Festariraportti: Metalheim Festival 2010, Nosturi, Helsinki

PERJANTAI 1.10.2010

Metalheim Festival 2010 ja sen perjantai-illan draaman kaari rakentui musiikillisesti mielenkiintoisesti: alkuiltaa sävyttivät tuhti black- ja deathmetalli ja illan vanhetessa ilottelua jatkoi perinteisempi klassiseen taipuva metalli, joka kääntyi vuorokauden vaihteessa rehelliseen progeen. Musiikillinen transformaatio näkyi selvästi yleisössä, joka vaihtui alkuillan nuoresta ja mustapukeisesta kansasta loppuillan vanhempaan ja harmaampaan.

Perjantain avasi suomalainen Evemaster, joka soitti musiikkia himpun verran aggressiivisempaan makuun. Bändin setti sisälsi muun muassa uuden albumin biisin The Great Unrest. Ilman aikaisempaa kosketuspintaa yhtyeeseen on todettava, että soitetut kappaleet kuulostivat liiaksi toinen toisiltaan. Bändin meno lavalla oli kuitenkin kohtalaisen hyvää, jopa siten että yhtye onnistui saamaan vielä tuolloin vähäisen yleisön mukaan omalla energisellä esiintymisellään.

Evemasterin jälkeen lavalle asteli pitkän linjan black metal -yhtye Enochian Crescent (yllä). Bändi veti lavalla muun muassa heidän uusimpiin kappaleisiinsa kuuluvan Lyijysiiven, jonka suomalaiset lyriikat ovat eittämättä klassikkotavaraa jo nyt (oli itse sisällöstä mitä mieltä tahansa). EC:n lavaesiintyminen noudatteli yhtyeen lyyristä paradigmaa: laulaja Wrath kaatoi päälleen verta, viilteli itseään saksilla ja heitti yleisön joukkoon (ilmeisesti) sian sydämiä. On todettava, että yhtye on pitänyt oman linjansa kiitettävästi, eikä ole lähtenyt muuttamaan omaa identiteettiään sen mukaan, mitä kulloinkin pidetään kauhistuttavana. Päinvastoin on ihailtava bändin jäsenten panostamista musiikin ja lavashow'n harmoniaan. Harmonia todentui esiintyvien taiteilijoiden ilmiselvästä nautinnosta lavalla olemiseen ja yleisölle esiintymiseen. Yleisö palkitsi esiintyjät hyvällä meiningillä, joka olisi kenties myöhemmin illalla tapahtuessaan voinut olla asiaankuuluvasti hieman raivokkaampaa.

Black metal antoi seuraavaksi vuoron enempi death- ja thrash-vaikutteiselle soitannalle, kun lahtelainen Profane Omen täytti Nosturin lavan energiallaan. Yhtyeen solisti Jules Näveri hyppi ja pomppi lavalla kuin liikaa Batterya juonut orava, ja miehen esiintymisestä tuli väkisinkin hyvä mieli. Aina on hienoa, kun esiintyjä laittaa itsensä kerta toisensa jälkeen likoon (vai oletko nähnyt väsyneen Näverin joskus lavalla?). Hauskat välispiikit vakuuttivat myös: milloin heitettiin juttua Nasse-sedästä ja milloin käskettiin nyrjäyttämään niskat biisien aikana. Hiki virtasi niin lavalla kuin yleisönkin joukossa, ja vetipä bändi myös yhden uuden biisin nimeltä Wastehead. Profane Omen osaa live-esiintymisen jalon taidon, jossa yhdistyvät energia, täsmällinen soitanta ja yhtä kaikki pieni pilke silmäkulmassa.

Deathmetallin vire jatkui Deathchainin liveannin merkeissä. Esitys oli laimeahko, eikä yleisökään juuri jaksanut innostua esityksestä. Hauskan yksityiskohdan show'hun teki kuitenkin yhtyeen maskotti, joka muistutti Pirates of the Caribbean -elokuvien suurta ja mahtavaa Davy Jonesia. Bändin settilistaan kuului muun muassa biisi Napalm Satan, joka oli setin biiseistä kenties ainoa jonka onnistui sytyttää kuolemametallin janoinen festarikansa. Yhtyeen kunniaksi todettakoon kuitenkin, että se oli nähnyt vaivaa ulkoasujensa suhteen, ja välispiikkauksetkin tulivat mahtipontisesti öristen (aivan kuten odottaa sopii). Jotain Deathchainin esityksestä jäi yhtä kaikki puuttumaan. Poppoo ei saanut itseään kunnolla lentoon perjantai-iltana, vaan tyytyi matalaliitoon.

