Keikkaraportti: Children Of Bodom & Medeia, The Circus, Helsinki 27.12.2011

Koska tämä on jo toinen kerta, kun raportoin ja kuvitan Children Of Bodomin tähdittämää konsertti-iltamaa armon vuonna 2011, on perusteltua tehdä tästä joulukuisesta raportista edes jollakin tapaa vertaileva maaliskuiseen vastaavaan nähden. Sikäli kuin maaliskuinen raportti ei ole tuttu (tai haluat lukea sen uudelleen), käy tämän linkin takana ja palaa sitten takaisin. Kiitos.

Siinä missä maaliskuussa Helsingin jäähallissa koetussa hienossa Bodom-iltamassa ensitahdit hassutteli ruotsalainen Machinae Supremacy ja keskitahdit tarjoili ra(s)kas kotimainen Ensiferumimme, joulukuussa oli siirrytty useampaa astetta pienemmälle venuelle, The Circukseen – siis klubikeikalle. Lämmittelijöiden määrää oli supistettu yhdellä ja Bodomit lämmitteli lavalle tamperelainen Medeia. Vaikka yhtye ei ole allekirjoittaneelle liian tuttu (eli toisin sanoen en tiedä heistä juuri mitään), olin kuullut taholta jos toiselta lähes pelkkää hyvää yhtäältä yhtyeen musiikista ja toisaalta heidän livekeikoistaan. Lisäksi tiesin odottaa, että tamperelaisten riveissä vaikuttaa kivannäköinen kosketinsoittaja. Kun Medeian reilun puolen tunnin setti oli ohi, voin allekirjoittaa jokaisen ylilauseen yhtyeestä. Medeia tarjoili maltilliselle määrälle katsojia erinomaisen ärhäkän, energisen ja musiikillisesti laadukkaan setin. Rotten Soundista tuttu vokalisti Keijo Niinimaa yrmyili lavalla perin miehisesti – joulun rauhassa kypsytetty suomalainen aggressio puski pintaan tavalla, josta voidaan olla iloisia, sillä sikäli kuin Niinimaan yrmyily olisi tapahtunut vaikkapa Pohjanmaalla nakkikioskin edustalla, olisi jälki ollut tuhoisaa ja iltapäivälehdet kirjoitelleet. Kitaristiakseli Mörö-Peltola sinkoili lavalla edestakaisin, eikä pään nykivää liikettä pysäyttänyt mikään. Basisti Samuli Kuusinen veti silti kaikkein pisimmän korren sinkoilussa, sillä välillä oli vaikea erottaa sitä, mikä soitin miehellä oli käsissään. Tiuhaan oli basson kaula kohti kattoa, tai liikkeessä kohti maata kiertävää rataa. Ja kyllä, oli kerta kaikkiaan ilo silmälle tuo kosketinsoittaja, Laura jotakin. Pörröiset vaaleahkot hiukset sopivasti epäjärjestyksessä ja se viehko hymy, jota hän välissä tarjoili. Ah! Varmaan hän myös soitti hyvin, tosin sitä oli hieman vaikea järeän kitaravallin ja basson takaa erottaa.

Medeian kappaleiden intensiteetistä kertoo jo sekin, että yhtye runnoi yksitoista kappaletta reiluun puoleen tuntiin. Setin alku, jonka kuvauspitiltä seurasin, koostui kombinaatiosta We All Fail – In Motionless Decay – The Unseen. Pienellä taustatyöllä onnistuin tunnistamaan biisit jo kuvaamisen sivussa, ja nauttimaan niistä. Parhaiten setti avautui kuitenkin yleisön puolelta, jonne loikkasin The Descensionin aikana. On sanottava, että vaikka Medeia onkin jo varsin monessa liveliemessä keitetty ja onpahan yhtye lämmitellyt vielä isompia artisteja kuin Bodom-järven lapsukaisia, se ei syyllisty tippaakaan maneereihin tai rutinisoidu. Paljon intoa ja energiaa Medeiassa on ja se jaksaa sitä tarjoilla yleisölleen. The Circuksen lavainfra tarjoili myös mahdollisuuden sille, että joku soittaja voi halutessaan lähentyä yleisöään astumalla alas lavalta erilaisten roudaus- yms.-laatikoiden päälle postailemaan. Sen teki Medeiasta kolme – kitaristit ja basisti. Minusta tämä on hieno ele: aina, kun soittaja astuu alas lavalta ja tulee lähemmäksi yleisöään, hän indikoi sitä, että hän yhtäältä haluaa esiintyä juuri kyseiselle yleisölle, ja toisaalta tulla mahdollisimman lähelle heitä osoittaakseen olevansa yhtä yleisönsä kanssa.

