Festariraportti: Helsinki Metal Meeting 2011

Deathchain. Kuva: Jarmo Katila.

Helmikuun helteissä Kaapelitehtaalle kokoontuu liuta hevimörköjä – totutusti, nyt jo sen seitsemättä kertaa. Vuoden 2011 Helsinki Metal Meeting tarjosi tuttuun tapaan liudan raskasmetallia yhdistettynä jos ei nyt metallimessuun niin ainakin metallimusiikkiin ja sen lieveilmiöihin keskittyneeseen messualueeseen. Aiemmista vuosista poiketen pari messukojupaikkaa oli jäänyt tyhjäksi, eikä tällä kertaa Kaapeli nitissyt liitoksistaan yleisöryntäyksen takia.

Kaksipäiväinen tapahtuma törähti käyntiin puoli tuntia ovien avauduttua; ensimmäisenä Imperiumin poppoosta bändejä väijymässä oli Saarinen. (OJ)

Festariavaajan osa on aina epäkiitollinen: kello on vasta puoli neljä iltapäivällä, ja jos paikalle on jo jostain syystä eksynyt jo porukkaa, sitä on todella vähän – ja se vähäkin seisoo vielä rokkipoliisin elkein kädet puuskassa, koska kalloon ei ole saatu vielä juurikaan alkoholipitoista juomaa. Tällä kertaa sitruunapippaloiden osa lankesi mainiolle kuopiolaisporukalle, Deathchainille, jonka aina vain eeppisemmäksi edennyt lonkeroinen [sic] death metal meni melko pahasti Kaapelihallin betonisille seinille.

Bändin pieksännässä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Laulaja K.J. Khaosin vetämä porukka hoiti osansa mallikkaasti, vaikka ymmärrettävästi hiukan turhautumistakin alkupäivän yleisön vaisuuteen tuntui olevan. Omaan kalloon selvästi parhaiten kolisivat uudemmat, enemmän Morbid Angelin edustaman koukeroisen hulluuden suuntaan kääntyneet ja hitaammat kappaleet, vaikka nopeammatkin palat tyyliin Napalm Satan napsahtelivat nasevasti otsalohkoon.

Vaikkei keikka maailman suurin täysosuma missään nimessä ollutkaan, oli se selkeästi helmiä sioille moiseen kellonaikaan! (MS)

 

 Zeroscape. Kuva: Turkka Holmqvist.
Dreamshade. Kuva: Jarmo Katila. Illan toisena esiintyjänä oli esitietojen mukaan reggaemetallia pauhaava Zeroscape. Mättä toteaa: Aloitusnauhasta kajahti ilmoille nyrkkeilyottelun kuulutus, joka povasi Zeroscapen esityksestä raskassarjalaisen näytöstä, joka tyrmää koko yleisönsä. Toisin kävi.

Vähän kävi torontolaisia sääliksi, sillä Infernon haastattelussa rumpali Jizzle nimenomaan toivoi etukäteen, että FME:ssä olisi paljon jengiä. Yhtye joutui kuitenkin esiintymään suhteellisen pienelle yleisömassalle, josta liikettä piti yllä vain porukka lavan edustalla. Aikaisen kelloajan lisäksi suomalaisille suhteellisen tuntematon nimi ei ole mikään helpoin lähtökohta, varsinkin kun kokoonpano ei ole julkaissut yhtään täyspitkää. Hankaliin asetelmiinsa nähden nelikko veti kuitenkin keikan innostuneesti. Esiintymisessä ei ollut muuta moitittavaa kuin basisti Maaaaxin väkinäinen tapa pitää kieltään vähän väliä poskella.

Aivan varauksetonta vaikutusta kanadalaisten "ragga-metal" ei tehnyt: reggae-osuudet sujuivat Zeroscapelta vielä vaivatta, mutta metallipuoli ei toiminut toivotulla tavalla. Kovaa yritystä peruskelvossa vedossa silti riitti reilusti – ja pakko arvostaa vielä erikseen laulaja Binskyn yleisöystävällisyyttä! Mies kun kävi keikan lopuksi lavan edessä jakamassa nimikirjoituksia, kättelemässä yleisöä ja kuvauttamassa itsensä halukkaiden kanssa. (NM)

Dreamshaden keikan olisi voinut jättää väliin, sillä peräti Sveitsistä asti raahattu tuntematon ja geneerinen modernin metallin turhake oli niin mitätöntä kuonaa, että setin seuraaminen aiheutti lähinnä vihlontaa aivokuoressa. Eivätkä sitä touhua kestäneet oikein silmät saati korvatkaan.

Bändin musiikin kutsuminen millään tavoin death metaliin viittaavaksi oikeastaan imartelisi yhtyettä, joten jätetään mokoman tauhkan ruotiminen suosiolla sen kummemmitta kommenteitta, mutta myönnetään nyt edes soiton kulkeneen varsin hyvin. Joka tapauksessa oman osansa ärsyynnyttämisessä tekivät vähän liiaksi Futuraman mieleen tuovat lavaelkeet, välillä kun parin heebon liikehdintä muistutti enemmän Dr. Zoidbergia crabcoremaisine elkeineen kuin rehtiä musikanttia. (MS)

Tammikuussa kolmannen albuminsa Spinefarmin kautta julkaissut MyGrain pelmahti lavalle tuoreimman levyn tuottaneen Janne Joutsenniemen esittelemänä. Setti alkoi mahtipontisen intron jälkeen uusimman kiekon avausraidalla Into the Paraller Universella. Tymäkkää avausta saboitoi kitaristi Mr. Downhillin ongelmat – langattoman vastaanottimen ja etuvahvistimen välinen piuha oli päättänyt hapantua juuri tositoimien kynnyksellä, kuulemma. Onneksi vika saatiin paikallistettua ja korjattua juuri parahiksi ennen ensimmäisen kappaleen kitarasooloa.

