FOUR TET: "There Is Love in You" EP
Four Tetia, eli brittiartisti Kieran Hebdenia, parempaa elektronisten ja akustisten äänimaailmojen yhdistelijää ei välttämättä maailmasta löydy. Mies rakensi äänikudelmista reitin minun sydämeeni vuoden 2003 Rounds-albumilla, joka on kieltämättä tämänvuotista There Is Love in You'ta kauniimpi ja koskettavampi teos, mutta tuorein Four Tet -albumi on vastaavasti kokeilevampi ja elektronisempi tähtihetki. 

ZOLA JESUS: "Stridulum II"
Zola Jesus on elektropohjaista teinipoppista siinä missä Twin Peaks on teinisaippuaoopperaa. Nika Roza Danilovan lauluääni on masentunut ja herkkä mutta äärimmäisen vetoava, vaikka 21-vuotiaan naisen äänestä ei vielä elämänkokemuksen tuomaa raspia löydykään. Stridulum II:n biisit ovat rytmiikaltaan simppeleitä ja muutenkin instrumentaatioltaan varsin karsittuja ja tummia, mutta löytyy niistä sopivassa suhteessa katarttisuuttakin.

BOMBAY BICYCLE CLUB: "Flaws"
Ei aivan tähtitieteellisen hyvästä indie-poppoosta kuoriutuu Flawsilla uskottava ja todella kova, juurevan kuuloinen folk-ryhmä. Bombay Bicycle Clubin täysin akustisessa soinnissa on virtaa ja surumielisyyttä juuri sopivassa mittasuhteessa. Mitään pohjoismaista melankoliaa levyltä ei tosin kannata odottaa, vaan sellaista jenkkifolkin suuntaista kaihoisuutta. Levyn menestyksen takaavat miellyttävien sävellysten lisäksi todella onnistuneet, joskin vielä hivenen varovaiset sovitukset ja ennen kaikkea Jack Steadmanin persoonallinen laulu. 

MAX RICHTER: "Infra"
Richter on yksi niistä moderneista säveltäjistä, jotka merkkaavat reviiriään elokuvallisen klassisen musiikin ja populaarimusiikin rajapylväille. Richterin vertalaisia ovat muun muassa islantilaiset Ólafur Arnalds ja Johann Jóhannsson, mutta kovin pitkä matka ei näiden herrojen säveltaiteesta ole esimerkiksi Amiinan ja tämän läheisen veljesbändin, Sigur Rósin kauneuteen pyrkivään mutta kuitenkin ajoittain konventioita rikkovaan musiikkiin. Richter on mielestäni islantilaiskollegoitaan taitavampi ja monipuolisempi säveltäjä, ja vaikka oikean klassisen musiikin saralla samanlaisilla, minimalistisilla tunnelmilla pelaava Arvo Pärt pyyhkii Richterillä lattiaa, on Infra siitä huolimatta pysäyttävää säveltaidetta. 

MEADOW ISLAND: "Meadow Island"
Meadow Islandin debyytti on teeskentelemätön, kaunis, pääosin akustiseen soitinnukseen luottava teos, jolla sielukas miesääni kohtaa sielukkaan naisäänen. Joa Korhosen (Sara) ja Jenni Niemen muodostama duo on poikkeuksellinen suomalaisyhtye, sillä esimerkiksi lyömäsoitinten vähäisestä käytöstä huolimatta levy ei taannu tylsän pilvipoutaiseksi rallatteluksi, vaan pitää kiireettömyydessäänkin huolta siitä, että askel johtaa yhtyettä eteenpäin kohti jotain merkityksellistä.

BRANT BJORK: "Gods & Goddesses"
Herra Bjorkin groove ja tyylitaju ovat omaa luokkaansa. Lunkia, chilliä ja erittäin coolia musiikkia, josta tulee välittömästi kesä mieleen. Vuoden kuunnelluin levy - jopa niin, että koko perhe on ottanut levyn tehokuunteluun.

ELECTRIC WIZARD: "Black Masses"
Savuista doom metalia genren mestareilta. Bändin jäsenistön vaihtumisista huolimatta oma linja pitää, pysyy ja paranee vanhetessaan. Pitkästä aikaa bändi tuntuu olevan totutulla tasolla, vaikkei katalogista sinänsä huonoja levyjä löydykään.

UFOMAMMUT: "EVE"
Tummaa maalailua Italiasta: kolossaalinen EVE pitää sisällään vain yhden kappaleen, mutta laskosteltuna taidokkaasti. Levy vaati kuuntelua, mutta viimeistään live-kokemus tukevoitti sijan vuoden kovimpien listalle.

SOLACE: "A.D."
Pitkästä aikaa kunnollista räyhästoneria asenteella. Bissenkatkuista runttaamista ja erinomaista bailandomusaa. 

MONSTER MAGNET: "Mastermind"
Heikkojen julkaisujen jälkeen bändi palaa jälleen tasolle, jolla oltiin 90-luvulla. Mastermind palautti uskon Daven kykyihin biisintekijänä. Miehen fyysinen kasvu ei ole onneksi vähentänyt kykyä täyttää Nosturia live-energialla.

ENSLAVED: "Axioma Ethica Odini"
Norjan pitkän linjan viikingit ovat vuosi vuodelta kasvattaneet musiikkiaan kohti eeppisempiä sävellyksiä ja progehtavampaa ilmaisua. Parin levyn takainen Ruun antoi toivoa uudistuneesta Enslavedista, jota sitä seurannut Vertebrae jatkoi, mutta vasta vuoden 2010 Axioma Ethica Odini todella räjäytti pankin vieden yhtyeen uudelle tasolle. Äärettömän maalailevaa, kaunista, jylhää, monumentaalista, kolossaalista ja jollain tavalla taianomaista. Tästä on jopa Enslavedin lähes mahdoton parantaa. Bändin tähän asti paras levytys.

SUICIDAL TENDENCIES: "No Mercy Fool!/The Suicidal Family"
Pitkäaikainen suikkarifanitukseni sai kuin saikin uuden heroiinipiikin suoneen, kun uusintanauhoituksia ja vanhoja helmiä sisältänyt paketti lävähti soittimeen. Vanhat biisit oli sopivasti uudistettu paitsi soundillisesti, myös soitannollisesti entistä tiukempaan muotoon. Jalan välittömän vipattamisen aiheuttanut levytys kiilasi melkein varkain vuoden parhaimman levyn paikalle pirun tiukalla biisikattauksellaan, Mike Muirin ilmiömäistä laulutyöskentelyä unohtamatta. Ennen kaikkea tämä teos yksin on jo hyvä perustelu uusintanauhoituksille.

BURZUM: "Belus"
Burzumin ikuisuuden verran odotettu paluu osittain sekä lunasti odotukset että ylitti ne, mutta samalla levy tuntui myös hienoiselta pettymykseltä. Tästä kaoottisesta tunnetilasta kuitenkin kasvettiin yli levyn kasvasessa mukana, sillä Belus on eittämättä yksi vuoden väkevimpiä levytyksiä. Aika näyttää, mihin mittaan levy vielä vuosien myötä kasvaa, mutta jo nyt on selvää, että tämä tapaus kestää kuuntelua reilumminkin. Tunteikasta, vahvaa, aitoa. Black metalia paremmasta pirrasta.

ARCKANUM: "Sviga Læ"
Arckanumin tätä edeltävä tekele vei yhtyeen sen kaikkien aikojen korkeimmalle huipulle, joten pientä krapulaa on ilmassa vuoden 2010 julkaisun myötä. Vaan voimakkaan ja hyvän jatkeen on Shamaatae tehnyt kyhätessään Sviga Læsta raa'an, mutta tunnepitoisen black metal -julkaisun, joka antaa minkä lupaa ja jättää turhat krumeluurit teoksen ulkopuolelle.