Deathchainin liitelyn jälkeen lavalle asteli mahtipontisesti Kiuas, joka edusti perinteisempää heavy- ja powermetallityyliä. Yhtyeen keulahahmo Ilja Jalkanen asteli rastoissaan lavalle ja alkoi nostella mikrofonitelinettä kuin kuntosalilla konsanaan. Yhtyeen lavakarisma oli jo koettuihin vetoihin nähden omaa luokkaansa, ja esitys oli täynnä vauhtia, karismaa ja hyvää meininkiä. Välispiikit olivat humoristisia, ja yhtyeen jäsenistä näki heidän nauttivan esiintymisestään täysillä. Koska bändin vakituinen basisti Teemu Tuominen oli kiertelemässä Amerikan manteretta, häntä paikkasi lahjakas Lauri Porra, joka vetikin osuutensa totutun kunniakkaasti (ja paidankin pois jossain vaiheessa keikkaa) aiheuttaen samalla Tuomiselle paineita yhtyeen vahvuuteen palaamisessa, kuten Jalkanen asian vitsikkäästi ilmaisi. Bändin settilistaan kuuluivat muun muassa biisit Of Love, Lust and Human Nature sekä Warrior Soul. Jalkasen ääniala kattoi niin perinteisemmän powermetallaulannan kuin örinänkin ilman komplikaatioita. Kiukaan melodinen tyylilajikikkailu, Mikko Salovaaran virtuositeetti ja Jalkasen hyvin kestänyt ääni takasivat sen, että Pain Of Salvationia katsomaan tulleet musiikin ystävät saivat mainion lämmittelyn.



Illan h-hetki oli kuitenkin käsillä vasta, kun ”pääesiintyjäksi” värvätty ruotsalainen progenerokkuus asteli Pain of Salvationin muodossa lavalle, täsmällisesti mies kerrallaan. He kaikki olivat pukeutuneet valkoisiin t-paitoihin ja pillifarkkuihin (lukuun ottamatta kitaristi Johan Hallgrenia joka halusi esitellä lihaksiaan ilman paitaa), jonkinlaiseksi vastapainoksi yleisössä vahvasti edustetuille mustille t-paidoille ja army-housuille, sikäli kuin solisti-kitaristi Daniel Gildenlöwiä on uskominen. Esitys pärähti käyntiin biisillä Of Two Beginnings / Ending Theme vain tarjotakseen yhä kiihtyvämpää progressiivista metallinerokkuutta syysiltaan. Ruotsalaiset osasivat ottaa hetkensä, joissa sekä yhtye että kiitettävästi paikalla olleet progeilun ystävät onnistuivat luomaan välittömän ja nautinnollisen musiikkituokion. Välitön ilmapiiri konkretisoitui interaktiivisena kanssakäymisenä, josta hyvänä osoituksena erinäiset dialogit yleisön aktiivisemman osan kanssa. Biisien välissä Gildenlöw käski muun muassa suomalaista yleisöä käyttäytymään kuten ruotsalaiset eli seisomaan kädet ristissä rinnan päällä kieltäen näin olemasta niin kovin innoissaan. Vaan eipä onnistunut, sillä suomiväki nautti naapurin hedelmästä täysin rinnoin. Ja suomalainenhan ei ruotsalaista sitä paitsi tottele. Progeen tottumattomalle ilta saattoi olla hivenen raskas, sillä lopulta harvoin pääsee osalliseksi sellaisesta soitannallisesta taitavuudesta ja musiikillisesta varianssista kuin mitä Pain Of Salvation perjantain päätteeksi yleisölleen tarjosi. Ainoa harmi oli se, että luonnollisestikaan yhtyeelle varattu tunnin mittainen slotti ei riittänyt, vaan olisi tarvinnut jatkokseen toisen. Yhtä kaikki, se ken väittää, ettei koukeroinen musiikki sovi livetilanteisiin, on väärässä.



LAUANTAI 2.10.2010

Yleisöä oli lauantaina edelliseen päivään verrattuna festareilla silmiinpistävän vähän, etenkin kun toiselle päivälle oli kuitenkin hankittu merkittäviä bändejä, kuten islantilainen Sólstafir ja saksalainen doom- ja deathmetallivaikutteinen Secrets of the Moon. Lienee silti totta, että samanaikaisesti kaupungilla muissa instansseissa soittaneet yhtyeet veivät monen raskaan metallin taivaltajan askeleet toisaalle. Perjantain kaltainen musiikillinen varianssi oli pienentynyt, joskaan ei poistunut: siinä missä perjantai muuttui black metallista progeksi, lauantaina saatiin raamiin mahtumaan punk-vaikutteita, deathia ja doomia sekä folkia. Jos kohta ilta ei ollut kokonaisin mahdollinen, niin ainakin monipuolinen.