Soitetuista kappaleista neljä oli tuoreimmalta levyltä, viidenneksi mukaan oli eksynyt kakkoskiekko Signs of Existencen avauslohko Translucent Dreams. Uuden levyn ja siltä lohkaistun kahden videobiisin tuomaa nostetta käytettiinkin tehokkaasti hyväksi.

Mygrain. Kuva: Turkka Holmqvist.Tuore materiaali puri myös yleisöön: siinä missä aiemmat yhtyeet kärsivät jonkinlaisesta yleisökadosta, MyGrainin aikaan ruuhkatukkia ja -tukattaria näytti kertyneen lavan eteen jo kohtalaisen mukavasti – ja yleisö heilui mukana heti setin alusta asti. Tähän varmasti myötävaikutti myös yhtyeen energinen esiintyminen, parhaimmillaan kun lavalla nähtiin samanaikaisesti neljän hengen vakuuttava tukanpyörityspartio.

Muuten hienosti edennyttä ja toiminutta settiä nakersivat alun teknisten ongelmien lisäksi myös soundit. Esimerkiksi kitarat oli miksattu aivan turhan hiljaiselle. Samoin vokalisti Tommyn ääni olisi kaivannut tuekseen taustalauluja ja -kuoroja, sillä livenä yhden miehen taustalaulut eivät hirveästi kuivan kuuloista laulua pönkittäneet. Jos yhtye aikoo koukuttaa tällä reseptillä suurempaakin yleisöä, juuri laulujen vahvistamisen pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä, hittikertsit kun menevät helposti hukkaan jos nostatusta ei ole tarpeeksi. Rokkipoliisin havaitsemista puutteista viis – intensiteetillä vedetystä puolituntisesta huomasi, miksi yhtye on selvässä nosteessa uutukaiskiekkonsa myötä. (OJ)

For The Imperium. Kuva: Kari Helenius.Helsinki Metal Meetingin koukeroisinta ja hämmentävintä antia tarjoili juuri Warner Musicille esikoislevyään valmisteleva, uh, lähinnä ehkä progressiivista hardcorea ja/tai matematiikkametallia soittava For The Imperium. (Miten millään bändillä voikin olla noin hieno nimi!)

For The Imperium rykäisi tiskiin lyhyen mutta turboahdetun setin tekniikkametallia, joka tuntui jopa uppoavan Merikaapelihallin suhteellisen harvalukuiseen yleisöön. Vaikutti siltä, että osa yleisöstä olisi halunnut moshata ja puida nyrkkiä musiikin tahtiin – jos vain olisi saanut selville missä tahdissa kappaleet menevät!

Onhan näitä kimurantimpiakin bändejä jo jokunen nähty, mutta For The Imperiumin isoksi ansioksi on laskettava, että helsinkiläisrykelmä ei soita opistomuusikkojen lailla instrumentteihinsa tuijottaen, vaan selviää virhealttiista riffilabyrinteistään vieläpä hurjaa showta ylläpitäen.

Esimerkiksi basisti Jyri Helkon taidot ovat pelottavalla tasolla. Hahmottamiskelvottomat rytmikuviot menevät "siinä sivussa", hullun lailla lavalla riehuessa. Rumpali ja kitaristi eivät ole pekkaa pahempia – ja jollain ihmeen lailla vokalisti Hakim Hietikko saa aivot nyrjäyttävää soittoa sisältävän musiikin kuulostamaan kuitenkin ymmärrettävältä.

Hietikko saattaakin olla maallikkokuuntelijalle yhtyeen helpoin (ellei jopa ainoa) tarttumapinta, sillä soitosta meille edistyneemmän tason musisointia osaamattomille jää vain kysymys siitä, oliko kyseessä musiikki- vai urheilunäytös.

Paljoa en For The Imperiumin umpisolmu-hard/mathcoresta ymmärtänyt, mutta pirun hyvältä se kuulosti! Tekisipä vain mieleni nähdä FTI samoilla lauteilla esimerkiksi Spinefarmin juuri kiinnittämän Protest The Heron kanssa. Arvelen, että Oulunkylän ihmeiden jäljiltä lava olisi lämmitelty niin kuumaksi, että sille ei uskaltaisi edes astua... Tekniikkametallin kansainväliseen pesään on päässyt käki – nyt "närhen" munat on nähty, seuraavaksi For The Imperium valtaa koko pesän! (MO)

Perjantain bändikattaus saattoi olla kirjava jo muutenkin, mutta Tom G. Warriorin luotsaama Triptykon oli silti outo lintu illan ohjelmistossa. Tämä ei ole oikeastaan ihme, onhan Warrior ollut jo Celtic Frostin alkuajoista lähtien monella tapaa omassa ulottuvuudessaan elävä tapaus. Juuri ennen keikan alkua oli hauska huomata, kuinka yleisö tuntui vaihtuneen suureksi osaksi koko muun illan kulkuun verrattuna ja joukossa oli vain vähän ankeita rokkipoliiseja. Itsesuojeluvaisto saattoi Triptykonia vierastavien kohdalla olla perusteltua, sillä jo intron jälkeen ilmoille tärähtänyt keikan ensimmäinen riffi hyökyi päälle raskaammin kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen kuultu.

