Metallille menetetyt III: Asennemuutos

Metallille menetyt on artikkelisarja, jonka tarkoitus on valottaa lukijalleen sitä, miten suomalaiseen hevi- ja metallimusiikkiin suhtauduttiin sen alkutaipaleella vuosina 1980-1992. Aihe on ajankohtainen erityisesti nyt, kun metallimusiikki on ollut Suomessa monen vuoden ajan salonkikelpoista ja suurten yleisöjen suosiossa. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Sarja jakautuu käsittelemään aihetta Soundin ja Rumban toimittajien silmin sekä muusikoiden itsensä näkökulmasta. 

Aiheen tärkeys korostuu, kun muistetaan, että suomalainen hevi syntyi aikana, jolloin musiikin kuuleminen edellytti käytännössä ostopäätöstä (eikä hiiren klikkausta). Tällöin toimittajien antamalla kritiikillä saattoi olla paljonkin painoarvoa.

Kolmannessa osassa tarkastellaan toimittajien piirissä tapahtunutta asennemuutosta, joka johti metallimusiikin osittaiseen hyväksymiseen alkunihkeyden jälkeen. Toimittajat kohtelivat Zero Ninea, Stonea ja Airdashia huomattavasti suopeammin kuin esimerkiksi Sarcofagusta, mikä oli monen mielestä opportunistista nuoleskelua. Tärkein yksittäinen tekijä metallimusiikin hyväksymisessä oli kuitenkin se, että ulkomailla nimeä hankkineet yhtyeet rantautuivat 1980-luvun puolivälissä myös Suomeen.

 

Metallille menetetyt III: Asennemuutos

 

MURSKAKRITIIKISTÄ HEVIKUUMEESEEN

"Muutamat ihmiset pitävät heviä yhä aivottomien rapparijätkien rellestysmusiikkina."

Zero Nine nousi nopeasti ensimmäisen levynsä jälkeen Suomen hevitaivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Se ei välttämättä ollut kovinkaan vaikea saavutus ottaen huomioon, että varteenotettavat kotimaiset heviyhtyeet saattoi vielä 1980-luvun alussa laskea yhden käden sormilla. Vaikka hevimusiikin näkyvyys Soundin sivuilla olikin yhä varsin vähäistä, merkittävää on se, että vuosien 1983–1984 aikana toimittajien asenne tuntuu muuttuneen astetta positiivisemmaksi. Zero Nine vaikutti varmasti omalta osaltaan siihen, että varteenotettavan hevin tekemisen mahdollisuuksiin alettiin uskoa myös Suomessa. Näkemykseni mukaan tärkein ilmapiirin muuttumiseen vaikuttanut tekijä oli kuitenkin se, että yhä useammat ulkomaiset hevisuuruudet löysivät tiensä myös tänne. Vuoden 1984 aikana Suomessa vierailivat ainakin Manowar, Dio, Iron Maiden, Mötley Crüe ja Kiss. Tämä sai sekä Soundin että Rumban repimään otsikoita maata villinneestä ”hevikuumeesta”. Tästä huolimatta kotimaisella hevikentällä mellasti vielä varsin harvalukuinen joukko.

 

Mistään raskaan musiikin juhlasta ei siis vielä voitu puhua. Soundin ”heviasiantuntijaksi” profiloitunut Juho Juntunen sekä etenkin Rumbassa samaa viittaa harteillaan kantanut Zeus Mattila olivat oikeastaan suhtautuneet heviin positiivisesti koko ajan. Todella negatiivisesti metallimusiikkia käsittelevät artikkelit olivatkin lähtöisin poikkeuksetta muiden kirjoittajien kynästä. Selkein osoitus siitä, että kyseisen musiikkilajin asema ennen 1980-luvun loppua oli Suomessa huono, onkin se, että hevin näkyvyys lehtien palstoilla oli verrattain pieni. Suurimmista ulkomaisista artisteista kerrottiin sitä mukaa kuin niiltä ilmestyi jotain uutta tai ne vierailivat Suomessa, mutta kotirintamalla oli haudanhiljaista. Kun Rumba listasi vuoden 1985 merkittävät metallitapahtumat, olivat Zero Ninen uusi levy sekä Metalism-nimeä kantavan fanzinen ilmestyminen ainoat kotimaiset merkkihetket.

