Helloween

Saksalaislegenda Helloween soitti Suomessa viimeksi joulukuussa, mutta pian näemme heidät jälleen: eurooppalaisen power metalin sekä äiti että isä saapuu heittämään keikan Tampereen Sauna Open Airiin kesäkuussa.

Tämänkertainen haastattelumme on siitä erikoinen, että sitä tekemään lähetettiin kaveri, joka paukuttelee Imperiumin messulaudalla niin vahvoja ja perusteltuja mielipiteitä kaikesta Helloweeniin liittyvästä, että niitä vastaan ei oikeastaan uskalla edes väittää.

Imperiumin toimittajan sijasta muun muassa Merging Flare- ja Heavy Metal Perse -yhtyeissä äänijänteitään venyttelevä Matias Palm tapasi Michael Weikathin. Väittelyä ei syntynyt, mutta miekkoset keskustelivat muun muassa vinyylilevyjen ihanuudesta ja fanien vaikeudesta.

 

Aletaanpa purkaa vyyhtiä vinyyleistä, joita haastattelun molemmat osapuolet keräilevät. Cd-levyjen myynnin laskiessa viime vuosina levyistä on alettu julkaista kohtuullisen hyvin myös vinyyliversioita. Vaikuttaisi siltä, että fyysistä tuotetta arvostavat keräilijäluonteet palaavat yhä enemmän lp-levyjen pariin. Hamstraajaluonne Weikath sanoo, että hänkin keräilisi vinyyliä edelleen, jos vain mahtuisi levyjensä sekaan: Weikin kämppää kun tukkii 5 000 cd-levyä ja satoihin yltävä läjä dvd- ja blu-ray-tallenteita. Lisäksi nurkissa pölyttyy vielä 250 vanhaa vhs-kasettiakin. Juuri tästä syystä Weikath hankkii uuden musiikin kaupallisina latauksina.

– Virtualisoidussa musiikissa pakattu ääni ei vastaa alkuperäistä tuotetta, mutta eipä sen tarvitsekaan. Vinyylit puolestaan ovat mukavia, mutta nykyisellään niiden hankkimista hankaloittaa se, että niiden masteräänitykset eivät ole yhtä hyviä kuin cd:issä. Esimerkiksi taannoin julkaistut The Beatles -remasterit kuulostavat alkuperäisiä vinyylejä paremmilta. Hyväsoundisen vinyylin hankkiakseen kuluttajan pitää odottaa uudelleen vinyyliä varten masteroituja julkaisuja. Pelkästään vinyyliä varten tehtyjä tasokkaita mastereita on liian vähän.

– Omista levyistämme minulla on Gambling With The Devilin vinyyli. Koska se on cd-masterista painettu, se kuulostaa aivan samalta kuin cd. Rabbit Don't Come Easyn vinyyli taas kuulostaa paljonkin cd:tä paremmalta ja Keeper Of The Seven Keys 3 taas kuulostaa vain vähän cd-versiota paremmalta. Nykyään ei siis ikinä tiedä mitä vinyylillä saa. Se on vähän säälikin. Itse asiassa, Helloweenin parhaimmalta kuulostava vinyyli on Live In The UK (1989).

Weikathin mukaan Helloween pyrkii aina jatkossakin saamaan levyistään markkinoille vinyyliversiot. Bändissä on toinenkin “vinyyli-ekstremisti”, solisti Andi Deris.

Matias toteaa Helloweenin uusimman levyn, 7 Sinnersin, olevan monien mielestä yhtyeen vahvinta antia sitten vuoden 1996 The Time Of The Oathin. Weikathin mukaan mitään ei viime äänityksissä silti tehty muista levytyksistä poikkeavalla tavalla – aikaa vaan oli käytettävissä enemmän.

– Jos levytyksessä pystyy olemaan laiskottelematta, lisäaikaa voi käyttää harmonioiden hiomiseen ja biisien sovittamiseen. Minusta Gambling With The Devil on myös hyvä ja 7 Sinners on minulle Gamblingin “jatke”, mutta monet tuntuvat ajattelevan toisin. Se taas, että 7 Sinners olisi parasta sitten The Time Of The Oathin – no, en tiedä. Kun julkaisimme Better Than Raw'n, monet sanoivat sitä siihen saakka parhaaksi levyksemme. Onhan sillä toki selkeämpi "ääni"... Ihmisten mielipiteet ovat yleensäkin aika kummallisia.