Triptykon. Kuva: Kari Helenius.Joitakin saattoi ehkä vierastuttaa ajatus siitä, kuinka settilistaan oli saatu mahtumaan molemmat mammuttimaisimmat kappaleet Triptykonin viime vuonna julkaisemalta Eparistera Daimonesilta. Allekirjoittaneelle juuri Goetia ja The Prolonging olivat eräitä keikan kohokohdista, joillaisiksi voidaan laskea myös maaninen Synagoga Satanae ja täysin puskista yllättänyt Hellhammerin tuotannosta peräisin oleva Messiah.

Kaapelitehdas ei ollut Triptykoninkaan kohdalla suosiollinen soundien tai yleisen tunnelman suhteen, mutta bändi vaikutti selvinneen vähäisimmillä haavereilla vaikeista olosuhteista. Triptykonin esiintyminen noudatti hyvin pitkälti musiikkiin sopivaa hypnoottista ja ronskia minimalistisuutta, johon tunnistettavimmat piirteet toivat tietenkin Tom G. Warriorin henkisesti valtava lavapresenssi. Ilahduttavaa oli huomata myös, kuinka lujalla energialla keikkaan eläytyivät kaikki muutkin jäsenet basisti Vanja Slajhia myöten.

Joku ehti aivan eri asiayhteydessä todeta juuri Finnish Metal Expon ympärillä, kuinka nykyaikana monesti esille tuleva tapa kutsua tietynlaisia keikkoja rituaalimaisiksi kokemuksiksi kuulostaa kornilta. Mutta Triptykonin kohdalla tunnelma yleisössä oli pyhiinvaellusmainen ja bändin valtavan äänivallin porauduttua tajuntaan voidaan todellakin puhua vähintään henkimaailmaan asti ulottuvasta kokemuksesta. (AN)

Symfoniaa kohtasi huono onni jo ennen debyyttikeikkaa, kun rumpali Uli Kusch joutui sairauslomalle. Tuuraajaksi saatiin taannoin Stratovariuksessa tuurannut Alex Landenburg. Mies hoiti hommansa hyvin, ja tämä oli helppo havaita varsinkin setin parin ensimmäisen biisin aikana, kun rummut hautasivat lähes kaiken alleen. Kiitos tästä lankeaa luonnollisesti miksaajalle, joka paransikin suoritustaan jatkossa – joskaan ei paljoa.

Kuulimme kuitenkin tunnin verran biisejä Symfonian tulevalta In Paradisum -levyltä, höystettynä parilla Revolution Renaissancen ja Stratovariuksen biisillä.

Symfonia. Kuva: Kari Helenius.Yleisö ei tahtonut lämmetä esitykselle millään. Kitaristi Timo Tolkki äityikin kommentoimaan, että taitaa olla torstai-ilta, kun meno on niin vaisua. Tolkilla itsellään oli meno päällä, mies hajotti jopa kitaransa ennen viimeistä biisiä. Myös basisti Jari Kainulainen esiintyi fyysisemmin kuin Stratovariuksessa ollessaan: jalka nousi monitorin päälle ja pää heilui.

Symfonian omat kappaleet kuulostivat olevan sitä, mitä suurin osa varmasti odottikin niiden olevan, eli melodisia vanhan koulun power metal -biisejä. Kuuleman perusteella niistä tuntui silti puuttuvan ainakin livenä ja huonoilla soundeilla "sitä jotakin", sillä Stratovarius-instrumentaali Stratosphere ja Revolution Renaissancen I Did It My Way olivat ne toimivimmat palat. Yhtye si siis ollut vielä täydessä liidossa, mutta potentiaalia on sekä miehistön että uusien biisien suhteen. (IK)

Myös Kaukomies innostui Symfonian maailman ensi-illasta – tätä oli odotettu! Sankarihevin superkokoonpanon tulemiselta oli valitettavasti hieman varissut hohtoa, kun yksi kokoonpanon odotetuimmista jäsenistä, ex-Helloween ja ex-Gamma Ray -kannuttaja Uli Kusch joutui jäämään pois käsivamman takia. Axxis-rumpali Alex Landenburg paikkasi häntä hyvin, mutta eihän tuon tason kaveria voi tietenkään oikeasti korvata.

Symfonia. Kuva: Kari Helenius

Symfonia koostuu erittäin kovan tason muusikoista ja monessa liemessä keitetyistä melometallisteista. Kuitenkin eka veto on aina eka veto, ja myös kokoneesta porukasta näkyi, että ensimmäisen livekeikan jännitystä tai epävarmuutta oli vähän ilmassa. Erityisen hauskasti tätä piirrettä alleviivasi aivan liian yli-innokas ja kokemattoman oloinen lavateknikko, joka käytännössä kävi keskustelemassa soittajien kanssa kesken biisien. Vieläkin valitettavampaa oli, että Symfonia sai osakseen viikonlopun huonoimmat saundit. Jotain mätää taisi PA:ssa olla, sillä ei ammattilaisten käsissä pitäisi näin kauheaa kuraa tulla ämyreistä ulos. Onko kukaan kuullut esimerkiksi rumpusetistä, jossa virveliä ei ole lainkaan?