Suomalaisen metallimusiikin olematon rooli lehtien sivuilla vaikuttaa kummalliselta, kun tarkastellaan sitä, mitä muualla tapahtui. NWOBHM-ilmiön kärkinimet olivat jo vakiinnuttaneet asemansa, ja etenkin Yhdysvalloista oli vuosikymmenen alkuvuosina ponnistanut lisäksi valtava määrä uusia, huomattavasti aiempaa aggressiivisempia ja raskaampia yhtyeitä. Niiden soittamasta musiikista puhuttiin milloin thrash- tai speed metalina, milloin black- tai power metalina. Käytännössä sillä ei ollut merkitystä, sillä joka tapauksessa tämä uusi ilmaisu vaikutti paljon aiempaa väkevämmältä.

Thrash- tai speed metalin hyökkäyksestä oltiin toki Suomessakin tietoisia. Kuitenkin esimerkiksi Rumban asenne koko tyylilajia kohtaan oli aluksi varsin negatiivinen. Tämä käy varsin selvästi ilmi esimerkiksi Peyton Placen, eräänlaista ”kevyttä heavyä” soittavan yhtyeen, haastattelusta. Rumban mukaan suositusta tv-sarjasta napattu nimi sopi yhtyeelle hyvin, koska sen musiikilliset vaikutteet tulivat ajalta ennen hevin degeneroitumista. Uutta suuntausta edustaviin yhtyeisiin viitattiin ”sikaheavybändeinä”, joita maassamme oli tuolloin jo riittämiin. Tv-sarjan tavoin Peyton Place oli ”tervehenkinen” ja ”puhdasotsainen”, eikä sen repertuaariin kuulunut ”sirkkelinteriä, sodomiaa tai saatananpalvontaa”. Huolimatta siitä, että kyse oli jälleen yhden toimittajan subjektiivisesta mielipiteestä, voidaan artikkelista löytää tiettyä asennoitumista. Se ainakin selittäisi sen, miksei näitä suomalaisia ”sikaheavybändejä” lehden sivuilla käsitelty.

Oivallisena osoituksena siitä, etteivät journalistit olleet aina aivan ajan tasalla kotimaisen metallimusiikin tapahtumista, voidaan pitää myös Zeus Mattilan Rumba-lehdessä pitämää hevipalstaa. Vaikka se useimmista 1980-luvun lehdistä löytyikin, käsiteltiin niillä yleensä ainoastaan ulkomaisia yhtyeitä. Osittain tämä toki johtui siitä, etteivät suomalaiset hevibändit olleet tuolloin juuri julkaisseet levyjä, mutta tilanne korjaantui 1980-luvun puoliväliin tultaessa. Kysymys oli lähinnä siitä, ettei pienten bändien olemassaolosta oltu tietoisia. Turhautuneisuus nousi esille esimerkiksi Mattilan arvostellessa kenties ensimmäisen suomalaisen speedmetallia soittavan yhtyeen, Vendettan, ensilevyä:

"Koska en tiennyt tästäkään yhtyeestä mitään, onko jotain muuta mitä minulta on pimitetty?
Tahtoo kuulla lisää suomalaista heviä. Kyllä minä kehun jos on aihetta."

Mattila otti myös suoraan kantaa kotimaisen hevin suosion vaatimattomuuteen. Hänen mukaansa fanit karsastivat suomalaista musiikkia samalla kun ”ulkomainen kyllä nielaistaan hampaineen, karvoineen”. Tällä hän viittasi siis erityisesti suuriin ulkomaisiin nimiin. Koko kommentti vaikuttaa melko kummalliselta ottaen huomioon, että juuri nämä isot ulkomaiset nimet muodostivat leijonanosan Rumbankin hevimusiikkia käsittelevistä artikkeleista. Pienemmistä yhtyeistä oli vaikea saada tietoa, jos ne sivuutettiin musiikkimediassa täysin.

