Metallille menetetyt IV: Suomihevin pioneerit

Metallille menetyt on artikkelisarja, jonka tarkoitus on valottaa lukijalleen sitä, miten suomalaiseen hevi- ja metallimusiikkiin suhtauduttiin sen alkutaipaleella vuosina 1980-1992. Aihe on ajankohtainen erityisesti nyt, kun metallimusiikki on ollut Suomessa monen vuoden ajan salonkikelpoista ja suurten yleisöjen suosiossa. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Sarja jakautuu käsittelemään aihetta Soundin ja Rumban toimittajien silmin sekä muusikoiden itsensä näkökulmasta. 

Aiheen tärkeys korostuu, kun muistetaan, että suomalainen hevi syntyi aikana, jolloin musiikin kuuleminen edellytti käytännössä ostopäätöstä (eikä hiiren klikkausta). Tällöin toimittajien antamalla kritiikillä saattoi olla paljonkin painoarvoa.

Neljännessä osassa tarkastelukulma siirtyy toimittajista muusikoihin itseensä. Sarcofaguksen Kimmo Kuusniemi oli itseoikeutetusti alan asiantuntija ja kirjoitteli soittamisen ohella arvosteluja Soundiin. Näin raja toimittajien ja muusikoiden välillä hämärtyi. Toimittajien ankeus ja kankeus ajoivat monet bändit hakemaan vauhtia ulkomailta. Takaperoisesti vasta menestys ulkomailla herätti suomalaisen toimittajakunnan kiinnostuksen suomalaisia toimijoita kohtaan.

 

Metallille menetetyt IV: Suomihevin pioneerit

ALKUKANKEUTTA

Ymmärrettävistä syistä Sarcofaguksen nokkamies Kimmo Kuusniemi sai kunnian olla se henkilö, jonka kautta suomalaisen musiikkimedian tarkastelijat saivat ensikosketuksensa kotimaiseen heviin. Soundin sivuilla miehen rooli oli kohtuullisen näkyvä myös siksi, että hän toimi kyseisen lehden levyarvostelijana ja 1980-luvun ensimmäisinä vuosina myös eräänlaisena heviasiantuntijana. Kuusniemen haastatteluista käy ilmi, että harvalukuisissa hevimuusikkopiireissä oltiin hyvin tietoisia tyylilajin juurista ja erilaisista suuntauksista. Sen sijaan kotimaan kentällä ongelmaksi muodostui se, että yleisesti hevimetallia ei juuri arvostettu. Esimerkiksi nuorimmat populaarimusiikin ystävät eivät olleet saaneet kosketusta tähän musiikkiin silloin, kun se 1970-luvun alussa oli ensi kertaa suosittua, eivätkä siksi välttämättä ymmärtäneet, mistä esimerkiksi Sarcofaguksessa oli kysymys. Lisäksi pääasiallisesti Egyptin mytologiasta sanoitusteemansa ammentanut yhtye ei välttämättä koskettanut pohjoista kuulijaa.

Toimittajat suuntasivat huomionsa 1980-luvun alussa pääasiallisesti hevin teatraalisuuteen ja sen soiton mielekkyyteen. Myös Kuusniemi sai perustella syitä valitsemaansa musiikilliseen ilmaisuun. Hän näki hevin eräänlaisena keinona purkaa aggressioita, joka lisäksi tarjosi musiikillisia haasteita. Negatiivinen suhtautuminen hevimusiikin visuaaliseen puoleen koettiin kummallisena, sillä tietynlainen musiikillinen teatteri liittyi oleellisesti aikakauden heviin. Huolimatta siitä, että toimittajat saattoivat suhtautua pommeihin ja pyrotekniikkaan naureskellen, eivät tällaiset showkeinot hevimuusikoista välttämättä vaikuttaneet lainkaan korneilta. Kuusniemi määritteli hevin ”voimakkaaksi energian siirroksi harvoin ja vahvoin keinoin”, jota tulisi arvostella ja arvioida sen omilla ehdoilla.

