Festariraportti: FireFest VII, Trent University/Rock City, Nottingham, Englanti, 29-31.10.2010

EI HUONO VUOSIKERTA, SILTI ERÄÄN BÄNDIN LEVY TAISI LENTÄÄ ROVIOLLE

Melodisen rokin festivaali Firefest on jo vanha kettu. Kun kolmen koplamme vuonna 2006 teki neitsytreissunsa Nottinghamiin, oli meneillään Firefestin kolmas vuosi tällä nimellä. Nimi ja kaupunki ovat vaihtuneet vuosien varrella, mutta bailukaupunkina tunnettu Nottingham on mitä mainioin paikka festarille. Baarit ja ruokaravintolat ovat auki aamutunneille ja sääkin suosii puolialastomana hillumista kaduilla. On aina yhtä uskomatonta kahden tunnin lennon ja toppatakkien ja talvibuutsien jälkeen tuijottaa minihameissa kengättöminä kulkevaa bailukansaa. Firefestin jälkeen ken jaksaa voi vielä revitellä The Rigissä Rock Cityn naapurissa, jonka dj ei anna armoa AOR:n ystäville. Näitä biisejä et kuule Suomen rock-klubeilla, ja klubi on auki aamuneljään. Vuodenajasta johtuen bailaajat saavat vielä tunnin lisäajan rillutteluun, sillä kelloja siirretään Firefestin aikaan aina tunti taaksepäin. Tekee tiukkaa jo itselläkin bailata aamuviiteen.

Otsikossa mainitsemani levy on muuten Lynch Mobin Wicked Sensation. Bändi kärsi murhaavan inflaation erään fanin silmissä, sillä vaikka tämän vuoden Firefest-kattaus oli yksi parhaista ellei peräti paras tähän asti, Lynch Mobin bluespohjainen, instrumenttikikkaileva show ei kenenkään mielestä tuntunut sopivan muuhun, enemmän laulumelodioihin ja tarttuvuuteen painottavaan kattaukseen. Silti eräälle fanille bändi oli enemmän kuin liikaa. Toki entinen Dokken-kitaristi George Lynch bändeineen veti hienon keikan, mutta bändin materiaali ei kuitenkaan ole puhdasta AOR:ää ja siksi hieman väärä valinta toisen illan pääbändiksi.

Vuodesta 2007 lähtien on Firefest-komppaniamme kasvanut, mutta tänä vuonna meitä oli "vain" kymmenen suomalaista, joukossa myös toinen Imperiumin toimittaja Ismo Karo, joka tällä erää jätti reissun viihteen puolelle. Meidän lisäksemme paikalla on tutustuttu myös muihin suomalaisiin. Komppaniamme kunniaksi Fireworks-lehden päätoimittaja ja Firefestin järjestäjä Bruce Mee on vuodesta 2006 lähtien lisännyt Suomi-lipun heilumaan Rock Cityn parven reunalle, jonka liput edustavat festivaalikävijöiden maita. Moni bändi kiittääkin keikallaan kävijämaiden faneja, ehkäpä siksi, että vaikka Rock City vetääkin lähes parituhatpäisen yleisön parhaimmillaan, festari tuntuu kotoisalta, ja ihmiset ovat yhtä perhettä keskenään. Kaikki tuki tälle genrelle on tärkeää. Ensimmäisen illan keikkapaikka Trent Uni vetää vähemmän porukkaa, mutta koko festari oli menestys. Siitä huolimatta melodinen musiikki ei voi hyvin Englannissakaan jossa se aikoinaan kukoisti, ja joka vuoden järjestäminen on kyseenalainen. Myös tänä vuonna jäätiin arvuuttelemaan ensi vuoden myyntiä ja bändejä, mutta näillä näkymin festari saa jatkoa. Vaikka festivaalin järjestely toimii suurimmaksi osaksi loistavasti ja bänditkin palaavat Firefestiin mielellään, ei järjestely aivan kaikessa toimi. Jo toista vuotta peräkanaa jouduin pyytämään uusia passeja, sillä nimiä ei löytynyt listalta. On kuitenkin hyvä, että tuntee koko festivaalin järjestäjäporukan, näin passi hoituu käsiin aina jotain kautta. Tällä kertaa sen hoiti meille erittäin rivakalla otteella Tony Marshall, joka on nähty lavalla myös itse Danny Vaughnin (Tyketto) kanssa.


PERJANTAI 29.10.

Firefestin aloitusilta oli täyttä priimaa. Komeita miehiä, korvanannaa ja yltiömäiseen juopotteluun houkuttelevia rokkiralleja ja balladeja. Olin epäuskoinen paikan soundien suhteen, sillä muina vuosina ne eivät ole vakuuttaneet, vaan veivät uskottavuuden myös ammattitaitoisilta bändeiltä. Tänä vuonna oli toisin, äänentoistolaitteet oli vaihdettu koko festareille, ja kyllä niistä ääntä lähtikin. Enää ei machoilu muuttunut vikinäksi, vaan kaikki oli suurinpiirtein tasapainossa keskenään.

Koko Firefestin historiassa ei ole tähän asti nähty suomibändejä, tosin eihän Suomi suollakaan melodista rokkia liukuhihnalta. Vuonna 2008 H.E.A.T.:in kanssa lavalla nähtiin Brother Firetriben Pekka Heino kolmen biisin verran, keikka tuli miehellekin yllätyksenä paikan päällä. Tribeä on yritetty saada Firefestiin, mutta bändillä ei ole ollut mahdollisuuksia tähän. Suomibändien osalta avauspaikka Firefestissä olisi kuulunut juuri Tribelle, joka herätti melodisen rokin henkiin Suomessa. Triben musiikkia on kuitenkin kuultu ja promottu festarin järjestäjien ja meidän osalta Firefestissä, Rigissä bändiä soitetaan joka vuosi, tänä vuonna klubilla pyöri bändin Apollon live-DVD jatkuvalla syötöllä ja keikkojen väliajalla on pyöritetty bändin levyjä. En silti valita, että Reckless Love sai kunnian avata suomibändien tilin Nottinghamissa. Bändi on kovassa suosiossa myös Englannissa, ja niin vain Olli pisti tuvan kuumaksi täälläkin, showmies kun on.

