Metallille menetetyt V: Suomalaisen hevin sisältö

Metallille menetyt on artikkelisarja, jonka tarkoitus on valottaa lukijalleen sitä, miten suomalaiseen hevi- ja metallimusiikkiin suhtauduttiin sen alkutaipaleella vuosina 1980-1992. Aihe on ajankohtainen erityisesti nyt, kun metallimusiikki on ollut Suomessa monen vuoden ajan salonkikelpoista ja suurten yleisöjen suosiossa. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Sarja jakautuu käsittelemään aihetta Soundin ja Rumban toimittajien silmin sekä muusikoiden itsensä näkökulmasta. 

Aiheen tärkeys korostuu, kun muistetaan, että suomalainen hevi syntyi aikana, jolloin musiikin kuuleminen edellytti käytännössä ostopäätöstä (eikä hiiren klikkausta). Tällöin toimittajien antamalla kritiikillä saattoi olla paljonkin painoarvoa.

Viidennessä osassa tarkastellaan suomihevin pioneerien sanoituksellista antia. Aiemmin parjattu Sarcofagus ei saanut Egypti-tematiikallaan ymmärrystä toimittajilla, minkä lisäksi lähinnä sci-fi-aiheista lyriikkansa ammentanut Tarot (oik.) sai helluntaiseurakunnan edustajat varpailleen takaperoisilla viesteillään. 1980-luvun lopun speed metal -buumi taas sai toimittajat utelemaan yhtyeiden lyriikoiden syvällisyydestä jopa ahdistavuuteen asti.


Metallille menetetyt V: Suomalaisen hevin sisältö

Eräänlainen lyyrinen diskurssi¹ vaikuttaa olleen yksi tärkeimmistä teemoista, joka suomalaisten heviartistien haastatteluista on mahdollista erottaa. Sen tarkastelu yleisemmälläkin tasolla on tärkeää siksi, että hevimusiikin sisältöä koskevan keskustelun sävyistä voidaan selkeästi erottaa kotimaisen musiikkimedian ja hevin välisessä suhteessa tapahtuneita muutoksia. Käytännössä tämä ilmenee niin, että mitä ”hyväksytympää” hevistä tuli, sitä vapaammin artistien annettiin oman musiikkinsa sisältöä eritellä, ja sitä vähemmän sitä kommentoitiin avoimen subjektiivisesti.

Sarcofaguksen tarinan muotoon kirjoitetun debyyttialbumin Egypti-tematiikka ei herättänyt Soundin toimituksessa mitään voimakkaita intohimoja. Sen sisältö käytännössä sivuutettiin toteamalla hevibändien yleensäkin olevan kiinnostuneita mystiikasta. Kuusniemi ei itsekään ollut varma siitä, pystyisikö suomalainen suoranaisesti samaistumaan aihepiiriin, jonka konteksti on näinkin kaukainen. Eräänlaiselle hevikonservatiiville suhteellisen suppea, käytännössä juuri naisista ja mytologiasta tai mystiikasta ammentava sisältö oli kuitenkin juuri sitä, mitä sen kuuluikin olla – eskapismia. Se oli tavallaan toisarvoista, sillä pääpaino oli musiikilla itsellään. Kuusniemi orkestereineen näyttääkin olleen tässä suhteessa ennen kaikkea oman aikansa kuva, sillä ennen punkin ja hevimetallin ”fuusioita” tai speed-metallin syntyä ei yhteiskunnallisilla teksteillä ollut hevissä kovinkaan suurta roolia. Toisaalta esimerkiksi Ozzy Osbourne, Black Sabbathin entinen keulahahmo ja yksi 1980-luvun hevin ulkomaisista kärkinimistä, tilitti Soundille, ettei journalisteja juuri kiinnostanut, vaikka hänellä olisikin jotain poliittista sanottavaa. Tiedotusvälineiden huomio keskittyi ensisijaisesti kaikkeen, mistä saattoi repiä shokeeraavia uutisia.