MANOWAR: "Battle Hymns MMXI"
Aivan vuoden viime hetkillä mukaan kisaan hypännyt Manowar yllätti yltämällä kärkiviisikkoon. Ei siksi, etteikö biisimateriaali, soundit ja laulupuoli olisi rautaista, vaan siksi, etten ole koskaan pitänyt älyttömän paljon Manowarin alkutuotannosta. Vaan kun tätä levytystä pyöritteli kerran jos toisenkin ja vielä lisäpontta Christopher Leen puheista mukaansa saaden, oli muskelimetallin messiaiden uusnauhoite käyvä askeltamaan viiden parhaan joukkoon. Manowar on Manowar, vaikka voissa paistaisi.

AGAINST ME!: "White Crosses"
Vuoden paras levy, ei epäilystäkään. Loppukesän julkaisun jälkeen levy on pyörinyt vinyylisoittimessani ja iPodissani vähintään viikottain. Rockaava punk-yhtye on siirtynyt juuriltaan tarttuvamman matskun piiriin, tuloksena upeita biisejä aivan hemmetin hyvillä, koskettavilla ja samaistuttavilla lyriikoilla.

KORN: "III - Remember Who You Are"
Parin huuruilevamman levyn jälkeen tulee sitten käsittämättömän onnistunut paluu juurille. En osannut odottaa, eikä varmaan kukaan muukaan. Helposti yksi vuoden suurimpia yllätyksiä.

KYLESA: "Spiral Shadow"
Laatua osasin odottaa ja sitä sain. Ehkä suoraviivaisempi ja rokkaavampi kuin aiemmin, mutta onko se huono asia?

UFOMAMMUT: "EVE"
Synkkää, pimeää, soljuvaa, rentoa, raskasta, möyrivää, galaktista, sitä itseään. Italian paras yhtye osaa asiansa paremmin kuin koskaan.

MELISSA AUF DER MAUR: "Out Of Our Minds"
Ihanan Melissan toista lättyä sai odottaa pitkään, liian pitkään, mutta odotus palkittiin loistavalla rock-musiikilla. Harvasta levystä hehkuu rakkaus musiikkiin ja tekemisen riemu yhtä paljon. Sitäpaitsi kukaan ei näytä basson kaulaa nostaessa niin coolilta kuin Melissa.

BURZUM: "Belus"
Vaikka Vargin pitkäksi venähtänyt lomareissu takasi, että paluu tapahtui ilman "vääriä vaikutteita", Belus kuulostaa siltikin hyvinkin tuoreelta ja raikkaalta julkaisulta. Levy on melko suoraa jatkumoa Hvis Lyset Tar Oss/Filosofem -aikakausille ollen tunnelmaltaan ja ilmaisultaan edelleen täysin tunnistettavaa. Samalla se sisältää kenties vahvinta Burzumia koskaan; olkoonkin, että klassikkostatusta ei vielä myönnetä. 

DESTRÖYER 666: "To the Devil His Due"
Vaikka kokoelman mieltäminen "vuoden levyiksi" voisi kuulostaa epärelevantilta, niin nihkeän "best of…" -julkaisun sijaan Deströyer 666:n neljästä seiskatuumaisesta singlestä koottu To the Devil His Due ansaitsee täysin paikkansa. Levy sisältää aika ajoin myös parasta D666-materiaalia, ja kun bändi edustaa itselleni jokseenkin täydellistä Saatanan ja thrashin ristisiitosta, ei valinta ollut edes vaikea. 

ELECTRIC WIZARD: "Black Mass"
Jälleen hieman uutta sekoitusta piippuunsa sotkeneen Sähkönoidan musta messu ei osoita selviämisen merkkejä, vaan levy tarjoaa rouhean pörinänsä ja usvansa vastapainoksi kenties rokkaavinta ja helpoiten sisäistettävintä materiaalia menettämättä silti lainkaan omaa persoonaansa ja ominaispiirteitänsä.  

TRIPTYKON: "Eparistera Daimones"
Vaikka Eparistera Daimones ei Monotheistin seuraajana tarjoa enää samaa maton vetämistä jalkojen alta, luonnollisena jatkumona levy ui edeltäjäänsäkin syvemmissä vesissä. Ilmaisultaan edelleen erittäin raskasta ja painostavaa, myös keveimmilläänkin, säilyttäen tyylikkyytensä koko pitkän kestonsa ajan. Ei vain musiikkia, vaan vahvaa tulkintaa T.G. Warriorin mielen syövereistä. Komeudun kruunaa H.R. Gigerin kansitaide.  

URFAUST: "Der Freiwillige Bettler"
Tämän hollantilaisduon hypnoottisen huuruinen black metal on ollut omaleimaisuudessaan piristävä poikkeus geneerisen necro-osaston rinnalla. Leyllä paniikkivokaalit yhdistettynä karhean puhtaisiin lauluihin luovat omaa ritualistista ilmapiiriä, jota ei kuulu kuunnella päivänvalossa. Der Freiwillige Bettler liikkuu edeltäjiinsä nähden samoissa sameissa vesissä, mutta taas hieman nahkaansa luoneena. Vahvaa tunnelmaa. 

SEVENTH WONDER: "The Great Escape"
Taitavia progehevibändejä riittää vaikka taivaan pimentämiseen, mutta vuoden 2008 Mercy Fallsilla ruotsalainen Seventh Wonder pääsi biisien kirjoittamisessa tasolle, joka ei ole useimpien kuolevaisten saavutettavissa. Suorastaan välttelin The Great Escapea, koska tiesin, ettei se voisi olla edeltäjänsä veroinen. Täydellistä ei voi parantaa, mutta se on näköjään jäänyt kaikilta Seventh Wonderille kertomatta. Levyn puolituntinen nimikkobiisi on paras "ylipitkä" kappale 15 vuoteen ja pysyykin sellaisena, ellei Seventh Wonder sitä itse ylitä. Seventh Wonder on melodisen progeheavyn Sergei Bubka.

LABYRINTH: "Return to Heaven Denied Pt. II - A Midnight Autumn's Dream"
Sanayhdistelmä "italialainen power metal" sai välivuosina jo todella pahan kaiun, mutta säveltäjä Olaf Thörsenin paluu Labÿrinthiin palautti genren kärkinimen sille kuuluvalle paikalle albumilla, joka ei jää yhtään 13 vuotta aikaisemmin ilmestyneelle edeltäjälleen. Kaivattu piristysruiske genreen, jonka nimi on alkanyt olla synonyymi huonolle tekniselle laadulle ja loppuunkalutulle kliseisyydelle. Vaikka yhtye ei varsinaisesti ole ollut tauolla vaan tehnyt vuosikymmenen verran heikompia levyjä, lasken Return to Heaven Denied Pt. II - A Midnight Autumn's Dreamin vuoden comebackiksi. 

VEKTOR: "Black Future"
Paitsi että arizonalainen Vektor on helposti parasta, mitä jo muutaman vuoden myllänneestä thrash metalin uudesta aallosta on siinnyt, se saattaa olla myös innovatiivisinta uutta metallia vuosikausiin. Eikä se nyt niin hirveän paljon puutu siitäkään, etteikö scifi- ja avaruusteemainen Black Future olisi allekirjoittaneen kirjoissa kovin thrash-levy - jos sen nyt voi monimuotoisuudessaan enää pelkästään thrashiksi laskea - vuoden 1988 tällä puolen. Mars or bust!