Tunnin setissä ehtii kuulla koko bändin debyytin, aloituksena toimi Feel My Heat, ja hysteria yleisössä oli valmis. Se ei vaatinut edes laulaja Ollin paitastrippausta, jota nähtiin joka tapauksessa pariin otteeseen. Bändillä oli hyvä meininki, Ollilla ääni ja potkut hallussa ja koko retkueella (Hessu - rummut, Pepe - kitara, Jalle - basso) hymy herkässä. Suomessa Tavastialla nähtyyn keikkaan verrattuna showssa ei ollut yhtä paljon dynamiikkaa, ja mietin mahtoiko jätkiä hieman jännittää Firefestissä soittaminen, vaikkei bändi ensimmäistä kertaa Englannissa soittanutkaan, mutta hotellilla jutellessamme Pepe ja Hessu vakuuttivat ettei jännittämisestä ollut kyse, olivathan he juuri soittaneet Japanissa suurelle yleisölle Loud Park -festareilla mm. Ozzyn ja Motörheadin seurassa, joka jännitti enemmän. Mistä lie suurimman terän puute johtui, mutta hienon shown jätkät silti vetivät ja saivat jopa keski-ikäisiä miesfanittajia fotopittiin kumartelemaan kesken keikan. Def Leppardin Hysteria kosiskeli yleisöä hyvin, ja bändin sydämiä sulattelivat varmasti läpi keikan kirkuvat naiset. Illan päätteeksi bändi ilahdutti fanejaan hotellin aulabaarissa lähes aamukuuteen asti, josta matka jatkui takaisin Suomeen ja Musiikkimessuille. Hotellimme oli sen verran höveli, että piti baariaan auki bändien poistumiseen asti. Hyvän meiningin vuoksi eivät viitsineet sulkea baaria, jossa kanssamme juhlivat myös H.E.A.T. ja Crazy Lixx.

Setti: Feel My Heat, Wild Touch, So Yeah, Romance, kitarasoolo, Love Machine, Sex, Born To Rock, rumpusoolo, Back To Paradise, Beautiful Bomb, encore; Badass, Hysteria (Def Leppard), bändiesittely, One More Time

Mahtoi olla vaikeaa ottaa lava haltuun noin kuuman shown jälkeen, mutta ruotsalainen Crazy Lixx (yllä) ei ole eilisen teeren poika. Itse näin bändin ensimmäistä kertaa livenä Sweden Rockissa 2007, tosin pienellä lavalla, mutta jo siellä bändillä oli rokkikukon elkeet ja meluisa faniröykkiö pönkittämässä tunnelmaa. Suomessa bändi vieraili kuukautta ennen Firefestiä On The Rocksissa. Lixxit vetivät kovemman keikan Trentissä kuin suomipoikamme. Silti suosionosoituksissa suomalaiset voittivat. Sounditkin tuntuivat paranevan entisestään. Siinä missä Reckless Love kosiskeli yleisöä Leppardilla, Lixxin laulaja Danny Rexon oli pukenut Englannin lippua kantavaan paitaan - sekin tosin vaihtui kesken keikan. Bändissä nähtiin myös ylimääräinen livekitaristi Edd Myers, joka pysytteli enimmäkseen piilossa lavan sivulla.

Setti: Rock And A Hard Place, Lock Up Your Daughter, Dr. Hollywood, Want It, Make Ends Meet, Voodoo Woman, Blame It On Love, 21 'Til I Die, Road To Babylon, My Medicine (R.O.C.K.), Heroes Are Forever

Eniten seuraavassa keikassa jännitti bändin uusi solisti. H.E.A.T.:in (yllä) Kenny Leckremo lähti bändistä tänä vuonna ja tilalle saatiin Ruotsin Idol 2009 -kilpailun voittanut Erik Grönwall. YouTubesta nähdyt kilpailunäytteet olivat ihan ok, mutta Erikin ääni tuntui olevan kovin eri maailmasta Kennyyn verrattuna. Yllätys olikin melkoinen Nottinghamissa, sillä H.E.A.T. taisi vetää uransa kovimman keikan Erikin kanssa. Huippusuoritus nuorelta mieheltä veti jalat kaikkien alta, ja keikalla nähtiin myös akrobatiaa kahden huikean ilmavoltin verran. Muu bändi ei säkenöi samanlaista energiaa, mutta sympaattista lavapresenssiä bändillä riittää. 75 minuuttia täyttä paahtoa Erikiltä ilman ääniongelmia on jo melkoinen meriitti. Ihan täydellinen mies ei silti ollut, Skid Row'n 18 And Life oli kova pala Erikinkin purtavaksi, mutta loppukirkaisu nosti taas ihon kananlihalle. Innolla täten odotamme H.E.A.T.:in kolmatta levyä, jota bändi alkaa pian työstämään.

Setti: Beg Beg Beg, Late Nite Lady, Nobody Loves You (Like I Do), Everybody Wants To Be Someone, Danger Road, Straight For Your Heart, Straight Up, Never Let Go, rumpusoolo, 1000 Miles, High On Love, Who Will Stop The Rain, There For You, Keep On Dreaming, 18 And Life (Skid Row), We're Gonna Make It To The End.

Kolmen kovan ilta siis, ja monien kaveritapaamisten jälkeen suuntasimme tuntemattomaksi jääneelle pubille lähistöön hetkeksi istumaan. The Rig ei vielä perjantaina tarjonnut rokkareille mitään ja Trent sulki ovensa pian H.E.A.T.:in jälkeen. Moni mietiskeli ulkosalla minne seuraavaksi, mutta me päätimme mennä minne jalat veivät. Pubista suuntasimme pian hotelliimme, jossa yöpyi myös bändejä, ja tällä kertaa siellä majaili koko ensimmäisen illan bändikaarti. Siinähän yö aika lailla menikin sekoittaessa muusikoiden päitä omituisilla jutuillamme. Reckless Loven Pepekin lähti välillä tuulettelemaan ulos puheiltamme. Oops...


LAUANTAI 30.10.

Unet jäivät lyhyeen edellisyön riekkumisen johdosta, ja koska lauantain soittoaikoja oli siirretty tuntia aiemmaksi, ei auttanut muu kuin käydä hutaisemassa pikainen aamupala hotellissa ja lähteä liikkeelle, energiajuoman avulla tietenkin. Saavuttuamme Rock Cityn jonoon kävi pian ilmi, ettei soitto alakaan ajallaan. Miksauspöytä oli sanonut sopimuksensa irti, mutta kaikeksi onneksi uusi saatiin pian paikalle ja tunnin ulkona värjöteltyämme pääsimme vihdoin sisälle. Ei ulkona kylmä ollut, mutta odotimme innolla päivän rokkikattausta alkavaksi. Soundeista vastasi muuten itse The Poodlesin Pontus Norgren, joka taikoi Rock Cityyn parhaat soundit koko Firefestin historian aikana, kiitos myös uuden miksauspöydän.

