Festariraportti: Jalometalli 2010

 

En edes viitsi laskea, kuinka monta kertaa Jalometalliin on ollut tarkoitus lähteä lähivuosien aikana, ja vielä vähemmän haluan muistella, mitkä kaikki bändit on tullut missattua tänä aikana. Vuosi 2010 sai kuitenkin olla viimein se vuosi, jolloin oma Jalometalli-neitsyys sai luvan mennä. Syitä ei tarvitse kaukaa hakea, kun koko viikonloppu oli pullollaan kovan luokan kiinnityksiä Triptykon, Carcass, Demilich, Melechesh ja Suffocation etunenässä. Liiankin onnistuneen viikonlopun myötä toiseksi syyksi on pakko mainita mahtavan matkaseuran tarjonnutta Metalheimin luokkaretkikuntaa, jonka ansiosta festarit kestivät perjantain aamupäivästä lähes maanantain aamuyöhön asti. Jalometallista olin kuullut ennakkoon oikeastaan ainoastaan hyvää, ja vaikka ainoa vierailu Teatrialla oli ajoittunut vuoden 2005 Sentencedin hautajaiskeikkaan, oli nyt aika ottaa vuosien vahinko takaisin ja ottaa selvää, mistä festarissa onkaan kyse. (AN) 

 

PERJANTAI

 

On se aina yhtä kiireistä ja luovia oikomisratkaisuja vaativaa, kun festivaali pitäisi aloittaa arkipäivänä jo iltapäiväkolmen jälkeen. Onneksi kotikaupunki ja lähes naapurustosijainti auttaa asiaa kummasti, sillä katso! En edes myöhästynyt tämänvuotisen Jalometallin hieman turhan anteeksipyydellenkin korkanneen Machinan keikalta. Eihän se tietenkään helppo soittoslotti ole, yleisökin on suurimmaksi osaksi vielä ties missä, ja jos bonuksena musiikkityylikin on (ennakkoluuloisesti ajatellen) enemmistölle kävijöistä kenties turhan melodista ja nopeaa, niin toki orkesterin matalaa profiilia ymmärtää hieman, jos oikein yrittää. Itse kuulin bändistä vasta keväisellä klubikeikalla heidän lämpätessään Kiuasta Nuclear Nightclubissa. Jotenkin siltä kerralta jäi kokonaisuutena parempi kuva kuin tästä pikavedosta. Osien summiahan nämä asiat aina ovat, mutta suurimpana tekijänä samat fiilikset jäivät myös bändin kappaleista. Se onkin ihmetyksen aihe tälle kokemattomalle kuulijalle, sillä en usko, että settilistaa oli liiemmin vaihdeltu näiden vetojen välissä? Yhtyeen debyyttialbumiin tutustumattomana en pysty noista eroavaisuuksista kauheasti sanomaan vielä tässä vaiheessa, mutta asianlaita pitää toki korjata. Ehkä niin tekee nyt joku toinenkin perjantain vähälukuisesta yleisöstä, jolta he ovat myös menneet kenties hieman mieleenpainumattoman nimensä takia ohitse. Entisen Myon-vokalisti Sami Huotarin ympärillä kaikki lavallaolijat näyttivät kuin olisivat eri kollektiiveista peräisin, mutta tärkeämpäähän se on, että bändin yhteensoitto sujui varsin tiukasti. Erityismaininta näyttävästi räiskineelle rumpalille! (JK)

Inferia lienee yksi Suomen vanhimpia pystyssä olevia metalliorkestereita, onhan ikää ehtinyt kertyä jo reilut 20 vuotta ja matka sen kuin jatkuu, vaikka miehistö on uran varrella ehtinyt vaihtua melkoisesti. Vaihdokset eivät kuitenkaan ole tahtia juuri hillinneet, vaan bändin pornogrind sen kuin kukoistaa omassa eritteentuoksuisessa loistossaan. Myös Jalometallin päälavalla Inferia nähtiin varsin elinvoimaisena ja viriilinä. Alkupäivän keikka ei ajankohdalle tyypilliseen tapaan kerännyt kuin kourallisen kiinnostuneita, mutta harvat onnekkaat näkivät vallan passelin esityksen. Kitaran varressa toiminut Atte Vanttola oli tosin hämmentävän grooveton ollakseen grindibändin soittaja, mutta laulaja Jani Huttunen liikkui sitten senkin edestä. Enpä olisi ihmetellyt, vaikka kaveri olisi kellottanut lavalla edestakaisin kävellessään muutaman kilometrin. Materiaali ei ole kokonaisuudessaan tuttua – varsinkaan vanhempien tuotosten osalta, mutta korvaan tarttuivat ainakin tuoreimman No Sperm Shall Be Spared -kiekon kappaleet 20 Seconds (To The Most Orgasmic Moment Of Your Life) ja Sex Is A Process. (MS)

Siinä missä Rytmihäiriö (oik.) jätti ennen mielikuvan nuorten miesten metsäänhuutelusta, niin nyt bändin musiikkia kuvaisi ehkä enemmän yhteiskuntasatiiri. Kappaleet ovat juuri sitä, mikä teki metallista vaarallista 80-luvulla: aihepiiri oli lähinnä tappamista ja ryyppäämistä, sivulauseissa ehkä mainittiin myös Saatana aina silloin tällöin. Viimeisimmillä levyillään yhtyeen ilmaisu on mennyt niin ronskisti yli hyvän maun, että sitä ei kukaan voi enää ottaa tosissaan. Tai voi toki, Rytmis on kuin onkin päässyt myös Alibin, tuon suomalaisen aikakauslehtien klassikon, sivuille. Artikkelin sisällöstä ei itselläni ole tietoa, mutta joka tapauksessa jo se, että bändi mainitaan kyseisessä paska-aviisissa on merkki siitä, että jotakin on tehty oikein.