Aiemmin tässä työssä esiin noussut hevimusiikin inflaatio vaikutti voimakkaasti myös niihin ennakkoluuloihin, joilla suomalaisten yhtyeiden lyyriseen sisältöön suhtauduttiin. Kenties surullisimpana esimerkkinä voidaan pitää Riff Raffista (vas.) kirjoitettua artikkelia, jossa järkyttyneen oloinen Waldemar Wallenius kieltäytyi arvostelemasta yhtyeen Give the Dead Man Some Water -albumia sen kansikuvan vuoksi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä johtopäätöksiä yhtyeen kappaleiden sanoituksellisesta sisällöstä:

"…osittain vokalistin mokelluksestakin saa sellaisen kuvan, ettei näidenkään machomulkkujen ajatusmaailma kovin terveiden asioiden ympärillä pyöri."

Zero Nine sen sijaan jätti mystiikasta kirjoittamisen suosiolla muille. Yhtye teki varsin selväksi, ettei sen sanoituksista kannattanut etsiä mitään yhteiskunnallista sisältöä, vaan ne rakentuvat pitkälti tuttujen rock-aiheiden, ”pillu, viina ja maantie”, varaan. Se, että yhtye kiirehti useissa haastatteluissa sanoutumaan irti kaikesta mystiikkaan, uskontoon tai paholaiseen viittavasta, kertoo paljon ajastaan. Toisaalta se oli tietoinen pyrkimys eroon valtavirtahevibändien kliseisestä ilmaisusta, jota niin useat jo karsastivat, mutta yhtä lailla sitä voidaan pitää osoituksena tietystä varovaisuudesta. Ulkomaiset yhtyeet Venomin johdolla olivat vieneet paholaistematiikkansa niin pitkälle, että se herätti myötähäpeää jo muusikoidenkin keskuudessa. Huolimatta siitä, että varsinkin Venomin kohdalla kyse oli lähinnä pelleilystä, huolestutti nuorten ihailijoiden fanaattinen suhtautuminen jo heviartistejakin. Zero Nine seilasi siis suhteellisen neutraaleilla vesillä pyrkiessään välttämään perinteisen hevilyriikan mahdollisesti tuomia vaikeuksia esimerkiksi musiikkitoimittajien keskuudessa.

Kotimaan sisäisistä jännitteistä kertoo muun muassa se, että pääasiassa sci-fi-aiheista inspiraationsa ammentanut Tarot (oik.) oli joutunut Kuopion helluntailaisten hampaisiin näiden huomatessa yhtyeen Pharao-kappaleen sisältävän väärinpäin käännettyä puhetta. Seurakunnan edustajat olivat vaatineet jopa paikallista musiikkikauppaa vetämään yhtyeen levyt pois valikoimastaan. Tarot nousi Suomen hevikentällä myöhemmin 2000-luvulla varsin arvostettuun asemaan. Sen sijaan niin Sarcofaguksesta, Riff Raffista kuin eniten saatanallisiin aiheisiin luottaneesta Ozistakin tuli ainakin 1980-luvun ajaksi eräänlaisia musiikkipiirien vitsejä, joihin lehtien palstoilla viitattiin silloin, kun haluttiin osoittaa, kuinka heviä ei tulisi tehdä.

Speed-yhtyeiden invaasio Soundin ja Rumban sivuilla vaikutti oleellisesti siihen, kuinka lehdissä käsiteltiin suomalaisen hevin lyyrisiä diskursseja. Tämän voidaan katsoa johtuneen pääosin siitä, että samalla kun koko tyyli rinnastettiin musiikillisesti punkiin, myös sen edustajien sanoitukselliset painotukset ottivat aimo harppauksen kohti sellaista kontekstia, johon myös journalistien oli mahdollista samaistua. Merkkejä tällaisesta muutoksesta oli Suomen ulkopuolella ollut havaittavissa jo aiemmin.