Grand Illusion Ruotsista (oik.) pääsi aloittamaan settinsä kahden aikaan. Rock Cityssä oli siihen mennessä jo hyvin porukkaa, suurin osa kävijöistä on kuitenkin kiinnostunut koko festarin kattauksesta. Ajattelin ängetä eturiveihin näin aluksi, jos edes jotain näkisi läheltä välillä, ja meininki oli yleisössä rauhallista myös bändin astuessa lavalle. Lässyrokin faneilla on se etu, että ikä tekee tehtävänsä, keski-ikäiset eivät jaksa turhia räyhätä yleisössä. Innostuessaan he enintään puivat kättä ilmassa, laulavat mukana ja kiljuvat innosta. Ja jos joku vahingossa tönäisee, pyydellään heti anteeksi. Illuusiopojat vetivät keikkansa reippaalla otteella, mutta laulaja Peter Sundell yritti keikan alussa liikaakin venyttää äänijänteitään, ja monilta osin laulu meni rääkymiseksi. Erikoista bändissä oli kaksi kosketinsoittajaa, jotka myös lauloivat. Illuusion melodinen rock pohjaa paljon juuri laulumelodioihin, joten bändissä on hyvä olla monta laulajaa.

Grand Illusion ei myöskään ota itseään turhan vakavasti. Sundell veteli lavalla pellehyppyjä, ja rumpalilla nähtiin keikan lopulla hassu hattu. Kitaristi Ola af Trampe näytti hieman vakavammalta, mies keskittyi soittamiseen päässään ehkä suurimmat silmälasit naismuistiin, mutta soitto mieheltä sujui ja välillä kuultiin melkoisia revittelyosuuksia. Välillä meno muuttui jopa svengaavaksi. Setti painottui eniten bändin viimeiselle levylle Brave New World, jolta kuultiin kuusi kappaletta. Balladi Emily ja vähän menevämpi Never Find Her Alone olivat setin huiput, ja yleisökin lauloi mukana. Aikataulullisista syistä setti oli lyhyt, vain hieman päälle puoli tuntia. Ok avaus festarille, enemmänkin olisi showsta kyllä saanut irti.

Setti: All Out Of Love, 157th Breakdown, Gone For Good, Emily, I Refuse, Brand New World, Never Find Her Alone, I'm Alive.

Seuraavaa orkesteria ei ole hirveästi tullut henkilökohtaisesti seurattua, eikä se Suomessakaan ole suurta mainetta niittänyt, mutta Louie Merlinon ja Ronnie Mancuson vetämä Beggars & Thieves (vas.) on kaikesta huolimatta kelpo bändi. Aiemmalla Firefest-vierailulla 2008 bändi esiintyi akustisesti Rigissä muutaman biisin verran, mutta tällä kertaa se pääsi kunnon lavalle. Lähes tunnin setti meni läpi rennolla, maanläheisellä otteella, ja tasaiset hardrock-rallit sopivat aamupäivään. Bändin suurin hittikin kuultiin, Headbanger's Ballissakin pyöritetystä videosta Beggars & Thieves. Rento biisi sekin ja bändi sai yleisöltä hyvän vastaanoton. Kolme uutta biisiäkin kuultiin, ehkä bändi joskus julkaisee neljännen levynsä. Gotthardin edesmenneelle laulaja Steve Leelle omistettiin Knockin' On Heaven's Door. Firefestissä muistettiin Leetä useaan otteeseen ja monien päällä nähtiin Gotthard-paita. Lee tuli tutuksi Firefest-kävijöille, sillä Gotthard ehti soittaa festareilla 2006 unohtumattoman keikan, joka jyräsi muut bändit alleen.

Setti: No More Broken Dreams, Stone Alone, In Between, Kill Me, Shine A Light, Knockin' On Heavens Door, Innocence, Beggars And Thieves, We Are The Broken Hearted

Vauhdikkaampaa menoa oli luvassa iltapäivällä, kun jenkkiläinen Bangalore Choir pääsi lavalle David Reecen (ex-Accept) johdattamana. Tämä oli monelle odotettu keikka, sillä bändi kasattiin vasta uudestaan monien vuosien jälkeen ja tänä vuonna julkaistiin Cadence, bändin toinen levy sitten On Targetin (1992), joka bändin piti vetää kokonaisuudessaan keikalla. Lopulta levyltä kuultiin vain kahdeksan biisiä, joiden lisäksi bändi soitti kolme uutta kappaletta. Cadence ei vedä vertoja debyytille, ja keikallakin debyytin suosio tuli esille yleisön raikuvasta desibelitasosta. Bändillä oli vauhdikas meno lavalla ja Reecen ääni oli hyvässä kunnossa siltä osin, mitä sen raspisuus antoi periksi. Pieni sählinki miksauksessa keikan loppupuolella hukutti hetkeksi Reecen äänen, mutta onneksi sitä ei kauaa kestänyt.

Keikan puolivälissä kuultiin If The Good Die Young, joka omistettiin paitsi Steve Leelle myös Ronnie James Diolle. Biisin omistaminen Diolle oli hieman koomista, sillä Dio oli kuollessaan kuitenkin kunnioitettavassa eläkeiässä eikä mikään nuori mies, kun taas Lee vielä luokiteltaisiin nuoreksi joillain mittapuilla. Lee oli kuollessaan 47-vuotias. No, eipä tästä välitetty, vaan sali lauloi mukana niin lujaa kuin pystyi. Keikan lopetusbiisit Angel In Black ja All Or Nothin' debyytiltä saivat salin raikumaan riemusta, parempaa lopetusta keikalle ei bändi olisi voinut odottaa. Bändin tyytyväisyys loisti heidän kasvoiltaan, ja Reece tulvi kiitosta faneilleen. Kitarassa nähtiin ex-U.D.O.:ilija Andy Susemihl, jonka soittoa oli hieno kuunnella. En muistanutkaan, että mies oli näin kova kepittäjä.

Setti: Power Trippin', Just One Night, Martyr, Doin' The Dance, Loaded Gun, If The Good Die Young (We'll Live Forever), Living Your Dreams, Slippin' Away, Freight Train Rollin', Angel In Black, All Or Nothin'.

Firefestissäkin on vuosien varrella sattunut peruutuksia. Tänä vuonna Saraya perui keikan miehensä leikkauksen vuoksi pyytäen aluksi tosin suurta summaa korvaukseksi keikasta. Firefest ei toimi tältä pohjalta, vaan haluaa tarjota yleisölleen yleensä jotain erikoista kuten comebackeja. Sarayan tilalle saatu New Jerseyn Shotgun Symphony (yllä) oli paikkaus josta en valittanut, vaikka Sarayakin olisi kiinnostanut. SS teki Englannissa comebackin kahdeksan vuoden tauon jälkeen, mutta mikä vielä parempaa se soitti koko debyyttinsä vuodelta 1993. Aikoinaan Kerrang -ja Burrn!-lehdissäkin pähkäarviot saanut levy on korvanannaa alusta loppuun. Valitettavasti en voinut koko keikkaa katsoa, koska ihmisruumis tarvitsee muutakin polttoainetta kuin nesteitä. Viisitoista minuuttia yli viiden pääsi bändi aloittamaan, ja katsastin viisi ensimmäistä biisiä.