Helloween on aina käsitellyt samankaltaisia aiheita. Gambling With the Devil, 7 Sinners ja niinkin kaukainen levytys kuin Keeper Of The Seven Keys puivat kaikki enemmän tai vähemmän hyvän ja pahan taistelua. Jo muinaisella Walls Of Jericho -minillä sivuttiin samaa aihetta.

Varhaisen Helloweenin aiheet Weikath lataa muitta mutkitta Kai Hansenin syyksi. Hansen näki Weikin mukaan lyriikoistaan jo painajaisiakin, minkä jälkeen mies siirtyikin Future Worldien ja muiden kevyempien aiheiden pariin. Kun Matias kysyy, mitkä Weikath sanoisi omista aiheistaan synkimmiksi tai hauskimmiksi, Weikath luennoi Palmille 1980-luvun historiasta:

– Tein alkuun poliittisesti synkkiä sanoituksia. Siihen aikaan Neuvostoliiton johtama itäblokki ja amerikkalaisjohtoinen läntinen maailma olivat vielä vastakkain ja maailman yllä oli ydinsodan uhka. Sitten tuli liennytys ja aseistariisunta, eikä minulla ollut enää syytä jatkaa niistä aiheista. Siihen aikaan oli kaksi vastakkaista supervaltaa, ja nykyään supervaltoja on enemmän; ydinaseita on kehitysmaissakin, enkä tykkää tilanteesta nykyäänkään, en vain ole tehnyt aiheesta vielä kappaletta.

– Joka tapauksessa, How Many Tearsin jälkeen mietin, että taidan vinkua näistä aiheista jo liikaakin. En halunnut jatkaa marmattamista vaan tarjota – ja itsekin omaksua – myönteisemmän tavan suhtautua asioihin. En tahdo kehottaa maailmaa olemaan naiivi, vaan tarkoitan, että maailma on tarpeeksi paha paikka ilman että joku koko ajan aiheesta paasaa. Käyttövoimani on kuitenkin musiikki eikä kaikki poliittinen sonta.

– Olen aina pitänyt enemmän esimerkiksi Deep Purplen ja Queenin hauskoista sanoituksista, niissä on hyviä tarinoita. Helloween on heavy metal -bändi, mutta minusta me emme ole tyypillinen hevibändi. Tyypillisesti hevibändeillä on surkeita sanoituksia. Ne ovat vain jotain, mitä biiseissä pitää olla, jotta solistillakin olisi jotain karjuttavaa. Tyypillisen death metal -bändin sanoituksia ei edes ymmärrä, ellei ole lukenut Necronomiconia tai vastaavaa! Ne ovat ihan oma tieteenalansa. Niiden on kaiketi tarkoitus tuoda maailmaan jonkinlaista taikaa – mutta samaahan se teen minäkin. Tuon vain toisenlaista taikaa.

– Esimerkiksi 7 Sinnersin kannessa on seitsensakarainen tähti, “Elfin star”. Seitsemän on positiivinen maaginen numero. Pahamaineisen pentagramminkin merkitys muuttuu sen mukaan, onko sen kärki alas- vai ylöspäin. Symbolien merkitys riippuu niiden käyttötarkoituksesta. Olen tehnyt näitä taikoja iät ja ajat. Jo Keeper Of The Seven Keysin kiertueella pidin housuja, joissa oli 43 tähteä. Mitä enemmän tähtiä, sitä parempi! En tahdo olla vastuussa rappiosta, vaan yritän levittää ympärilleni positiivisuutta, sanoituksillakin.

– 7 Sinnersin lyriikat eivät ole synkkiä, vaan itse asiassa positiivisia – kyynisellä tavalla! Niiden tarkoitus on saada katsomaan peiliin ja näkemään itsesi sellaisena kuin olet. Syntejä tekevät kaikki: ehkä asiat eivät olekaan ihan niin hyvin kuin luulet. Ehkä peilissä ei olekaan se sinä, jonka luulet, vaan olet tehnyt syntiä josta et edes tiedä. Itsekin pystyn olemaan ärsyttävä tai naurettava ja aiheuttamaan muille pettymyksiä. Ihmiset luulevat olevansa tärkeitä ja mahtavia, mutta kukaan ei todellisuudessa seiso jalustalla. Siitä 7 Sinners kertoo: kukaan ei oikeastaan ikinä tiedä, mikä hän muille on.