On ilo todeta, että Rytmihäiriö on kasvanut niin yhtyeenä kuin musikaalisestikin. Viime aikoina bändin ilmaisu on kehittynyt metallisempaan suuntaan, ja jostakin syystä on vaikuttanut myös siltä, että materiaali on aikaisempaa hittihakuisempaa. Vaikka tämän kvartetin konsepti yhä pyörii samalla akselilla kuin ennen, vaikutelma on jäänyt siitä, että kappaleet on tehty enemmän keikkakokemusta ajatellen. Kertsit oppii ensimmäisellä kerralla, riffit tuntuvat niskassa ja ilmaisun keinoissa on nykyään enemmän vaihtelua. Keikkakokemus on varsin interaktiivinen, bändi osaa ottaa yleisönsä ja antaa heille myös sijaa. Metallisesta kohkauksesta huolimatta kertsit jäävät mieleen, esimerkiksi "muovipussi päähän ja ruumis suohon" on varmasti yksi ilahduttavimmista mantroista, joita yleisön huudattamiseen voi olla. Vaikka bändi yrittääkin naamioitua kapinalliseksi, se on kuitenkin todellisuudessa perin laskelmoitua ja överiksi vedettyä hömppää, joka jaksaa viihdyttää, kun yhtyeen pointin oivaltaa. Oli miten oli, Jalometalli 2010 oli tähän mennessä otollisinta maaperää Rytmihäiriölle, sillä näkemistäni yhtyeen keikoista tämä nimenomainen on ollut niistä paras. (TH)

Saksalaistrio Destruction (yllä) on paluunsa jälkeen vieraillut Suomessa kiitettävän usein ja osoittanut aina olevansa kova livebändi, vaikka uusimmilla studiolevyillä vähän tylsempääkin tavaraa joukossa tuntuu olevan. Eikä parimetrisen kolossin, basistilaulaja Marcel ’Schmier’ Schirmerin, johtaman kolmikon esiintymiseen tarvinnut tälläkään kertaa pettyä. Miekkoset täyttivät päälavan kerrassaan mallikkaasti. Setti ei tarjonnut suuria yllätyksiä, vaan sieltähän niitä vakioklassikoita taas tuli, Bestial Invasion, Curse the Gods ja Eternal Ban vain muutama mainitakseni, eikä uusimmalta D.E.V.O.L.U.T.I.O.N:ilta kuultu kuin kaksi kappaletta – onneksi. Unconscious Ruinsin ja Live without Sensen kuuleminen oli erittäin ilahduttavaa, mutta kyllä settiin saisi taas joskus mieluusti mahduttaa vaikkapa Release from Agonyn ja The Final Curtainin. Joka tapauksessa veto oli intensiivinen ja jätti hyvän maun suuhun. (MS)

Illan ehdittyä pienen terveysruoan tankkausreissun jälkeen jo hieman pidemmälle, sai Dream Evil (yllä) uuden mahdollisuuden. Nimittäin parin vuoden takaisella Tuska-keikallaan ruotsalaiset jättivät ainakin allekirjoittaneelle kovin välinpitämättömän tuntuisella esiintymisellään pettymyksenomaisen jälkimaun. Toki silloinkin kuultiin mukavan tarttuvia hittejä, itse asiassa useita samoja kuin nytkin. Bändin vokalisti Niklas Isfeldt oli tosin tällä kertaa ehkä hitusen paremmalla tuulella, tai ei ainakaan antanut kaiken leipääntymisen näkyä läpi. Yhtyeen toisen albumin sinkkubiisi Children Of The Night sai tämän paitsioon jätetyn musiikkityylin pienehkön mutta uskollisen kannattajakunnan hetkessä mukaan. Saman tempun teki kollegakappale Bang Your Head bändin uusimmalta kiekolta. Usean muunkin jo peräänhuutelema The Book Of Heavy Metal oli tietysti suorastaan huikea kappale. Mukava yllätys oli myös samaisen levyn eeppisempi, kenties jonkun mielestä myös vakavampi Crusader's Anthem. Muutoin setin runko koostui yllättäenkin aikoinaan nimestään huolimatta laadukkuudellaan yllättäneen Dragonslayer-esikoisen kappaleista, eikä valinnoista voinut soittoajan puitteissa kauheasti napista. The Chosen Ones, In Flames You Burn, Heavy Metal In The Night & Chasing The Dragon kun ovat kuitenkin hyvää heavy metalia. Ehkä Made Of Metalin paikalla olisi voinut olla samalta levyltä The End, ja jos Tuskassakin kuultu United-kiekon ainoa hyvä biisi Blind Evil olisi vielä ollut matkassa, niin kappaleotantaa olisi voinut pitää todella kiitettävänä. Tuottajaguru Fredrik Nordström saisi kuitenkin patistella todella taitavaa vokalistiaan kohti täyttä potentiaaliaan, niin ehkä tämäkin orkesteri nousisi vielä joskus divarisarjasta. (JK) 