Ensimmäisenä iskettiin kovat tiskiin, ja keikka alkoi Highway To Tomorrow'lla. Bändin soitosta ei pitkä soittotauko kuulunut. Laulaja Tracy Whiten pienoiset ääniongelmat korkeiden kohtien kanssa nappasivat eniten korvaan, jotkut voivat väittää ettei väärää nuottia kuultu, mutta nauhurini ei valehtele. Muuten luokittelin keikan tähän asti päivän parhaimpiin jo soundienkin puolesta. Tätä mieltä oli moni muukin, myös ne keille bändi oli uusi tuttavuus. Kun debyytiltä oli soitettu biisit järjestyksessä, keikalla kuultiin viimeisenä Believe In Me -levyltä Sea Of Desire. Valitettavasti keikka oli jo ohi, kun palasin tankkauspisteeltä. Shotgun Symphony on edelleen tuoreen kuuloinen orkesteri, vaikka se onkin ollut kehissä jo vuodesta 1992.

Setti: Highway To Tomorrow, What Happens To Love, Way Back Home, Turn Around, Broken Promises, Lost Child, She’s In Love, Running, Bitter Sweet Poison, Goodbye To The Night, Believe In Me


Saksalainen hardrockbändi Bonfire ei ollut Firefestissä ensimmäistä kertaa, ja tällä kertaa sillä oli yllätys faneilleen. Tulijuhlilla kuultiin livenä lähes koko Fireworks-levy vuodelta 1988. Hyvä jatke siis Shotgun Symphonyn debyyttijuhlalle, sillä Fireworks on Bonfiren suosituin levy - aivan kuin vastikään kuultu Shotgun Symphonyn debyytti on edellisbändin kohdalla. Laulaja Claus Lessmann jaksoikin vitsailla biisien väliin, ettei yleisö varmasti arvaa, miltä levyltä seuraava biisi on. Ainoastaan Rock Me Now pudotettiin setistä viiveiden vuoksi. Keikka alkoi rämäkästi Ready For Reactionilla, ja yleisö oli otettu haltuun siltä seisomalta. Kovaa melua pitävä yleisö sai bändin hymyilemään läpi keikan, mutta hyvän vastaanoton on bändi saanut täällä aiemminkin. Kuten yleisölleen, myös edellisiltana baarissa tavatessamme Lessmann valitti jännittävänsä joidenkin biisien esittämistä, koska niitä ei ole soitettu pariinkymmeneen vuoteen. Rauhoittelin miestä, että hyvin kaikki menee, ja hienosti keikka menikin. Sweet Obsession oli tietenkin illan kohokohta, ja keikka päätettiin yllättäen coveriin. Gotthardin I'm On My Way oli jälleen yksi omistusbiisi Steve Leelle. Koko sali nosti kädet ilmaan Leen muistolle ja taputti biisin loppuun asti. Huikea tunnelma jollaista harvoin saa kokea. Lessmann pyysi kuvaajia lavalle kuvaamaan illan oikeat starat eli yleisön, ja kuvaajamme nousi ensimmäisten joukossa lavalle. Poistuessaan lavalta Lessmann kätteli vielä Karia, mies oli rennon maanläheinen jo edellisiltana baarissa tavatessamme. Bonfire oli illan toinen bändi, jota pitkä ura ei ole väsyttänyt. Lavalla miehillä oli oikein energinen meininki.

Setti: Ready For Reaction, Never Mind, Don’t Get Me Wrong, Sleeping All Alone, Give It A Try, Fantasy, American Nights, Sweet Obsession, Champion, I’m On My Way (Gotthard)


Yksi herkuista, joita harvemmin pääsee näkemään, on Darren Whartonin (ex-Thin Lizzy) vetämä Dare. Suomessakin 80-luvulla vieraillut bändi on nähty mm. Sweden Rockissa, mutta kitaristi Vinny Burns astui tänä iltana lavalle Englannissa ensimmäistä kertaa 19 vuoteen. Sweden Rockissa Burns nähtiin myös lavalla. Yleisön vastaanotto olikin huimaava, ja kitaristi soitti kuin ei poissa olisi ollutkaan. Abandon aloitti lupaavasti setin, jonka taso kuitenkin laski loppua kohden, sillä bändi oli päättänyt soittaa paljon myös uudempaa materiaalia. Daren parhaimmistoon kuuluvat Out Of The Silence- ja Blood From Stone -levyt, joista viimeisimmältä ei kuultu mitään, ei edes sitä Suomessakin aikoinaan paljon soittoaikaa saanutta We Don't Need A Reasonia. Tosin ei sitä kuultu Ruotsissakaan vuonna 2008. Ja miksihän myös Real Love on jätetty pois, sillä kyseinen biisi kuuluu myös fanien suosikkeihin? Viimeisimmältä levyltä Arc Of The Dawn (2009) kuultiin neljä biisiä. Monen mielestä Daren tuotanto on kokonaisuudessaan hyvää, mutta vanhempaan materiaaliin kallistuminen olisi silti ollut toivotumpaa. Silti bändillä oli sympaattinen fiilis, ja Whartonin ääni on edelleen kunnossa. Liian tasapaksu setti oli ainoa tunnelmaa syövyttävä elementti.

Setti: Abandon, Into The Fire, Runaway, The Raindance, Silent Thunder, Dreams On Fire, Dublin, Shelter In The Storm, King Of Spades, I Will Return, Sea Of Roses.

