Helsingin vanhassa jäähallissa nähtiin tiistai-iltana oikein hieno raskaamman musiikin live-kokonaisuus. Paino on nimenomaan sanalla kokonaisuus, sillä illan kattaus oli jollakin merkillisellä tavalla äärimmäisen onnistunut huolimatta lopulta varsin erilaisista esityksistä ja musiikkityyleistä. Kokonaisuus alkoi ruotsalaisen Machinae Supremacyn virkistävällä rynnistyksellä, jatkui kotoisan Ensiferumin kotoisalla kansanmusiikilla ja huipentui globaalistikin tunnustettun, alkuperältään espoolaisen Children Of Bodomin mahtirykäisyyn. Ilta oli paitsi merkillisesti onnistunut, myös hyvin johdonmukainen kaavaltaan: lavan anti kasvoi lineaarisesti huippuunsa alkaen maltillisesti, päättyen villisti.
 

Klo 1900, lavalle: Machinae Supremacy

Totuuden sanoakseni Machinae Supremacy oli minulle ennen tiistaita tuttu vain nimenä. Ennen keikkaa vaivauduin ”googlaamaan” yhtyeestä joitakin perustietoja ja hämmästykseni oli vähintäänkin kohtuullisen suuri, kun luin yhtyeen yhdistelevän metallia ja videopeliäänimaailmoja ”alternative-otteella”, kuten eräällä sivulla asia oli sanoiksi puettu. Mitä siis haluan sanoa on, että en todella tiennyt mitä odottaa; en siten odottanut yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin käväistä katsomassa. Ja se kannatti. Lavalle nousi raikas ja omalaatuinen yhtye, joka takoi lyhyen settinsä innokkaasti ja energisesti. Yhtye soitti omalaatuista musiikkiaan varsin täsmällisesti ja halusi esiintyä. Se halusi tarjota vielä tässä vaiheessa vähäiselle ihmisjoukolle hyvän esityksen, jossa soitetaan hyvin ja esiinnytään edukseen. Tai no, ”edukseen” on suhteellinen käsite, sillä metalliyhtyeen pitkät piiskaletit olivat tipotiessään ja sen sijaan lavalla oli enemmän vähemmän joukkio nörttejä, alkaen solisti Robert Stjärnströmin törröttävistä hiuksista ja tietokonelöllön vartalosta. Tavallaan yhtye oli huvittava ilmestys, mutta pelkästään hyvässä. Sitä paitsi imago sopi yhtyeen musiikin kanssa yksiin.

Machinae soitti käytännössä koko kuuden kappaleen settinsä (aikaa käytössä näet oli vain 30 minuuttia) putkeen ilman taukoja, mitä nyt Stjärnström ehti pikaisesti hihkua kappaleiden nimet ilmoille ennen niiden alkamista. Indiscriminate Murder is Counter-Productive oli huikea uusi tuttavuus, samoin viimeisenä soitettu Through the Looking Glass. Kappaleet loivat väkisinkin hymyn huulille ja paransivat päivän aikana kettuuntuneen mielen, tavallaan palauttivat päivän askareista ennen illan pääesiintyjiä. Vaikka biisit olivat minulle ennestään tuntemattomia, eivät ne ole enää. Kotopuoleen päästyäni jostakin ilmestyi soittolistoilleni Machinaeta. Ja diggailu jatkuu.

Yleisöä, kuten mainittu, oli vielä tässä vaiheessa vähänlaisesti, mutta silti pieni joukko innokkaita jaksoi mellastaa lavan edessä nyrkit pystyssä; joko olivat hc-faneja tai muuten vaan innoissaan. Keltaisen niukan valon värjäämä Machinaen setti toimi illan palauttavana pohjana, jonka päältä saattoi jatkaa kotimaisin voimin. Arvosana: ei paha (vaan hauska).