Poppoo ei kuitenkaan pettänyt odotuksia, vaikka saundien jumalat olivatkin heitä vastaan. Timo Tolkki oli lavalla kitaroineen kuin aivan eri kaveri, jona hänet on totuttu näkemään viime vuosina. Jos Youtube-vahtaajat ovatkin nähneet miehen puolivillaisia soiteluita viimeisen parin vuoden ajalta, oli nyt lavalla ihan eri kaliiperin mies. Soitto kulki ja Tolkista näki, että tekemisen intoa on edelleenkin olemassa.

Herkkuna Symfonia-kappaleiden ohella kuultiin Stratovariuksen Dreamspace, jonka André Matos hanskasi todella hyvin, saaden kappaleen kuulostamaan jopa enemmän Stratovariukselta kuin itse nimeltä mainittu bändi nykyään. Symfonialle toivon kaikkea hyvää ja mielellään odotan albumin julkaisun myötä poikivaa kiertuetta. Sellaiselle todella on tilausta. (EK)

Länsinaapurista hyökkäävä Sabaton on tehnyt huomattavan esiinmarssin ympäri Eurooppaa muutaman vuoden aikana. Sotateemoihin pohjautuva vauhdikas heavy on nostanut esiin runsaasti tunteita, kun historiallisia tapahtumia on puettu rocklyriikan viittaan. Noste on ollut kovaa myös Suomessa ja parin vuoden takaisessa Tuskassa bändi sai yleisöltä ehkä jopa festarin parhaan vastaanoton. Ei siis ollut lainkaan omituista, että kuusikko sai nyt harteilleen pääesiintyjän manttelin ja kunnian päättää messujen perjantain ohjelman.

Pitkän Final Countdown -intron jälkeen päästiin kerralla asiaan pistämättömän avausbiisin Ghost Divisionin tahdissa. Soundit kumisivat aluksi varsin rikkonaisesti, mutta taso parani hieman keikan edetessä. Raivokasta meininkiä ja hienoa show'ta jatkoi vaikuttava Uprising, joka muutamaa biisiä myöhemmin tulleen 40:1:n ohella on saavuttanut runsaasti kunnioitusta ja ihailua Puolassa.

Suomikin sai jälleen osansa, kun vokalisti Joakim Brodén kysyi, muistaako yleisö vielä Simo Häyhän, jolle tarkka-ampujakappale White Death on omistettu. Lavan taustalakanana oli myös suuri Suomen lippu, jonka keskellä komeili Sabatonin logo. Pyrotekniikkakin nousi tuttuun tapaan esille, kun Cliffs of Gallipoli kajahti ilmoille.

Sabaton. Kuva: Kari Helenius.

Sabatonin setti on viime vuodet pysynyt uskollisena tietyille vanhoille hiteille, joista Attero Dominatus ja Primo Victoria puolustavat paikkaansa, vaikka muitakin helmiä vanhemmasta tuotannosta voisi ottaa vaihtelun vuoksi esille. Joitain uudempia keikkaharvinaisuuksiakin oli mukava kuulla, kuten hieno hitakainen Price of a Mile ja Norjan vastarintaliikkeelle kunniaa jakava Saboteurs. Viimekeväisen Coat of Arms -albumin nimibiisi ei mahtipontisuudessaan kyennyt jättämään ketään kylmäksi. Perään tullut YMCA-huudatus sen sijaan herätti vähintäänkin pientä kummastusta.

Suomi-teema sai jatkoa, kun Brodén alusti kysymällä, pettikö Ruotsi Suomen vuonna 1939. Vastausta ei edes viitsinyt pohtia mahtavan koukuttavan Talvisota-spektaakkelibiisin aikana. Keikka päättyi komeiden ilotulitteiden ja kipinäsuihkujen siivittämä, kun metalliklassikkojen tribuuteiksi luodut Metal Machine ja Metal Crüe toimivat Sabatonin keikoille tuttuna epilogina. Ei tähän bändiin osaa kyllästyä, varsinkaan livenä. Lisää keikkoja Suomeen heti, kun vaan mahdollista! (TL)  

Turmion Kätilöt. Kuva: Jarmo Katila.

Lauantai palkitsi parhaat

Ensimmäinen päivä olikin hyvä lopettaa Sabatonin liekehtivään esitykseen. Muutama tunti unta palloon, ja Kaapelitehtaalla hevattiin taas. Edellisillan sotametallista ei ollut iltapäivästä enää tietoakaan, kun lauantain keikkakavalkaadin aloitti Kuopion törkyturpa Turmion Kätilöt. Vaikka aloittajan osa ei ole yleensä se paras, toisenakaan päivänä, Kätilöiden valinta päivän avaajaksi oli järjestäjiltä ihan hyvin ajateltu. Bändi nauttii nykyään tasaista kannatusta, joten Kaapelihalli oli varsin mukavasti kansoitettu ja yleisö ottikin Kätilöt hyvin vastaan.

En ole erityisemmin lämmennyt bändin musiikille levyiltä, mutta livenä yhtye on ollut viihdyttävää seurattavaa. Bändi saa tamppaukseensa mukavasti ylimääräistä jytinää ja energiaa. Myös kahden laulajan käyttö tuo oman pikantin lisänsä esitykseen. Tunnin mittainen setti alkoi puuduttaa puolivälin jälkeen, mutta loppua kohden meininki taas piristyi.