Ex-Dokken kitaristi George Lynch bändinsä Lynch Mobin kanssa astui lavalle puoli kymmenen aikaan. Itselläni oli tietyt ennakko-odotukset ja aavistukset keikasta nähtyäni bändin Jenkeissä Rocklahomassa 2008. En odottanut muuta kuin hyvää soitantaa ja joitain hyviä biisejä, niiden joukossa myös muutamaa Dokken-coveria. Lynch Mob on bändi, joka ei varsinaisesti pursua hittibiisejä, muttei sen musiikkia voi huonoksikaan haukkua. Siksi olikin omituista, että päivän pääbändiksi oli valittu juuri heidät. Itse olisin laittanut heidän tilalleen Bonfiren, Bangalore Choirin tai Daren, luultavasti kuitenkin Bonfiren. Setin alkupuolella debyytiltä kuultiin She's So Evil But She's Mine, River Of Love, Hell Child ja bändin toiselta levyltä Smoke And Mirrors Revolution Hero, Let The Music Be Your Master ja 21st Century Man mikin päässä Oni Logan, minkä jälkeen siirryttiin Dokkenin Mr. Scary -instrumentaaliin. Ja sehän soi hienosti. Lynch veti keikan läpi kasvoillaan tuttu perusilme, eivätkä vaikeatkaan soolo-osuudet tuntuneet liikauttavan lihastakaan miehen kasvoilla. No, ehkä hieman virnettä nähtiin, mutta soitto on miehellä todellakin vielä hallussa. Johtuen myöhäisestä soittoajasta, aiemmista teknisistä ongelmista ja kello kymmenen melukiellosta pelkäsin keikan loppuvan pahasti kesken, mutta bändi ehti vielä palata lavalle encoren soittoon, ja näin keikka kestikin päälle tunnin.

Illan todellinen lynkkaajajoukko taisi kuitenkin olla yleisö, sillä joillekin Lynch Mob pääbändinä oli aivan liikaa. "BUUUU!!! Dokken on huora!" yleisöstä kuultiin, kun eräs fani sai tarpeekseen tyrmäävästä setistä sanan negatiivisessa mielessä. Nauroimme itsemme kipeiksi äänekkäille kommenteille, mutta pian saimme seurata toisenlaista reaktiota, kun bändi soitti kuin soittikin muutakin Dokkenia kuin vain instrumentaalia. Kuultiin Into The Fire ja vikkelä versio Tooth And Nailista, jonka aikana äänekäs fani huusikin jo toinen ääni kellossa muun yleisön mukana. Setti päättyi viimeksi mainittuun biisiin, jota ennen kuultiin bändin oma Wicked Sensation yleisöhuudatuksineen, ja yleisö melusi kuin lokkiparvi. Lynch Mob vieraili Englannissa viimeksi 1999. Fanien odotus palkittiin sikäli, että bändi oli kovassa kunnossa, ja soittihan se itsensä kuuloisen setin. Keikkaa ei voi verrata muuhun kattaukseen hienoisten erojen vuoksi, ja jos sivuutetaan materiaaliköyhyys, Lynch Mob veti yhden päivän kovimmista keikoista. Bassossa nähtiin Robbie Crane (Ratt, Vince Neil) ja rummuissa Ozzyssa, Whitesnakessa ja Foreignerissa soittanut Brian Tichy, joka veteli Muppet Shown Animalin tavoin kapulat lentäen ja vartalo vispaten suuntaan jos toiseen. Tämä Animal tartuttaa rumpujen soittamisen kuumeen katsojaankin. "You've been Tichified" miehen fanipaidassa täräyttää todellakin totuuden silmille, minäkin haluan rumpaliksi!

Setti: She’s Evil But She’s Mine, River Of Love, Hell Child, Revolution Hero, Let The Music Be Your Master, 21st Century Man, Mr. Scary (Dokken), Into The Fire (Dokken), Wicked Sensation, Tooth And Nail (Dokken)

Illan päätteeksi pääsimme vihdoin riehumaan The Rigiin mitä vielä jaksoimme. Yllätykseksemme mestassa pyöritettiin tänä vuonna DVD:tä taustalla visuaalisena lisänä. Eikä aivan mikä tahansa DVD ollut kyseessä, vaan Brother Firetriben Live In Apollo, joka pyöri muutaman kerran ruudussa. Mietinkin jossain vaiheessa, missä mahtaa olla tämän Firefest-vuoden Tribe-koukku, mutta tässähän se. Joka vuosi bändiä on täällä kuultu tavalla tai toisella, ja jos DVD:ltä ei saatu soundia, niin pianhan dj vetäisi tanssijoille Valerien pyörimään. Moni kehui Triben bändipaitojamme. "Helvetin hyvä bändi", sanoivat, "harmi vain ettei heitä vielä ole nähty täällä livenä." Taitaa Tribe olla Englannissa suositumpi kuin kotimaassaan.

Rigissä oli varsin railakas meno tänä vuonna, ja poikkeavakin. Alkuillasta tuli kasariheviä AOR:n sijaan, sitten kuultiin ihkuehtaa AOR:ää (siksi The Rig on mekkamme) ja kun tanssipuhti alkoi olla lopussa ja Halloween-jengiä rupesi tunkemaan klubille satapäin, vaihtui musiikki Panteraan, Metallicaan ym. mättöön. Vähän aikaa jaksoimme vielä tätäkin, mutta koska kello huusi jo neljää, ruumis unta ja samoja biisejä saa kuulla Suomessakin, päätimme poistua hotellin suuntaan. Ennen lähtöä näimme klubilla vielä vuoden näyn. Englannissa ollaan vapaamielisempiä vaatetuksen suhteen klubeilla kuin Suomessa, ja Rigissä on nähty erittäin monipuolisia asuja, jos nyt ei tanssiesiintymisiäkin. Seuraavasta näystä puuttui tosin sana "vaate". Mallivartaloinen nainen esitteli itseään rokkiväelle päällään pelkät stringit, nänniläpät ja pirunsarvet, miesystävä ylpeänä vierellä nuohoten. Hetken ihmeteltyämme mitä mahtaa naisen päässä liikkua, päätin kysäistä kuvauslupaa, joten tässä mieslukijoillemme silmänannaa.


SUNNUNTAI 31.10.

Kahden pitkän seisomispäivän jälkeen sunnuntai tuntui jo raskaalta. Väkemme istui missä kykeni, Rock Cityssä ei ole kovin montaa paikkaa sitä varten, ja tästä johtuen varmaan moni muukaan ei ruotsalaisen aloitusbändin, Grand Designin (oik.), keikasta suuremmin innostunut. Puoli yhden aloitusaika oli hirvittävä, ja bändillä kesti hetken saada edes jotain mehua irti yleisöstä. Laulaja Pelle Saether oli pukeutunut varsin näyttävästi, mutta esiintymisessä koko bändillä olisi ollut petrattavaa. Se oli varsin vakava, eikä edes tuntunut haluavan voittaa yleisöä puolelleen. Ei ei, nyt ei ollut luettu rokkistaran manuaalia. Luulisi bändin panostaneen keikkaan jo siinäkin mielessä, että vierailivat ensimmäistä kertaa Englannissa. Mikä kuitenkin pelasti paljon oli pari vauhtirallia debyyttilevy Time Elevationilta (2009). Slugged Out ja Air It Out toimivat, vaikutteinaan Def Leppardin Hysteria-aikakausi. Ainoa häiritsevä tekijä oli bändin käyttämät suuret kuorolaulunauhat, ne tunkivat läpi aivan liikaa. Aloitusbändiksi ihan menettelevä, ja jos vielä joskus pääsee bändiä livenä näkemään, toivoisi heidän lukeneen sen mainitun manuaalin.

