Metallille menetetyt VI: Hevi ja yhteiskunnallinen tilaus

Metallille menetyt on artikkelisarja, jonka tarkoitus on valottaa lukijalleen sitä, miten suomalaiseen hevi- ja metallimusiikkiin suhtauduttiin sen alkutaipaleella vuosina 1980-1992. Aihe on ajankohtainen erityisesti nyt, kun metallimusiikki on ollut Suomessa monen vuoden ajan salonkikelpoista ja suurten yleisöjen suosiossa. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Sarja jakautuu käsittelemään aihetta Soundin ja Rumban toimittajien silmin sekä muusikoiden itsensä näkökulmasta. 

Aiheen tärkeys korostuu, kun muistetaan, että suomalainen hevi syntyi aikana, jolloin musiikin kuuleminen edellytti käytännössä ostopäätöstä (eikä hiiren klikkausta). Tällöin toimittajien antamalla kritiikillä saattoi olla paljonkin painoarvoa.

Kuudennessa ja samalla viimeisessä osassa pohditaan sitä kulttuurihistoriallista kontekstia, missä suomalainen hevi nousi musiikkilehtien palstoille. Miksi tämä tapahtui kansainvälisesti verrattuna myöhään? Yksi mahdollinen syy oli yhteiskunnallinen tilanne, johon sekoittui musiikillinen trendi, joka suosi suomen kieltä. Suomalaiset hevibändit luottivat esikuviensa ja kollegoidensa tavoin englannin kieleen, minkä lisäksi sanoitukset ammensivat mystiikasta ja muusta hämärästä. Suomalaiset hevibändit nähtiin toistuvasti myös yhteydessä ulkomaisiin kollegoihin, joiden rinnalla suomalaiset yrittäjät nähtiin lähtökohtaisesti huonompina.

 

Metallille menetetyt VI: Hevi ja yhteiskunnallinen tilaus

Jotta saavutetaan jonkinasteinen käsitys siitä, millaisessa tilanteessa suomalainen hevimetalli nousi musiikkilehtien palstoille ja sitä kautta otti ensi askeleensa kohti yleistä tietoisuutta, on syytä tarkastella hieman myös maamme sisäisiä oloja 1980-luvulla. Vertailen Soundin ja Rumban haastatteluiden tarjoamaa aineistoa myös niihin syihin ja konteksteihin, joita aiempi heviä käsittelevä tutkimus on pitänyt tyylilajin suosion kannalta merkittävinä. Vertailevan tutkimuksen tarkoituksena on löytää mahdollisia syitä siihen, miksi hevi nosti Suomessa päätään verrattain niin myöhään.

Varhaisimmalle hevimusiikkia käsittelevälle tai sivuavalle akateemiselle tutkimukselle on tyypillisistä perustella ilmiön esiinnousu vastauksena eräänlaiseen yhteiskunnalliseen tilaukseen. Englannissa 1970-luvun lopun lamakausi ja erityisesti lisääntynyt nuorisotyöttömyys vaikuttivat välillisesti siihen, etteivät levy-yhtiöt enää investoineet rock-musiikkiin ilman takeita taloudellisesta kannattavuudesta. Tämän seurauksena syntyneet pienet levy-yhtiöt antoivat artisteille mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman, että musiikillisiin trendeihin tai ”hittipotentiaaliin” tarvitsi kiinnittää huomioita. Mahdollisuus uudenlaisen musiikin esiinmarssille oli auennut.

Britanniassa 1970-luvun lopulla tapahtunut hevimusiikin eräänlainen fuusioituminen punkiin lienee olleen yksi merkittävimmistä tyylilajin popularisaatioon vaikuttaneista tekijöistä. Tämä ilmenee siten, että hevikulttuurin edustajien on katsottu Englannissa koostuneen huomattavasti punkkareita hajanaisemmasta musiikillisesta ja sosiaalisesta kentästä. Kun muoti-ilmiönä jo hieman laantuneen punk-musiikin aggressiivisuus ja yhteiskunnallinen konteksti yhdistyivät ainakin teoriassa musiikillisesti laajempaan ryhmään vetoavan hevin kanssa, tavoitti uudenlainen musiikillinen ilmaisu entistä suuremman joukon ihmisiä. Tämä eroaa Suomen tilanteesta siinä mielessä oleellisesti, että samalla kun esimerkiksi juuri Englannissa suosiossa kylpeneet heviyhtyeet olivat jo jalostaneet musiikkiaan huomattavasti, luottivat maamme ensimmäiset 1980-luvun alussa esiin nousseet yhtyeet yhä klassisempaan 70-lukulaiseen ilmaisuun.