Turmion Kätilöt on vähän hassu tapaus, jossa pöljä huumori on välillä melkoisen matalalentoista, mutta välillä jopa toimivaa. Huumoria on toki kiva viljellä, mutta onneksi se ei Kätilöiden suhteen tapahdu itse musiikin kustannuksella. Liikaa törkeyksiäkään ei nyt ladeltu, saati että epämääräistä lavaperformanssia olisi tarjoiltu. Keikasta jäi hyvä maku ja yleisökin näytti olevan tyytyväinen näkemäänsä ja kuulemaansa. (JR)

Corroded. Kuva: Jarmo Katila.

Turmion Kätilöiden jälkeen ruotsalainen Corroded sai tyytyä väliinputoajan asemaan. Varsinkin bändin aloittaessa yleisöä oli todella vähän: lavan edessä oli enemmän kuvaajia kuin yleisöä, eikä salin takaosassa baarin puolellakaan liiemmälti jengiä ollut. Toiseen biisiin tultaessa väkeä oli jo kertynyt mukavammin, mutta mitään tungosta ei silti missään vaiheessa kertynyt.

Bändin musiikki on hyvin tuotettua, tuunattua ja voimakassoundista äijärokkia, joka liikkuu maanmiestensä Sparzanzan ja Mustachin linjoilla – mutta vähemmillä meriiteillä. Pyrkimys pulisonkiklubiin on kova ja bändiä onkin puffattu aktiivisesti. Musiikki ei silti vakuuttanut, sillä tämä Sveamamman "äijäily" tarjosi vain hyvin geneeristä haara-asentoa.

Hyvinhän kaverit soittivat ja asenne lavalla oli kohdallaan, mutta mitään sen kummallisempaa ei puolen tunnin setistä jäänyt mieleen. Yleisön vastaanotto oli silti perushyvä ja kohtelias. (JR)

The Man-Eating Treellä ei ole levyttävänä bändinä ikää vielä puoltakaan vuotta. Niin kovasti kuin haluaisinkin pitää yhtyeestä vielä nykyistäkin enemmän, bändi ei ole vieläkään lunastanut ihan kaikkia odotuksia.

Omanlaisensa leiman The Man-Eating Treen keikoille antaa se, että joukolla on takanaan vasta yksi – kohtuullisen hyvä – albumi. Tilannetta ei helpottanut tällä kertaa myöskään esiintymispaikka ja -ajankohta. Bändiä tämä ei lannistanut, yhtye otti suhteellisen hyvin irti kaiken sen, mikä oli irti otettavissa. Tuomas Tuomisen tulkinnat olivat jälleen kerran koko keikan punainen lanka ja hetkittäin koko The Man-Eating Treen omalaatuinen tunnelmakin pääsi paistamaan läpi Kaapelitehtaan tiiliseinien. Tunnelmien oltua lähinnä festarimaiset, ei omalla tavallaan laskuhumalainen tunnelmointi pitänyt otteessaan kovin pitkään, joten tiukka soittoaikataulu nousi bändin eduksi.

Lievästä nihkeilystä huolimatta The Man-Eating Tree on joka tapauksessa yksi viime vuosien hienoimmista tulokkaista suomalaiselle metalikartalle. Jos tulevat albumit nostavat tasoa, voivat jo nyt tunnelmaltaan vinksahtaneet keikat kasvaa paljon isommiksi kokemuksiksi. (AN)

Helsinki Metal Meeting ei ole pelkästään talvikautta piristävä sisäfestari, vaan perinteiseen tapaan tapahtumassa palkittiin myös vuoden 2010 suomalaiset metallimenestyjät. Metallifanit saivat äänensä kuulumaan seitsemässä eri kategoriassa: vuoden 2010 paras levy, yhtye, kansitaide, tulokas, soittaja, laulaja ja demoyhtye. Äänestäjiä oli noin 20 000. Kärkikolmikko paljastettiin messuilla, mutta nyt Imperiumi esittää yksinoikeudella jokaisen kategorian kärkikymmenikön. 

 
Finnish Metal Awards 2010
 
Vuoden levy Vuoden bändi Vuoden kansitaide

1. Stam1na - Viimeinen Atlantis
2. Mokoma - Sydänjuuret
3. Black Sun Aeon - Routa
4. FM2000 - Opium Grilli
5. Tarja Turunen - What Lies Beneath
6. Rytmihäiriö - Surmantuoja
7. Korpiklaani - Karkelo
8. Teräsbetoni - Maailma tarvitsee sankareita
9. Hateform - Origins Of Plague
10. Anthriel - The Pathway

1. Stam1na
2. Mokoma
3. Before The Dawn
4. Amorphis
5. FM2000
6. Korpiklaani
7. Amoral
8. Rytmihäiriö
9. Hateform
10. Teräsbetoni

1. Mokoma - Sydänjuuret
2. Stam1na - Viimeinen Atlantis
3. Black Sun Aeon - Routa
4. FM2000 - Opium Grilli
5. Tarja Turunen - What Lies Beneath
6. Amorphis - Magic & Mayhem - Tales From The Early Years
7. Mokoma - Juurta jaksain
8. Finntroll - Nifelvind
9. Teräsbetoni - Maailma tarvitsee sankareita
10. Korpiklaani - Karkelo