Suomalaisen hevin ”uutispimennosta” ei kuitenkaan voi täysin syyttää norsunluutorneihinsa jämähtäneitä toimittajia. Suomessa speedmetallin alkutaivalta vaikeutti oleellisesti se, että koko tyylilaji näytti ensi alkuun olevan jonkinlainen väliinputoaja. Se oli liian raskasta useimmille keikkapaikoille, eivätkä levy-yhtiöt aluksi uskoneet sen mahdollisuuksiin kotimaan markkinoilla. Lisäksi ”klassisen hevin” ystävät rinnastivat speed metalin pikemminkin punkkiin, mistä johtuen sen kannatus ei aluksi ollut suurta edes hevipiireissä. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja pian Suomessakin koettaisiin ensimmäinen hevin vallankumous. Mika Junnalla oli asian suhteen ennustajanlahjoja:


"Suomi tulee aina viisi vuotta jäljessä joka jutussa. Katotaan neljän vuoden päästä niin täällä voi olla laumoittain noita pitkätukkia speedmetalfaneja."


SPEED METAL JA SUOMEN ENSIMMÄINEN HEVIBUUMI

Edellisen kappaleen päättävä lainaus kielii osuvasti paitsi yleisestä turhautuneisuudesta, joka Suomen hevipiirejä varjosti, myös siitä, kuinka yllättävän myöhään speed- tai thrash-vaikutteinen musiikki tänne rantautui. Kun ajatellaan, kuinka suosittua nopea musiikki, erityisesti hardcore, on Suomessa ollut, tuntuu kummalliselta, että tämän metallisuuntauksen edustajia alkoi putkahdella esiin oikeastaan vasta vuosien 1987–1988 taitteessa. Noiden vuosien aikana suomalaisen hevimusiikin näkyvyys musiikkimediassa lisääntyikin huimasti, kun Stone ja Airdash nousivat yleiseen tietoisuuteen. Tietynlaisesta kotimaisen hevin vallankumouksesta kielivät osaltaan myös toimittajien varauksettoman positiiviset asenteet. Sekä Soundissa että Rumbassa oltiin suorastaan ylpeitä siitä, että myös meillä kyetään tekemään kilpailukykyistä ja taidokasta metallia.

Tässä suhteessa Rumba oli huomattavasti Soundia enemmän ajan hermolla, sillä se noteerasi Stonen sivuillaan jo puoli vuotta ennen yhtyeen ensimmäisen levyn julkaisua. Soundi haastatteli vuoden 1988 alussa yhdeksän suomalaisen levy-yhtiön edustajaa tiedustellen heiltä tulevan vuoden suurimpia musiikillisia ilmiöitä. Stone ja Airdash vilahtelivat jutuissa ehkä hieman nolosti, ennen kuin Soundi oli noteerannut yhtyeistä kumpaakaan. Asia korjattiinkin jo myöhemmin samassa numerossa.

Edellä mainituista yhtyeistä tuli nopeasti todellisia Soundin ja Rumban lempilapsia, ja myös valtamedia alkoi kiinnostua yhtyeistä. Musiikkitoimittajien asennemuutos herätti toisaalta myös kummastusta. Rumbassa yhä useampien ennen heviin nyrpeästi suhtautuneiden toimittajien suitsutusta pidettiin häikäilemättömän opportunistisena. Musiikki kuitenkin oli yhä ”samaa metallia, joka on aina ollut niin tyhmää ja lapsellista”. Positiivinen suhtautuminen hevimusiikkiin sen ollessa suosituinta on ollut rock-kriitikoille helppo tie saavuttaa tietynasteista statusta myös muualla. Toisaalta toimittajat myös selittivät asennemuutostaan sillä, ettei ”maanläheistä” speed metalia todellisuudessa voinut rinnastaa aiempaan klassiseen heviin. Visuaalisesta teatterista riisuttuna se tuntui käyttävän kieltä, jota oli helpompi ymmärtää.