Perjantai-illan eräs esiintyjä, amerikkalainen Suffocation (yllä), oli arvattavasti monelle paikalle saapuneelle death metal -diggarille se suurin kohokohta, vaikka illan aikana oli vielä luvassa alan toinen ja astetta tunnetumpi legenda, Carcass. Teknisen deathin kantaisät tuntuivatkin lunastavan esityksellään monien odotukset, siinä määrin haltioituneen oloista porukkaa yleisössä oli. Frank Mullenin vetämä viisikko soitti läpi uransa kattavan setin tiukkaan ja ankaraan tyyliin, eikä soundimaailmakaan tärvellyt yhtyeen kimuranttia ulosantia. Ehkä vähemmän yllättävää on, että omaan kalloon tärähti kappaleista parhaiten Catatonia. Oiva esiintyminen, mutta kyllä bändin vielä mieluummin näkisi joskus Suomessa klubikeikalla. (MS)

Macabre oli itselleni yksi festarin odotetuimpia esiintyjiä. Bändi esiintyi edellisen kerran Suomessa noin kymmenen vuotta sitten, joten uudelle sarjamurhalle olikin jo tilausta.

Bändin hysteerinen pikametalli on oikealla tavalla vinksahtanutta, ja toimi se hulluus myös näin livenä. Laulaja Corporate Deathin paniikkivokaalit ja lakoniset välispiikit toimivat mainiosti. Myös Macabren setti rakentui koko uran levytyksille, jossa sopivaa lisämaustetta antoi paitsi Venom-cover Countess Bathory, joka taitaa olla aina yleisöön eloa saava veisu, soitti sen sitten kuka tahansa, niin myös Impaled Nazarenen Mika Luttisen vierailu "maailman parhaimman bändin tekemän maailman parhaimman biisin", Serial Killerin muodossa.

Keikalla tarjoiltiin myös tulevaa materiaalia, joka noudatti pitkälti viimeisimmän levyn, Murder Metalin, pidempää kaavaa ja lopputulos vaikuttaisi olevan edelleen erittäin hurmehenkistä. Uutta levyä ja keikkaa odotellessa. (JR)

Macabre, tuo sarjamurhaajametallin kuningas, oli odotettu tapaus Jalometallin katalogissa. Eikä vain siksi, että bändin omintakeinen teemallisuus on jo sinänsä kiehtovaa - pyöriihän bändin verevä ja vauhdikas metalli sarjamurhaajien ympärillä - vaan myös siksi, että yhtyettä on kehuttu kovaksi, niin ikään omalla tyylillään operoivaksi liveaktiksi. Vaikkei allekirjoittanut erityisen hyvin yhtyeen materiaalia tunnekaan, oli Macabre onnistunut munimaan sisälle kiehtovan olotilan keikan sisällöstä.

Laatua myös tarjottiin, sillä jokaista biisiä alustettiin kiinnostavilla alkusanoilla, jotka koskivat aina biisin sisältöä ja jotka tuotiin sitten kosketeltaviksi itse hurmeista metallia tarjoillen. Näin bändiä tuntematonkin pääsi kärryille siitä missä mentiin ja kenestä murhamiehestä kerrottiin, joten myös viihdearvot olivat kohdillaan. Muuta erityisempää live-ekstraa ei juuri tarjottu, vaan eipä sitä kaivattukaan, sillä homma toimi ihan soittopuolelta lähtien mainiosti.

Hippasen oli miinuksia kuitenkin annettava osittaisista laulujen särkemisestä, sekä rumpujen päällepäsmäröivästä soundista. Kitarat tuntuivat jäävän turhan paljon taustalle, joten kokonaisuus olisi voinut toimia paremminkin. Yllätysbonuksena taas tarjottiin Impaled Nazarenen Mika Luttisen vierailua lavalla Serial Killer -biisissä, ja noin settilistan puolesta taas Venom-coverointia Countess Bathory -biisistä, joka olikin teemallisesti sopiva veisu yhtyeen omaan valikoimaan. (S)

Carcass (oik.) oli varmasti yksi Jalometallin odotetuimpia esiintyjiä ja perjantai-illan pääbändin asemassa se tarjosikin loistavan setin. Sopivan maltaisessa olotilassa olleelle allekirjoittaneelle Carcass oli ehkä sillä hetkellä se maailman kovin bändi, mutta kyllä se musiikki toimisi myös ilman miestä väkevämpääkin. Materiaalia tuli koko uralta, mutta suuremman painoarvon sai silti Heartwork, mikä ei sinällään haitannut, mutta ehkäpä omalla keikallaan bändillä riittäisi enemmän aikaa vanhemmallekin materiaalille.

Vaikka taannoinen Tuska-keikka olikin jo tuolloin odotettu ja hyvä keikka, niin Jalometalli-veto toimi visuaalisesti huomattavasti paremmin pimenevässä illassa ja valojen loisteessa. No, suottako sitä liikaa selittelemään, vaikka monta helmeä jäikin kuulematta, Carcass oli silti ihan helvetin kova. (JR)

Johtui se sitten isosta lavasta, soittoajasta auringonpaisteessa tai bändistä itsestään, oli Carcassin muutaman vuoden takainen Tuska-keikka väkisinkin pieni pettymys. Se jokin viimeinen lataus keikasta puuttui ja juuri tämän asian toivoin korjaantuvan Jalometallissa. Odotukset eivät olleet kuitenkaan ihan katossa, minkä vuoksi Carcass pääsikin hieman yllättämään haisemalla huomattavasti pahemmalta kuin Tuskassa. Jalometallin selvästi Tuskan vastaavaa pienempi päälava ja myöhäinen ilta olivat olosuhteina omiaan Carcassille, ja keikka olikin silkkaa teurastusta alusta alkaen. Jos totta puhutaan, olisin Heartworkin laadusta huolimatta toivonut, että Jalometallin kaltaista suhteellisen maanalaista festaria varten Carcass olisi päättänyt poiketa normaalista settilistapainotuksestaan ja yllättänyt rykäisemällä ilmoille aimo annoksen kahden tai miksei kolmen ensimmäisen levynsä materiaalia. Keikka oli nytkin ihan eri luokkaa aiemmin koettuun verrattuna, vaikka tuotannon limaisemmalle puolelle uppoutumista ei olisikaan ollut syytä näin vahvasti vältellä.. (AN) 