HIM: "Screamworks: Love in Theory and Practice"
Suomalaisen musiikin ainoan rocktähden keulittaman vientiveturin viime keväänä ilmestynyt uusin albumi on (jälleen uusi) paluu popimmille linjoille ja täynnänsä vastaanpanemattoman häpeilemättömiä koukkuja, joille voi joko hymähtää tai antaa viedä mukanaan. Kyynikon hatun ottaminen hetkeksi päästä ja tarttuvien melodioiden mukana fiilistely osoittautuivat Screamworksin kohdalla varsin palkitsevaksi. Kyllä HIM tämän turvin kehtaa taas muutaman vuoden verran Suomen musiikkivientiä perässään kiskoa. 

CRAZY LIXX: "New Religion"
Ellet ole esimerkiksi joka paikassa vastaan tulevan Reckless Loven muodossa huomannut, että tukkahevi on uudestaan valtavirtaa ja jopa pienesti "de rigeur", taidat asua syvällä äärimetallidemokellarissa. Crazy Lixx on ruotsalainen, vähemmälle huudolle jäänyt ja hiukan synkempi kasarihevirykelmä, joka on jollakin erikoisella seulalla onnistunut poimimaan Skid Row'n makuiseen hevaamiseensa 1980-luvulta ainoastaan kaikki hyvät puolet. Korniusprosentti nolla. 

CYNIC: "Re-Traced" EP
Ok, nyt tämä muistuttaa ehkä jo liikaa toissa vuoden parhaiden levyjen listaani, vaan minkäs teet. Kysymys: Mitä jää jäljelle, kun upeanmahtavanloistavasta Cynicistä riisutaan tekninen death metal ja robottilaulu ja jätetään jäljelle pelkkä biisin luuranko, joka sekin väännellään puoliakustisen jatsin muotoiseksi?

Vastaus: Upeanmahtavanloistava Cynic. Siitäkin huolimatta, että vihaan jatsia.

SEVENTH WONDER: "The Great Escape"
Vuoden parhaan levyn tittelin vie tänä vuonna itseoikeutetusti Seventh Wonder. Progressiivisen metallin soihdunkantajaksi edellisellä Mercy Falls -levyllään noussut bändi osoittaa uudella albumillaan, että riman voi aina asettaa hieman korkeammalle. The Great Escapella bändi on luonut jälleen tukun loistavia kappaleita. Ilmavampi ja rauhallisempi soundimaailma takaa, että levyn kuuntelu ei ole yhtä raskasta kuin edeltäjänsä. Levyn kohokohdaksi muodostuu melko yllätyksettömästi 30-minuuttinen nimikappale, joka on häkellyttävä suoritus bändiltä, joka ei aiemmin ole tehnyt yhtäkään yli 10 minuutin kappaletta.

PAIN OF SALVATION: "Road Salt One"
Daniel Gildenlöw ei pode tyhjän paperin tuskaa vaan vie Pain Of Salvation -yhtyettään levy levyltä yhä erikoisempiin sfääreihin. Alkutaipaleen progressiivinen metalli on vaihtunut 70-luku-sävytteiseen progressiiviseen rockiin, mutta tässä vaiheessa voidaan sanoa, että yllätyksellisyys ja muutos ovat ne asiat, joilla Pain Of Salvation tulee lyömään fanejaan päähän vielä monen monituista kertaa. Levy maistuu myös paremmalta melkoisen pettymyksen tuottaneen Scarsickin jälkeen, jolloin bändin tulevaisuus oli vaakalaudalla kahden merkittävän miehistönvaihdoksen takia. Road Salt One ei ehkä ole bändin paras levy, mutta sen todellinen potentiaali avautunee (tai jää avautumatta), kunhan bändi saa jatko-osan ilmoille. Parhautta levyllä edustavat hikinen No Way, syvältä kouraiseva Sisters sekä maaninen Sleeping under the Stars.

RAINTIME: "Psychromatic"
Italialainen Raintime ei kahden aiemman levyn perusteella voisi minua vähempää kiinnostaa, mutta Psychromatic onkin tyystin toinen asia. Sanoitukset ovat elämäntuskan ja kyynisyyden sävyttämiä, mutta niiden vastapainoksi on sävelletty takuutoimivia melodioita. Laulaja Claudio Coassin välittää tunteen kuin tunteen hienosti, eikä levy notkahda pitkän kestonsa aikana kertaakaan. Tasokkaalta levyltä nousee esiin useampikin stand out kuten avausraita Fire Ants, sitä seuraava Turned Up and Down sekä loppupuolen eeppinen Walk-on Actor.

ANTHRIEL: "The Pathway"
Progressiivinen metalli elää Suomessa (ja muuallakin) nousukautta, joten mannaa on ollut tarjolla tänä vuonna monelta eri yhtyeeltä. Tamperelainen Anthriel pokkaa kuitenkin tänä vuonna vuoden yllättäjän ja vuoden debyyttilevyjen palkinnot ainakin, jos asiaa kysytään minulta. Bändillä on harvinainen taito kirjoittaa mieleenpainuvia melodioita, joten siinä mielessä The Pathwayta voidaan pitää myrskyvaroituksena. Kiinnostuneet tarkastakoot sellaiset kappaleet kuin Guardian, Dark Divided Minds sekä Promised Land. Ensi kerralla voi kuitenkin kolista vielä lujempaa.

ANGRA: "Aqua"
Managerisotkujen rasittama Angra palasi neljän vuoden pakkolomaltaan tasokkaalla Aqua-levyllä. Levystä ei ehkä ole Holy Landin tai Temple of Shadowsin kaltaiseksi klassikoksi, mutta yhtä kaikki se on vahva esitys omaleimaiselta yhtyeeltä. Menoa piristää selvästi myös armoitetun kapulasankarin, Ricardo Confessorin, paluu patteriston taakse. Tasaisen vahvalta levyltä on vaikea nostaa selkeitä hittilekoja, mutta ainakin aloitusraita Arising Thunder ja powerballadi The Spirit of the Air toimivat edelleen.

KVELERTAK: "Kvelertak"
Pitkästä aikaa joku pääsi yllättämään paatuneenkin papan. Norjalaisen Kvelertakin suoraviivaisesta rokkiruntusta ei voi olla pitämättä. Yhtye osoittaa, miten homma pitää hoitaa turhia jaarittelematta tai junnaamatta. Toimii kaikilla tasoilla. 

THE CROWN: "Doomsday King"
Vanhan suosikkibändin paluu lämmitti allekirjoittaneen mieltä kovasti, vaikka yleinen mielipide jakautuikin tehokkaasti Trollhattanin poikien paluusta. Itselleni yhtyeen paluu pienen levon jälkeen kuulostaa erittäin tervetulleelta ja sopivasti tutulta, vaikka Johan Lindstrand ei enää mikrofonin ääressä olekaan. 

ANATHEMA: "We're Here Because We're Here"
Pitkäänhän sitä A Natural Disaster -levyn seuraajaa saatiinkin odotella. Tulos oli jopa enimmäkseen odotuksen arvoinen, sillä aina vain enemmän fiilistelymusiikin suuntaan siirtynyt Anathema on genressään kova tekijä. 

FEAR FACTORY: "Mechanize"
Jostain syystä rytmiryhmä Stroud-Hoglan herättää aina allekirjoittaneen kiinnostuksen, niin myös Fear Factoryn komeassa paluussa. Mechanize on taattua runtua yhtyeeltä, jolta en ole odottanut oikeastaan yhtään mitään. Dino Cazaresin paluu yhtyeen ruotuun yhdistettynä kivijalkamaiseen rytmiryhmään tuotti yhden vuoden parhaista levyistä. 