Vertailussa Machinaeen ja Ensiferumiin Medeia ei mielestäni hävinnyt yhtään. Liveaktina Medeia oli kerrassaan vakuuttava – musiikillista vertailua on turha tehdä, sillä Machinaeen ei kannata verrata mitään ja Ensiferumin musiikkia jumaloivana olen jäävi vertailemaan heitä yhtyeeseen, joka edustaa yhtä kaikki eri genreä ja jota en oikeasti tunne. Lavavalotus tuki Medeian esiintymistä hurjana vastavalopommituksena, aivan kuten Machinaeta tuki Nintendo-keltainen ja Ensiferumia Suomen sininen maaliskuussa. Lisäksi on mainittava erityisenä plussana, että vertailussa myöhemmin lavalle nousseeseen Bodomiin Medeian volyymitasot pysyivät riittävän alhaisina, jotta heidän livevedosta kykeni nauttimaan. Soundit olivat hyvät ja tilan kokoon nähden oikein mitoitetut. Ja aivan kuten maaliskuussa Machinaen musiikki löysi soittimeeni, aivan varmasti myös Medeia tulee soittimessani jatkossa soimaan – kyseessä on hieno yhtye joka tekee erinomaista musiikkia!

Medeian settilista: We All Fail / In Motionless Decay / The Unseen / Unholy Communion / Descension / The Burning / The Ultimate Disconnect From Humanity / Abandon All / Centurions / Antichristmas / Cold Embrace.

Vajaan tunnin kuluttua Medeian lopettamisesta lavalle hyökkäsi Bodom. Ensihetket Shovel Knockoutin, Are You Dead Yetin? ja Not My Funeralin tahdeissa todistin kuvauspitiltä, josta mieleeni jäi kolme asiaa – ensimmäinen oli se, että perkules kun soittavat kovaa, korviin sattuu helvetisti. Toinen, että menin antamaan Laihon heittämän plektran, joka sopivasti kuvauspitille putosi, jollekin eturivin yleisöstä – miksi perkeles en laittanut sitä omaan taskuuni? Kolmanneksi, kamerani (tai ainakaan linssini) ei kastunut Laihon puhaltaessa nestettä (olisiko ollut kivennäisvettä?) ilmaan – minä kastuin. Vaan eipä sen väliä, pitillä on aina mukavaa.

Toden totta, verrattuna maaliskuiseen jäähallikeikkaan, volyymit lienevät olleet samalla tasolla – kukaan ei vain muistanut, että nyt ollaan miljoona kertaa pienemmällä areenalla. Vaikka korviin ei enää yleisöön siirryttyäni särkenyt pittiä vastaavalla tavalla, aiheutti liian suuri volyymitaso sen, että basso ja rummut sekä Roopen kitaravalli hautasivat alleen kaikki soitannolliset hienoudet. Alexin virtuoosimainen kitarointi ja Janne Wirmanin (tai Warmanin) taidokas synailu jäivät sangen suuresti matalien vallien alle eivätkä sooloilut kunnolla kuuluneet. En tietysti pysty varmasti sanomaan, onko asia ollut näin myös esimerkiksi Circuksen yläparvella ja keskellä salia, mutta itse sivusta (baaritiskien tuntumasta) keikkaa seuranneena ainoa tapa saada jollakin tavalla soolokitara ja kosketinosuudet kuulumaan oli laittaa earit korviin vain puolittain (eli väärin). Sen tein ja soolot kuuluivat jotenkin. Kotiin päästyäni kiroilin katkerasti ratkaisuani, sillä korvissa humisi jokin muu kuin joulurauha. Ja niin oli humina vahva, että vielä pientä jälkihuumaa oli havaittavissa seuraavanakin aamuna. Ymmärrän sen, että Bodomin musiikkia ei voi soittaa kuin kirkkomusiikkia eli hiljaa, anteeksipyydellen ja hissukseen, mutta rajansa se on kaikella – taidokkaasta musiikista tulee puuroa tällä tavalla! On aivan eri asia, että Motörhead soittaa liian kovaa kuten Imperiuminkin keikkaraporteissa on todettu – heillä ei ole taitoa siinä määrin kuin Bodomilla ja siksi he korvaavat sen melulla (eli asenteella). Yhtä kaikki, verrattuna maaliskuiseen, Bodom tyri pahasti sillä jäähallissa Bodom ja meluaste toimivat erinomaisesti enkä muista havainneeni HIFK:n vaihtopenkiltä käsin minkäänlaisia ongelmia tuolloin.