Jalometalli-iltojen viimeinen soittoaika on perinteisesti varattu doom metalille, jota edusti tänä vuonna ainoastaan Lord Vicar (yllä). Se piti doomin kunniaa ansiokkaasti yllä, mutta toki näin tavallaan yksitoikkoista musiikkia kuunnellessa on sellainenkin mahdollisuus, että nukahtaa. Unisempi yleisön osa seurasi keikkaa lattialla istuen, mikä ei haitannut näkemistä lainkaan, koska yleisöä oli kovin vähän. Lavan edessä soundit olivat aivan kauheat, joten takaa kuuli myös paremmin. Parasta bändissä on kuitenkin laulaja Chritus, jonka äänen väri ja sointi on kerrassaan ihana. Bändi soitti myös pari uutta biisiä, jotka kuulostivat hyvin mielenkiintoisilta. Erityisenä ohjelmanumerona saimme ihailla kitaristi Peter Invertedin tanssiesitystä. (AM)

 

LAUANTAI

Kovasta yrityksestä huolimatta onnistuin missaamaan lähes täysin kotimaisen nuoren tulokkaan, Sadistik Forestin, sisälavakeikan lauantaisen iltapäivän koitteessa. Lyhyeksi jäänyt keikka jätti kuitenkin hyvän loppumaun melodioiden sävyttämällä raskasmetallillaan. Jykevillä ja raskailla soundeilla varustettu yhtye tuntui vetävän livensä miellyttävän energisesti, vaikka paikalla ei suurta väenpaljoutta ollutkaan. Olisihan tätä katsonut enemmänkin ja ehkäpä tämän kokemuksen perusteella se täytyy toiste vielä tehdäkin. (S)

Sadistik Forest on sellainen yhtye, jonka tapauksessa nimi pettää. Täysin mistään mitään tietämättä nimestä olisi voinut luulla, että yhtye esittää mustempaa metallia, sitä metsän mörrimöykkyjen omaa juttua. Vielä mitä, Sadistik Forest onkin thrashin ja vanhemman dödiksen fuusiota ripauksella grindiä. Kollegat olivat todenneet saatteeksi, että yhtye on vieläpä ns. vitun kova, joten uskalsin kerätä luuni ja mennä vilkaisemaan, mikä oikeastaan on tämä oululaisten oma juttu.

Alusta pitäen kävi selväksi, että tässä on tehty musiikkia aivan tosissaan. Yhtyeen debyytti oli tulossa juuri myyntiin ja tämä kokonaisuus oli siivutettu tunnin mittaiselle soittoajalle. Valitettavan vähäisestä yleisömäärästä huolimatta bändi klaarasi keikkansa yllättävän hienosti - näinkin uudeksi bändiksi yhtyeen jäsenillä on homma hallussa. Elkeet olivat kuin suuremman maailman bändillä, ehkä havaittavissa oli pientä yliyrittämisen makua, mutta silti meininki oli eittämättä kunnossa ainakin lavalla. Yleisö taas tavan mukaisesti oli suhteellisen flegmaattista, eikä parinkymmenen pään joukosta pittiäkään oikein saatu pyörimään, vaikka lavalta kaino pyyntö moiseen esitettiinkin. Kaikin puolin keikka oli mitä asiallisin startti päivään, raa'asti grindaava mättömusiikki piristää kyllä huonosti nukutun yön jälkeen. Etenkin soundipuoli miellytti, minkä vuoksi tuntuikin mukavalta se, ettei kuulo lähtenytkään lopullisesti edellisen illan seikkailuissa.

Keikan jälkeen tapasin yhtyeen kitaristi Antti Heikkisen bäkkärillä, ja mies itsekin kiitteli suoritustaan, mutta totesi myös, että pientä mokailua oli ilmassa. Mies oli kuulemma ensimmäisen kappaleen kohdalla unohtanut laittaa vahvistimen päälle, ja täten soundi ei ensimmäisen biisin aikana välttämättä ollut ihan niin kohdallaan. Tämän kaltaiset pikkujutut pitävät vielä ihmisen nöyränä, vaikka rockshow onkin nykyään isoillaan.