THE DILLINGER ESCAPE PLAN: "Option Pralysis"
Ire Worksin jälkeen odotukset DEPin uutta kiekkoa kohtaan eivät olleet aivan tapissaan, sillä edellinen levytys tuntui omassa DEP-seurannassa jossain määrin välityöltä. Option Paralysis kuitenkin palautti uskon villinä poukkoilevaan yhtyeeseen, sillä uudelta levyltä ei juurikaan löydy huteja tai paloja, vaan enimmäkseen kunnareita.
 

HASSE FRÖBERG & MUSICAL COMPANION: "Future Past"
Roine Stoltin siirrettyä Flower Kingsinsä väliaikaisesti telakalle yhtyeen muille jäsenille tarjoutui oivallinen tilaisuus omien sivuprojektien toteuttamiseen. Kaikkein tyylikkäimmän sivuprojektin kukkakuninkaista on saanut aikaiseksi laulaja-kitaristi Hasse Fröberg, jonka Future Past kuulostaa sooloprojektia enemmän oikealta bändilevyltä. Future Pastilla Fröberg on pitkästä aikaa lyöttäytynyt yhteen vanhojen Spellbound-kollegoidensa kanssa. Tuloksena ei suinkaan ole syntynyt myötähäpeää herättävää kasariheviä, vaan Fröberg on Musical Companioneineen keittänyt maittavan keitoksen, jossa The Yes Albumin henkeä on jatkettu klassisella Genesiksellä, Robbo-kauden Thin Lizzyllä, vanhalla Queenillä, 1970-luvun Deep Purplella ja Allan Holdsworthin fuusiolirutuksilla. Future Past herättää vain yhden kysymyksen: Miksei Fröbergin kappaleille ole annettu enemmän tilaa The Flower Kingsissä?  

ROSWELL SIX: "Terra Incognita - A Line in the Sand"
Lähtökohtiensa puolesta ennakko-odotukset Roswell Sixin toiselle levylle eivät olleet kovinkaan korkealla. Epätasaisista projekteistaan tunnetun Henning Paulyn pestaaminen Roswell Sixin kakkoslevyn musiikilliseksi arkkitehdiksi vaikutti paperilla tyylitajuttomalta vikatikiltä. Pahat ennakkoaavistukset osoittautuivat kuitenkin vääriksi, sillä A Line in the Sand” osoittautui vuoden 2010 riemastuttavimmaksi yllätykseksi progemetallirintamalla. Paulyn luomat sävellykset ja instrumentaatiot A Line in the Sandilla ovat samanaikaisesti riittävän haasteellisia ja luontevasti eteneviä tarjoten alanharrastajille ihasteltavaa pitkäksikin aikaa. Upean kokonaisuuden kruunaavat hienot solistivalinnat, joista erityisesti Michael Sadlerin, Sass Jordanin ja Steve Walshin osuudet nousevat maininnanarvoisiksi.

STAR ONE: "Victims of the Modern Age"
Arjen Lucassenin viimevuotinen Guilt Machine -projekti saattoi ehkä tarjota tekijälleen ulospääsyn Ayreonin asettamista paineista, mutta loppujen lopuksi tuloksena syntynyt On This Perfect Day jätti jälkeensä pelkän välityön maun. Guilt Machinen jälkeen Lucassen astui tutummalle maaperälle ja ryhtyi työstämään seuraajaa Star One -projektinsa debyytille Space Metal, joka julkaistiin kahdeksan vuotta sitten. Pääosin samalla tiimillä toteutettu Victims of the Modern Age on Lucassenilta hieno paluu avaruusmetallin pariin, joka muistuttaa, että Star Onen luotaamat galaksit ovat ihan yhtä laajan tutkimusmatkailun arvoisia kuin Ayreonin läpikäymät ulottuvuudet. Vaikka Star One kuhisee hienoja lauluosuuksia, kukaan ei ole onnistunut lietsomaan Damian Wilsonista yhtä mahtavia laulusuorituksia kuin Lucassen Victims of the Modern Agella! Samalla levy tekee selväksi, ettei Floor Jansenin ihailijoiden joulu loppunut vain ReVampin debyyttiin.

REVAMP: "ReVamp"
After Foreverin viimeiseksi jääneellä, eponyymillä levyllä yhtyeen kappaleet, tuotanto ja yksilösuoritukset olivat viimeinkin kypsyneet sille tasolle, josta aiemmilla levyillä oli annettu vain viitteitä. Erityisesti amatsonimainen laulajatar Floor Jansen oli löytänyt äänestään uusia sävyjä, joita hän pääsi esittelemään After Foreverilla nautittavan monipuolisesti. Vaikka AF kuopattiin komean päätöksen jälkeen, jatkoi Floor Jansen samanhenkisen musiikin tekemistä perustamansa ReVampin kanssa. Ensivaikutelma ReVampin debyytistä jätti jälkeensä ristiriitaisen maun. Vaikka kappaleet kulkivat tyyliltään entisen yhtyeen linjoilla, oli ReVampin debyytille jätetty viimeistelemättömän rosoinen sointi. Raakilemainen tuotanto korostaa kieltämättä Jansenin äänen eri sävyjä enemmän, kuin jos sen antaisi hukkua silotellun tuotannon sekaan. Omakohtaisesti ReVampin debyytti alkoi aueta toisella tavalla, kun kuuntelin levyn uudelleen yhtyeen keikan jälkeen: debyytti toimii pohjapiirustuksena keikkakokemukselle, jonka myötä kappaleet alkavat kasvaa.

ERIK NORLANDER: "The Galactic Collective "
Vuoden 2010 hienoin progressiivinen instrumentaalilevy. Erik Norlanderin 2000-luvun tuotanto on ollut tasoltaan harmittavan vaihtelevaa, ja etenkin hänen puolisonsa Lana Lanen kanssa tehdyt levyt Secrets Of Astrologystä eteenpäin eivät ole enää yltäneet kertaalleen saavutetun huipun tasolle. Osaltaan syynä töiden vaihtelevaan tasoon on ollut Norlanderin halu olla toistamatta itseään. The Galactic Collectivella Norlander on katsonut menneisyyteensä ja ottanut käsittelyynsä kymmenen vanhaa sävellystään. Vanhat tutut soittokaverit on korvattu uusilla, minkä johdosta sävellyksiin on saatu pumpattua uutta verta ja näkemystä. Trantor Station on kasvanut eeppisiin mittoihin, Fanfare for Absent Friends on viimeinkin saanut arvoisensa tulkinnan ja The Dark Waterin eri osaset on yhdistetty 20-minuuttiseksi sävellyssarjaksi. The Galactic Collective on puhdasverinen opinnäyte siitä, kuinka tehdään anteeksipyytelemättömän mahtipontinen instrumentaalilevy, jossa hevimusiikin voimallinen ote paiskaa kättä räiskyvän kosketintyöskentelyn kanssa.

TRIPTYKON: "Eparistera Daimones"
Vuoden 2010 kuninkaista - ja kuningattaresta - ei ole mitään epäselvyyttä; Tom-soturi uusine joukkioineen palasi katkeran Celtic Frost -tuhon tuhkista kuin Feeniks-lintu konsanaan. Siitä jatkettiin, mihin Monotheistilla jäätiin, mutta millä tavalla. On ilmiselvää, että vanhan bändin hajoamisen syyt kääntyivät Warriorin käsittelyssä valtavaksi voimavaraksi ja lataukseksi, joiden avulla tällainen synkkyyden, pimeyden ja lohduttomuuden äärimmäisen R-A-S-K-A-S monumentti syntyi.

