattomia, köyhiä tekeleitä, jotka oli usein paskottu myös umpisurkealla tuotannolla. The Coldin kohdalla kuitenkin on kaikki palikat kohdillaan, ja vaikka levy ei välttämättä kaikkia kahden ensilevyn hienoihin thrash-klassikoihin fiksoituneita jääriä miellytäkään, voi moiset väsyneet liivipapat jättää vetistelemään tuoppeihinsa Hammerheadin tahtiin ja pistää tästä itselleen uuden laatuteoksen pyörimään!

 

MACHINE HEAD: "Unto The Locust"
Mietin pitkään, onko Machine Head se viides vuoden parhaista levyistä vai sittenkin aivan toisen tyylilajin 40 Watt Sun, mutta jostain syystä päädyin kuitenkin Robb Flynnin joukkojen teokseen. Nelikko ehti välillä urallaan sukeltaa melkoisiin syövereihiin The Burning Redin ja Superchargerin aikoihin, mutta vain noustakseen kuin Feeniks-lintu tuhkista osuvasti nimetyllä Through the Ashes of the Empiresilla. Sen jälkeen plakkariin on kertynyt takuuvarmaa tavaraa, vaikka The Blackeningilla otettiinkin mukaan melko kunnianhimoisia kuvioita. Unto the Locustilla nuo kuviot kuitenkin on saatu lopullisesti hiottua varsinaisen täsmäaseen muotoon. Alkuun levy saattaa tuntua haja-ammunnalta monipuolisen tarjontansa ja epäsovinnaisten kappalerakenteiden vuoksi, mutta kuuntelujen myötä huomaa jokaisen ammuksen osuneen täsmälleen maaliinsa. Kiekko vain on niin taitavasti loppuun asti harkittu yhdistelmä mätkintää, herkistelyä ja progeilua, että pakkohan sille on hattua nostaa.

 

ANTTI KLEMI:

Vuonna 2011 moni tuttu yhtye piti hyvin tasonsa. Vanhat suosikit kuten ULVER (Wars of the Roses), PRIMORDIAL (Redemption at the Puritan’s Hand), TENHI (Saivo) ja AUTOPSY (Macabre Eternal) näyttivät pystyvänsä kehittymään mutta säilyttämään samalla ominaisen liekkinsä, kun taas enemmän tai vähemmän tuoreemmat tulijat terävöittivät visiotaan yhä kirkkaampaan suuntaan (THE DEVIL’S BLOOD: The Thousandfold Epicentre, NECROS CHRISTOS: Doom of the Occult, VIRUS: The Agent that Shapes the Desert, CHARNEL WINDS: Der Teufelsbund, PESTE NOIRE: L’Ordure á L’état Pur). Pyhitän tämän huippuviitosen kuitenkin uusille tuttavuuksille ja yhtyeille, jotka muuten jäisivät hämärän peittoon.

 

SINK: "The Holy Testament I"
Sinkin epämusiikki ei ole ensikuulemalta ja tuskinpa heti senkään jälkeen vetoavaa, mutta jokin tämän suomalaiskollektiivin kakofonisesti humisevassa äänimaailmassa saa siirtämään tajuntaa uudestaan ja uudestaan Sink-taajuuksille. Vakuuttavan The Processin (2008) jälkeen The Holy Testament velloo enemmän orgaanisissa ja black metal -lähtöisissä tunnelmissa, mutta vieläkin kuulija löytää itsensä selkeän musiikkistruktuurin sijaan hämmentävästä sointu- ja särökuohunnasta – mikä on hyvä asia.

 

40 WATT SUN: "The Inside Room"
40 Wattin eräänlainen kantaisä eli Warning keräsi doom-piireissä varsin kovan suosion, mutta uskonpa, että jokainen Warning-fani ei ole tuskin hankkinut The Inside Roomia. Syytä olisi: jos pahin doom-ryöpytys onkin vaihtunut keveämpään ja kuulaampaan ulosantiin, ovat melankolian syvyydet ja Patrick Walkerin syvälle sydämeen sattuva laulu ennallaan. The Inside Room on täynnä eteerisyyttä, herkkyyttä, vahvaa paatosta ja tiettyä alternative-henkeä; levy, joka saa pysähtymään.