 
Vuoden tulokas Vuoden soittaja Vuoden laulaja Vuoden demo

1. Barren Earth
2. Pressure Points
3. The Man-Eating Tree
4. Anthriel
5. Se, josta ei puhuta
6. Sadistik Forest
7. Cavus
8. Altars Of Destruction
9. The Jasser Arafats
10. Reckless Love

1. Tuomas Saukkonen
2. Pekka Olkkonen
3. Alexi Laiho
4. Ben Varon
5. Antti Hyyrynen
6. Esa Holopainen
7. Teppo Velin
8. Mikko Salovaara
9. Kai-Pekka Kangasmäki
10. Tuomo Saikkonen

1. Antti Hyyrynen
2. Marko Annala
3. Tomi Joutsen
4. Ari Koivunen
5. Tarja Turunen
6. Tuomas Saukkonen
7. Jarkko Ahola
8. Ilja Jalkanen
9. Marco Hietala
10. Teemu Seppälä

1. Frosttide
2. Bob Malmström
3. Disease Of The Nation
4. Medicated
5. Thrashgrinder
6. Chaos Injected
7. Nerve End
8. Baton Rogue Morgue
9. Unborn Generation
10. Rage My Bitch

 

Tuttuun tapaan Sakara-tallin yhtyeet Stam1na etunenässä kahmivat kärkisijoja ja palkintoja. Äänestävä yleisö näytti olevan samaa mieltä kriitikkojen ja alan ammattilaisten kanssa, sillä hieman Helsinki Metal Meetingin jälkeen järjestetyssä Emma-gaalassa Stam1na keräsi niinikään pystin vuoden metallialbumista sekä vuoden parhaalle yhtyeelle jaetun palkinnon.

Samaan aikaan toisaalla: Valssaamolla väännettiin raskaasti Suomi Metal Star -kilpailun nimissä. Levy-yhtiö Century Median tarkoituksena oli kilpailusta bongata, nimensä mukaisesti, seuraava suomalainen metallitähti. Neljä finaaliin edennyttä yhtyettä, Ablazer, Artificial Heart, Avathar ja Oddland, paukuttivat rallejansa vaikutusvaltaisen tuomariston edessä, johon kuuluivat Heta Hyttinen (Rytmi), Jerry Kurunen (Imperiumi), Jouni Markkanen (Helsinki Metal Meeting / Tuska Open Air), Jens Prueter (Century Media), Matti Riekki (Inferno) ja Henri Sorvali (Finntroll, Moonsorrow). Raati punnitsi nelikosta terävimmäksi turkulaisen progressiivista metallia vääntävän Oddlandin, joka voiton myötä sai levytyssopimuksen Century Median talliin. Onnea Turkkuseen! (OJ)

Battle Beast. Kuva: Kari Helenius.

Palkitsemisseremonioista tovi, ja lavalle asteli niinikään kilpailuissa pärjännyt – yhtye eteni Suomen Wacken Metal Battle -finaalista voittajana jatkoon ja voitti lopulta koko kilpailun elokuun Wacken Open Airissa – uusimaalainen Battle Beast, joka nousi viime vuonna kohinalla nuorten kotimaisten tulevaisuuden lupausten joukkoon.

Bändi on ehtinyt vasta noin kolmen vuoden ikään, mutta paketti alkaa olla jo melkoisen hyvin kasassa. Vanhakantainen melodinen heavy metal maittaa aina – ja hyvin toteutettuna lämmittää mieltä vielä rahtusen enemmän.

Bändin dynaamisuus ja vauhdikkuus eivät jätä kylmäksi. Yhtymäkohtia on runsaasti esimerkiksi Acceptiin, WASPiin, Manowariin, Dioon ja miksei myös Judas Priestiin – ja jokerina 3 Inches of Bloodiin. Bändi osaa myös ottaa yleisön hyvin hallintaansa ja monisatapäinen joukko yhtyikin bändin huudatuksiin yllättävän mukavasti.

Valloittava vokalisti Nitte sylkee komealla äänellään suohon monet saman alan miespuolisetkin kultakurkut. Karismaattinen ja voimakas ääni sisältää vivahteita lukuisista heavy metal -mestarilaulajista kuten Ronnie James Diosta, Udo Dirkschneiderista ja ties kenestä. Soittopuolessakaan ei suurta valittamista ole ja yhtyeen soolokitaristi Antonilta irtoaa runsaasti huomionarvoisia temppuja.

Bändi hallitsee live-esiintymisen jo kadehdittavan hyvin. Tarttuvuudesta ei pitäisi olla huolta, sillä yhtyeellä on jo pari hittipotentiaalia sisältävää rallia. Battle Beast saikin monet vanhemmatkin parrat astetta kovempiin fiiliksiin ja jopa jammailemaan innoissaan keikan tahtiin. (TL)

Lauantain pirtein uutuus oli Battle Beast, joka on livenä aivan mahtava sekoitus WASPia, Acceptia ja Manowaria! Vokalisti Nitte laulaa sellaisella tekniikalla, jonka ei kai edes pitäisi olla naiselle mahdollista, mutta todella hyvältähän se kuulostaa. Yhtyeessä on pirteä tekemisen meininki, kovaa soittava rumpali ja todella tarttuvat kappaleet. Keitos on siis valmis, enkä olekaan pitkään aikaan miltään keikalta näin positiivisen yllätyksen ja iloisen mielen valtaamana poistunut. (EK)

Imperiumin toimituksen vakuuttaneen Battle Beastin jälkeen Määttä lähti tutkimaan, saiko Kvelertak norjalaisen nimensä veroisesti tarrattua yleisöstä kuristusotteen ensimmäisellä Suomen vierailullaan. Tuoreen crossover-kyvyn kaunistelemattomasti rokkaava debyytti osoittautui äärimmäisen energiseksi julkaisuksi, joten mies odotti suurella mielenkiinnolla, onnistuiko ryhmä lataamaan yhtä hyvää meininkiä livetilanteessa.