Setti: No Time For Love, Slugged Out, Piece Of The Action, Sad Sound Of Goodbye, Air It Out, Love Sensation


Englantilaista Newmania odotti jo suurempi väki. Viimeisin julkaisu bändiltä on tämän vuoden The Art Of Balance, jota ennen bändi on julkaissut seitsemän levyä, joista yksi on tosin kokoelma. Firefestissä nähtiin erittäin energinen bändi uudella kitaristilla, Shaun Bessantilla varustettuna. Energisyydelle löytyi selityskin. Vaikka Steve Newman menetti tänä vuonna molemmat vanhempansa, ei lavalla nähty apatiaa, sillä bändi päätti näyttää närhen munat yleisölle, joka pääsi bändin tulevalle livetallenteelle. Firefestistä julkaistaan vuosittain joitain keikkoja DVD:nä, ja tänä vuonna Newman oli yksi niistä. Yksi hauskimmista lavakoreografioista oli bändin yllättävä paikalleen jäätyminen kesken Primitive Soul -biisin. Hetken bändi odotti yleisön reaktiota, joka huusi huvittuneena bändille, ja taas homma jatkui siitä mihin se katkaistiin. Steve Newmanilla oli mikin varressa niin vauhdikas meno, että Bessantin piti paikata lauluja välillä. Bändillä oli rautainen ote ja ammattitaitoinen meininki jossa vauhtia riitti, joten tämä show oli näkemisen arvoinen. Se kuulosti myös normaalia raskaammalta ja nopeammalta kuin levyltä kuunneltuna, mikä oli mielestäni vain plussaa. Newmanin levyt ovat AOR:ää kevyimmästä päästä, joten livenä voikin olla hyvä idea vähän maustaa biisejä eri tavoin. Tämä keikka, jos jokin, herätti väsyneet ihmiset yleisön puolella.

Setti: Hero To Zero, Endless, Every Moment, Primitive Soul, Stay With Me, Tumble Down, If It’s Love, Coming Home Tonight, Heaven Knows, One Step Closer


Kolmantena astui lavalle myös paljon odotettu norjalainen Stage Dolls. Kymmenen levyä, joista kaksi kokoelmaa ja yksi live, julkaisseen bändin tuotanto ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta jotkut voivat muistaa Love Cries -videon vuodelta 1988. Perinteistä hardrockia soittava bändi on aina omannut oman soundinsa, jonka tavaramerkkinä on toiminut laulaja-kitaristi Torstein Flaknen ääni. Bändi veti aika koruttoman keikan, mutta sai yleisön laulamaan mukana lujimmin tämän päivän aikana, varsinkin Love Don't Bother Me'ssä. Oli tosin sääli, että Hard To Say Goodbye oli muunnettu erittäin munattomaksi versioksi, sehän on löysä biisi muutenkin. Olisiko Flaknella ollut ääniongelmia jonka vuoksi näin oli toimittu, sillä mies ei suuresti vakuuttanut laulullaan. Taidan olla nykyään liian perfektionisti nauttimaan keikoista, mutta en saanut tästä niin paljon irti kuin moni muu, enkä lähellekään niin paljon kuin olisin halunnut. Tällä keikalla ei omistettu kappaletta Steve Leelle vaan Phil Lynottille, jolle omistettiin päätösralli Soldier's Gun. Stage Dollsilta kuultiin hyvä setti, vaikkei bändi ollut niin kova kuin olisi voinut olla. Ainakin bändi oli iloinen saamastaan suosiosta. Myös basisti Terje Storli, rumpali Morten Skogstad sekä kiippari Ronny Wikmark selkeästi nauttivat Flaknen kanssa aiheuttamastaan melusta.

Setti: 24/7, Love Cries, Always, Rollin', Hard To Say Goodbye, Commandos, Love Don't Bother Me, Heart To Heart, Wings Of Steel, Still in Love, Soldier's Gun

Firefestissä odotin Jimi Jamisonin ohella eniten Strangewaysin keikkaa. Terry Brockin (laulu, kitara) vetämä vuonna 1984 perustettu bändi on julkaissut urallaan monta hienoa levyä, joista viimeisin on Perfect World vuodelta 2010. Kyseiseltä levyltä kuultiinkin peräti neljä biisiä. Keikalla soitti sama kokoonpano kuin uusimmalla levyllä: Ian J Stewart - kitara, Jim Drummond - rummut, Warren Jolly - basso ja Dave "Munch" Moore - koskettimet. Bändin viimeisestä keikasta oli kulunut 22 vuotta, joten tänä iltana moni näki bändin ensimmäistä kertaa. Illan setti ei ollut niin hieno kuin se olisi voinut olla. Vanhojen biisien kohdalla olisi voitu miettiä tarkemmin, ja koska uusi levy on saanut perin keskinkertaisia arvioita, olisi siltäkin voitu soittaa pari biisiä vähemmän. Keikan alku oli kuitenkin huikea. Lempparini Love Lies Dying toimi aloituksena, olkoonkin slovari, ja Brock lauloi kuin enkeli. En ole koskaan kuullut yhdenkään laulajan äänen kantavan kuin Brockin. On hassua katsoa kun mies astuu mikin takaa pari metriä taaksepäin ja ääni vain kantaa ja kantaa. Mihin Brock mikkiä edes tarvitsee?

Brock oli ehdottomasti Firefestin paras laulaja, ja myös rennoin esiintyjä. Joku voisi sanoa että Jimi Jamison veti parhaiten, ja vaikka paikan päällä Jimin veto kuulosti täydelliseltä, nauhalta ja salin ulkopuolella kesken keikkaa kuunneltuna kävi ilmi, ettei Jimi ihan puhtaasti vetänyt. Toisin oli kuitenkin Brockin kanssa. Strangewaysin kohdalla hurjan pitkää keikkataukoa ei huomannut. Pitkän uran tuoma kokemus onkin plussaa tässä. Viimeisin lisäys bändiin on basisti Jolly. Rento bändi soitti hymyssä suin ja ihme kyllä Brock oli kovin vähäsanainen, vaikka on yleensä mahtava supliikkimies. Pariin otteeseen bändi meni suoraan seuraavaan biisiin ilman välispiikkejä, luultavasti säästääkseen enemmän aikaa biiseille. Bändi oli livenä upeaa kuunneltavaa, mutta olisin valinnut joitain biisejä toisin. Lopetus uuden levyn slovariin Say What You Wantiin oli erikoinen valinta, näin liian lyhyt tunnin keikka päätettiin rauhaisiin tunnelmiin, joilla keikka aloitettiinkin.