Klo 1950, lavalle: Ensiferum

Ennen kuin kello ehti edes kahdeksaan, lavalle kipusi jo toinen yhtye hauskasti alkanutta iltaa jatkamaan. Tällä kertaa se ei varmasti monellekaan paikalla olleelle esittelyjä kaivannut: lavan (ja yleisönsä) haltuun otti tuttu ja turvallinen kotimainen valinta, Ensiferum. Tuttu siten, että soturin viirut oli jälleen kuvioitu kasvoille ja paidat oli jätetty bäkkärille (pois lukien tietysti kosketinsoittaja Emmi Silvennoinen, jossa katseltavaa riittää muutenkin), turvallinen siten kuin musiikillinen anti oli juuri sitä täsmällistä ja monet kerrat fiilisteltyä laatutavaraa mitä odottaa sopi. Fantastinen ja jälleen oikein mainiosti soitettu Token Of Time sytytti nyt jo puolilleen täyttyneen kentän ensi kertaa kunnolla: nyrkit nousivat itse kullakin ilmaan ja eturivi örisi mukana minkä pystyi. Twilight Tavern mainittakoon toisena herkkuhetkenä ja illan viimeiseksi (Ensiferumin osalta) soinut Iron kolmantena. Juuri niin, tuttua ja turvallista. Kuitenkin, eeppisyyttä lähentelevä Lai Lai Hei nousi omaksi suosikikseni, oli äärimmäisen suuri ilo kuulla kappale jälleen livenä ja se soi kerta kaikkiaan hienosti. Sitä pysähtyi oikein eri pieteetillä kuuntelemaan: laulut integroituivat puhtaina yhteen ja jäähallin äänentoisto toimi vallan asiallisesti. Kiva oli myös kuulla Elusive Reaches, jossa jollakin kummallisella tavalla yhdistyvät kaikki ne elementit, jotka tekevät Ensiferumista ensiluokkaisen yhtyeen: pettämätön rumpuilotulitus, iloinen ja reipas melo-tausta ja kuitenkin äärimmäinen vokaali-ulosanti ja mahtipontisuus. Koko lailla kaikki soitanta oli erinomaisen vahvalla rutiinitasolla, mikä Ensiferumin osalta tarkoittaa erittäin korkeaa soiton tasoa.

Itse lava-akti oli tutun räväkkää: letit heiluivat, ja niin heiluivat ”hameetkin”. Virtaa riitti erityismaininnaksi saakka basisti Sami Hinkalla, jonka habitus ja hullunkiilto silmissä toivat mieleen entisaikojen irstaan soturin, joka vangiksi jäätyään menetti järkensä ja joka lopulta teloitettiin. Enkä koskaan voi sivuuttaa naiskauneutta: onhan se nyt ihanaa kun viehättävä nainen vetää viirut naamalleen, antautuu musiikille ja soittaa täsmällisesti. Vaikka Emmi oli lopulta aika kaukana lavan reunasta, minulla oli telezoom mukana. Vaikka kokonaisuus oli siis kohdillaan myös lava-aktin osalta, pienen miinuksen annan solisti-kitaristi Petri Lindroosin lavapresenssistä. Hieman väsyneeltä ja intohimottomalta vaikuttanut Lindroos oli kuin leipääntynyt työhönsä. Hän toki suoriutui musiikillisesti moitteetta, mutta jonkinlainen jarru oli jäänyt päälle eikä mies ollut aivan siinä vedossa kuin edelliset ”tapaamiskerrat” olivat antaneet odottaa.

Sinisensävyinen lavavalotus rakensi kuitenkin illan kokonaisuutta asteen pari kohti korkeampia ulottuvuuksia. Machinaen niukasta oli tässä vaiheessa iltaa saatu Ensiferumille riittävä eli musiikkia tukeva ja kaikin tavoin tyylikäs. Kokonaisuus sai siten tässä vaiheessa iltaa suuren kohotuksen, joka oli paitsi Machinaen ylittävä, myös Bodomia petaava. Ensiferum vaihtoi illan hauskan ja palauttavan vaiheen uskottavaan ja vakavampaan asteeseen ja rakensi sillan Machinaen ja Bodomin välille tyylipuhtaalla ja pääosiltaan energisellä esiintymisellään; Bodomhan ei olisi voinut missään nimessä tulla suoraan Machinaen vanavedessä lavalle, sillä kontrasti olisi ollut liian suuri kokonaisuutta ajatellen. Ensiferumin arvosana: oikein mainio.