 

HEXVESSEL: "Dawnbearer"
Ex-Dodheimsgard-laulaja Mat ’Kvohst’ McNerneyn Hexvessel vaikutti kaltaiseni epäilevän tuomaan vinkkelistä aluksi aplodeja kalastelevalta trendikeikarilta, mutta onneksi olin väärässä. Näinä päivinä, kun rokki on retroa ja meininki maagista, on hienoa saada levy, joka paneutuu sähkökitaroiden sijaan okkultisen folkin synnyinsijoille ja keinuttelee kuulijan kuin ohimennen vasemman käden polulle. Täyteläisen pehmeä äänimaailma, nokkelat nyanssit ja päällimmäisenä McNerneyn kuulas ääni tekevät Dawnbearerista vuoden parhaan debyytin.

 

HATEFUL ABANDON: "Move"
Brittibändit näyttävät jyräävän listallani. Black metal -bändin muuntautuminen post-punk-henkiseksi kokoonpanoksi näyttää paperilla näinä päivinä teennäiseltä tarinalta, mutta Hateful Abandonissa on paljon korulauseiden takana. BM-ajoista on jäljellä enää vain erinäiset kitarasurinat ja kolkko tunnelma, sillä muut ainekset revitään Killing Joken ja kumppaneiden tylystä ja positiivisella tavalla ontosta jumituksesta. Hypnoottisten mutta säväyttävien rumpujen, bassokuvioiden ja syntikka-aaltoilujen kanssa Move muovautuu omaperäiseksi tuotokseksi, jolta käy niin yhteiskuntakriittinen murahtelu kuin päätösraita The Lostin pop-henkisyys.

 

ACHERONTAS: "Vamachara"
Ja lopuksi se puhdas black metal. 15 vuotta tietään kulkenut kreikkalaisyhtye Acherontas katkaisee hiljaiselonsa Vamacharalla ja hiljentää samalla koko yleisön. Levy on mielenkiintoisella tavalla perinteinen: sen okkultismia, julistavuutta ja De Mysteriis Dom Sathanasia huokuvaa sisältöä on helppo ennakoida, mutta samalla musiikin rikas virta on niin luonnollinen ja aito, että levyn ottaa helposti omakseen. Acherontas on vähän kuin Watain, mutta todellisempi.

 

ISMO KARO:

 

ROB MORATTI: "Victory"
Rob Moratti joutui väistymään Sagan solistin tehtävistä Michael Sadlerin mielittyä takaisin ruotuun. Victory saa asian aiheuttaman mielipahan unohtumaan, sillä kyseessä on erittäin vahva näyttö Morattin osaamisesta. Vahva tulkinta ja hienot biisit muuttavat senkin seikan, että Journeyn jalanjäljillä tässä astellaan, mitättömäksi. Levy on tyylipuhdasta 80-luvun AOR:rää josta ei valittamista löydy. 25 vuotta sitten tämä olisi myynyt Jenkeissä kymmenen miljoonaa.

 

TOBY HITCHCOCK: "Mercury’s Down"
Frontiers -pomo Serafino Peruginonlta oli todellinen neronleimaus laittaa Toby Hitchcock soolouralle ja varsinkin teettää Mercury’s downin biisit ja tuotanto Eclipsen Erik Mårtensonilla. Lopputulos on eittämättä melodisen rockin klassikko. Varsinkin kiihko Hitchockin laulussa on jotain, jota ei tänä päivänä juuri kuule. Nappisuoritus myös muilta osin, vaikka kapellimestari itse soittaa valtaosa instrumenteista, lopputuloksen perusteella asialla luulisi olleen vuosikausia treenanneen bändin.