DANZIG: "Deth Red Sabaoth"
Enpä olisi uskonut tätä päivää vielä todistavani. Vaikken ennen tätä levyä kuulunut Glenn Danzigin aktiivikuuntelijoihin, Deth Red Sabaothilla mies sen teki ja todisti samalla olevansa sittenkin yhä iskussa muutaman vaisumman suorituksen jälkeen. Kappaleista on tullut taas muistettavia, niissä on sielukkuutta ja ennen kaikkea Danzigin ääni on taas kohdillaan. Jos levy mahdollisesti jää viimeiseksi, on se todella upea suoritus ja vetää täysin vertoja diskografian ensimmäiselle klassikkonelikolle.

IMMOLATION: "Majesty and Decay"
Immolationin nimen soisi näkevän useamminkin niillä listoilla, joilla kunniaa jaetaan. Taitavaa, brutaalia, mutta myös varsin vivahteikasta ja mielikuvituksellista metallia. Jo pelkästään The Rapture of Ghosts -kappale on niin kovaa tavaraa, että kantaisi selvästi heikompaakin kokonaisuutta todella pitkälle.

VOLBEAT: "Beyond Hell / Above Heaven"
Hah. Sanovat Fallen-radiorenkutukseen ymmärrettävästi kyllästyneet trendivihaajat mitä tahansa, mutta niin vain ovat Tanskan Elvis-metallistit tehneet oikeasti samperin tanakan levyn. Erityisesti levyn arvoa nostaa se, että vaikka huimasti nousevan suosion myötä pehmeyttä ja siloisuutta mukana on, on muistettu isolla kädellä myös siitä likaisemmasta ja räkäisemmästä osastosta pitävää väkeä kuten meikäläistä. Boogieta, tarttuvuutta ja junttausta kerrassaan erinomaisesti tehtynä!

FORBIDDEN: "Omega Wave"
Enpä olisi uskonut vuoden alkupuolella ensimmäiset pari näytekappaletta kuunnelleena, että nostaisin vielä tämän levyn näin korkealle. Mutta kappas kummaa, Jenkkilän takaisin kehiin palanneet pioneerit eivät palanneet sittenkään turhaan. Omega Wave on syvällinen, monipuolinen ja monikerroksinen levy, mutta myös ennen kaikkea aitoa Bay Area -thrashia ja oiva osoitus siitä, että kyllä vanhakin thrash-bändi vielä urotekoihin pystyy.

KVELERTAK: "Kvelertak"
Turbonegron vaipuessa taka-alalle kannattaa tarttua Kvelertakin debyyttiin. Samassa paketissa saa svengaavan dekadenttirokin lisäksi kiihkeää hc-rypistystä, näpsäkkää melodiantajua, pienoisia black metal –huurteita ja litroittain hikeä ja energiaa. Ei paha diili.

TRIPTYKON: "Eparistera Daimones"
Celtic Frost on kuollut, eläköön Triptykon. Vaikka varmasti epäileviä tuomaita riittikin, Tom G. Warrior todisti, että mies itse on tarpeeksi kova tae laadulle – bändin nimistä viis. Eparistera Daimones takoo niin tietoisuutta kuin alitajuisuutta raskaalla metallivasaralla, kaikkia tummuuden sävyjä käyttäen. H.R. Gigerin kansitaide on juuri sopiva vertauskuva Triptykonille: eteerinen, painostava ja ahdistava mutta silti kiehtova kollaasi.

THE NATIONAL: "High Violet"
Vuoden fiilistelijä löytyy tällä kertaa Brooklynista. Vuonna 2007 Boxer-levyllä napakymppiin osunut The National toisti tempun tänä vuonna High Violetilla, joka huokuu kaipaukseen, tupakansavuun ja iltahämyyn kiedottua uturockia. Toimivan alakuloiset sävellykset ja Matt Berningerin matala laulu kruunaavat tasapainoisen teoksen.

JUMALHÄMÄRÄ: "Resignaatio"
Hätäilemällä syntyy kuspäisiä kakaroita. Piinaavan hitaalla hauduttamisella syntyy Resignaatio, jonka tituleeraaminen black metaliksi olisi vain yksi puoli monitasoisesta kuvasta. Samaan aikaan impulsiivisen purskahteleva ja tarkkaan palaset paikoilleen loksauttava levy imaisee mukaansa, ja matkan varrelle riittää niin svengiä, hartautta kuin raivoakin. Vuoden kovin kotimainen.

AGALLOCH: "Marrow Of The Spirit"
Vaikka Portlandin tunnelmametallileegion edellisestä Ashes Against The Grain -täyspitkästä onkin ehtinyt kulua jo neljä vuotta, levystä tuntuu löytyvän koko ajan uusia puolia. Marrow of the Spirit näyttää antavan pureskeltavaa seuraaville vuosille. Aluksi raaemmalta ja suoraviivaisemmalta kuulostava levy aukeaa ajan kanssa viipyileväksi ja tavallista kokeellisemmaksi talvimaisemaksi, joka venyttää uskaliaan Agallochin rajoja yhä entisestään. Vuodenaikaan nähden täydellistä musiikkia.

URFAUST: "Der Freiwillige Bettler"
Tämä levy ei ole vielä saanut tarpeeksi soittokertoja osakseen paljastaakseen koko potentiaalinsa, mutta jo ensimmäiset kerrat ovat osoittaneet, että hollantilaiskaksikon okkultismihuuruissa veivattu hypnoottinen black metal on ottanut taas askeleita eteenpäin: urut kietoutuvat psykedeliaspiraaleina valittavien kitaroiden ympärille, ja laulu kohoaa taas julistavana ja maanisena rituaalikammioiden syövereistä. Vahvaa ja omaperäistä.

TREAT: "Coup De Grace"
Klassikko jo syntyessään! Mukana kymmenkunta biisiä, joista 25 vuotta sitten olisi tullut hittejä. Huippusävellykset kun vielä esitetään erittäin innostuneesti, ei voittajasta ole epäselvyyttä.

STAN BUSH: "Dream the Dream"
Vanha kunnon Stan Bush se vain jaksaa tehdä muutaman vuoden välein soololevyn, joka poikkeuksetta yltää vuoden parhaimmistoon. Tasaisen korkea laatu ja yksittäiset helmet eivät tälläkään kertaa petä.

JOE ELLIOTT'S DOWN'N OUTZ: "My ReGeneration"
Tämän levyn piti olla kertakuuntelulla selvä. Mutta ei, Def Leppardin solisti Joe Elliott ystävineen on päivittänyt onnistuneesti 1970-luvun unohdetut helmet 80-lukuisiksi. Elliott itse ei ole saanut pariin vuosikymmeneen näin hyviä kappaleita laulettavakseen ja se kuuluu positiivisesti lopputuloksessa. 

FIRST SIGNAL: "First Signal"
Ex-Harem Scarem -solisti Harry Hess tekee huikean paluun biisintekohommista mikin varteen. Levyllinen vanhan liiton melodista rockia tulkitaan niin Hessin kuin soittajienkin toimesta suurella tunteella ja tuottaja Dennis Ward on jälleen kerran ollut mies paikallaan.

YOSO: "Elements"
Kuusikymppisten jämä-äijien yhteenliittymä debytoi huomattavan pirteällä esityksellä. Toton ja Yesin musiikista on onnistuttu kaivamaan juuri ne parhaat osat ja yhdistämään niistä toimiva kokonaisuus. Sopivasti progea ja AOR:ää samassa paketissa.