Weikathin mielestä Helloween ei ole sanoituksiltaan tyypillinen heavy metal -yhtye, eikä Helloweenin epätyypillisyys siihen rajoitu, sillä yhtye ammentaa myös runsaasti vaikutteita heavyn ulkopuolelta. Heavyfanien yksisilmäisyys ärsyttää Weikathia.

– Metallifanit ovat kiinnostuneita ainoastaan metallista! Ei se sinänsä ole pahasta, mutta esimerkiksi teknofanit ovat samanlaisia. Eivät he kuuntele vaikkapa klassista musiikkia tai The Beatlesia, koska ne eivät ole teknoa. En oikein ymmärrä, miksi musiikkia pitää lokeroida. Silloin putkiradioiden aikaan, kun itse olin nuori, heavyä ei edes ollut. Oli swingiorkestereita, motownia, beatia ja rokkia kuten The Who, The Beatles sun muut joita kuunnellen itse kasvoin. Nyt 18-20-vuotiaat pystyvät halutessaan kuuntelemaan vaikka kaiken uuden heavymetallin. Mutta musiikki on enemmän kuin vain heviä.

– Olen aina kuunnellut poppia ja rokkia kuten nykyäänkin, mutta hevibändi meistä tuli lähinnä siksi, että siihen aikaan levytyssopimuksen saadakseen piti soittaa “äärimmäisesti”. Piti olla konsepti, jolla ihmiset saatiin kuuntelemaan. Yleisöä ei kiinnostanut tavalliset bändit, joukosta piti erottua jotenkin. Metalli oli meille väline, jota tarvittiin levysopimuksen ja keikkojen saamiseen – halusimmehan musiikista itsellemme elannon!

– Samoihin aikoihin myös Running Wild keksi, kuinka erottua muista, vaikka heidän musiikkinsa onkin ihan verrattavissa Judas Priestiin ja Thin Lizzyyn – eikä edes yhtä hyvää! Me myimme varhaisilla levyillä kolme kertaa Running Wildiä enemmän, joten he keksivät ulkomusiikillisen jutun erottuakseen.

 

Helloweenin metallin ulkopuoliset vaikutteet soivat selkeästi juhlalevyllä Unarmed – Best Of 25th Anniversary, jolla kuullaan vähän kaikkea sinfoniaorkesterista lapsikuoroon ja funk-torvisektioihin. Levy olikin osalle kuulijoista kova pala erilaisuudessaan. Weikath sanoo sen olleen Helloweenille tilaisuus näyttää toisenlaista osaamistaan.

– Yritimme samantapaista aikoinaan jo Chameleonilla, mutta se ei ehkä ihan sopinut siihen ajankohtaan. Unarmed oli meille sopiva sauma, sillä halusimme tehdä jotakin neljännesvuosisataamme juhlistaaksemme, emmekä halunneet olla liian sidoksissa levyn tuotantoprosessiin. Siksi julkaisimme kokoelman, jolla kaiken raskaan työn tekivät oikeastaan Charlie Bauerfeind sovittaessaan kappaleet uusiksi, sekä orkesterinjohtaja ja klassinen orkesteri. Itse emme edes tienneet, miltä kokoelma tulisi kuulostamaan, mutta arvasimme, että puolet faneista varmaan vihaisi sitä. Mutta ei sillä ole väliä. Tahdoimme todistaa itsellemme, että musiikillamme voi tehdä jotain erilaista. Esimerkiksi Dr. Stein ja saksofonit kuulostavat hienolta!

– En totta puhuakseni itsekään tykkää I Want Outin lapsikuoroista, ne olivat minulle jo liikaa, mutta koska tarpeeksi moni bändissä halusi ne sinne, sielläpä ne sitten ovat! Niillekin tosin on perustelu, vaikka en niistä pidäkään. Kuoron lapset ovat samasta koulusta, jota Andi Deris on aikanaan käynyt. Moni varmaan inhoaa koko levyä, mutta toivon, että ajan kanssa heistäkin osa voisi pitää siitä, sillä ei vanheneminen tyhmentymistä ja hampaiden tylsymistä tarkoita. Se tarkoittaa asioille herkistymistä ja avoimmuutta. Tavat, joilla purat kiukkuasi, tarkentuvat.