 

RIOT: "Immortal Soul"
Riot teki sen taas! Nimittäin yhden vuoden parhaista levyistä. Melodisen metallin ikämiessarja ei ole pelkästään jäähdyttelijöitä varten, vaan Mark Realen iskuryhmä pieksee Immortal soulilla fiiliksessä, tyylitajussa ja biisien laadussa suurimman osan nuoremmista kollegoistaan. Vaikka levy ei kuulu bändin parhaimmistoon, saa siitä varmasti runsaasti iloa vielä tulevaisuudessakin.

 

MR. BIG: "What If..."
Mr. Big ei tehnyt paluuta rahastus- tai jäähdyttelymielessä. Vuoden alkumetreillä ilmestynyt pitkäsoitto sisältää satsin riemukkaita kappaleita yhtyeen ensilevyn tyyliin. Soittajat toimittavat asiansa vapautuneesti, mutta ilman että hommassa olisi rahtuakaan löysää. Hyviä biisejä on vähintäänkin tarpeellinen määrä ja mikä parasta, laulaja Eric Martin on menettänyt äänestään hyvin vähän iän karttuessa. Jos Van Halen ikinä tekee paluun levytysrintamalle, saa se tehdä kaikkensa yltääkseen edes lähelle tätä levyä. Mr. Big lyönee legendan sen omilla aseilla.

 

THE BLANKO: "Flying Colours"
Vuoden kotimainen levy pärjäsi mainiosti myös globaalissa kilpailusarjassa. The Blankon debyytti yhdistää onnistuneesti vanhanaikaisen hardrockin ja progen, marinoi niitä omilla mausteillaan ja näin saadaan perinteisen oloista musiikkia, joka kuitenkin kuulostaa tiukasti nykyaikaiselta. Vaikeamman kautta tyylikkäästi kulkevat sävelkulut ennustavat pitkäaikaista kulutusta kestävää levyä ja svengaava rytmiryhmä ei ainakaan estä Flying coloursin bilekäyttöä. Monipuolinen paketti.

 

NIKO MÄÄTTÄ:

 

ZOMBI: "Escape Velocity"
Poikkeuksellisesti vuotta 2011 hallitsivat instrumentaalilevyt. Ensimmäinen valinnoistani on Escape Velocity, jonka myötä yhdysvaltalainen Zombi uudistui esimerkillisen onnistuneesti siirtymällä progressiivisemmasta ilmaisusta Blade Runner -henkiseen syntikkamaailmaan. Omassa luokassaan kiitettävä levy, jonka viidestä täyteläisen elegantista kappaleesta yksikään ei ole huti. Tähän on hyvä uppoutua. 

 

MOGWAI: "Hardcore Will Never Die, But You Will"
Post-rockin kuninkaiden kuningassuoritus! Skotit kirkastivat ilmaisuaan monella akselilla tehden entistä pirteämmin ja vapautuneemmin soivan levyn. Mahtava saavutus, sillä ei Mogwain taso ole edellisinä vuosinakaan pahemmin notkahdellut. Mexican Grand Prixin ja George Square Thatcher Death Partyn kylmän mekaaninen laulu rikastuttaa rikasta sointia entisestään. Vuoden instrumentaalilevy vai vuoden fiilistelylevy? Sanoisin kumpaakin. 

 

MONKEY3: "Beyond The Black Sky"
Pitkästä aikaa instrumentaalimusiikkisektorilta jokin uusi tuttavuus, josta innostuin täysillä. Jännitteiden luomisessa, universaalissa tunnelmassaan, maalauksellisuudessa ja ihokarvat pystyyn nostattavissa nostatuksissa sveitsiläiskopla on yliluonnollisen taidokas. Unohtaa ei pidä myöskään, että levy sisältää kenties vuosikymmenen henkeäsalpaavimman instrumentaalikappaleen, Motorcycle Broerin. 