Setti: Love Lies Dying, Breakin' Down The Barriers, Perfect World, Only A Fool, Empty Streets, Time, After The Hurt Is Gone, Borderlines, Where Do We Go From Here, Never Gonna Lose It, Say What You Want

 

 

Siinä missä Strangewaysillä kesti paluu Englantiin 22 vuotta, Survivorista tuttu Jimi Jamison ei koskaan edes päässyt Englantiin soittamaan. Laulaja heitti keikkansa Nottinghamissa erikoisen bändin kanssa, kolme miestä H.E.A.T.:istä; bassossa Jimmy Jay, taustalaulussa Dave Dalone, rummuissa Crash ja kitarassa musiikin monitoimimies, yli 1800:lla levyllä soittanut ja monelle kansainvälisesti tunnetulle artistille biisejä säveltänyt Tommy Denander. Jamisonin piti soittaa illan toiseksi viimeisenä bändinä, mutta koska Pretty Maids ei päässyt ajoissa paikalle lento- yhteyksien ja matkan varrella nähdyn kolarin vuoksi, Jamison myöntyi kiltisti soittamaan tuntia aiemmin. Jamison asteli lavalle viileän rennosti aurinkolaseissaan, ja piti ne päässään lähes koko keikan ajan. Vakuuttavan säntillinen ote esiintymiseen piti yleisön haltioissaan läpi keikan, mutta olihan yleisön edessä hardrock-ja AOR-genren Jumala. Jumala joka diggasi esiintyä aurinkolaseissa ja puvussa, ja joka lauloi lähes kuin enkeli. Denanderista oli myös paljon apua taustalauluissa ja kitarallaan mies loi myös taikaa ilmoille. Bändin soundit olivat myös illan parhaat, ellei peräti parhaat koko Firefest-historian aikana.

En muista milloin viimeksi olisin ollut koko keikan ajan yhtä hymyä. Vaikka Jamisonin keikka oli jo loppupuoliskolle asti ollut suurta tunnelmointia, loppu veti voiton. Rocky IV -tunnari Burning Heart oli keikan jysäri. Koko sali oli ekstaasissa ja lauloi niin lujaa mukana, että peittosi lähes jopa Gotthardin yleisön täällä; bändin joka yleensä onnistui saamaan illan parhaan melun irti yleisöstä, soitti se sitten missä tahansa. Loppu olikin pelkkää hurmosta, seuraavana Jimi tiedusteli, onko herra David Hasselhoff paikalla, josta lähti Baywatch-tunnari I'm Always Here, ja taivaallinen keikka päätettiin kolmanteen leffatunnariin, Rocky kolmosen (ja nelosen) Eye Of The Tigeriin. Tämän keikan tulevat H.E.A.T.:in kundit muistamaan vielä tekareissaan eläkepäivillään, kuten myös kaikki muut paikalla olleet. Muusta ei sitten puhuttukaan loppupäivän ja paluureissun aikana.

Setti: Caught In The Game, It’s The Singer, Not The Song, High On You, Is This Love, Didn’t Know It Was Love, I See You In Everyone, Reach, A Dream Too Far, Crossroads Moment, Rebel Son, Burning Heart, I’m Always Here (Baywatch Theme), Eye Of The Tiger

 

Jamisonin voittoisan keikan jälkeen olisi millä tahansa bändillä ollut tiukka paikka jatkaa siitä taivaallisesta tunnelmasta, mihin oli jääty, ja peitota edeltäjänsä. Siksi hieman pelkäsin Pretty Maidsin puolesta, vaikka bändin monet kerrat livenä nähneenä tiedän kyseessä olevan kovan liveaktin. Miten kukaan voisi vetäistä paremman keikan kuin pukujumala? Kun Jamison lopetti settinsä, sali tyhjeni pelottavasti. Ei tainnut tätä porukkaa kiinnostaa enää tanskalaiset "neidot" ja jenkkiprettyboyt, mutta kun Maids oli vetäissyt hetken aikaa rankalla kädellä viimeisimmän levynsä, tänä vuonna julkaistun Pandemoniumin nimikkobiisiä, palasi osa yleisöstä takaisin.

Maidsit yllättivät erittäin positiivisesti. Iltaseitsemältä nähtiin semmoinen melske ja meininki, ettei Firefestissä oltu tänä vuonna nähtykään. Avausilotulitus näytti, että "neidoilla" on vielä ruutia. Keikka vedettiin tosi raskaalla otteella, muttei se minua haitannut. Näinpähän Maidsin uusin silmin, myös siinä mielessä että bändissä oli uusi basisti Hal Patino, joka on aiemmin nähty muun muassa King Diamondissa. Olisiko Patino tuonut bändiin uutta virtaa, mutta koko keikka pursusi energiaa, lukuun ottamatta slovariosuuksia, joista upea balladi Savage Heart ikävä kyllä lynkattiin veteläksi suonsilmäkkeeksi. Tämä versio ei vain toiminut. Pahaksi onneksi sounditkin menivät hirmupuuroksi puolen keikan ajaksi, joten tältä osin ei keikasta voinut nauttia aivan täysin rinnoin. Onneksi pian palattiin rähinämeininkiin takaisin ja sounditkin paranivat. Bändin viimeisestä Englannin visiitistä oli kulunut 25 vuotta, tänä vuonna siis moni teki paluun maahan pitkän tauon jälkeen. Hyvän paluun tekivätkin, sillä tällä keikalla pääosassa oli rokkimeininki, ja bändi todisti, miten kova levy Pandemonium todellisuudessa onkaan.

Setti: Pandemonium, I.N.V.U, Walk Away, Savage Heart, Back To Back, Rodeo, Little Drops Of Heaven, Please Don’t Leave Me, Love Games, Future World, Red Hot & Heavy

Jenkkiprettyboyt, edesmenneen countrytähti Ricky Nelsonin kaksoispojat Gunnar ja Matthew Nelson ovat koko uransa ajan tuntuneet jakavan rokkipiirin kahteen leiriin. Heitä joko inhotaan tai fanitetaan. Jälkimmäistä tekevät yleensä naiset, jotka ihailevat miesten vaaleita pitkiä hiuksia ja söpöjä kasvoja. Ei Nelsonin musiikissa kuitenkaan mitään vikaa ole. Debyyttinsä After The Rain vuodelta 1990 oli tarttuvia rokki/popbiisejä täynnä. Levy oli kevyemmästä päästä, eikä se siksi kaikille hevareille toiminut. Nelson teki myös ensivisiittinsä Englantiin Firefestissä. Näytti siltä, että porukka, joka kaikkosi ennen Pretty Maidsin keikkaa paikalta, palasi nyt takaisin, sillä sali näytti taas olevan lähes täysi. Maidsin voimakkaan keikan jälkeen jälleen kerran pelotti, nyt Nelsonin puolesta, sillä lavalla tultiin taas kuulemaan edeltäjästään poikkeavaa hardrockia. Nelsonin veljekset näyttivät kuitenkin, miten kovalla ammattitaidolla voitetaan yleisö puolelleen, olkoonkin bändin musiikki sitten kuinka poppista tahansa.