CRIPPLED BLACK PHOENIX: "I, Vigilante"
Crippled Black Phoenix nousi luovuutensa huipulle siirryttyään post rockista osittain pinkfloydmaisempaan ilmaisuun. I, Vigilante lumoaa hetkessä sielukkaalla tunnelmallaan ja upeilla melodiakuluillaan - kuulokkeilla tai ilman. Ja aika puurokorva saa olla, jollei mahtava We Forgotten Who We Are liikuta millään lailla. 

ROB ZOMBIE: "Hellbilly Deluxe 2"
Elokuvaohjaajana Rob Zombie ei ole järin kaksinen, mutta bilejalan vipattamaan saavan rokkimetallin kauhurokkari taitaa edelleen. Letkeän munakas meno, iskevät kappaleet ja entistä suurempi annos bändivetoisuutta takaavat viihdearvon vielä pitkään. Pakko korostaa vielä erikseen, että Hellbilly Deluxe 2 groovaa ihan kybällä. 

KILLING JOKE: "Absolute Dissent"
Kun moderni ja 80-luvun Killing Joke kohtaavat, siitä ei synny muuta kuin järisyttäviä elämyksiä. Alkuperäiseksi kokoonpanoksi palannut nelikko tunki jauhot suuhun epäilijöille tekemällä 2000-luvun parhaimman levynsä. Väkisin arvostettava suoritus, koska jo kaksi edellistäkin tuotosta olivat sangen laadukkaita. 

MONSTER MAGNET: "Mastermind"
Vaikka Mastermind kolahtikin hyvin ensikuunteluilla, enpä heti olisi uskonut, että laskisin levyn vielä kärkinelikon sekaan. Vaan paljon muutakaan ei ole tehtävissä, koska Mastermind on alkanut vetää puoleensa tasaisesti enemmän ja enemmän. Loistava skrappaus galakseissa matkaavalta huurupumpulta pettymyksen tuottaneen 4-Way Diablon jälkeen.

KVELERTAK: "Kvelertak"
Pitkään vaikutti, että Kylesan Spiral Shadow on listallani viimeinen valinta vuoden levyksi, mutta vastoin kaikkia arveluja Kvelertak kiilasi edelle ensilevyllään. Pahansisuisella energialla ja innostuneella soitolla Norjan rämäpäät pötkivät jo pitkälle, ja kun levyn omalaatuisista biiseistä lähes jokainen on täysosuma, lähentelee kokonaisuus täydellisyyttä. Homma lähtee helvetinmoiseen nousuun, jos Kvelertak pistää kakkoslevyllä vielä paremmaksi.

ASIA: "Omega"
Hetken aikaa megasuosiossa 80-luvun alussa paistatellut superbändi palasi pari vuotta sitten kehiin myyneimmällä ketjullaan. Paluulevy Phoenix osoitti, että Wetton-Downes-parivaljakko saa vielä kirjoitettua kelvollista materiaalia ja että ulkonäöltään muumioitunut Steve Howe pystyy vielä soittamaan muutakin kuin topografista hippiprogea Yesin riveissä. Omega ei myöskään riko kaavaa ollen biiseiltään vielä edeltäjäänsä tasalaatuisempi. Harmi vain, että alkuperäisen Asian ensimmäisen Suomen-visiitin torpedoi kaikista mahdollisista syistä islantilainen tulivuori.

AURAS: "New Generation"
Kun kerran Journeylta ei tullut uutta levyä vuonna 2010, niin lähimmäksi Neal Schonin ja Jonathan Cainin ohjaamaa AOR-dinosaurusta pääsee yllättäen brasilialainen Auras ensilevyllään. New Generation on silkkaa jatkumoa Journeyn Escape-levyllä löytämään soundiin, jota myöhemmin ovat hyödyntäneet myös muun muassa The Storm, Two Fires ja Hugo.

BLACK COUNTRY COMMUNION: "Black Country"
Glenn Hughesin suunnasta ei ole 90-luvun jälkeen kuulunut mitään mainittavaa, eivätkä Joe Bonamassan, Derek Sherinianin ja Jason Paul Bonhamin tekemiset ole varsinaisesti kiinnostaneet allekirjoittanutta koskaan. Nuorempi sukupolvi, unohtamatta tuottaja Kevin Shirleytä, on kuitenkin saanut Hughesin kuriin, eikä Black Country Communionin esikoisella soi funk ja soul, vaan ehta 70-lukuinen bluesahtava hard rock Zeppelinin, Purplen ja vähän jopa Black Sabbathinkin hengessä. Bonamassasta Glenn Hughes on saanut vielä oivallisen biisintekokumppanin, sillä miehellä on ollut aina peruspuutteena kykenemättömyys tehdä yksin tehdä hyviä kappaleita.

FM: "Metropolis"
Kolme viideosaa alkuperäisesta kokoonpanosta sisältävä FM palasi kehiin ydinosaamisellaan, ja viimeisiä yhdeksänkymmentäluvun levyjään vaivanneet aikansa vitsaukset kuten funk ja unplugged ovat onneksi enää vain paha muisto. Steve Overlandkin laulaa yhtä hienosti kuin silloin ennen.

HUMAN TEMPLE: "Murder of Crows"
Human Templen debyytin ja kakkoslevyn välillä vierähti viitisen vuotta. Laulaja Janne Hurmeen alettua kehittää muita projektejaan näytti pitkään siltä, että kokoonpanovaikeuksista kärsinyt orkesteri jäisi yhden albumin ihmeeksi. Murder of Crows saatiin kuitenkin lopulta raavittua kasaan, vaikkakin osin vierailijavoimin. Hyvä niin, sillä parista ympäristöönsä sopimattomasta rokkipalasta huolimatta saatiin aikaan alkuvuoden paras AOR-julkaisu.

THE DILLINGER ESCAPE PLAN: "Option Paralysis"
Kuulin albumin ensimmäistä kertaa tammikuun ensimmäisellä viikolla vuonna 2010, sijoitin sen tuolloin vuoden levyissä listan kärkeen ja sieltä levy ei poistunut tämän jälkeen hetkeksikään. Option Paralysis ei ole ainoastaan TDEP:n paras albumi, vaan myös täydellisyyttä hipova esimerkki siitä, kuinka hallittua kaaosta voi tehdä vielä nykyaikanakin aidosti yllättävillä tavoilla. Jollain tasolla on helppoa ymmärtää, kuinka tietyt jenkkiläiset sävyt särähtävät monien korviin TDEP:n kohdalla, sillä onhan bändin haukuttu joskus edustavan niinkin vinoutunutta lajia kuin "mathcore". Jos mieli on kuitenkin avoin täysin ennakkoluulottomasti rajoja rikkovalle aggressiivisen mielipuolisuuden ydinlataukselle, on Option Paralysis auettuaan yksi kieroimmista levyistä vähään aikaan.

ANATHEMA: "We're Here Because We're Here"
Vuoden ehdottomin kasvaja. Albumi, joka vaikutti ensimmäisellä kuulemalla ihan mukavalta lisältä Anatheman tuotantoon pitkän odotuksen aiheuttamasta pettymyksen tunteesta huolimatta. Kuukausia kului ja albumi viihtyi soittimessa uudelleen ja uudelleen, kunnes sen maailmalle tunsi antautuneensa täysin viimeistään syyskuun keikkojen myötä. Nyt vuoden lopulla We're Here Because We're Herea on helppoa kutsua Judgementin ohella Anatheman parhaaksi albumiksi, jolla ei ole yhtään väliinputoajaraitaa jokaisen yksilön noustua vuorollaan omalle jalustalleen. Ennen kaikkea läsnä ovat kaikki Anatheman parhaat puolet tunteisiin vetoavien tunnelmien, progressiivisien nostattelujen ja pienenpienien ja sitäkin merkityksellisempien nyanssien tavoin.