 

THE DEVIL'S BLOOD: "The Thousandfold Epicentre"
The Thousandfold Epicentre teki sen mihin The Time Of No Time Evermore ei ihan pystynyt – nosti The Devil's Bloodin yhdeksi suosikkiyhtyeekseni. Vaikka okkultistirokkareiden tuoreinta mestariluomusta on useammalta taholta luonnehdittu hitaasti avautuvaksi, minut se huumasi ensikuuntelulla. Lähes täydellisen kokonaisuuden ansiosta ensihuuma ei ole kaikonnut vieläkään ja levy on soinut soittimessani ilmestymisensä jälkeen viikoittain. Vaikka koen yleensä laukkakompin kulunutta kuluneemmaksi, Cruel Loverin yhteydessä sekin toimii tenhoavasti. 

 

AMEBIX: "Sonic Mass"
Yli 20 vuoden sävellystauon jälkeen crust punkin esi-isä palaa voimallisena takaisin. Sonic Mass on sekä musertavan massiivinen että tunnelmassaan rähjäisen kaunis. Suurta plussaa myös sulavasta Killing Joken maaperällä liikkumisesta. Viimeistään nyt Amebixin voi toivottaa hyvillä mielin tervetulleeksi takaisin.

 

JUSSI KALLINEN:

 

DREAMTALE: "Epsilon"
Millainen paluu vuosien eriasteisten hankaluuksien kruunuksi! Vuoden eniten kuuntelemani levy on tässä, ja eiköhän se samalla tarkoita että paras myös. Huippusuorittamista jokaisella osa-alueella, eikä vähiten heavymetalleista vaativimmalle, powermetallille kriittisessä biisinkirjoituksessa.

 

HELL: "Human Remains"
Vuoden yllättäjä? Kulttipimentoon jääneiden veteraanien ansaittu debyyttilevy sisältää sopivasti saatanaa, tunnelmallista teatraalisuutta parhaaseen King Diamond -tyyliin ja brittiläiselle perinneheville elintärkeitä, mieleenpainuvia melodioita.

 

ICED EARTH: "Dystopia"
Yksi kaikkien aikojen onnistuneimmista seuraajavalinnoista? Jon Schafferin taajaan käytössä olleeseen rekrytointikykyyn oli kyllä luottoa, mutten silti odottanut tällaista edeltäjiensä Ripper Owensin ja Matt Barlowin amalgaamia, mitä Stu Blockilla on esittää. Kun edellislevyllä notkahtanut sävellysten laatukin on tutulla IE-tasolla, niin eipä valittamisen varaa juuri jää.

 

MERGING FLARE: "Reverence"
Pitkään itseään odottanut esikoistäyspitkä oli juuri niin hyvä kuin tilattiinkin. Enemmistö kappaleista oli lukuisilta demoilta jo entuudestaan tuttuja, mutta niistä tarjoiltiin nyt järjestään parempia versioita, täysin uusienkin täystyrmäysten - kuten esimerkiksi At Daggers Drawn - kera. Tinkimätöntä laatua, etten sanoisi.

 

THEOCRACY: "As The World Bleeds"
USA:n melometallituotanto on nostanut talouden taantumassa melkoisesti tasoaan. Matt Smithin sooloprojektinsa ympärille kasaama porukka tiluttaa ja tulittaa todellista powerin riemujuhlaa tunnin ajan sellaisella fiiliksellä että arveluttava aihepiirikin unohtuu vilauksessa; kiitos Jeesus!

 

OSSI JÄÄSKELÄINEN:

 