Sadistinen Metsä oli kyllä niin kaunista kuunneltavaa ja katseltavaa, että rupesin oikein rahamieheksi ja lunastin tiskiltä yhtyeen levynkin. Valitettavasti on myönnettävä, että yhtyeen musiikki ei toimi kotona läheskään yhtä hyvin kuin kenttäolosuhteissa. Jos bändi jossain vaiheessa valuu etelään, niin itse kyllä olen mahdollisuuksien mukaan paikalla passissa, kyllä tämänkaltainen taidemuoto ansaitsee sen tuen mitä sille pystyy tarjoamaan. (TH)

 

Vaikka Jalometallin esiintyjälista totuttuun tapaan kuhisi kovia isoja nimiä Carcassin, Suffocationin ja Triptykonin tapaan, yksi eniten odottamiani yhtyeitä oli viisikko nimeltä Forced Kill (yllä). Pikkulinnut olivat jo kevään ja alkukesän mittaan liverrelleet bändin olevan kova luu lavalla, ja näinhän tuon väitteen paikkansapitävyys piti sitten päästä punnitsemaan. Tiukka bändi kyseessä sitten olikin aina siinä määrin, että jopa itse 1980-luvun loistokkuudessaan elänyt Dark Angel olisi nostanut hattua. Vaikka ainakaan tietääkseni yhtye ei yhtä neljän biisin demoa enempää ole vielä tehnyt, taisi orkesteri täyttää tunnin slotistaan likimain kolme varttia. Materiaali ei myöskään missään vaiheessa kuulostanut mitenkään puolivalmiilta, päinvastoin. Nuorista sälleistä koostuva ryhmä pieksi aurinkoista Oulua oikein urakalla ja mieleen tuli, että jos bändi olisi ollut olemassa reilut 20 vuotta takaperin, siitä olisi tullut todella kova nimi. Erittäin intensiivinen setti toimivia ja kireitä kappaleita osoitti, että thrashinkin saralla voi sittenkin olla vielä painavaa sanottavaa. Painakaa te nimi mieleenne, koska Forced Killistä vielä takuulla kuullaan. (MS)

Kaikki lauantain kolme erinomaista ensimmäistä bändiä kärsivät syyttä suotta aikaisesta soittoajankohdasta. Suurin osa yleisöstä oli vielä jossain aivan muualla, mikä oli todella sääli. Death ja black metalia yhdistelevän Coprolithin olin onnistunut näkemään keikalla jo pari kertaa aiemmin, joten hyvää keikkaa osasikin odottaa. Bändin musiikki ei sinänsä ole erityisen omaperäistä, mutta livesoiton tämä yhtye osaa. Siinä on vain jotain verrattoman mukaansatempaavaa, vaikka mitään turhia elkeitä porvoolaiset eivät harrasta. Debyyttialbuminsa äskettäin julkaissut yhtye soitti materiaalia myös omakustanteiltaan. Komeuden kruunasi levyllekin päässyt Mayhem-cover Freezing Moon. (AM)

Jumala ei tykkää Urnista (alla) ja bändin aloittaessa päätti vähän kuseskella. Yllättävän tehokas sadekuuro sai yleisöön liikettä hieman eri tavalla, kuin bändi kenties odotti ja kaljateltan katos täyttyi usemmasta silmäparista kaljamukeineen. Lavan edustalle jäi silti sopivankokoinen lauma puimaan nyrkkiä taivaalle. Urn tarjosi perushyvän setin sisältäen materiaalia sieltä täältä, mutta jotain jäi vähän uupumaan yleisestä tunnelmasta. Kenties sisälava olisi ollut tehokkaampi bändille. Joka tapauksessa, Possessed By Satan.

Näin Black Crucifxionin (alla) edellisen kerran Helsingin Gloriassa Black Curse Over Hellsinki II -festivaalissa huhtikuussa 2010, jolloin bändi veti valitettavan vähälukuiselle yleisölle erittäin tiukan setin. Nyt, neljä kuukautta myöhemmin, Jalometallin Tearia-hallissa esiintynyt bändi tarjosi edelleen varsin varmaotteisen keikan ja jostain kumman syystä edelleen hieman harvalukuiselle yleisölle. Olisiko bändi kuitenkin sen verran marginaalinen, ettei se saa metallipäitä liikaa liikkeelle. Myös paikalle valuneen yleisön lievä flegmaattisuus pisti silmään allekirjoittanutta, ja laulaja joutuikin muutaman kerran hieman herättelemään patsastelevaa yleisöä. Enemmän eloa olisin kaivannut ilman erillisiäkin pyyntöjä, vaikka kohteliaat taputukset ja örinät sentään saatiin aina biisien väleissä. Toinen asia, johon tuli kiinnitettyä huomiota, oli biisien välissä välillä ollut turha tyhjäkäynti. Myös pieniä teknisiä ongelmia oli ajoittain, mutta muutoin bändin suorituksessa ei ollut mitään vikaa.

Uusi biisejä kuultiin kolme, joista ensimmäisen ja viimeisen nimi meni ohi. Ensimmäisenä tarjottu ei oikein vakuuttanut, koska kappale oli vähän ylipitkä ja tylsähkö, mutta keskimmäisenä esitetty ja aiemminkin kuultu Resurrection etenikin sitten jo vanhassa hengessä ollen todella tiukkaa vääntöä. Bändin setti tarjosi materiaalia koko uralta, mutta itselle ne toimivimmat hetket olivat sitä 90-luvun alun bm-materiaalia. Kaiken kaikkiaan Black Crucifixion tarjosi kuitenkin varsin hyvän setin, vaikka veto ei tiiviimmän Glorian keikan tasoinen ollutkaan. Pienemmässä tilassa keikkakokemus olisi saattanut olla toimivampi. (JR)

Alkuillasta tepasteli päälavalle koko festarin eräänlainen kummajainen, nimittäin alkujaan Jerusalemista kotoisin oleva äärimetalliyhtye. Israelin vastine Behemothille iskikin koko festarin kenties toiseksi vakuuttavimman keikan, tai ainakin yhden energisimmistä, lyödessään tulta ja tappuraa kansalle black- ja death metalin sekoituksella. Itämaisia kitaramelodioita, koukuttavan omaperäisiä rumpukuvioita ja kaikkiaan menevää menoa oli luvassa koko setin edestä - vieläpä liki erinomaisilla soundeilla tarjottuna.