ELECTRIC WIZARD: "Black Masses"
Nimensä mukainen albumi, joka vain vahvistaa sitä ajatusta, ettei Electric Wizard taida kyetä tekemään huonoa levyä. Omien mieltymyksien suhteen on pakko myöntää, että kaikkien aikojen doom-albumien joukkoon kuuluvan Dopethronen jälkeen alkoi tuntua siltä, ettei Electric Wizard yllä nopeatempoisemmalla tyylillään enää yhtä huuruisiin ulottuvuuksiin. Black Massesin kohdalla oli mukavaa myöntää olevansa väärässä. Jos vuonna 2010 ilmestyi yksi sellainen albumi, joka oli pakko kuunnella ensimmäisillä kerroilla ainoastaan tyhjyyteen tuijottaen, se oli Black Masses. EW ei ole kaikkien musiikkia, eikä Black Masses ole edes välttämättä kaikille bändin faneille sitä mieluisinta jälkeä, mutta jossain kaiken sen doomahtavuuden, rokkaavuuden, vanhan koulukunnan ja sumuisuuden keskellä bändi löysi nyt pimeän keskitien.

TRIPTYKON: "Eparistera Daimones"
Celtic Frost ei ole Monotheistia lukuun ottamatta ollut itselleni koskaan erityisen tärkeä yhtye. Sen sijaan juurikin bändin viimeiseksi jäänyt levytys nousi sitäkin korkeammalle jalustalle, minkä takia Triptykonin ensimmäistä kokopitkää tuli odoteltua vesi kielellä. Eikä sen suhteen tarvinnut pettyä. Päinvastoin! Albumi on yhtä aikaa edeltäjäänsä suoraviivaisempi ja kieroutuneempi kokonaisuus, joka nousi tämän vuoden levyissä hieman samanlaiseen asemaan kuin Esotericin The Maniacal Vale vuonna 2008. Kyse on ihan erilaisesta musiikista, mutta ihan kuten Esoteric vuonna 2008, sai juuri Triptykon kaikki neljä seinää kaatumaan päälle tällaisia tunnelmia hakiessaan. Käsittämätön yhdistelmä minimalistista painostavuutta ja massiivista murskausta, jota täydensi täydellinen visuaalinen puoli.

STAR ONE: "Victims of the Modern Age"
Arjen Lucassen on siitä mielenkiintoinen muusikko, että mies tuntuu osaavan säveltää kerta toisensa jälkeen täsmälleen sellaista melodista/progressiivista raskaamman sortin musiikkia, mitä allekirjoittanut haluaa kuulla. Samaan aikaan saa nähdä jatkuvasti kommentteja, joissa miehen sanotaan junnaavan paikoillaan omissa kliseissään ja työstävän jatkuvasti mielenkiinnottomampia albumeita. Star Onen ensimmäinen albumi Space Metal ja sitä seurannut Live On Earth olivat molemmat hienoja kokonaisuuksia, mutta Victims of the Modern Age menee näistä molemmist ohi ja vieläpä reilusti. Albumi sisältää tummasävyisiä ja hitaasti avautuvia kappaleita, jotka vievät aluksi mennessään lähinnä laulajiensa ansiosta, kunnes kaiken takaa paljastuvat ennen kaikkea loputtoman koukuttavat kappaleet yksityiskohtiaan myöten.

BLIND GUARDIAN: "At the Edge of Time"
Kun maailman neljän parhaan yhtyeen joukkoon kuuluva bändi julkaisee uuden levyn, on se tietysti aina tapaus. Levyllä on kuultavissa jotain uutta ja jotain vanhaa sopivassa suhteessa mutta kuitenkin niin, että sen loppujen lopuksi tunnistaa tutuksi ja turvalliseksi Blind Guardianiksi, tietysti pelkästään hyvässä mielessä.

TRIPTYKON: "Eparistera Daimones"
Celtic Frostin Monotheist kuului nelisen vuotta sitten meikälle ehdottomasti kovimpiin sen vuoden yllättäjiin: levy kolahti jopa niin kovaa, että jälkikäteen on tullut hankittua lähes koko yhtyeen tuotanto. Eparistera Daimones on loogista jatkoa Monotheistille, ja melkoinen tajunnanräjäyttäjä tämäkin kokonaisuudessaan on. Osittain jopa raskaampi ja suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä, mutta vähintään yhtä kovaa kolahti tämäkin. 

ELECTRIC WIZARD: "Black Masses"
Vaikkakin muutama hyväksikin havaittu doom-levy tänä vuonna ilmestyi, mitään erityisen säväyttäviä kokemuksia vuoden 2010 tarjonta ei suurimmaksi osaksi tarjoillut. Black Masses on kuitenkin Britannian duumi-welhoilta jälleen kerran sopivasti nahkansa uusinut ja häiriintynyt kokoelma psykeedelistä, hidasta ja raskasta pörinää. Erottuu juuri omalaatuisen häiriintyneisyydensä vuoksi suurimmasta osasta muuta tarjontaa.

RHAPSODY OF FIRE: "The Frozen Tears of Angels"
Rhapsody (of Fire) on siitä kummallinen power metal -tapaus, että vaikka power on tippunut suurimmassa määrin tutkastani jo joskus yli viitisen vuotta sitten, Blind Guardianin ohella se on jaksanut kaikessa juustoisessakin ja lähes mauttomuuksiinkin menevässä mahtipontisuudessaan viihdyttää. Tämä uusi levyllinen Rhapsodya ja varsinkin ilmoitus yhtyeen "uudesta tulemisesta" tuli minulle melkoisesti puun takaa, mutta uusi levy oli sitäkin positiivisempi yllätys. Kuten Blind Guardianinkin kohdalla, tässäkin kohtaa voi sanoa, että sopivissa määrin on levyllä uutta ja vanhaa. 

BURZUM: "Belus"
Black metal ei ole minulle genrenä niitä kaikista puoleensavetävimpiä johtuen osittain musiikillisista ja osittain ulkomusiikillisista seikoista. Kuitenkin olen löytänyt aina jotain viehättävää vähintäänkin Burzumin Filosofem-levystä ja Ulverin alkupään tuotannosta. Belushan on musiikillisesti tietyssä mielessä lähes suoraa jatkumoa Filosofemille, koska tämä on taas lähempänä metallista ilmaisua kuin sitä edeltäneet kaksi ambientimpaa levyä. Tunnelmaltaan kiekko on Filosofemin tavoin jotain melko ainutlaatuista, ja Vargin laulusuorituksetkin tuntuvat vain parantuneen alkuaikojen primitiivisestä ilmaisusta. Selvästi vahvin kokonaisuus Burzumilta aikoihin.

GALDERIA: "Rise, Legions of Free Men"
Vuosi 2010 kuului power metalille. Tosin jos minulta kysytään, niin on kuulunut moni muukin vuosi. Joka tapauksessa ranskalainen Galderia tuli ja korjasi vuoden potin ep-julkaisullaan. Täydellisyyttä hipova puolituntinen paketti, jonkatasoista odotan vielä joskus kuulevani yhtyeeltä täysimittaisena.

SOLUTION .45: "For Aeons Past"
Christian Älvestamin ja Jan Stefanovicin fuusio on synnyttänyt vuosien saatossa jo useita yhtyeitä, ja Solution .45 syntyi täyttämään melodisemman puolen paikkaa tältä suunnalta. Stefanivic on sittemmin poistunut porukasta, mutta mies ehti olla mukana For Aeons Pastilla, joka on erinomainen esimerkki siitä, kuinka modernia melodeathia voi vielä tehdä omaperäisesti ja huikean laadukkaasti.