AMARANTHE: "Amaranthe"
Ruotsalaisten debyytti iski puun takaa. Etenkin, kun Imperiumin levyarviossa mainittiin ABBAt ja Roxettet - vieläpä siinä metalcoren ohella. Ei tullut mieleenkään, että näistä eväistä syntyisi mitään muuta kuin säälittävää, levy-yhtiön markkinointiosastosta lähtöisin olevaa muovista radiorock-nykyheviä. Amaranthe saattaa kuulostaa ainakin ideatasolla jopa parodialta itsestään tai ainakin raskaamman musiikin nykysuuntauksesta, etenkin Call Out My Namen kohdalla, mutta diskotamppausjytähän toimii lopulta lähes yhdellätoista. Täydellistä lenkkeilymusiikkia, joka saa askelen tihenemään! (Tai siis saisi, jos lenkkeilyä harrastaisin...) Onneksi tämä helmi ei mennyt ohi, vaan kuuntelin levyn eräänä aamuna Spotifyssä "yleissivistyksen vuoksi" - ja lounastauolla olinkin jo levykaupassa mukanani hopeakiekko, josta tuli sittemmin koko vuoden soitetuin omalla kohdallani.

 

BATTLE BEAST: "Steel"
Samalla levykauppareissulla mukaan tarttui taistelupetoin debyytti. Yhtyeen kova livekunto oli jo tiedossa, samoin demorallien kova taso, eikä Steel pettänytkään ennakko-odotuksia, mutta samalla se ei päässyt Amaranthen tavoin yllättämään. Steel on silti Amaranthen jälkeen toiseksi useimmin levylautasellani pyörinyt tämänvuotisen kiekkosadon helmi. Rehellinen heavy metal -levy nuorelta bändiltä, jonka laulajalla Nitellä on munaa voimakkaissa ja tunteikkaissa tulkinnoissaan. Genrensä kovin julkaisu moneen vuoteen, muuten!

 

ROYAL HUNT: "Show Me How to Live"
Royal Hunt on aina ollut itselleni sävellystensä osalta hieman b-luokan yhtye, mahtavaa Paradoxia lukuun ottamatta. Kun kuulin Paradoxilla laulaneen legendaarisen DC Cooperin palanneen Royal Huntiin, pieni toivonkipinä heräsi: josko nyt Royal Hunt palaisi tähtivuosiensa loistoon? No, palasihan se! Pömöpöösit, pinnalla tunnelmaa luovat koskettimet terästävät Show Me How to Liven hyväntuulisen, iskevän, ison ja ilmavan sekä erittäin melodisen hard rockin vuoden kärkikastiin.

 

VON HERTZEN BROTHERS: "Stars Aligned"
Arvon Hertzen-veljesten neloslevy jatkaa aiempien levyjen - no, kahden edellisen - linjalla, mutta siinä missä aiemmin tarjolla oli hyväntuulista kesäistä hippeilyä ja isoja stemmoja iskevän mutta silti progressiivisen rockin kuorrutteena, nyt tarjolla on lisäksi erittäin vahva albumikokonaisuus, kuin suoraan 70-luvun hämäristä. Progeilu on hieman suoraviivaistunut, mutta musiikki ei silti ole taantunut tylsäksi mainstream-stadionrockiksi, vaan siitä löytyy kerroksia iskevyydestä huolimatta, tai oikeammin sen lisäksi.

 

STEVEN WILSON: "Grace For Drowning"
Myös Porcupine Treen nokkamiehen Steven Wilsonin Grace For Drowning edustaa vahvasti albumivetoista suuntausta, edellisen tavoin 70-luvun tuulista muistuttaen. Yksittäisten radiohittien sijaan kyseessä on yli 80-minuuttinen trippi, jossa maalaillaan tunnelmia jos toisenlaisiakin, pääosin progressiivisesti ja pehmeästi. Nyt kun Porcupine Tree on männävuosina siirtynyt raskaampaan suuntaan, Wilson jatkaa soololevyllään kymmenen vuoden takaisen Porcupine Treen kevyempää perintöä.

 

SAMI KONTIO:

 

AMARANTHE: "Amaranthe"
Tänä vuonna on ilmestynyt kolme albumia, jotka ovat osuneet täysillä syvimpään sydämeeni. Ensimmäinen niistä on Amaranthen debyytti, jolla kuullaan harvinaislaatuisen taidokasta kolmen vokalistin yhteispeliä. Tämän lisäksi kun sävellykset vielä ovat enimmäkseen erinomaisia ja huonoimmillaankin hyviä, Amaranthe pokkaa vähän päivän fiiliksistä riippuen pronssisen, hopeisen tai jopa kultaisen pokaalin vuoden 2011 julkaisuja järjestykseen asettaessani.