Nyrkit puivat ilmaa myös yleisön puolelta, joka osasi yhtyä Melecheshin innokkaaseen ja energiapitoiseen soitantaan asiaan kuuluvalla menolla. Keikka tuntuikin taipuvan pirullisen koukuttavaan kappalemateriaalitarjontaan ja soundit olivat niin pirkaleen maistuvat, ettei syytä valittamiseen meinannut löytyä edes kirveellä uhaten. Kaikkiaan hieno keikka hyvillä biiseillä ja vaikuttavalla live-esiintymisellä tarjoiltuna. (S)

Ennakkoon Melechesh oli itse asiassa yksi koko Jalometallin odotetuimmista esiintyjistä allekirjoittaneelle, vaikka mukana oli Triptykonin ja Carcassin kaltaisia mammuttejakin. Etukäteen tuli hieman epäiltyä, noinkohan Melechesh toimii kirkkaassa päivänvalossa ja elävänä ottaen huomioon varsinkin vanhempien albumien huuruiset ja tuoreempien levytysten akustisemmat instrumentaaliosuudet. Vaan eipä tässäkään tapauksessa tarvinnut pettyä mihinkään muuhun kuin sovitun soittoajan alittamiseen. Yleisöä Jalometallin päälavan läheisyydessä oli Melecheshin keikan aikana harmillisen vähän, mutta tämä ei vaikuttanut bändiä haittaavan. Mesopotamiametallin brutaaleimmat riffit, eksoottisimmat melodiat ja kiperimmät mutkittelut tulitettiin ilmoille tinkimättömästi "kakkoskitaristininjaa" myöten, eikä Melechesh jättänyt lyhyehkön keikkansa aikana oikeastaan mitään epäselväksi. Tästä on hyvä jatkaa, sillä joukon tuleva albumi The Epigenesis kuuluu vuoden kovimpien levytysten joukkoon ja tuo bändin toivottavasti takaisin Suomeen. (AN)

Kun puhutaan todellisista suomalaisen metallin kulttinimistä, ei Demilichia (yllä) voi jättää mainitsematta. Harva kotimainen äärimmäisen kulmikkaan ja brutaalin death metallin edustaja nimittäin onnistuu olemaan ajankohtainen vain muutaman demon ja seitsemäntoista vuotta vanhan ainoan albumin voimin. Demilichin kohdalla tämä ei ole kuitenkaan ihme. Bändin omalla perverssillä tavallaan hämärä death metal on nimittäin kautta linjan ainutlaatuista tavaraa. Kun bändi oli aiemmin jäänyt todistamatta keikalla, saatoin vain ihmetellä, kuinka Demilich kykenee siirtämään kaikkein kiperimmätkin riffinsä ja sovituksensa livetilanteeseen. Se ei vaikuttanut kuitenkaan tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia Jalometallin sisälavalla, sillä vaikka Demilichin esiintyminen jäikin energisyyden puolesta "lainabasisti" Corpsen vastuulle, oli kitarankaulalla umpisolmuun vääntyvien sormien liikkeiden seuraaminen vähintään yhtä viihdyttävää. Unohtaa ei pidä myöskään bändissä ääntelevää villisikaa, Antti Bomania, jonka epäinhimilliset mörinät pääsivät jälleen oikeuksiinsa kaikessa käsittämättömyydessään. Koko keikkaa ei varjostanut oikeastaan mikään muu kuin Teatrian sisätilojen todella puuroiset soundit, jotka pakottivat seuraamaan Demilichin hidasta kuolemaa viimeisen keikan merkeissä mahdollisimman läheltä lavaa. Koko Nespithe-albumin, demomateriaalin ja parin uudemman kappaleen myötä Demilich vaipui kuitenkin kunnialla kenties lopulliseen hautaansa. (AN) 

Lauantai-ilta, kello pian 22 ja tiedossa wanhaa Manowaria! Ross The Boss oli tämänvuotisen Jalometallin henkinen pääesiintyjä ainakin omalla kohdallani. Soundipolitiikka parin muun raportoimani bändin jälkeen vain huoletti hieman. Miten nämä kaikki itseäni kiinnostavat yhtyeet olivatkin taas kerran sisälavalla, jossa kakkoslavan bändien yleisöväljyys saa tunnetusti aikaan jokavuotisia soundivalituksia? Ennen Ross The Bossia oli saliin puolella kuitenkin jo varsin täyttä ja syystäkin, jos minulta kysytään. Pari vuotta sitten comebackiaan varten saksalaisen coverbändin ympärilleen värvännyt Ross Friedman sai nyt mukaansa myös 80-lukuisen kollegansa Scott Columbusin. Tätä jo ennakkotiedoissa innostuttavaa hetkeä saatiin kuitenkin odotella sillä lailla sopivasti, nimittäin alkuun kuultiin ihan ymmärrettävästi nelisen kappaletta New Metal Leader -levyltä. Omalla kohdallani ne jäivät kyllä yhtä harmaiksi kuin studioversioinakin. Mutta vielä (paikka paikoin toisen kitarankin kaulalleen napanneen) vokalisti Patrick Fuchsin spiikatessa Gloves Of Metalia, oli yllätys miten kaulattoman germaanirumpalin vierellä sai toinen setti seistä tyhjänä. Tämän jälkeen pitkänhuiskea hahmo ilmestyi, ilmeisesti ”steel drums of doomien” ääreen ja keikka pääsi todenteolla käyntiin Blood Of My Enemiesin voimin. Viime näkemältä kovasti laihtunutta Scottia katsellessa joku naureskeli ohimennen, miten DeMaion pukukoodi taisi rajoittaa miestä edellisessä työpaikassaan. Ja onhan se myönnettävä, että ainakaan verskoja ja taaksepäin käännettyä lippistä ei otsatukkakerhon lavalla näkynyt. Mutta millaisella hittiputkella tästä jatkettiinkaan. Kill With Power rymisteli riivatulla tehokkuudella, ja viimeistään tässä vaiheessa huomasi tutuista kiljahduksista, kuinka mainio tekijä tämä hieman tonykakkomaisen habituksen omannut Fuchs onkaan äänensä kanssa. Menivät nimittäin todella nappiin, enkä liene ainoa kaksoisleukaansa loksautellut.