Kvelertak. Kuva: Kari Helenius.Hardcoren, punkrockin ja black metal -vivahteiden epäpyhään liittoon luottava Kvelertak ei vastannut odotuksia – vaan meni jopa ylittämään ne. Bändi antoi kaikkensa nostelemalla ja pyörittelemällä kitaroitaan ja riehumalla muutenkin täysin ylikierroksilla koko poppoon nauttiessa silminnähden lavallaolostaan. Korkeimmilleen Kvelertak sai kohotettua tunnelmansa Mjødin ja Blodtørstin kaltaisen energiapiikkien aikana, joita yleisökin oli selvästi eniten tullut hakemaan. Myös Nekroskop iski liveoloissa tajuttoman lujaa jykevästi hidastelevineen kohtineen. Keikan päätyttyä ei totisesti tarvinnut poistua pettyneenä, sillä Kvelertak vakuutti kaikilla toivotuilla osa-alueilla. (NM)

Mahtoi Kvelertakilla olla ikimuistoinen Expo. Norjan hipster-venompunkkarit luulivat tulleensa soittamaan johonkin nihkeään showcase-tapahtumaan, missä yleisöä ei ole kuin kädet puuskassa pönöttävät keikkajärjestäjät ja muut bisnesihmiset – mutta Merikaapelihallissa 1 500 päätä huusi ja riehui mukana. Virnettä toki saattoi laventaa myös samana iltapäivänä saatu tieto miljoonan Norjan kruunun Statoil-stipendin voittamisesta. Mikäpä se on Suomen pakkasessa soitellessa, kun taskua täyttää paitsi paikallinen radiohitti, myös riihikuivat ja verottomat 128 000 euroa... (MO)

Accept. Kuva: Susanna Torsti.Illan pisimmästä vedosta vastasi Accept, joka lunasti kaikki pääesintyjälle ladatut odotukset. Wolf Hoffmannin masinoima yhtye soitti TODELLA lujaa mutta hyvällä saundilla. Mark Tornillo vokaaleissa sekä uusi klassinen Accept-albumi plakkarissa tämä yhtye uskaltautui nyt Suomen pakkaseen, ja yleisö söi heidän kädestään. Uskomaton voima ja hevin peruselementit ovat ne, mitkä Acceptin tekevät, ja sitä saatiinkiin koko rahan edestä. Yhtye soitti lähes kaksi tuntia  ylittäen kaiketi sille varatun slotinkin noin viidellätoista minuutilla. Metal Heart! (EK)

Saarinen hymistelee samoilla linjoilla, ennakkoasetelmasta riippumatta: Näiden sakemannien esitystä tuli odoteltua aavistuksen ristiriitaisin ajatuksin, olihan yhtye tullut nähtyä kaikkien tunteman Udo Dirkschneiderin kera pariin otteeseen vuosikymmenten varrella, ja molemmat näistä keikoista olivat terävästi mielessä erinomaisina vetoina. Nyt keulilla olikin sitten mikin vallannut Mark Tornillo, jonka johdolla viisikko oli ehtinyt synnyttää varsin mainion Blood of the Nations -albumin viime vuoden puolella.

Mutta pirskatti vieköön! Niin vain yhtyeen tymäkkäriffinen heavy tämänkin harmaan herran kanssa hyvin toimi. Eihän mies toki Udo ole, mutta kaikki kunnia silti, äänenlaatu kun on raspeineen juuri Acceptin soundiin sopiva ja lavakarismaakin tuntui aivan riittävästi olevan.

Accept. Kuva: Kari Helenius.

Bändi on jokaisen näkemäni keikan soittanut kirotun tiukasti ja tarkasti, eikä tämäkään tehnyt poikkeusta – mutta sitä suuren maailman stadiontyyliin vedettyä pitkitettyä sooloilua olisi voinut karsia, vaikka esimerkiksi Peter Baltesin taiturointia basson varressa mieluusti seurasikin.

Uudet kappaleet eivät ole omalla kohdalla vielä niin tuttuja, että niille ihan täysin olisi lämmennyt, mutta hyvin ne tuntuivat lähtevän. Parhaiten setistä kuitenkin maistuivat vanhemmat kappaleet tyyliin Breaker, Starlight, Son of a Bitch, Restless and Wild, Balls to the Wall ja niin edelleen. Vielä kun olisi sekaan vaikkapa Love Childin, Turn Me Onin tai Head Over Heelsin saanut... No, tulikuuman Acceptin jälkeen oli sentään huomattavasti lämpimämpi fiilis sukeltaa Ruoholahden hyiseen yöhön! (MS)

Juuri ennen tapahtuman viimeisen esiintyjän aloittamista juontaja Heta Hyttinen lupasi, että yleisö tulee näkemään "jotain, mitä ei FME:n historiassa ennen ole nähty". Paljon luvattu – mutta tottahan hän visersi! Ghostissa riitti nimittäin pitkäksi aikaa ihmettelemistä jo pelkästään visuaalisen antinsa ansiosta solistin näyttäessä epäkuolleelta satanistipiispalta muun soittajakunnan verhoutuessa kasvot kätkeviin mustiin munkkikaapuihin. Näky lavalla oli kieltämättä kiehtovan mystinen.