Setin osalta Bodom veti nyt ”villissä joulujuhlassa” varsin samanlaisen kattauksen kuin maaliskuussa. Biisien järjestys oli hiukan muuttunut ja itse asiassa setti oli vähän pidempi, kuin mikä jäähallissa koettiin, mutta runko oli sama: oli sitä legendaarista ”vanhaa paskaa”, kuten Laiho totesi maaliskuussa ja sitä uudempaa shittiä. Ugly, Needled 24/7 ja Follow The Reaper oli pudotettu pois ja korvaajiksi oli valittu Are You Dead Yet?, Kissing the Shadows ja Bodom After Midnight. Parempia olivat korvaavat biisit, jos musiikillisesti ajatellaan. Sitä mieltä minä olen. Lisäksi settiä täydensi nyt Sixpounder.

Lavapresenssin osalta maaliskuinen veto oli ehdottomasti parempi – jotenkin keulamies (ja maailman paras metallikitaristi – jota ei ole) Alexi Laiho, oli hieman väsyneen oloinen: kenties rauhoittuminen joulun viettoon oli vienyt miehestä parhaimman terän. Blacksmith, Latvala ja Wirman (Warman) olivat suoritustasoltaan samalla viivalla kuin maaliskuussa ja Raatikaisen rummutus oli taas täsmällistä (ja se tuntui vielä keskiviikkoaamuna). Pienenä nyanssina todettakoon, että on turha tulla kesken show’n virtuoosia häiritsemään: herra Raatikainen pamautti aika ikävän näköisesti rumpuasetelmaa korjaamaan tulleen teknikon ”näpeille” (eli löi lautasta), kun tämä kiristeli kesken keikan lautasen kiinnitystä.

Yhtä kaikki, kun summaa rakennetaan maaliskuiseen, Bodom oli tällä kertaa hieman laajempi (soitetun setin suhteen) josta yksi pluspiste, mutta toisaalta hivenen ilottomampi, josta yksi miinuspiste – ja aivan liian äänekäs suhteessa tilaan, josta toinen miinuspiste. Settilista oli aavistuksen parempi, toinen plussa. Lämppäri oli jälleen erinomainen, mutta koska myös Machinae ja Ensiferum vetivät maaliskuussa hienosti, julistan tämän kohdan tasapeliksi. Tarvitaan ratkaiseva tekijä, jolla julistaa voittaja: jos olisin pitänyt Laihon plektran, tilanne olisi selvä. Kun en pitänyt, tarkastelen yleisön käyttäytymistä, joka minulta plektran vei. Se oli tällä aivan aavistuksen rumempaa (ulkonäöllisesti) kuin maaliskuussa, joten voiton vie maaliskuinen jäähalliveto (sillä myös muotokuvia kuvaavana kiinnitän aina huomiota yleisön ulkonäköön). Ja lopulta, yleisön rumuus suhteessa maaliskuuhun saattoi olla osasyy myös Laihon ilottomampaan esiintymiseen.

Silti, lyhyestä virsi kaunis: ihan pirun sama, missä Bodom soittaa, kuinka helvetin kovaa ja mitä ne sitten lopulta vetää – Bodom on yksi niistä harvoista yhtyeistä, joita lähden aina katsomaan, kun mahdollisuus on.

Bodomin settilista: Shovel Knockout / Are You Dead Yet? / Not My Funeral / Kissing the Shadows / Living Dead Beat / Roundtrip to Hell and Back / Children Of Bodom / Deadnight Warrior / Hate Me! / Sixpounder / Blooddrunk / Angels Don’t Kill / In Your Face / Downfall / Encore: Bodom After Midnight / Bodom Beach Terror / Hate Crew Deathroll.

© Imperiumi MMVII. Haastattelu: Lauri Kananoja   Kuvat: Lauri Kananoja
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 5447 Palaa »
Bookmark and Share