– Kuuntelija voi kysyä, että “miksi teimme Unarmedin, sehän on paskaa ja vihaan sitä”. Kuitenkaan en nyt suoralta kädeltä pysty nimeämään montaakaan saksalaisbändiä, jonka levyllä olisi yhtä laadukas klassinen orkesteri! Poislukien nyt tietysti sotilas- ja marssimusiikin. Emme tahtoneet äänittää fanien mieliksi lisää särökitaraa ja tehdä tyypillistä Helloween-levyä, koska sitähän me olemme tehneet jo 25 vuotta!

– Jos jengi vihaa juhlalevyämme, ymmärrän sen kyllä – mutta en ole samaa mieltä. Ehkä he 30 vuoden päästä itsekin ihmettevät, että “miksikähän minä tätäkin levyä inhosin, tämähän on ihan mahtava.” Sehän on taas sitä 7 Sinnersin teeman mukaista peiliin katsomista! Itse olin niinkin tyhmä ja lapsellinen, että naarmutin tahallani Beatles-levyiltäni Paul McCartneyn kappaleita ettei tarvitsisi enää jatkossa kuunnella sitä ja tätä nyyhkyballadia, vaan että levy niillä kohdin vain rätisisi – ja ne balladithan ovat nykyään minusta hienoja!

– En minä Unarmedia ihmisille tyrkytä. Sitä saa vihata ihan vapaasti, mutta se on MEIDÄN 25-vuotisjuhlalevymme.

Niin hienolta kuin Unarmedin orkesterisovitukset kuulostavatkin, Weiki ei haluaisi välttämättä kuunnella kokonaista levyä klassisestikaan sovitettua Helloweenia. Sekin olisi taas asioiden tarkoituksella äärimmäisyyksiin viemistä. Sitä paitsi, useiden kappaleiden kohdalla klassiset sovitukset pitää joka tapauksessa tehdä.

– Meillä on klassisia instrumentaatioita monesti jo demoillamme. Tein jo aikanaan Master of The Ringsin intron, Invitationin, Atari-tietokoneellani. Se on samplattua tavaraa, vaikka kuulostaakin isolta orkesterilta.

Intron piti itse asiassa olla vähän perkussiiivisempi. Weikath pyyteleekin pilke silmäkulmassa anteeksi, että lopputulos kuulostaa "hieman staattiselta" – hän nimittäin unohti lisätä siihen timpani-samplet! Weikath kuitenkin palaa asiaan, ja täsmentää, ettei kaiken pelkästään klassiseksikaan sovittamisessa olisi järkeä.

– Unarmedilla jotkut kappaleet vaativat klassisia sovituksia, mutta eivät nekään ole ainoa vaihtoehto. Joihinkin biiseihin käy akustinen kitara, mutta kokonaan akustiset levytkin ovat tyhmiä. Unpluggedit nyt vain ovat perseestä. Unplugged kuulostaa hienolta, jos sen tekee joku Led Zeppelin. Esimerkiksi Tesla teki mahtavan akustisen levyn; kivat heille. Minä en halua tehdä sellaista. Enkä ole bändissämme edes ainoa. Sitäpaitsi olen ihan paska akustisen soittaja.

– Unarmedilla on monentyylisiä sovituksia, koska onnistuimme löytämään vain kaksi ihmistä joilla oli aikaa sovittaa vanhoja biisejämme uusiksi. Olisihan kokoelmasta voinut tehdä vaikka minkälaisen, mutta tulos on nyt tämä ja minusta se on hyvä tuollaisenaan.

 

Weikathin ohella Helloweenin ainoa alkuperäisjäsen basisti Markus Grosskopf sävelsi 7 Sinnersille kaksi kappaletta. Grosskopf onkin ottanut vahvemman roolin biisinkirjoittana Uli Kuschin ja Roland Grapowin poistuttua Helloweenin vahvuudesta. Weikath on tyytyväinen, että Helloweenissa biisejä kirjoittaa neljä eri hemmoa, helpottaahan se hänenkin taakkaansa.

7 Sinnersiä varten työstettiin kaikkiaan pariakymmentä kappaletta, joista osa päätyy b-puoliksi ja bonuskappaleiksi. Biisejä jäi Weikin mukaan vielä keskentekoisiksikin, mutta täytyyhän levy joskus saada valmiiksikin. Muun muassa Derisillä oli taskussaan useampikin kappale, mutta koska osa niistä ei Weikathin mielestä ole tarpeeksi “Helloweenia”, ne löytynevät joskus tulevaisuudessa solistin sooloalbumilta.