Stonen (vas.) ja Airdashin saavuttama suosio auttoi myös pienempiä yhtyeitä saamaan parempaa kohtelua musiikkimediassa. Uuden metalliaallon edustajia pidettiin suorastaan koko vuosikymmenen ainoina rockin uudistajina huolimatta siitä, että niin sanotuissa paremmissa rock-piireissä heihin suhtauduttiin edelleen väheksyen. 1990-luvulle tultaessa speed metalin saama valtaisa mediahuomio oli kuitenkin johtamassa eräänlaiseen inflaatioon. Osa bändeistä oli alkanut kääntyä koko buumia vastaan jo aiemmin, sillä sen uskottiin ohjaavan levy-yhtiöiden huomion pois musiikin todellisesta laadusta.

Speed metalin saavuttama suosio kääntyi siis tavallaan itseään vastaan, ja ilmiö alkoi hiipua jo varsin nopeasti. 1990-luvun ensimmäisten vuosien aikana heviartikkeleiden määrä Soundin ja Rumban sivuilla väheni ja speed metal sai antaa tilaa grungen kaltaisille uusille suuntauksille. Käsittelemieni lehtien toimituksessa vuoden 1988 vaikutukset näkyivät selkeästi. Parhaiten tämä käy ilmi yksinkertaisesti metallimusiikkia käsittelevien artikkeleiden määrän kasvuna. Itse asiassa journalistien asenteet olivat olleet hevin suhteen kohtuullisen neutraaleja jo vuosikymmenen puolivälistä asti, mikä osittain johtui siitä, että vastuu metalliartikkeleista oli useimmiten alan asiantuntijoilla. Näin ollen avoimen negatiivisia juttuja esiintyi kummassakin lehdessä 1980-luvun ensimmäisten vuosien jälkeen verrattain harvoin.

 

Kirjoittaja on historianopiskelija ja Nation Despair -yhtyeen rumpali.


 

Lähdeluettelo

Lehtiartikkelit:

General Njassa ”Kova kuin kivi”. Rumba 2/88, 22–23.
Junna, Mika ”Kosto elää”. Soundi 11/86.
Juntunen, Juho ”Stone – Stone”. Debyyttilevyn arvostelu. Soundi 3/88, 88.
Juntunen, Juho ”Dethrone – ja tukka kasvaa”. Soundi 8/89, 62.
Mattila, Ilkka ”Kylmää kivimassaa”. Rumba 11/89, 18–19.
Mattila, Zeus ”Kun heavy saapui Helsinkiin”. Rumba 1/84, 14–16.
Mattila, Zeus ”Metallivuosi”. Rumba 24/85, 17.
Mattila, Zeus ”Metallibonanza”. Rumba 6/86, 28–29.
Mattila, Zeus ”Heviä suomeksi”. Rumba 16/86, 26.
Mattila, Zeus ”Stone ottaa työvoiton”. Rumba 10/87, 22.
”Pakkanen tulee ja meistä kuuroja”. Soundi 9/84, 14–15.
Pikkupeura, Pasi Joh. ”Laulu jää pystyyn”. Rumba 7/86, 15.
”Tämä on meidän työ”. Soundi 7/83, 5–9.
Österman, Nalle ”Dethrone ei laula kukkasista”. Rumba 16/89, 23.

Kirjallisuus:

  • Christe, Ian (2006), Pedon meteli – Heavy metallin vanha ja uusi testamentti. Suomentanut Jone Nikula. Helsinki: WS Bookwell Oy.
  • Walser, Robert (1993), Running With the Devil – Power, Gender and Madness in Heavy Metal Music. Yhdysvallat, Hanower: University Press of New England

 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Tomi Gullstén   Kuvat: Jep.
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 3554 Palaa »
Bookmark and Share