Kuusniemelle lankesikin epäkiitollinen asema eräänlaisena varhaisen suomihevin nokkahahmona. Hänen haastatteluistaan ja kirjoittamistaan artikkeleista huokuu pyrkimys tietynlaiseen ymmärretyksi tulemiseen. Hänen mukaansa hevi vaatii kuulijaltaan ja ymmärtäjältään muuta musiikkia enemmän aikaa ja keskittymistä. NWOBHM-ilmiön vaikutukset ulottuivat aivan 1980-luvun alussa ruohonjuuritasolla myös Suomeen, ja aika olikin auttamatta ajamassa klassiseen ilmaisuun luottavan Sarcofaguksen ohi. Vaikka kestikin vielä useita vuosia ennen kuin hevimusiikki sai nauttia Suomessa suurehkoa suosioita, johti vanhahtavan hevimetallin globaali inflaatio siihen, ettei suuri yleisö koskaan löytänyt yhtyettä. Sen kahta ensimmäistä albumia myytiin vuoteen 1982 mennessä ainoastaan nelisentuhatta kappaletta, ja yhtye hajosikin samana vuonna. Kuusniemi jatkoi musiikintekoa erinäisissä yhteyksissä, mutta myöhempien haastatteluiden pessimistinen sävy kielii jonkin asteisesta uskonpuutteesta suomalaisen hevin tulevaisuuteen:

"Tuntuu siltä, että Suomessa ei pysty kokoamaan toimivaa hevibändiä."


SUOMI MUSIIKKIMAANA

"Ei ihme, että Oz lähti aikanaan Ruotsiin."

Suomen varhaisten heviyhtyeiden Soundille ja Rumballe antamista haastatteluista on mahdollista erottaa tiettyjä jatkuvia teemoja. Yksi näistä on ilmiselvästi käsitys Suomesta maana, joka ei välttämättä ollut populaarikulttuurillisesti kilpailukykyinen, jota yllä oleva lainaus A.R.G. -yhtyeen haastattelusta hyvin ilmentää.

Usko suomalaisen studiotyöskentelyn ammattitaitoisuuteen ja kotimaisten hevimarkkinoiden kannattavuuteen ei ollut 1980-luvulla kovinkaan vahva, mikä käy ilmi jo varhaisimmista heviartistien haastatteluista. Esimerkiksi Sarcofagus katsoi varsinkin Ruotsin tarjoavan tasokkaampaa osaamista, ja ennen kaikkea parempia taloudellisia resursseja toimivan hevimusiikin tuottamiseksi. Ulkomailla raskaan musiikin tilanteen katsottiin lisäksi olevan huomattavasti kotimaata parempi. Oz, eräs Suomen varhaisimmista heviyhtyeistä (vas.), siirsi sekin toimintansa länsinaapuriin jo vuonna 1983. Myös Zero Ninen ja Riff Raffin kaltaisten uudempien hevibändien haastatteluista käy ilmi eräänlainen kotimaan markkinoiden ongelmallisuus. Etenkin jälkimmäisellä oli suuria vaikeuksia saada keikkoja. Zero Nine sen sijaan sai nauttia kotimaisen musiikkimedian suopeasta, jopa ylistävästä kohtelusta, mikä varmasti omalta osaltaan auttoi yhtyeen nousua maan kirkkaimmaksi hevitähdeksi. Esimerkiksi vuonna 1985 bändi kipusi lavalle peräti 110 kertaa.

 

 

Huolimatta siitä, ettei Zero Ninen tarvinnut murehtia keikkojen vähäisyyttä, teki sekin jo toisen levynsä Ruotsissa. Suomalaisten studioiden ei yksinkertaisesti katsottu pystyvän sellaisen soundimaailman tuottamiseen, joka tällaiselle musiikille oli ominaista. Yhtyeen solmima kansainvälinen levytyssopimus antoi sekin toivoa kotimaisen hevin globaaleista menestymismahdollisuuksista, vaikka eräänlainen jalat maassa -asenne tai jopa suoranainen pessimismi tuntuu olleen tyypillistä suomalaisille heviyhtyeille vielä pitkään. Media sen sijaan jaksoi riemastua käytännössä aina, kun jonkinlaiseen läpilyöntiin tarjoutui edes teoreettiset mahdollisuudet. Yhtyeiden asenteisiin vaikutti osaltaan varmasti se, että jonkinasteinen käsitys musiikkibisneksen raadollisuudesta saavutettiin usein jo varhain. Esimerkiksi Zero Ninen levytykseen ja markkinointiin saama budjetti liikkui ”sadoissa tuhansissa markoissa”, mikä käytännössä mahdollisti kilpailun ainoastaan niin sanotusti keskiluokan bändien kanssa.