Ghost. Kuva: Kari Helenius.

Omat lisäsäväykset esitykseen toivat nimettömänä toimivan laulajan tavallisuudesta melkoisesti poikkeavat lavaelkeet sekä eräänkin kappaleen alku, jossa keulahahmon koko asustekokonaisuus kimmelsi vaikuttavasti pimeällä lavalla. Jos toimi visuaalinen puoli, näin teki myös yhtyeen Mercyful Faten perintöä ammentava heavy, johon powerpop-lauluosuudet antoivat jännittävän kontrastin. Vaikka yksittäiset kappaleetkin kolahtivat mukavasti, eniten Ghostin vedossa sykähdytti hämyisä kokonaistunnelma. Vangitseva kokemus, joka pitää ehdottomasti kokea taas Tuskassa uudemman kerran. (NM)

Mitä tästä opimme?

Vuosi on 2011 ja Finnish Metal Expo tai nykyiseltään Helsinki Metal Meeting ratsastaa edelleen voimalla. Yritin tänä vuonna muistella sitä ihan ensimmäistä FME:tä vuodelta 2005: tietyllä tavalla mikään ei ole muuttunut. Esimerkiksi Sauna Open Airin ständin löytää joka vuosi samasta kohtaa, mutta uusiutumista ei vuosien saatossa ole nähty muuta kuin lipun hinnan nousemisena. Tämä on sitten puolestaan ollut omiaan karkoittamaan "tavallisen hevarin" Kaapelitehtaalta. Normaalille hevin kuluttajalle ei ole mielekästä maksaa neljää kymppiä per päivä katsoakseen yhtyeitä luokattomilla saundeilla, kuten perjantaina oli asian tila.

Tapahtuma onkin ottanut enemmän ja enemmän sellaisten messujen luonteen, jossa musiikkialan ammattilaiset voivat kohdata toisiaan ja mahdollisesti luoda suhteita alan tuottajiin, bändeihin ja yhtiöihin. Suurin haaste onkin saada maksava yleisö kiinnostumaan siitä jälleen. Lauantaina Accept ja Ghost tuntuivat vetävän yleisöä todella hyvin, samoin perjantain Symfonia ja Sabatonkin. Messuständeillä ei kävijöitä ihan tungokseen asti ollut, ja olipa esimerkiksi Teosto jättänyt tulematta paikalle – mutta mäyttipä joku toinen taho flyereineen valloittaneen tuonkin tyhjäksi jääneen ständin jo lauantaihin mennessä.

Kertooko tämä musiikin kuluttajien kato messuilla sitten jollain ironisella tavalla koko musiikkialan ihmetyksessä vellovan tilan, samalla kun artistien etujärjestö jättää vain karusti tulematta paikalle? (EK)

Tämän vuoden Helsinki Metal Meeting oli todella köyhä perinteisen hard rockin ystäville, mutta koska hevisuuntaus on pysynyt raskaalla linjalla jo yli vuosikymmenen, en odottanutkaan omalle kohdalleni mitään suuremmin sykähdyttävää kokemusta. Timo Tolkin Symfonia, Triptykon, Battle Beast ja Accept toimivat kuten pitääkin, For The Imperium naksautti aivot nurin ja Ghost taisi imaista sieluni jo intron aikana.

Mitähän lie on mahtanut tapahtua, mutta aiempiin vuosiin verrattuna väkeä tuntui olevan varsinkin kojujen puolella todella vähän. Enimmäkseen yleisö notkui muualla. Toisaalta kojut ovat vuodesta toiseen samat, eivätkä siten taida enää olla yhtä kiehtovia kuin aiemmin. Tarjontaakin voisi laajentaa. Aina tervetulleilta nimmarisessioilta löysin Acceptin ja Triptykonin, mutta myös muut bändit jakelivat nimmareita. Näissäkään sessioissa ei tosin väkeä näyttänyt olevan liikaa. Myös Deepsnaken Spinefarmin ständillä soittama keikka veti vain muutaman uteliaan paikalle. (SR)

Myös Karon mielestä yleisökato tuntui olevan melkoinen, ainakin Imperiumin ständiltä katsottuna. Valtaosa ihmisistä taisi viettää aikaansa baarin puolella. Aika monella tuntui killuvan kaulassa myös jonkinmoinen passi, Finnish Metal Expo taitaa olla siis enenemässä määrin metallialan toimijoiden kohtauspaikka. Pääasia, että tilausta on, vaikka ne maksavat asiakkaat taitavat sentään olla se toiminnan taloudellinen tukijalka. (IK)

© Imperiumi MMVII. Teksti: Ossi Jääskeläinen, Ismo Karo, Eero Kaukomies, Tero Lassila, Niko Määttä, Aki Nuopponen, Mape Ollila, Satu Reunanen, Janne Rintala ja Marko Saarinen.   Kuvat: Kari Helenius, Turkka, Holmqvist, Jarmo Katila ja Susanna Torsti.
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 11413 Palaa »
Bookmark and Share