Saan joskus kuulla olevani Euroopan hitain oluenjuoja, mutta nyt ehdoton suosikkini Thor (The Powerhead) toimi oivana kannustimena kumota juuri hakemani pikari kolmella kulauksella anniskelualueen portilla. Kuvittelin näet edellisen rypistyksen jälkeen janoisena ääliönä, että vuorossa on pakko seurata jokin pidempi ja hitaampi kappale, mutta mitä vielä. Hölkkähetki takaisin eturintamaan hittiä kirkumaan kannatti, sillä seuraavaksi tuttu rumpukomppi vei mukavan suureksi paisunutta väkijoukkoa kohti hurmosta. Sillä hetkellä oli yksinkertaisesti huiman hienoa vain saada huutaa ”fight for a living, fighting the world!” On muuten merkillepantavaa, miten herra vokalisti vältti alkuperäisesittäjän mainitsemisen kyseisen kappaleen lyriikoissa. Samalla hetkellä ymmärsin pieneksi pettymyksekseni, ettei toista suosikkiani Kings Of Metalia tultane tästä syystä kuulemaan tämän bändin keikoilla. Ehkä se lievä nimenhokemisen tapainen siellä lyriikoissa olisi vaivaannuttavaa, mene ja tiedä. Tässä vaiheessa, kaikkien muidenkin tapaan, kerrottiin miten seuraava valinta olisi pieni kunnianosoitus Ronnie James Dion muistolle. Onneksi sieltä saatiin useaa muuta yrittäjää mielenkiintoisempi kappale, nimittäin rytinäputken jälkeen todella hienon hetken tarjonnut Catch The Rainbow'n ensimmäinen verse aina vuodelta 1975 saakka. Tässä vaiheessa voisin vielä palata tuohon bändin debyyttilevyn oman materiaalin toimimattomuuteen, sillä niiden biisien perusteella en olisi todellakaan huomannut Patrick Fuchsin ääntä näin upeaksi. Keikan aikana kävi aiemmin mielessäni, että tarvinneeko tuo sitten tuttuja (Manowarin) biisejä hoksauttamaan asiassa. Mutta uskoisin kyseessä olevan pikemmin materiaalin lisäsävyt, sillä tämä upean kappaleen säkeistönpätkäkin sai rauhallisuudellaan niitattua lopullisen arvostuksen vokalistin kykyjä kohtaan. Se toimi samalla introna Hail And Kill -klassikon ööh, introlle, joka on aina ollut mukavan irvokas suvanto ennen niinkin tuhoisaa biisiä. Tässä vaiheessa oltiin enää lopullista kliimaksia vailla ja sellaiseksi oli valittu Battle Hymn, joka esitettiin odotetusti kahden rumpalin voimin. Soittamisen suhteen maallikko meikäläinenkin kykeni sentään vieretysten paukutelleita veijareita vertailemalla huomaamaan, miten lujalyöntinen saksalainen piti oikeastaan koko taustaa pystyssä ja Columbus pystyi jo irroittelemaan tähän päälle. Lyhyestä virsi kaunis kaiken sepustamisen jälkeen: aivan helvetin kova keikka. (JK)


Jos oli Carcass perjantaina sillä hetkellä se maailman kovin bändi, niin lauantain ja koko festarin ehdoton ykkönen oli Celtic Frostin tuhkista muodostunut Triptykon. Vaikka itselleni keikka ei esimerkiksi svengin ja draivin suhteen aivan Tuskan CF-keikan tasolle yltänytkään, niin korkeintaan naisbasistin rinnanmitalla keikka seisoi siinä hieman taaempana.

Triptykon tarjosi niin vahvan ja varmaotteisen esityksen, ettei kellekään jäänyt epäselväksi, kuka lavalla heilutti tahtipuikkoa. Vaikka koko bändi vetikin tylyn varmasti, niin se ehdoton keulakuva, Thomas G. Fischerin varmuus, on se, mikä kruunaa koko bändin olemuksen ja antaa sille kokemuksen ja asenteen tuomaa varmuutta. Bändi tarjosi puolet "omaa" ja toisen puolen CF:n aikaista materiaalia. Olisin mielelläni kuullut esimerkiksi Inner Sanctumin, mutta toisaalta esitys oli niin tiivis kokonaisuus, ettei keikan aikana liikaa miettinyt, mitä biisejä pitäisi tulla ja mitä ei.
Vaikka bändi Warriorin johdolla esiintyikin rennosti, niin se ei tehnyt mitään ylimääräistä. Lavalla olikin perinteistä rokkikukkoilua vakamammin otettava yhtye ilman turhia yleisön nuoleskeluja. Päätöskappale, pitkä The Prolonging, osoitti paitsi bändin ennakkoluulottomuuden, myös kyvyn säilyttää näinkin pitkän biisin jännitte loppuun asti. Loistava lopetus keikalle.