Aivan kirkkaimpia tähtiä lukuun ottamatta negatiivisten asenteiden kanssa kamppailu tuntui koskeneen käytännössä kaikkia 1980-luvun puolivälin tienoilla vaikuttaneita heviartisteja. Sen lisäksi, etteivät konserttijärjestäjät tuntuneet ymmärtävän raskaan musiikin viehätystä, myös ”tavallisten” ihmisten tavoittaminen tuotti usein ongelmia. Närkästystä herätti esimerkiksi se, että keikoille saatettiin saapua vain tapaamaan kavereita tai juopottelemaan. Yhtenä syynä ongelmaan pidettiin sitä, etteivät musiikkilehdet juuri kirjoittaneet pienemmistä artisteista, vaan pääasiassa kopioivat aiheensa ulkomaisista julkaisuista tai levy-yhtiöiden lähettämästä materiaalista. Tämän katsottiin vaikuttavan oleellisesti siksi, että etenkin keikkajärjestäjät tuntuivat pitkään valitsevan soittamaan pääsevät artistit juuri lehtiä selaamalla.

Vaikeudet kotimaan kentällä eivät loppuneet edes speed metal -buumin alettua 1980-luvun lopulla. Huolimatta siitä, että esimerkiksi Stonella riitti vientiä, joutuivat pienemmät yrittäjät yhä painimaan samojen ongelmien kanssa kuin kollegansa aiemmin. Esimerkiksi pudasjärveläisen National Napalm Syndicaten ensidemo (oik.) sai englantilaisessa Kerrang!-lehdessä vuonna 1988 niin mairittelevan arvostelun, että suomalaisten levy-yhtiöiden mielenkiinto heräsi. Yhtyeen live-kunnon tarkastaminen ennen mahdollisen sopimuksen kirjoittamista tuotti kuitenkin ongelmia, sillä Helsingistä ei löytynyt sellaista keikkajärjestäjää, joka olisi suostunut korvaamaan yhtyeelle edes bensakuluja.

Vaikka esimerkiksi keikkojen järjestäminen tuottikin edelleen ongelmia, oli yleinen ilmapiiri kääntynyt huomattavasti positiivisemmaksi. Hevibändeille ei Suomessakaan enää naurettu. Osittain tämä ehkä johtui siitä, että uudet yhtyeet olivat yhä parempia, eikä niiden rinnastaminen muun maailman jättibudjeteilla toimiviin bändeihin aiheuttanut enää yhtä suurta myötähäpeää. Se ei kuitenkaan juuri näyttänyt vaikuttavan siihen kuvaan, joka hevimuusikoilla oli Suomesta.

Huolimatta ilmapiirin muutoksesta ei soittamaan pääseminen siis vieläkään ollut aina aivan yksinkertaista. Lisäksi suomalainen ravintolakulttuuri koettiin melko vaisuksi, eikä keikoilla yleensä saavutettu mitään varsinaista hurmostilaa. Ongelmaksi muodostui myös se, että valtaosa ihmisistä tuntui mieltävän speed-metallin nuorten musiikiksi, eikä paljoa yli parikymppisiä hevifaneja keikoilla juuri näkynyt. Sukupolvien välisen kuilun merkityksen ymmärsi myös Stonen Janne Joutsenniemi:

"Jos on kuunnellut koko ikänsä jotain Dioa tai Deep Purplea, niin ei siinä kovin suostu enää kuunteleen Kreatoria. Kuitenkin mä nään vanhemmassa 70-luvun hevissä helvetin vähän heviä. Black Sabbath korkeintaan. Joku Deep Purple ei ole koskaan ollut mulle mitään. Se on hard rockia."