Klo 2110, lavalle: Children Of Bodom

Yhdeksän jälkeen jäähallin lava oli saatu täyteen mittaansa ja lavalle kipitti viisi taitavaa muusikkoa. Ilta oli saanut silmäänsä viimeisen vaihteen, jonka ensi kosketuksessa soi avauskappaleeksi loistavasti sopiva Not My Funeral; kappale on ärhäkkä ja päällekäyvä ja sitä täydentämään oli mietitty ”liekinheitinten” pyrotekninen ratkaisu. Helvetin tulilieskaheitteet puhalsivat lavojen molemmille sivuille sekä eteen ja taakse tulipalloja, koko valotusarsenaali oli valjastettu käyttöön, lavan katto oli koristeltu erilaisin rievuin ja kenttä oli täyttynyt silmämääräisesti tarkasteltuna koko mittaansa. Eturiviin oli pakkautunut nuoria tyttöjä, taaempana ilmaa viuhtoivat vanhemmat nyrkit, valokuvaajat vapautettiin pyrojen jälkeen töihinsä ja kas, ärhäkkä puolitoistatuntinen oli alkanut.

Ensi puraisun jälkeen rumpali Jaska Raatikainen polki käyntiin Bodom Beach Terrorin, joka tuli silmille sellaisella adrenaliinivyöryllä, jollaiseen ei ihan jokainen yhtye pysty vaikka kuinka yrittäisi. Needled 24/7 jatkoi espoolaisen rantaterrorin vanavedessä astetta ”vanhempaa” kattausta, jonka syttymispiste oli hyvin alhainen; kerrassaan vahva oli aloitus jota hyvin täyttynyt jäähallin kenttäkatsomo ja sivuille istuutuneet metallin ystävät pääsivät todistamaan. Kärkikolmikon hyökkäystä tuki neljän kappaleen uudemman tuotannon pläjäys, joista Roundtrip to Hell and Back potki ilmat pihalle vyörytyksellänsä. Tiukkaa tahtia pitänyt Bodom esitti yleisöllensä uudemman materiaalinsa rinnalle, ikään kuin vertailun vuoksi, vanhaa materiaalia. Tai helvetin vanhaa materiaalia joka kuulostaa kauhealta, Alexi Laihoa lainatakseni. Children Of Bodom ja heti perään soitettu Hate Me olivat mahtavan virkistäviä välisoittoja uudemman materiaalin rinnalla. Ne toimivat edelleen livenä hienosti, mutta suurin anti kappaleilla oli vertailun mahdollistuminen: oli kerrassaan mieltäylentävää palata vanhoihin ja jollakin tavalla suoraviivaisen yksinkertaisiin mutta silti niin nerokkaisiin ja soitannollisesti yhtä kaikki taidokkaisiin sävellyksiin. Living Dead Beatin jälkeen soitetut em. kappaleet tuntuivat suorastaan kevyiltä (”Bodom-balladeilta”) iloisine syntikkaosuuksineen ja sooloineen uudemman tuotannon vastapainoina. Vanhan materiaalin jälkeen soinut Blooddrunk ei kuulostanut lainkaan hyvältä, vaikken monen muun tavoin kuulukaan kyseisen kappaleen vihaajiin. Sen sijaan Shovel Knockout oli loistoveto äärimmäisen hienoine kitaraosuuksineen. Downfall oli jälleen kerran sydäntä riipaisevan mahtava ja encore-kombo Was It Worth It & Hate Crew Deathroll todella tykki lopetus.