Metalheimin toinen ilta käynnistyi suomenruotsalaisen punkyhtyeen Bob Malmströmin keikalla. Silmiin pisti miesten pukeutuminen: bändin jäsenet olivat laittautuneet herrasmiesmäisesti tummiin, siisteihin pukuihin, ja olipa bändin basistilla Carl Johan Langenskiöldillä jopa ylioppilaslakki päässään. Spiikkaukset tapahtuivat luonnollisen itserakkaasti ruotsiksi, ja hauska yksityiskohta esiintymisessä oli yleisön ottaminen mukaan esitykseen yhteislaulun Fattigdom är sjukdom merkeissä. Yhtye esitti myös nu metal -vaikutteista materiaalia, joka herätti yleisössä ansaittua huvitusta, hyvässä mielessä. Yhtyeen välispiikit menivät kuitenkin tarpeeksi toista kotimaista taitamattomilta pulliaisilta ohi ja yli, joten jos tarkoituksena oli oikeasti viestiä jotakin muutakin kuin se, että he ovat suomenruotsalaisia ja puhuvat ruotsia, koska meidänkin pitäisi heidän mielestään puhua, Bob ja kumppanit epäonnistuivat. Lavashow oli, yhtä kaikki, ihan hauskaa katseltavaa ja todettakoon nyt sekin, että omalla merkillisellä tavallaan Bobin kaltaisia hessuja tarvitaan virkistämään tunnelmaa. Krapulalääke.

Bob Malmströmiä seurasi sisäsuomalainen yhtye Sotajumala, jonka keulahahmo Mynni Luukkainen kertoi ensimmäisen kappaleen (Vanki) jälkeen, kuinka edellisen bändin (Bob Malmström) kuunteleminen oli ollut kidutusta. Tällä aasinsillalla päästiin luontevasti kappaleeseen ”Kidutus”. Yhtyeen esiintyminen oli todella energistä ja tarttuvaa, ja etenkin rumpali Timo Häkkinen piti show'ta ihailtavasti kasassa taitavalla tykityksellään. Ottipa tämä pientä huikkaakin ainoastaan jaksaakseen taas pitää Sotajumalan rymistelyn kasassa. Sotajumalan kappaleet huokuvat vihaa ja asennetta, ja nämä yhtye onnistui tartuttamaan yleisöön yhtenä ainoista festivaalin yhtyeistä: keskilattia muuttui väkivallan ja kaaoksen tantereeksi, jossa yksi jos toinen onnistui hetkeksi sulautumaan yhdeksi musiikin kanssa. Välispiikit loivat retrospektiivejä yhtyeen jäsenten elämiin ja kokemuksiin, ja tulipa musiikin voimin kuultua myös kitaristi Kosti Orbinskin nuoruusvuosista.

Sotajumalan jälkeen Nosturissa kävi reilun tunnin mittainen yleisökato. Lavalle kipusi The Man-Eating Tree, jonka esiintyminen oli kaikella kunnioituksella jotakin aivan muuta kuin huisia. Yhtyeen veto oli inkonsistentti kokonaisuus, josta puuttuivat niin musiikilliset kuin lava-ansiot. Yhtyeen vokalisti Tuomas Tuominen ei pysynyt puhtaan laulun osalta edes auttavasti nuotissa eikä möreämmässäkään ulosannissa ollut voimaa eikä tunnetta. Janne Markuksen kitarointi oli komppien osalta asiallista, mutta vähäisten soolojen osalta vaikutti kuin soittajan sormet olisivat olleet pahasti kohmeessa. Lisäksi rumpali Vesa Ranta osoitti eron, joka on rumpalilla ja hyvällä rumpalilla: Sotajumalan Timo Häkkisen jumalaisen hakkaamisen jälkeinen kevyt paukuttelu kuulosti lähinnä krapula-aamun harjoitukselta. Paljoa ei yhtyeen kauniin kosketinsoittaja Heidi Määtän pimputtelu tässä kokonaistilanteessa pelastanut. Karu fakta on se, että The Man-Eating Tree pyrkii soittamaan heidän tasolleen liian vaikeata musiikkia, sillä moniulotteinen ja hienostunut musiikki tarvitsee toimiakseen virtuositeettia, jota tämän yhtyeen jäsenillä ei vielä tämän esityksen perusteella ole. Lauantai-ilta oli saanut pohjakosketuksensa.