Kaikki eivät suinkaan kirjoittaneet politiikasta, mutta esimerkiksi Soundin tekemässä speed metal -faneja käsittelevässä artikkelissa haastatellut nuorukaiset rinnastivat kärkkäästi koko tyylilajin punkiin tai hardcoreen, jonka edustajat olivat heidän mukaansa usein tavallista älykkäämpiä ja tiedostavampia. Vaikka tässä tapauksessa kysymyksessä ei olekaan journalistin henkilökohtainen mielipide, piilee artikkelin taustalla silti tutkimuksellista relevanssia. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun lehdessä käsitellään heviä fanien näkökulmasta. Se, että koko kirjavaa fanikuntaa edustamaan valittiin kaksi lukioikäistä, suhteellisen sanavalmista ja fiksun oloista poikaa on mielestäni suora osoitus siitä, millaista kuvaa musiikkimedia pyrki speedistä rakentamaan. Se koettiin paitsi musiikillisesti tuoreeksi, myös sisällöllisesti huomattavasti klassista heviä relevantimmaksi suuntaukseksi.

Vaikka useimpien 1980-luvun lopun yhtyeiden sanoituksista olikin erotettavissa yhteiskunnallista kritiikkiä, kokivat monet speed metal -bändit tärkeäksi korostaa sitä, ettei lyriikoiden tarkoitus ollut saarnata. Vaikka speed metal koettiin myös muusikoiden keskuudessa jonkinlaiseksi vastineeksi punkille, erosi se siitä siten, ettei sitä mielletty kollektiiviseksi aateilmiöksi. Pikemminkin sen useimmiten synkkään asuun puetun sisällön tarkoitus oli herättää ajattelemaan ja lopulta tekemään asioista omia johtopäätöksiä. Paljon toimittajien intohimoisesta pyrkimyksestä löytää speed metallista jotain elämää suurempaa sanomaa kertoo se, että esimerkiksi koko ilmiön veturina toimineen Stonen jäseniä jatkuva utelu levyjen syvällisestä sisällöstä alkoi hiljalleen jo ahdistaa.

Tärkeää ei olekaan välttämättä se, mitä aiheita speed metalin lyriikat todellisuudessa käsittelivät. Musiikkijournalismin ja suomalaisen hevin välisen suhteen tarkastelun kannalta oleellista on, että tähän sisältöön alettiin uuden ilmiön myötä suhtautua vakavasti. Se, että muusikoiden itsensä annettiin vapaasti kertoa teostensa merkityksistä, muutti oleellisesti näiden kahden musiikkialan toimijan välistä suhdetta. Vaikka toimittaja ei henkilökohtaisesti olisikaan allekirjoittanut haastattelemansa yhtyeen väitteitä, niitä ei enää teilattu suoralta kädeltä. Kun klassisen hevilyriikan aiheet vielä 1980-luvun alussa tuntuivat olleen monille todellinen punainen vaate, jonka kautta koko tyylilaji oli mahdollista tuomita sisällöttömänä roskana, ei 1990-luvulle tultaessa samanlaisia yleistyksiä enää kannattanut tehdä. Muutoksesta kertoo sekin, että suhtautuminen yhtyeisiin oli periaatteessa sama, kirjoittivatpa ne sitten Faff-Beyn tapaan satanistisfilosofisista teemoista, tai suomensivat uudelleen huonoina pitämiään T.S. Eliot -käännöksiä, kuten Airdash (yllä).

1990-luvulle tultaessa vaikutti kuitenkin siltä, että suuri mediahuomio oli tehnyt suomalaiselle speed metalille karhunpalveluksen. Jokainen itseensä vakavasti suhtautuva levy-yhtiö oli napannut talliinsa kyseisen suuntauksen edustajan, minkä musiikkipiireissä katsottiin johtavan yksinkertaisesti musiikillisen tason laskuun. Lisäksi melko puritanistiset speed metal -fanit eivät välttämättä aina sulattaneet ihailemiensa yhtyeiden musiikillisia kokeiluja, mikä toisaalta söi myös bändien motivaatiota. Kun ensimmäiset merkit buumin hiipumisesta tulivat, ei niihin suhtauduttukaan negatiivisesti, vaan uusi aika otettiin vastaan kohtuullisen neutraalein mielin. Vaikka metallimusiikin suosion korkeimman huipun ymmärrettiin jääneen jo taakse, oltiin varsin tyytyväisiä siihen, että hetken buumi oli innostanut paljon nuoria yrittäjiä. Kellariskene voikin 1990-luvun alussa varsin hyvin. Journalistien itsensä saamasta yliannostuksesta kielii se, että uuden vuosikymmenen alussa jopa speed metalin kärkinimiä, kuten Stonea koskevat artikkelit olivat yhä harvemmassa. Varsinaisista kriitikkopiireistä oli toiveita tyylilajin kuolemasta esitetty jo jonkin aikaa.