 

DEAD BY APRIL: "Incomparable"
Äärimmäisellä tarttuvuudella ja imelyydellä pärjää näköjään kirjoissani aika pitkälle, kun täytyy jälleen Dead By Aprilia listapaikalla paiskata. Aivan pelkällä siirappisuudella minua ei kuitenkaan valloiteta, sillä Bon Jovin balladikokoelmalle tuskin listasijaa soisin, vaan Dead By Aprilin biisit sattuvat vastaamaan hämmästyttävällä osumatarkkuudella sitä käsitystä, joka minulla täydellisestä musiikkikappaleesta on. En jaksa edelleenkään välittää, kuinka epäuskottavaa, vastenmielistä tai mitä tahansa muuta Dead By April monien mielestä on, kunhan edelleen jatkavat yhtä loistavien levyjen tekemistä.

 

BETRAYING THE MARTYRS: "Breathe in Life"
Kymppi tuli arviossa annettua, ja vaikka tehokkaan kuuntelemisen jälkeen en ehkä aivan sataprosenttisesti Betraying the Martyrsille antamaani täyttä arvosanaa enää allekirjoita, on levy edelleen hurjan muikeaa kuunneltavaa. Harva yhtye fuusioi eri genrejä samalla taidokkuudella kuin nämä ranskalaiset, ja moni metal- ja deathcoren parissa puuhasteleva voisi ottaa Breathe in Lifesta mallia, kuinka coregenreen tuodaan kekseliäitä ja toimivia ideoita pääasian, eri pirun hyvän musiikin, kärsimättä lainkaan.

 

OMNIUM GATHERUM: "New World Shadows"
Nyt siirrytään jo hieman vaikeampiin valintoihin, mutta lopulta on aivan selvää, että Omnium Gatherumin paikka ei ole missään muualla kuin tällä top-listalla. Pelkästään avauskaksikko Everfields – Ego on jotain niin ylimaallisen mahtavaa, että en olisi osannut syvintä keskinkertaisuutta aiemmin kirjoissani edustaneelta yhtyeeltä odottaa mitään tämän kaltaista. Kun vielä todistin yhtyeeltä yhden tämän vuoden kovimmista keikoista, täytyy sanoa, että Omnium Gatherumilla on näkökulmastani ollut erittäin mahtava vuosi, ja toivottavasti vielä parempaa on edessä päin.

 

DREAMTALE: "Epsilon"
Vuoden parhaan powerimetallilevytyksen tittelin kantajaksi oli vahvasti ehdolla niin uransa parhaan levyn tänä vuonna julkaissutta ruotsalaista Bloodboundia, harmittavasti lyhyeen uran päättänyttä Symfoniaa kuin loppuvuodesta yllättänyttä italialaista Ancient Bardsiakin, mutta päädyin lopulta valinnassani yhteen ikisuosikeistani, kotimaiseen Dreamtaleen. Hurja taso pysyy yllä vuodesta ja levystä toiseen, eikä Epsilon anna tuumaakaan periksi yhtyeen toimivaksi havaitusta tyylistä. Siinä, missä monet arvokkaan powermetallimaailman suuruudet sukeltava suohon toisensa perään, Dreamtalen laatu on ja pysyy!

 

JAAKKO SILVAST:

 

ONSLAUGHT: "Sounds of Violence"
Thrash metalin brittipioneeri yllätti alkuvuodesta vihaisella, energisellä, muhkeasoundisella ja tyylikkäästi soitetulla biisipaletilla. Sounds of Violence on helvetin tiukka, alleen murskaava ja kuulijan energiseen adrenaliinipiikkiin alati agitoiva yksitoistaraitainen. Päällisin puolin levy edustaa soundeiltaan nykyamerikkalaista louhintakaavaa, mutta bändin soitto on pirun orgaanista ja verevää. Hattua on syytä nostaa kokonaisuudessaan Onslaughtin raivoisalle musiikilliselle ilmeelle ja osaavalle biisien kirjoittamiselle.