Weikath säveltää itsekin kappaleita, jotka eivät yhtyeen pirtaan sovi, mutta hän ei ole varma, haluaako hän niitä koskaan julkaistakaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten Weikath puhui sooloalbumin tekemisestä, mutta kuten Weiki sanoo, ajat ja ihmiset muuttuvat. Musiikki vie Helloweenin muodossa Weikin ajasta jo muutenkin niin paljon, että hän tahtoo pitää loput omanaan.

– En halua muuttua musiikkikoneeksi! En nykyiselläänkään näe kovin paljoa “normaalia” elämää – ei sillä, että sitä niin kaipaisinkaan. Ei “oikea elämä” ehkä nyt niin tärkeää olekaan, riippuu siitä missä olet: voi säätää Berliinissä koko ajan jotain tai lekotella kotona Teneriffalla. Minä laiskottelen mieluummin kuin teen koko ajan demoja ja nauhoituksia.

– Levytkin myyvät paljon vähemmän kuin ennen. Ihmiset eivät ole yhtä kiinnostuneita artistien tekemisistä kuin aikaisemmin. On piratismiongelmaa, ihmiset käyttävät rahansa tietokoneisiin, peleihin, matkailuun sun muuhun. Sooloalbumi teettää niin paljon työtä, että ehkä se ei vain ole kaiken vaivan arvoista. On mukavampaa törsätä aikaansa vaikka elokuvia katsellen.

7 Sinners ilmestyi Helloweenin pari edellistä levyä julkaisseen SPV:n sijasta Sony Musicille. Sony osti vaikeuksiin joutuneesta SPV:stä osan, ja Helloweenin siirtyminen uudelle yhtiölle tapahtui tavallaan automaattisesti.

Weikathin mielestä heillä kävi tuuri: sekavalta vaikuttanut levy-yhtiötilanne kääntyi parhain päin ja hommat sujuvat Sonyn kanssa hyvin.

 

Keskustelu kääntyy Helloweenin konserttien settilistaan. Lienee kaikkien pitkäikäisten bändien ongelma, että osa faneista tahtoo kuulla aina vain niitä vanhoja hittejä – ja toiset taas lähes yksinomaan uutta materiaalia. Weikath totesi jo aikaisemmin, että ihmisten mielipiteet ovat hänestä käsittämättömiä ja sanoo, että fanejakin olisi helpompaa miellyttää, jos he vähänkään tietäisivät mitä haluavat.

– Sanotaan vaikka, että seitsemän vanhaa biisiä setissä on sopivasti. No, eihän se riitä, että soitat seitsemän, vaan pitää tietää mitkä seitsemän! Jätä yksi pois, ja osa faneista on kimpussa vaatimassa I Want Outia. Toiset fanit taas haluavat seitsemän uuden levyn biisiä. Minusta se taas on hyvä, koska vanhoja biisejä on tylsää soittaa. Silti meidän on rakennettava setistä kompromissi.

– Vieraskirjassa marmatetaan, kun setissä on Keeper Of The Seven Keys – mutta itse keikalla ihmiset hurraavat, kun soitetaan Keeper Of The Seven Keysiä. Päättele nyt siitä sitten, mitä tehdä. Ei kukaan voi soittaa fanien toivesettilistoja sellaisinaan! Osa biiseistä ei ole mielestämme tarpeeksi hyviä, toisia saattaa olla tylsiä soittaa. Jotkut taas voivat olla liian nopeita soitettavaksi tai vaikkapa muistuttaa liikaa jonkun muun bändin biisejä... Et voi soittaa kolmea keikkaa neljässä päivässä, jos soitat joka setissä vain nopeimmat biisisi, rumpalihan siinä kuolee! Jos soittaisimme setissämme esimerkiksi Revelation-kappaleen, meidän pitäisi skipata Halloween – ja taas ihmiset hyppäisivät silmille, että buu, ette soittaneet yhtään pitkää biisiä. Emme me voi kumminkaan kolmea tuntia biisejä settiin mahduttaa, varsinkaan jos meitä ennen on soittanut lämmittelybändejä. Eihän sitä jaksaisi fanitkaan.