Vaikka itse buumi vuosikymmenten vaihteessa taittuikin, voidaan sen vaikutukset jäljittää tähän päivään saakka. Se antoi Suomelle ensimmäiset oikeasti vakavasti otettavat metalliyhtyeet ja muutti lisäksi oleellisesti musiikkimedian ja muusikoiden välisiä suhteita. Soundin ja Rumban heviin erikoistuneet toimittajat olivat kohdelleet musiikkilajia kunnioittavasti oikeastaan koko ajan, mutta vasta speed metalin myötä myös heviin jo lähtökohtaisesti negatiivisesti suhtautuneet toimittajat joko korjasivat asenteitaan tai pysyivät vaiti.

 

Kirjoittaja on historianopiskelija ja Nation Despair -yhtyeen rumpali.


¹Diskurssilla viitataan tässä yhteydessä siihen, millä tavalla heviyhtyeitä ja heviä yleisesti jäsennettiin heidän kirjoittamiensa lyriikoiden pohjalta.

Lähdeluettelo: 

Berglund, Joose ”Zero Nine – hiljaisten hankien heavymiehet”. Rumba 3/85, 18–19.
Junna, Mika ”Stonen kundit ovat aivan tavallisia pulliaisia”. Soundi 10/91, 4–8.
Juntunen, Juho ”Sarcofagus – Suomen ensimmäinen heavy-bändi?”. Soundi 2/80, 14–15.
Juntunen, Juho ”Ozzy, Rockin hulluus”. Soundi 2/82, 89–94.
Juntunen, Juho ”Heavyn salamasarjan ykkönen: Metallica!”. Soundi 9/84, 5–6, 85.
Juntunen, Juho ”Tuisku lapissa: Zero Nine – Poroja, rynnäkkökiväärejä ja Suomen ainoa heavybändi”. Soundi 5/85, 6–11.
Juntunen, Juho ”Metallica ei anna armoa – Rautaa rajalle”. Soundi 3/86, 4–5.
Juntunen, Juho ”Stone – ei pelkkää kiveä”. Soundi 4/88, 60–62.
Juntunen, Juho ”Elämä on kurjaa mutta hauskaa”. Soundi 2/89, 50–51.
Juntunen, Juho ”Kiveä kovempi Stone – Ei puudutusta”. Soundi 4/89, 107–110.
Juntunen, Juho ”Faff-Bey – Oulun ruoska”. Soundi 12/91, 16–17.
Juntunen, Juho & Jyrki Tuominen ”Zero Nine ja muut hevihirviöt – Mennään vaikka sotaan mutta esileikkiin emme suostu”. Soundi 9/86, 104–110.
Kemppainen, Ilkka ”Yli rajojen”. Rumba 7/91, 24–25.
Kemppinen, Heikki ”Melkein sata asiaa speedmetallista…”. Soundi 4/88, 56–58.
Kemppinen, Heikki ”Airdash – ei pelkkää ilmaa”. Soundi 4/88, 58–60.
Mattila, Zeus ”Metallille menetettyjä”. Rumba 2/87, 18.
Mattila, Zeus ”Prestige: ’Meitä on melkein kehuttu’”. Rumba 20/90, 30–31.
Miettinen ”Porohampularilaisen voimalla maailmanvalloitukseen”. Rumba 9/85, 5.
Mikkola, Jukka ”Johdatus heavy-rockin jälkeiseen elämään”. Soundi 2/81, 34–36.
Säynekoski, Marko ”Suomessa ei saa erottua joukosta, mutta Stone uskaltaa näyttää värinsä”. Soundi 11/90, 32–34.
Wallenius, Waldemar ”Hevi-iljettävyyksiä”. Soundi 4/84, 66–67. 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Tomi Gullstén   Kuvat: arkistotavaraa
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3030 Palaa »
Bookmark and Share