Ennen uutta NWOBHM-ilmiötä hevi ymmärrettiin käytännössä kaikkialla eräänlaisena menneen ajan reliikkinä. Rumban ja Soundin artikkeleista saamani käsityksen perusteella hevi ja punk ”yhdistyivät” Suomessa toisiinsa vasta 1980-luvun viimeisinä vuosina. Samaan aikaan alkaneen speed metal -buumin voidaankin katsoa perustuneen ainakin osittain juuri tähän musiikilliseen tuoreuteen. Sillä, että kyseinen metallimusiikin alalaji löi itsensä läpi Suomessa vasta niin myöhään, saattoi olla merkittävä vaikutus koko tyylilajin aikaisempaan heikkoon suosioon.

Yhdysvalloissa hevimusiikki oli 1980-luvulle tultaessa äärimmäisen huonossa tilassa, mikä ilmeni esimerkiksi musiikkimedian negatiivisena suhtautumisena käytännössä kaikkiin tyylilajin edustajiin. Briteistä ponnistaneiden uuden aallon edustajien merkitys yhdysvaltalaiselle metallimusiikille olikin valtava, sillä vaikka itse ilmiö ei Amerikassa saavuttanut yhtä valtavia mittasuhteita kuin Englannissa, todisti se hevin olevan kykeneväinen säilyttämään kaupallisen ja musiikillisen kiinnostavuuteensa myös uudella vuosikymmenellä. Suurta merkitystä oli lisäksi sillä, että NWOBHM:n inspiroimana myös yhdysvaltalaiset muusikot kiinnostuivat Black Sabbath -tyylisen bluespohjaisen hevirockin sijaan yhdistelemään musiikkiinsa myös tuoreempia vaikutteita.

Uudenlaisen ilmaisun lisäksi hevin suosion kasvuun vaikutti oleellisesti se, että yhteiskunnallinen ilmapiiri oli myös Yhdysvalloissa sille varsin otollinen. 1970-luvun taloudellisen kriisin vaikutukset tuntuivat maassa yhä, minkä lisäksi poliittiset korruptioskandaalit ja heikompiosaisia syrjivä sosiaalipolitiikka olivat heikentäneet luottamusta valtiojohtoon. Myös käsitykset perheen tai sukupuoliroolien kaltaisista sosiaalisista instituutioista olivat eräänlaisessa murroksessa. Tämä antoi hevimusiikille sen kipeästi kaipaamaa kontekstia, jota vasten sen sanoma saattoi tuntua merkitykselliseltä. Hevin synkkä tematiikka kieli yhteiskunnan synkistä ongelmista.

 

1980-LUKU JA SUOMALAISUUDEN AIKA

Öljykriisin vaikutukset globaaliin maailmantalouteen ulottuivat Suomeen vuonna 1975, minkä seurauksena tuotanto supistui merkittävästi. Yhdessä tyrehtyneen viennin ja voimakkaan inflaation kanssa se johti siihen, että työttömyys kohosi täälläkin ennätyslukemiin. Samalla kun taloustilanteen heikkeneminen oli esimerkiksi Yhdysvalloissa lisännyt voimakkaasti nationalistien ja uusoikeistolaisten kannatusta, saivat Neuvostoliiton taloudelliset ongelmat myös suomalaiset tarkastamaan asenteitaan reaalisosialismin toimivuuteen. Täällä se ei kuitenkaan johtanut yhtä voimakkaaseen liikehdintään. Huolimatta siitä, että 1970-luvun viimeisinä vuosina työttömyysaste olikin erittäin korkea, helpotti suomalaisten tilannetta se, että valtaosa työttömistä kuului jonkinlaisen sosiaaliavun piiriin. Lisäksi valtion harjoittaman finanssipolitiikan onnistuminen näkyi Suomen tilanteessa siten, että vuosikymmenten vaihteessa talous oli jo kääntynyt voimakkaaseen kasvuun. Suomen valtiontalouden laman jäkeistä kasvua voidaan itse asiassa pitää hyvin poikkeuksellisena. Siinä missä yleiseurooppalainen BKT:n kasvu oli vuosien 1979–1984 välisenä aikana yhdeksän prosentin luokkaa, kasvoi se Suomessa yhteensä 28 prosenttia.