ORDEN OGAN: "Easton Hope"
Kun ensimmäistä kertaa katsoin musiikkivideon Orden Oganin kappaleesta We Are Pirates, olin jo kohtalaisen vakuuttunut, että Saksan suunnasta on tulossa jotain suurta. Voimallisen metallin puolelle mennään jälleen, ja Orden Ogan on jakanut itselleni siinä määrin iloa kuluneen vuoden aikana, että se on vahvasti ehdolla vuoden albumiksi. Easton Hope on järkkymättömän hieno albumillinen paisuttelevaa melodista metallia.

SEVENTH WONDER: "The Great Escape"
Kyllä Ruotsissa osataan muutakin kuin sitä ”Göteborg-metallia”, osoittaa Seventh Wonder jälleen. Edellinen albumi Mercy Falls oli niin lähelle täydellisyyttä hipova konseptialbumi, että The Great Escapelta ei uskaltanut edes odottaa sen ylittämistä. Lähelle kuitenkin päästiin, ja Seventh Wonder jatkaa voitokasta marssiaan maailman parhaana meloprogemetallibändinä.

SABATON: "Coat Of Arms"
Ruotsivaltaisen listan hännäksi asettuu vielä niinikään länsinaapurimme Sabaton, jonka viimeisin kokopitkä edustaa tämänastisen uran huippua. Pari täyteraitaa tiputtaa kokonaisuuden tasoa hitusen, mutta silloin kun levy toimii, toimii se kunnolla. Omissa kirjoissani Sabatonin arvostus on ollut ensimmäisen livevedon todistamisesta asti korkealla, mutta Coat of Armsilla yhtye pomppaa studiobändinäkin uusiin ulottuvuuksiin.

AVANTASIA: "The Wicked Symphony"
Niin, yhtä aikaa tämän kanssahan ilmestyi bändin toinenkin albumi Angel Of Bablylon, jonka kera laskisin nämä mieluummin yhdeksi hemmetin upeaksi kokonaisuudeksi. Mutta kun niitä erilläänkin saa, niin otetaan nyt mukaan tämä mielestäni hieman vahvempi täyspitkä. Monipuolista melometallijuhlaa!

FREEDOM CALL: "Legend Of The Shadowking"
Melodisesta metallista puheenollen, Freedom Call räjäytti riippakivet niskastaan tällä ennakolta vähän arveluttavasti nimetyllä kuudennella levyllään. Siinä missä bändin edellinen julkaisu oli aika pitkälti kuraa, nyt saa heikkoa kappaletta asiakseen etsiä. Vuoden 2010 laatujulkaisut upeasti aloittanut helmi.

GAMMA RAY: "To the Metal!"
Myös toiselta ehdottomalta suosikkibändiltäni Helloweenilta ilmestyi loppuvuodesta levy ja jotenkin se vain kävi juuri tämän yhteysbändinsä kanssa mielenisisäistä taistoa tähän viisikkoon pääsystä. Aluksi se uhkasi tuottaa vaikeuksiakin, mutta sitten kun aloin miettiä, hieman heikoista tuotantoarvoista (volaa vain lisää!) huolimatta niitä äärimmäisen innostavia kappaleita löytyy tältä To the Metalilta (nimibiisiä lukuun ottamatta) vain enemmän. Tarjoan kolmikon Mother Angel, Empathy ja Rise TJEU-esimerkeiksi.

REVOLUTION RENAISSANCE: "Trinity"
Joko maailma on epäoikeudenmukainen paikka, tai sitten Tolkki tekee äkkivääriä päätöksiä. Tai vaihtoehtoisesti molemmat pitävät paikkansa... Mutta kuitenkin, viimeiseksi Revolution Renaissancen julkaisuksi jäävä Trinity ei vaatinut paria kuuntelua enempää tehdäkseen todella hyvän vaikutuksen. Vahva kokonaisuus vailla eritysen heikkoja lenkkejä (no, korkeintaan yksi kappale), mutta monta tunnelmallista, riemastuttavaa ja mieleenjäävää hetkeä vastapainonaan.

WUTHERING HEIGHTS: "Salt"
Aivan hemmetin upea levy, jossa tanskalais-ruotsalainen ryhmittymä ryskää heavyn, folkin & powerin keinoin omaperäistä laatuaan. Lisäylistystä kenties genren parhaista sanoituksista, joissa tietynlainen pettymys ihmisrotuun ja lannistuneet toteamukset yhdistyvät nerokkaaksi jäljeksi. Kun tämä kaikki on kuorrutettu todella monipuolisella ja taitavalla laulajalla, enpä voi muuta toivoa kuin mahdollisimman paljon tuotantoa tuleville vuosille!

Oulusta ponnistava TarpitOrchestra veivaa alavireistä raskasrokkiaan perin uskottavasti. Bändin tekemisessä kuuluu monenlaiset vaikutteet aina southern rockista bluesin kautta stoneriin saakka. Tyylikirjon monipuolisuus huokuu äänitteellä kuuntelukestävyytenä, sillä vasta muutaman kunnollisen kuuntelukerran jälkeen alkavat biisit kunnolla kiskomaan veneeseensä. 

Heavyvaikutteinen rockvääntö soi Revenginen käsittelyssä monipuolisesti, sillä raskaasta riffitulesta onnistutaan siirtymään tunnelmaosastolle kitkattomasti. Tarttuvuuskertoimet on Plan Your Escape -promolla nostettu huippulukemiin, sillä etenkin laulumelodioilla on pahana tapana jäädä pääkoppaan kummittelemaan. Monipuolisesti rakennetut sävellykset hengittävät luonnollisesti eikä turhaa puristamista ole havaittavissa.

Edesmenneen Endomorphismin tuhkista noussut Inland on lähtenyt ennakkoluulottomasti hakemaan kontrasteja edesottamuuksiinsa, sillä soittotyylejä esitellään aina death metalista hauraaseen tunnelmointiin saakka. Orkesterin tekemisessä kuuluu vaikutteetkin läpi, sillä selvää Opeth-henkeä on kautta julkaisun havaittavissa. Delusion-promo on enemmän kun kappaleidensa summa, sillä biisit tukevat tunnelmallisesti toisiaan tehden julkaisusta mieleenpainuvan kokonaisuuden.

Pääkaupunkiseudulla vaikuttavan Seven Againstin Nothing Remains -MCD hakkaa edeltäjänsä jokaisella osa-alueellaan. Uutuustuotoksellakin luotetaan rockvaikutteilla rikastetun alternative metalin voimaan. Suoraviivaiset mutta tarttuvat biisit kestävät kuuntelua mukavan pitkän aikaa, sillä kitarariffeissä riittää groovea ja laulumelodiatkin on sävelletty tarvittavan korkealentoisiksi. Mielenkiinnolla odotan iskuryhmän tulevia edesottamuksia, sillä jo nyt yhtye haastaa tosissaan amerikkalaisia virkaveljiään.

Fabulam Fierin tekemisessä kuuluu vaikutteita aina Amon Amarthista alkuaikojen Paradise Lostin kautta My Dying Brideen saakka. Uutena elementtinä uutuustuotoksella kuullaan viulua, joka tuo onnistuneesti lisätunnelmaa ja monikerroksisuutta sävellyksiin. Melankolisuus nousee äänitteellä valokeilaan, sillä yksinkertaiset surumieliset melodialinjat myötäilevät onnistuneesti alavireisiä riffejä. Production One on hyvin kuuntelua kestävä kokonaisuus, sillä raskaan perussoitannon ja melankolisuuden välinen liitto on rakennettu kestäväksi ja musiikkia tukevaksi osatekijäksi.