The Man-Eating Treen jälkeen esiintymisvuorossa oli saksalainen doom- ja deathmetallibändi Secrets of the Moon, joka päätti vetää esityksensä pimeällä lavalla. Tällainen tehokeino loi oivallisen sapluunan yhtyeen musiikille, jossa minimalismiin taipuva ja olemassaolosta kärsivä ihminen yhtyy musiikin pimeään voimaan. Ja tämä pimeä voima palautti Nosturiin väen, joka näki vain pitkät tukat ja kitaroiden silhuetit. Tarkkasilmäinen, ennestään yhtyeestä tietämätön kykeni kenties silti havaitsemaan bassokitaran varressa naispuolisen soittajan, LSK:n silhuetin. Bändi esitti muun muassa kappaleet Ghost ja Sulphur, joista jälkimmäinen kestää lähes kymmenen minuuttia. Musiikki oli tunnelmallisen raskasta ja se loi yhdessä pimeän lavan kanssa mahtavan elämyksen, jossa katsoja pääsi uppoutumaan aidosti siihen, mitä on puhdas ja rehellinen metalli. Kaikesta näki, että bändi on ollut kasassa 15 vuotta. Secrets Of The Moon palautti Metalheim Festivalin jälleen metallimusiikin riemun pariin kokonaisella ja tyylipuhtaalla esityksellään.

Sólstafir (oik.) aloitti keikkansa instrumentaalikappaleella 78 days in Desert. Bändin jäsenet saapuivat lavalle stetsonit päässä, ja esitys alkoi kauniilla anteeksipyynnöllä siitä, että he tulevat Islannista ja ovat tehneet paljon pahaa. Tästä huolimatta yhtyeen esiintymistä oli odotettu, sillä Nosturin lauantai-illan t-paitaindeksi oli vahvasti Sólstafir-painottunut. Itse veto lunasti luultavasti kaikkien vannoutuneiden fanien odotukset, mutta jollakin tavoin yhtyeen jäsenten lavaesiintymisessä oli turhautumisen piirteitä. Vaikka soitanta oli täsmällistä ja moitteetonta, Addi Tryggvasonin ja Pjuddi Saebörssonin olemus viesti tyytymättömyyttä. Kenties lyhyehkö soittoslotti vaikutti asiaan, sillä aivan kuten Pain Of Salvation myös Sólstafir tarvitsisi enemmän soittoaikaa ehtiäkseen antaa yleisölleen sen mitä annettavissa on. Keikan kohokohta oli toisena kappaleena soinut Köld, ehkä siksikin että sen myötä yleisö ehti orientoitua vedon katselemiseen ja kuuntelemiseen, eikä harmitus keikan lyhyydestä vielä ehtinyt hiipiä ajatuksiin. Sólstafirin lopetettua monen mielessä lienee kytenyt ajatus: miksi yhtye ei ollut illan pääesiintyjä?

Illan viimeinen bändi ja siten se kuuluisa ”pääesiintyjä” oli Korpiklaani (alla), ja he aloittivat keikkansa kappaleella ”Vodka”. Siinä vaiheessa yleisökin - alaikäistä yleisöä lukuun ottamatta - oli juonut jo tarpeeksi alkoholipitoisia juomia, ja meno oli ylimmillään rehellisen kotimaisen folkmetallin kaikuessa ilmoille. Haitari ja viulu instrumentteina toivat esitykseen jotain erilaista; jotain mitä aikaisemmilla bändeillä ei ollut, ja keikan aikana päällimmäisin tunnelma oli kuin aidossa suomalaisessa pubissa. Bändin päräyttäessä ilmoille biisin ”Juodaan viinaa”, kaikki alkoivat laulaa mukana, ja illan kruunasi kappale Happy Little Boozer. Nyanssina yhtye päästi viulisti Hittavaisen sooloilemaan kuin kruunaamaan sunnuntaiksi kääntyneen illan ja metallifestivaalin.

Metalheim Festival 2010 oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen leikkaus erilaisiin metallin alalajeihin, erilaisiin esiintymistapoihin ja -asuihin sekä erilaisiin tunnelmiin. Kokonaisuudesta nostettakoon esiin perjantain Enochian Crescent ja pitkän linjan taivaltaminen, Pain Of Salvation ja progen ylivalta, lauantain Sotajumala ja keskilattian kaaos sekä Secrets Of The Moon ja pimeän kokonaisvaltainen esitys.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Anna Miinin, Lauri Kananoja   Kuvat: Lauri Kananoja
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6229 Palaa »