Maailman parhaaksi metallikitaristiksi äänestetty Alexi Laiho oli erittäin energisen ja hyvinvoivan näköinen ja oloinen. Tyypillisesti maastokuvioituihin housuihin ja t-paitaan pukeutunut Laiho ansaitsee kyllä tittelinsä, sen tiistainen jälleen todisti (vaikka Laiho ei todellakaan ole maailman paras kitaristi; sellaista ei ole). Viimeisen päälle tarkasti soitetut soolot ja oman tyylinsä pitäminen vain yksinkertaisesti ansaitsevat suuren arvonannon, ja minusta tuntuu että yleisön suuri osa tätä tiistaina osoitti arvostavansa. Kertakaikkiaan tarkasti ja tyylikkäästi Laiho jälleen soitti, ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Kitaroinnin ihailijana en voi olla harmittelematta sitä, että vanhan koulukunnan virtuoosi Roope Latvala jää väkisin hyvin pimentoon (oikeastaan ihan kirjaimellisesti; lavavalotuskin oli vain Laihon puolella, Roope oli varjoissa) vaikka ymmärrän tämän hyvin. Bodom on Laihon lapsi, jossa herra on hidalgo ja se siitä. Mutta tulipahan taas mainittua. Janne Warman oli Laihon tavoin hyvällä huumorilla esiintymässä, ja tutusti herrat soittivat monen monta soolopätkää vierekkäin Laihon kiivetessä Warmanin syntikkakorokkeelle (joita muuten oli lavalla molemmin puolin ja joiden väliä Warman seilasi). Hyvää läppää taisivat keskenään heittää, sillä kuiskuttelun päätteeksi molempien herrojen kasvoille levisi leveä irvistys, useaan kertaan. Siinä missä Laiho oli täsmällisen tarkka soittaja, Warman lipsui muutamaan otteeseen huolimattomuuden puolelle: tavallaan näytti, että mies vain pimputtelee sinne päin. Kokonaisryminässä se ei kuitenkaan musiikilliseen antiin juuri vaikuttanut, sillä jos siellä täällä jokin synapätkä jäikin vaillinaiseksi, Laiho ja Latvala paikkasivat omilla kitaroinneillaan kokonaisuuden.

Ennen encorea Laihoa ja Bodom-viharyhmää päätettiin palkita vielä lisää. Lavalle saatiin naiskauneutta, kun levy-yhtiön pirteä blondi tarttui mikin varteen ojentaakseen yhtyeen jäsenille kultalevyt Relentless Reckless Forever -levyn kultamyyntirajan ylittymisen ansiosta. Silminnähden ilahtunut Laiho kiitti yleisöä ja muistutti fanien tärkeydestä; vetosi siis siihen eturivin nuorten tyttöjen kaartiin joka Alexia oli tullut katsomaan. Kaikista tulee pitää huolta; vekkuli herrasmies Laiho on, vaikkei se välttämättä kaikille aina välity.

Kultalevyjaon ja encoren jälkeen illan kokonaisuus oli valmistunut. Alkuillan Machinae-hassuttelusta ja tutusta ja turvallisesta Ensiferumista oli päästy ärhäkkään ja tyylittelevän Bodomin kautta kliimaksiin. Kokonaisuus oli, kuten alussa todettua, erinomaisen onnistunut ja lineaarisesti joka osa-alueella hypeensä kasvava, vaikka esiintyjäkaarti erosi toisistaan merkittävästi. Kaikki tämä oli pedattu itseoikeutetusti Bodomille, joka lienee yksi ainoista kotimaisista metalliyhtyeistä, jonka onnistuu täyttämään jäähallin kentän ja ainakin puolet istumapaikkakatsomoa. Bodomille, joka oli raju mutta raikas. Bodomille, jonka setti oli monipuolinen ja fiksusti mietitty. Bodomille, jonka kiertue alkoi Suomen keikoista. Bodomille, jota palkitaan. Syystä. Bodomin arvosana: ensiluokkainen.

Settilista: Not My Funeral / Bodom Beach Terror / Needled 24/7 / Ugly / Roundtrip To Hell And Back / In Your Face / Living Dead Beat / Children Of Bodom / Hate Me! / Blooddrunk / Shovel Knockout / Angels Don’t Kill / Follow The Reaper / Downfall / Encore: Was It Worth It / Hate Crew Deathroll