Se, että talouskriisin vaikutukset jäivät Suomessa verrattain lyhytaikaisiksi, saattoi yhdessä kohtuullisesti toimineen sosiaalipolitiikan kanssa vaikuttaa siihen, ettei hevimetallilla ollut Suomessa samanlaista vetovoimaa kuin esimerkiksi Englannissa ja USA:ssa. Klassisen hevin visuaalisen kuvaston ja sanoituksellisten teemojen tarjoama eskapismi oli jo auttamattoman passé, eikä uuden heviaallon konteksti välttämättä koskettanut samalla tavalla suomalaista kuulijaa. Hevin ulkomaiset kärkinimet olivat 1980-luvun alussa Suomessakin suosittuja, mutta tämän voi toisaalta selittää niiden kotimaisia yhtyeitä suuremmalla medianäkyvyydellä.

Viimeistään 1970-luvun talouskriisi aloitti Suomessa siirtymän jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Elinkeino- ja ammattirakenteen muutoksen seurauksena palkansaajien tai niin sanotun keskiluokan osuus maan väestöstä kasvoi merkittävästi. Lisäksi elinkeinoelämän painopiste suuntautui entistä voimakkaammin pois maataloudesta kohti teollisuutta ja palveluita. Tämä rakennemuutos omalta osaltaan voimisti maalta kaupunkiin suuntautunutta muuttoliikettä, mikä konkretisoitui Etelä-Suomen teollisuuskaupunkien betonilähiöinä. Huolimatta siitä, että ”alisteinen palkkatyö ja köyhä asuinympäristö” saattoivatkin luoda tiettyjä jännitteitä, ei lähiökulttuuri tuntunut Suomessa tarjoavan samanlaista tarttumapintaa hevimusiikille, jota se esimerkiksi birminghamilaiselle Black Sabbathille oli aikanaan antanut.

Vaikuttaakin siltä, että 1960- ja 1970-luvuilla nuoruuttaan eläneiden suurten ikäluokkien jälkeen kokonaista sukupolvea yhdistävää kulttuuriin leimallisesti vaikuttavaa ”avainkokemusta” on hankala löytää. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei myöhempienkin sukupolvien nuorilla olisi omia juttujaan. Nuorisokulttuurilliset ilmiöt ovat kenties ainoastaan sirpaloituneet niin pieniin osiin, että kollektiivisista liikkeistä on hankala puhua. Sukupolvensa edustajille käsitys omaa ikäryhmäänsä määrittävistä tekijöistä näyttääkin nykyään syntyvän subjektiivisesta kokemuksesta, eikä niinkään koko aikakaudelle tyypillisestä ilmiöstä.

Huolimatta siitä, että hevimusiikkia koskeva akateeminen tutkimus on systemaattisesti pyrkinyt korostamaan jonkinlaisten yhteiskunnallisen tarpeen merkitystä, ei tämän ”yhteiskunnallisen tilauksen puute” välttämättä yksistään riitä selittämään sitä, miksi kotimainen raskas musiikki nousi maassamme suosituksi vasta lähes kymmenen vuotta Englantia ja Yhdysvaltoja myöhemmin. Kotimainen rock, aivan kuten kaikki muutkin kulttuurituotteet, tuovat esiin suomalaisille ja suomalaisuudelle tyypillisiä piirteitä. Tässä mielessä esimerkiksi musiikkimedian rooli suomalaisuutta ilmentävien symboliarvojen tuottajana onkin merkittävä.

1980-luvun Soundissa ja Rumbassa eräänlainen ”suomalaisuuden aika” ilmeni kotimaisen rockin ja punkin suuren näkyvyyden lisäksi myös hevimuusikoiden haastatteluissa. Käytännössä pelkästään englannin kieleen luottanut hevi ei siis välttämättä ollut eppunormaalien ja dingojen aikakaudella aivan sitä, mitä suuri yleisö halusi. Varhaisempien heviyhtyeiden kohtaloksi koitui lisäksi se, että musiikkitoimittajat keskittyivät useimmiten tarkastelemaan sitä, kuinka kotimaiset yrittäjät kestivät vertailua ulkomaisiin kollegoihinsa. Heviä ei siis mielletty suomalaiseksi musiikkityyliksi, eikä se ehkä siksi onnistunutkaan luomaan heti yhtä voimakasta suhdetta suureen yleisöön. Tämä ristiriita kansallisen ja ylikansallisen kulttuurin välillä esiintyy populaarikulttuuria koskevissa keskusteluissa edelleen. Erityistä huomiota voikin kiinnittää juuri musiikkiin, sillä sen piirissä angloamerikkalainen vaikutus on erityisen voimakasta.