 

ICED EARTH: "Dystopia"
Amerikkalaisen power metalin sanansaattajan tie on viimeisenä vuosikymmenenä ollut kivinen, vaikka se toi mukanaan paljon hyvää Tim "Ripper" Owensin mestaroiman The Glorious Burden (2004) -levyn ja Matt Barlow -reunionin ansiosta. Musiikillisesti väsyneitä viime vuosien edeltäjiään pieksämään luotiin tämä hienosti ja uhmakkaasti tikkaava Dystopia. Mastermind Jon Schafferin jännetuppitulehdukselle pyllistävä demppikäsi, miehen huikea riffitaju ja tarinan iskentä hakee levyllä vertaistaan. Saman tekee myös tuore vokalisti Stu Block, jonka ääni on yhteensä sen, mitä Owensin ja Barlowin. Kaiken lisäksi Blockin äänenvärissä ja laulutyöskentelyssä on paljon omaakin hyvää.

 

BEYOND THE DREAM: "In the Heart of Nothing"
Keski-Suomen dark metal -komeetta sai kolmannella varsinaisella täyspitkällään palikat oikeaan järjestykseen käytännössä jokaisella osa-alueella. Pääosissa levyllä ovat alati koukuttavat melodiat, kiitos kiekon sävellyksestä vastanneen kitaristi Teemu Liekkalan. In the Heart of Nothing on ensimmäinen BTD-levy, jolla soittaa bändin nykyinen rumpali, monessa heviliemessä uitettu Rolf Pilve. Tampesterin Virgil Donati toi Beyond The Dreamiin notkean ja kokonaisvaltaisen svengin, joka teki yhtyeestä entistä kiinnostavamman. Beyond The Dream on edelleen omakustannebändi, mutta näillä näytöillä ei - toivon mukaan - kovin kauaa.

 

BATTLE BEAST: "Steel"
Suomalainen nuori perusheviyhtye, joka riffittelee Acceptin hengessä ja jonka naispuoleinen keulakuva on tulos Udo Dirkschneiderin ja Blackie Lawlessin risteyttämisestä. Siinä lähtökohta, joka jo sinällään puhuu puolestaan. Steel on oiva debyyttikiekko, joka pureutuu suoraan asiaan. Soitto on tiukkaa, biisimitat ovat napakoita ja rakenteet konstailemattomia. Lyriikat levyllä koettelevat naiiviuden rajoja, mutta väliäkö sillä, jos kokonaisuus toimii. Parasta Steelissä ovat tarttuvat ja ensi kuulemalta mukana heilattavat kertosäkeet. Parasta yhtyeessä on ennen muuta soitosta ja musiikista vahvana huokuva asenne, jolla perinneheviä kuuluukin tehdä. Battle Beast menee vielä pitkälle, mikäli se pitää riman jatkossa vähintään Steelin tasolla.

 

THE MAGNIFICENT: "The Magnificent"
Suomalais-norjalaisen melodisen hard rockin taidonnäyte. Sävellykset ja sanoitukset pääasiassa masinoineen nelikon Torsti Spoof-Tuomas Heikkinen-Tomppa Nikulainen-Pekka Heino tekemiset ovat omissa bändeissään (Leverage, Brother Firetribe) olleet tähänkin saakka korkealla tasolla. Sama laulu jatkuu The Magnificentin melodisesti tarttuvilla raidoilla, jotka osaava Circus Maximus -ääni Michael Eriksen tunteella tulkitsee. Vaikka The Magnificent toisaalta on vain kokoelma lauluja eri biisintekijöiltä, asettuvat kappaleet kokonaisuudeksi ilman suurempia saumakohtia.