Osittain tästäkin syystä ei keskellä viikkoa ollut keikoille juuri asiaa, sillä valtaosa faneista ei vielä ollut täysi-ikäisiä. Viikonloppuisin tanssilavojen ollessa auki saattoi konserteissa käydä paljonkin ihmisiä, mutta harvakseltaan tapahtunut keikkailu ei tarjonnut mahdollisuutta itsensä elättämiseen musiikilla. Tästä syystä ilmiön keulilla keikkuvat bändit, kuten Stone ja Airdash, suuntasivatkin huomionsa ulkomaille; olkoonkin, ettei etenkään kotimaisen markkinointikoneiston kilpailukykyyn edelleenkään uskottu. Kaiken lisäksi Suomi tuntui jälleen kerran hypänneen metalliseen trendikelkkaan sen verran myöhään, että kotimaan ulkopuolella pahin speed-kiihkoilu alkoi jo hiipua. 1990-luvulle tultaessa speed metal esiintyi myös Soundin ja Rumban sivuilla yhä harvemmin.

 

Kirjoittaja on historianopiskelija ja Nation Despair -yhtyeen rumpali.


Lähdeluettelo:

Lehtiartikkelit:

Juntunen, Juho ”Sarcofagus – Suomen ensimmäinen heavy-bändi?´”. Soundi 2/80, 14–15.
Juntunen, Juho ”Suuri kilpa-ajo hevin sisimpään”. Soundi 3/83, 54–59, 80.
Juntunen, Juho ”Tuisku lapissa: Zero Nine – Poroja, rynnäkkökivääreitä ja Suomen ainoa heavybändi”. Soundi 5/85, 6–11.
Juntunen, Juho ”Vesureita, ennustuksia ja keskiyön kuristajia”. Soundi 12/86, 54–58.
Juntunen, Juho ”Kiveä kovempi Stone – Ei puudutusta”. Soundi 4/89, 107–110.
Juntunen, Juho ”Dethrone – Ja tukka kasvaa”. Soundi 8/89, 62.
Juntunen, Juho ”Hallusinaatioiden aika: Airdash”. Soundi 10/89, 24–25.
Juntunen, Juho ”A.R.G. – vihainen porosukupolvi”. Soundi 11/91, 34.
Juntunen, Juho & Jyrki Tuominen ”Zero Nine ja muut hevihirviöt – Mennään vaikka sotaan mutta esileikkiin emme suostu”. Soundi 9/86, 104–110.
Kuusniemi, Kimmo ”Heavy!”. Soundi 5/80, 72.
Kuusniemi, Kimmo ”Judas Priest – Voi juutas mikä hevibändi!”. Soundi 12/80, 64–65.
Mattila, Ilkka ”Kylmää kivimassaa”. Rumba 11/89, 18–19.
Mattila, Zeus ”Vendettä kulkee speed-metallin kivistä polkua”. Rumba 13/86, 15
Mattila, Zeus ”Heviä suomeksi”. Rumba 22/86, 26.
Mattila, Zeus ”Metallille menetettyjä”. Rumba 2/87, 18.
Mattila, Zeus ”Stone ja Amerikan tuliaiset”. Rumba 1/89, 5.
Mattila, Zeus ”Pohjoisen hirviöt heräävät”. Rumba 8/89, 18.
Mattila, Zeus ”Pakararockin perilliset”. Rumba 22/89, 30–31.
Mikkola, Jukka ”Johdatusta heavy-rockin jälkeiseen elämään”. Soundi 2/81, 34–36.
Nättilä, Teppo ”Saanko esitellä, 09”. Soundi 2/84, 10.
”Raskaita uutisia”. Soundi 2/83, 5.
Sammo, Kari ”Napalmia kansalle”. Rumba 19/88, 9.
Säyneköski, Marko ”Suomessa ei saa erottua joukosta, mutta Stone uskaltaa näyttää värinsä”. Soundi 11/90, 32–34.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Tomi Gullstén   Kuvat: Näinno.
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 5667 Palaa »
Bookmark and Share