 

NUORI HEVI JA "SUOMALAISEN HULLUUDEN" PUUTE

Suomalaisen hevimusiikin on kotimaisessa tutkimuksessa katsottu seuranneen melko pitkään niitä virtauksia, joita pitkin globaalit ”hevitrendit” ovat kulkeneet, olkoonkin että mukana on aina ollut ripaus ”suomalaista autenttisuutta”. Sillä, kuinka voimakkaasti populaarikulttuurillinen ilmiö omassa kulttuurillisessa kontekstissaan koskettaa, näyttääkin olevan suurta merkitystä. Suomalaisen raskaan rockin ja metallin suosiolle tietynlainen kulttuurillinen autenttisuus näyttäisikin olevan erityisen tärkeää. 1990-luvulla Suomen hevikenttään ilmestyi useita sellaisia artisteja, joiden ilmaisu pohjautui jonkinlaiseen uuteen oivallukseen. Kyseessä saattoi olla Kalevalaan tai muuhun suomalaiseen kansanperinteeseen perustuva lyriikka tai vain jonkinlainen määrittelemätön hulluus, jota musiikki heijasteli. Näiden yhtyeiden suurta suosiota onkin selitetty muun muassa sillä, että niiden musiikki vetoaa melankoliaan taipuvaisiin suomalaisiin poikkeuksellisen voimakkaasti.

1980-luvun ensimmäisiä suomalaisia heviyhtyeitä tämä ”autenttisuus” kosketti lähinnä negatiivisesti. Soundin ja Rumban artikkeleissa ”suomalaisuuden diskurssi” on kaikkea muuta kuin positiivinen. Se ilmenee vertailuna, jossa ”kotimainen” on jo lähtökohtaisesti huonompaa. Yhtyeiden haastatteluissa Suomi näyttäytyy maana, joka ei välttämättä tarjonnut ammattitaitoa tai resursseja hyvän hevin tekemiseen. Jo Suomen ensimmäiset heviyhtyeet Sarcofaguksen johdolla ottivat musiikilliset vaikutteensa sanoitusteemoja myöten kotimaan ulkopuolelta, mutta vielä Stonen ja muiden suosittujen speed metal -yhtyeiden haastatteluistakin on löydettävissä pessimististä suhtautumista kotimaan tarjoamiin musiikillisiin mahdollisuuksiin. Huolimatta siitä, että stereotypiat synkistä ja sisukkaista suomalaisista on myöhemmin ikään kuin otettu osaksi kotimaista metallikulttuuria, ei suomalaisuutta suoranaisesti käsittelevää tematiikkaa ole 1980-luvun hevidiskursseista helppoa löytää.

Vaikka vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1990-luvun alussa heikentyneen taloustilanteen tuomat ongelmat tarjosivatkin suorastaan loistavan kontekstin metallimusiikin tummalle estetiikalle, näyttää suomalaisten speed metal -yhtyeiden lyriikka ja yhteiskuntakritiikki yhä perustuneen lähinnä yleisien kauhukuvien käsittelyyn. Kappaleissa saatettiin käsitellä esimerkiksi ydinaseita, huumeongelmaa tai armokuolemaa – teemoja, jotka eivät välttämättä suoranaisesti koskettaneet edes kappaleen kirjoittajaa itseään. Usein tekstit perustuivat huomattavasti vähemmän vakaviin teemoihin, kuten kauhuelokuviin tai -kirjoihin. Speed metal -yhtyeet myös tyypillisesti painottivat sitä, ettei tekstien tarkoitus ollut saarnata tai tarjota valmiiksi pureskeltuja arvoja. Tässä valossa vaikuttaakin siltä, ettei ”suomalainen autenttisuus” vielä 1980-luvun lopullakaan ainakaan lisännyt hevimusiikin suosiota, puhumattakaan siitä, että se olisi tarjonnut jonkinlaisen kollektiivisen aatepohjan nuorille hevifaneille.