 

OLLI RINNEKANGAS, demot:

 

"Icarean Tomb" MCD:llä kupletin juoni on melodinen death metal, joka kuulostaa musikanttien käsittelyssä piirun verran perus-jöötteporimeininkiä synkemmältä ja vähemmän kaupalliselta. 2nd Suiciden kohdalle huomio kiinnittyy ensimmäisenä rautaiseen yhteensoittoon. Vaikka demotekeleen biisit ovat nopeatempoisia ja teknisesti haastavia, homma pysyy tukevasti soittajien lapasissa. Melodisesti äkkiväärät viisut paljastavat korttinsa vasta muutaman tutustumiskerran jälkeen, joten kuuntelumielenkiinto pysyy voimissaan pitkän aikaa. 

 

GhostTide tarjoaa kuuntelijoille haastavan musiikkielämyksen, sillä vaiherikkaat sävellykset vaativat auetakseen keskittymiskykyä, eikä se sovellukaan taustamusiikiksi. Julkaisun musikaalinen anti ei mahdu ilman väkivaltaa yhteisen nimikkeen alle, sillä vaikutteita on death metalista progressiivisten sävyjen kautta tunnelmametalliin Asti. Monipuolisuus on äänitteen voimavara, sillä vaikka eri tunnetilojen parissa touhutaankin, kuulostaa kokonaisuus silti vahvasti orkesterilta itseltään. "The Lost Horizon" on kuin viini: se paranee vanhetessaan. Ensikuulemalta julkaisusta voi saada hieman epämääräisen jälkimaun, mutta kuuntelujen lisääntyessä se alkaa kutkutella makuhermoja entistä vahvemmin.

 

Slap Betty! luottaa ilmaisussaan punkahtavan katurockin voimaan. Pyörää ei lähdetä keksimään uudestaan, sillä vaikuttajabändit ovat aina Smackistä Backyard Babiesiin helposti havaittavissa. Tarttuvuus ja rockmeininki nousevat esiin julkaisulla, sillä kertsimelodiat jäävät pääkoppaan kumisemaan ja etenkin kitaraosastolla on groovenappulat käännetty kohti kaakkoa. Tyylitajuisesti sävelletyt biisit kestävät kuuntelua, sillä sovitukset eivät kangistu kaavoihinsa ja täytemateriaalikin loistaa poissaolollaan. Julkaisun kruunaa levytasoinen soundimaailma, joka hengittää vapautuneesti, mutta potkii maiharia hanuriin niin että tuntuu. "King" on helkkarin hyvä promonäyte valmiinoloiselta kokoonpanolta.

 

"The Dystopian Tidellä" kupletin juoni on melodiapitoinen death metal. Yllätyksellisyys on minin voimavara, sillä äkkiväärät sovitusratkaisut ja tavanomaista kimurantimmat riffit vaativat useita kuuntelukertoja auetakseen. Bändin tekemisessä on havaittavisssa vaihtelevuutta, sillä vaikutteita on kuultavissa aina melodisesta deathmetallista thrashin kautta progressiiviseen soitantoon saakka. Ravage Machinery on ottanut selvän edistysaskeleen urallaan, sillä edellisdemoilla esiintynyt pieni persoonattomuuden peikko on nyt heivattu niskaperseotteella hevon helvettiin.

 

Kotimainen S.D.D tuuttaa raskasta triorokkia vahvasti Motörheadin ja Peer Güntin viitoittamalla tiellä. Perustavanlaisia puutteita ei ole kahden biisin "Slow Drowning" -promolla havaittavissa, sillä biisit rokkaavat vahvasti genren perusmeiningin mukaisesti. Äänitteen avaava Atheist nousee biisikaksikon helmeksi, sillä jälkimmäistä Hangman Bluesia monipuolisempi sävellys nousee kunnolla lentoon vasta melodisen välikkeensä aikana. Soundimaailmaltaan äänite kuulostaa persoonalliselta, sillä komeasti koliseva bassosoundi teki allekirjoittaneeseen heti lähtemättömän vaikutuksen.

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: Tä?
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 13925 Palaa »