– Jos soittaisimme vain muutaman stadionkeikan per rundi, silloin voisi soittaa kahden–kolmen tunnin konsertteja. Mutta siinäkään tapauksessa laulaja ei voi huutaa kolmea tuntia, senhän kieltää jo yksin lääkärikin. Muistatte varmaan ajat, kun Iron Maidenin Bruce Dickinsonilla ei ollut enää ääntä ja he soittivat silti pitkiä settejä, Bruce vain kähisi keikat läpi. Kai se sekin jonkinlaista viihdettä joillekin oli – hyvä heille, jos tykkäsivät... Ja siihen aikaan Maiden rundasi about 360 päivää vuodessa! Varmaan tämä on yksi syistä, miksi Iron Maiden on yksi kaikkien aikojen suurimmista heavybändeistä, mutta siitäpä en olisi ihan yhtä varma, että Bruce Dickison oli koko ajan tilanteeseen tyytyväinen. Jos asiasta kysyttäisiin, takuulla hän nykyään vakuuttaisi olleensa tyytyväinen, mutta sehän johtuu siitä, että hän selvisi niistä ajoista hengissä! Fanit eivät osaa kuvitella kuinka vaativaa jatkuva kiertäminen on, eikä heitä voi miellyttää millään tunnetulla logiikalla.

– Me emme ole robotteja! Täytyy miettiä sitäkin, mitä voimme ja haluamme soittaa. Jos se riippuisi minusta, emme soittaisi Dr. Steiniä ja I Want Outia lainkaan – vaan kun settilistaa laativat muutkin kuin bändi... Manageri saattaa määrätä, että tällä rundilla pitää soittaa Ride The Skyta. Minä olen että "no voi perse, sekin on soitettu jo sen miljoona kertaa" – eikä se ole minusta edes kovin hyvä biisi! Manageri meilaa listan biiseistä, jotka ovat heistä tärkeimpiä soittaa, tai mistä jengi viime kiertueella meni eniten sekaisin. Joku Dr. Stein on AINA tällä listalla – vaikka se minusta on tylsä biisi, yleisö menee banaaneiksi sen kuullessaan. Absurdeinta on, että kun yleisö pitää jostakin kappaleesta, minunkin täytyy näyttää siltä, että pidän sen soittamisesta, sillä tämä on show'ta jonka näkemisestä ihmiset maksavat.

– Yleensä Sascha (Gerstner, kitaristi. -toim. huom.) ja Dani (Löble, rumpali) laativat settilistan rungon. Sitten siihen muut bändin jäsenet ja management ja muut lisäilevät ja poistavat... Minä lopuksi tarkistan sen, ja saatan kysyä, että onko tämä biisi soitettava, eikö soitettaisi mieluummin tuo toinen. Jossain vaiheessa listasta rakentuu kompromissi, jonka kaikki hyväksyvät ja sitä sitten soitetaan. Ja jälkeenpäin luetaan kotisivujen vieraskirjasta, mikä siinä nyt taas oli vikana.

– Setin voisi koota vaikka suoraan fanien ehdotuksesta vieraskirjassa – ja silti ne jälkeenpäin valittaisivat! Kaipaan tosissani aikoja ennen internetiä: silloin jengi ei tiennyt etukäteen mitä setissä soitetaan ja konsertit tulivat faneille yllätyksenä. Nyt porukka katsoo joka biisin etukäteen YouTubesta. Minusta siinä ei ole mitään jännää. Vaikka olisin menossa katsomaan Van Halenia, en katsoisi yhtään biisiä etukäteen enkä märehtisi settilistaa ja bändin soittoa nettifoorumilla. Miksi jengi edes menee konsertteihin, jos niistä pitää tietää kaikki jo etukäteen?

FACTS FILE
UUSIN JULKAISU HAASTATELTAESSA

7 Sinners
KOTIPAIKKA
Saksa/Espanja

JÄSENET
Andi Deris - laulu
Michael Weikath - kitara
Sascha Gerstner - kitara
Markus Grosskopf - basso
Dani Löble - rummut


DISKOGRAFIA
Helloween 1984
Walls of Jericho 1985
Keeper of the Seven Keys, Pt. 1 1987
Keeper of the Seven Keys, Pt. 2 1988
Pink Bubbles Go Ape 1991
Chameleon 1993
Master of the Rings 1994
The Time of the Oath 1996
Better Than Raw 1998
Metal Jukebox 1999
The Dark Ride 2000
Rabbit Don't Come Easy 2003
Keeper of the Seven Keys: The Legacy 2005
Gambling with the Devil 2007
Unarmed - Best of 25th Anniversary 2009
7 Sinners 2010
© Imperiumi MMVII. Teksti: Matias Palm. Kirjoitti: Mape Ollila.    Kuvat: Lauri Kananoja
http://www.helloween.org Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4999 Palaa »