LOPUKSI

Vaikka koenkin tässä artikkelisarjassa saavuttaneeni kohtuullisen selvänä näyttäytyvän kuvan hevimusiikin ja musiikkijournalismin välisistä jännitteistä 1980-luvun Suomessa, tuntuu työni silti vain raapaisulta aiemmin akateemisilta tutkijoilta kartoittamatta jääneen aihepiirin pinnassa. Tuntuukin siltä, etten millään tässä yhteydessä saanut käsiteltyä tai edes käytyä läpi kaikkia niitä lähteitä, tutkimuksia tai näkökulmia, joista jokainen olisi saattanut olla tämänkin työn kannalta oleellinen. Toisaalta se, että arkistoista löytyy vielä lehtiä ja videonauhaa, kirjastoista tutkimuksia ja kulmakuppiloista muusikoita, antaa inspiroivan sysäyksen sittenkin, kun työn pariin palaaminen on jälleen ajankohtaista.

Hevimuusikkona ja ennen kaikkea tyylilajin vilpittömänä fanina eräänlainen juurien tarkastelu on ollut äärettömän mielenkiintoista ja avartavaa. Toivon, että se on tarjonnut myös lukijoille perspektiivin ja vertailukohdan, josta metallimusiikin nykyistä suosiota kelpaisi tarkastella. Se, että hevistä on Suomessakin tullut merkittävä populaarikulttuurillinen ilmiö, toisaalta oikeuttaa sitä koskevan tutkimuksen. On kuitenkin syytä pitää mielessä, ettei se ollut kaikkien musiikkia saadessaan alkunsa, eikä se sellaista saisi olla tänäänkään. Onneksi radioiden, televisiokanavien ja valtamedian luomalla hevikuvalla ja sillä musiikilla, jonka tämän ”pimeän” estetiikan todelliset ymmärtäjät heviksi käsittävät, on oleelliset eronsa vielä nykyäänkin. Stone-yhtyeen sanoin:

"Niin kauan kun mutsilta tulee kritiikkiä, olemme hyvillä jäljillä. Kun aikuiset tajuavat hommamme, olemme menneet metsään ja bändin voi lopettaa."


Kirjoittaja on historianopiskelija ja Nation Despair -yhtyeen rumpali.


Lähdeluettelo:

Lehtiartikkelit:

General Njassa ”Kova kuin kivi”. Rumba 12/88, 22–23.
Juntunen, Juho ”Zero Nine – Poroja, rynnäkkökiväärejä ja Suomen ainoa heavybändi”. Soundi 5/85, 6–11.
Juntunen, Juho ”Stone – ei pelkkää kiveä”. Soundi 4/88, 60–62.
Kostiainen Pasi ”Airdash – Ei mikään maanantai kappale”. Rumba 17/88, 24.
Mattila, Zeus ”Statue heräsi eloon”. Rumba 21/90, 32.


Kirjallisuus:

Christe, Ian (2006), Pedon meteli – Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. Suomentanut Jone Nikula. Helsinki: WS Bookwell Oy.
Frith, Simon (1988), Rockin potku – Nuorisokulttuuri ja musiikkiteollisuus. Suomentanut Hannu Tolvanen, Jyväskylä: Vastapaino
Jokinen, Kimmo & Kimmo Saaristo (2006), Suomalainen yhteiskunta. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit Oy.
Kettunen, Pauli (2006), Pohjoismainen hyvinvointivaltio yhteiskunnan käsittämisen historiana. Teoksessa Juho Saari (toim.), Historiallinen käänne – Johdatus pitkän aikavälin historiantutkimukseen. Tampere: Tammer-paino Oy.
Lukkarinen, Ilpo (2009), Raskaan rockin diskurssit – Hevi ja metalli suomalaisissa mediateksteissä. Musiikkikasvatuksen lisensiaattitutkielma. Jyväskylän yliopisto.
Oksanen, Atte (2003), Murheen laakso – Mies ja kuolema raskaassa suomenkielisessä rockissa. Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma. Helsinki: Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, Sosiaali- ja terveysministeriö.
Waksman, Steve (2009), This Ain’t the Summer Of Love – conflict and crossover in heavy metal and punk. Yhdysvallat, Kalifornia: University of California Press.
Walser, Robert (1993), Running With the Devil – Power, Gender and Madness in Heavy Metal Music. Yhdysvallat, Hanower: University Press of New England
Vihavainen, Timo (2003), Hyvinvointi Suomi. Teoksessa Seppo Zetterberg (toim.), Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo: WS Bookwell Oy.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Tomi Gullstén   Kuvat: useista lähteistä
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 2690 Palaa »
Bookmark and Share