Erikoisen keikasta teki se, että bändissä nähtiin kolme kitaristia; Gunnar Nelson, Mark Slaughter (Slaughter) sekä melko tuntematon kitaravirtuoosi Neil Zaza (Zaza). Rummuissa oli sessiomuusikko Brian "Dogboy" Burwell, bassossa Matthew Nelson sekä vokaaleissa veljekset. Tänä iltana lavalla ei nähty pitkiä vaaleita liehuhiuksia. Tukanleikkuu ei kuitenkaan vaikuttanut veljesten voimiin kuten raamatullisella Simsonilla, vaan veljekset olivat voimissaan näinkin. Ehkeivät aivan niin suloisina kuin heidät muistamme, mutta sympaattisina kuitenkin. Setissä kuultiin monta kappaletta debyytiltä, mutta jotain kuultiin myös levyiltä The Silence Is Broken (1997), Life (1999) sekä Unreleased Transcontinental (2004). Suosituimpia olivat tietenkin debyytin hitit More Than Ever, Only Time Will Tell, After The Rain, Everywhere I Go, (Can’t Live Without Your) Love & Affection ja Fill You Up.

Shown yllätyksetkin upposivat yleisöön täysin. Harvoin keikan rumpusoolosta voi sanoa pitäneensä, mutta Burwell oli keikan villi kortti. Mies veti sekä hienon rumpusoolon että keikan myöhemmässä vaiheessa lavan edustalla oman pelleshown, joka sisälsi jotain breakdancen suuntaistakin ja sai yleisön vislaamaan lujaa ja mylvimään suureen ääneen näytökselle. Rummuissa hääräsi tänä aikana Matthew, joka osoittautui myös hyväksi rumpaliksi. Muita ylläreitä olivat Mark Slaughterin tähdittämä, oman bändinsä Slaughterin eloisa hitti Up All Night, sekä Neil Zazan sooloinstrumentaali I'm All Right, jonka aikana monelta revähti leuka lattialle Zazan näyttäessä nakkitaitonsa kitarankielillä. Vaikka itselleni Zaza oli tuttu jo entuudestaan, en tiennyt miehen olevan näinkin kova kitaristi, vaan itsekin hämmästelin ja nautiskelin showsta täysin mitoin. Ilmeiltään Zaza muistutti Leveragen Torsti Spoofia, oman maamme kitaraylpeyttä, joten huvittelin ajatuksella nähdä nämä kaksi vierekkäin lavalla ilveilemässä kitaramittelössä. Nelson vetäisi täyden kympin taustabändistään, tämä show oli hothothot!

Veljekset itse eivät jääneet taustabändin tiukkuudesta huolimatta yhtään vähemmälle huomiolle. He osasivat ottaa paikkansa lavalla ja näyttivät olevansa moniosaajia instrumenttien kanssa. Lauluosuudet vedettiin mallikkaasti, välillä hieman alavireisesti mutta enimmäkseen hienosti ja yhtenä lisäyllärinä Everywhere I Go vedettiin nopeutettuna versiona. Vaikka kaksi kitaravahvistinta sanoi sopimuksensa irti keikan aikana, ei sekään lamaannuttanut tunnelmaa lainkaan. Hommat saatiin toimimaan pian ja keikan loppu huipentui kahteen debyyttihittiin; Everywhere I Go ja (Can’t Live Without Your) Love & Affection. Joka edelleen lässyttää Nelsonin teinipopista voi tunkea mielipiteensä syvälle sielunsa synkkyyksiin, sillä livenä bändi on aivan toista kuin levyltä kuultuna. Se osaa ottaa yleisönsä, rokkaa tiukalla ammattitaidolla, ja biisit toimivat kuin häkä - elleivät ne toimineet jo levyltäkin käsin. Täydellinen päätös tämän vuoden Firefestille, kyllä countrytähden pojat ovat täysin perineet isältään viihdyttämisen taidot.

Setti: Fill You Up, Evermore, More Than Ever, Ghostdance, Only Time Will Tell, A Girl Like That, rumpusoolo, I’m All Right (Neil Zaza), After The Rain, Up All Night (Slaughter), Invisible Man, Everywhere I Go, encore: (Can’t Live Without Your) Love & Affection

Ilta päättyi suht aikaisin, noin puoli yhdentoista aikaan, mutta kolmen päivän seisominen ja tanssiminen tuntui jaloissa pahoin meillä kaikilla. Siksi päätimme Firefestin tältä osin tähän, vaikka osa vielä jatkoi muihin baareihin. Firefestissä pääsi tapaamaan bändejä nimmarisessioissa, joista Strangeways ja Jimi Jamison osoittautuivat suosituimmiksi. Strangeways jopa niin suosituksi, ettei bändi ehtinyt jakamaan kaikille edes nimmareita. Bändin jäseniä tapaa myös keikkapaikalla, tämä vinkkinä jos innostut lähtemään paikan päälle vuonna 2011. Vaikka AOR ei ole suosituinta rokkia maailmalla, genren faneille festarijärjestäjien ja bändien omistautuminen tapahtumalle on suuri siunaus, sillä Firefestin lisäksi maailmalla ei paljon järjestetä tämänkaltaisia tapahtumia. Bändit eivät tule Firefestiin soittamaan voittoa tavoitellakseen, vaan ilahduttamaan fanejaan, eivätkä järjestäjätkään tapahtumalla rikastu. Harmi että moni seuraa massoja, mutta niin kauan kuin on ihmisiä, jotka AOR-genreen uskovat ja sitä tukevat, niin tämäkin musiikki pysyy elossa edes jossain muodossa. Onneksi genrellä on Journey, jonka suosio puhukoon puolestaan. Kuten jo perinteeksi on muodostunut, porukkamme nähdään myös seuraavassa Firefestissä. We are Finland, we can do it!

Phil Ashcroftin haastattelu Firefestin historiasta: http://heavysoundsystem.over-blog.net/article-26852928.html

© Imperiumi MMVII. Teksti: Satu Reunanen   Kuvat: Kari Helenius
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 4734 Palaa »