Jos jostain vähän pitää nurista, niin julmetun kovaa kyllä soittivat. Volyymia ihan pikkasen alemmas ja alapäätä ylemmäs, niin olisi jytinä ollut yhtä (1) astetta tehokkaampi. Kuitenkin, bändi kumarsi yleisölle, joka ei selvästikään nuivaa ilmettä näyttänyt. Triptykon on enemmän kuin tervetullut takaisin. (JR)

Joskus unohtuu se, että se brittiläisen Metallin Uusi Aalto tuotti muitakin yhtyeitä kuin sen yhden tunnetuimman. Monet niistä tulivat ja menivät, eikä kovinkaan moni jäänyt todella elämään. Angel Witch on yksi näistä, yhtyeen viimeiseksi uutta materiaalia sisältäneeksi levytykseksi jäi nimittäin vuoden 1986 Frontal Assault. Koska Jalometallin keikkajulisteen juokseva numero on edennyt lukuun 2010, niin ei voi kuin ihmetellä, että mistä kuopasta tämä lauantain päättänyt yhtye olikaan kaivettu.



Tämän kaltaisten juttujen pointtia on vaikea ymmärtää, nimittäin alkuperäisen Angel Witchin miehistöstä ei ole jäljellä kuin laulaja Kevin Heybourne. 24 vuoden ajan nimikkeen alla ei ole julkaistu mitään muita kuin kokoelmia, muutamia livelevyjä ja vastaavaa sälää. Itse en pysty tarkastelemaan tätä keikkaa edes nostalgian kautta, koska siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin metallimusiikista, AW oli ollut kuopattuna jo melkein vuosikymmenen. Itselleni tämä keikka oli käytännössä sama asia kuin se, että menisin katsomaan jotakin tuntematonta bändiä lähikapakkaan. Katsannon päätteeksi toteaisin, että hyvin pojat vetävät, mutta ei tässä nyt hirveästi ole potentiaalia. Muutaman biisin jälkeen menisin tilaamaan tiskiltä kaljan, tai jos on halpaa, niin olisin voinut ottaa vaikka jallukolan. Jos ollaan rehellisiä, niin näinhän tässä tällä kertaa kävi oikeastikin, anniskelualueelta tuli keikkaa seurattua yhden tuopin verran, ja ennen vedon loppua olin jo kävelemässä kohti hotellia. (TH) 

Demilichin jälkeen tuli kehuskeltua toimittajakollegalle, että tänään ei onneksi tarvitse kirjoittaa viimeisestä bändistä, kun edellinen yö oli mennyt taistellessa unta vastaan. Olisi ollut parempi olla puhumatta mitään, sillä Gorgorothin asemesta päälavalle asteli juontaja, joka ilmoitti bändin tavaroiden olevan hukassa lentokentällä. Tuli epäuskoinen olo: ei kai tämä ole nyt huono vitsi. Jonkin ajan kuluttua ilmoitettiin, että tavarat ovat löytyneet, mutta bändi soittaa vasta puoli kolmelta sisälavalta. Sekin tuntui jokseenkin typerryttävältä. Yöunet sai siis unohtaa; onneksi paikalla oli henkilöitä, joiden kanssa keskustella syvällisiä ylimääräisen odotuksen ajan. Lopulta bändi saatiin lavalle huvenneen mutta innostuneen yleisön eteen. Uteliaisuutta herätti, miten sen livekunto oli muuttunut edellisen kokoonpanon jäljiltä. Kaikenlainen taustasälä oli jätetty pois, ja yhtyeen esiintyminenkin oli varsin vähäeleistä. Valitettavasti myös Gorgoroth kärsi Teatrian sisälavan metallimusiikin kannalta kehnosta akustiikasta, sillä parista ensimmäisestä biisistä ei saanut yhtään mitään tolkkua. Tilanne parani hieman loppua kohti. Etukäteen olisi saattanut kuvitella, ettei mitään Gaahlin aikaista soitettaisi, mutta onneksi Incipit Satanilta ja Destroyerilta tuli biisit. Ne olivatkin melkeinpä keikan kohokohtia. Keikka jäi lopulta noin kolmen vartin mittaiseksi, vaikka eturivin innokas yleisö olisi kovasti toivonut lisää. Olen edelleen samaa mieltä kuin edellisenkin Gorgoroth-keikan jälkeen: tämä musiikki ei ole parhaimmillaan livenä. Olihan tällaisessa yökonsertissa kuitenkin jokseenkin ainutlaatuinen tunnelma, ja täytyy arvostaa festarinjärjestäjiä, jotka onnistuivat ripeällä päätöksenteolla estämään keikan peruuntumisen. (AM)

Oikeastaan Jalometalli oli täsmälleen sitä, mitä olin siltä odottanutkin. Siitä tuli mieleen jopa ihan alkuaikojen Tuska pienemmässä mittakaavassa, sillä lajityypin festareille ominainen loistava yhteishenki oli vahvasti läsnä ja ilmeisesti koko viikonloppu sujuikin ongelmitta. Ulkolava toimi näyttämönä suurelle osalle viikonlopun parhaista keikoista ollen juuri sopivan pieni päälavaksi jopa äärimetallia ajatellen. Ulkolava keräsi kuitenkin parhaimmillaan mukavan ihmismassan todistamaan lavalla tapahtuvaa elämöintiä. Hämmennystä herätti sen sijaan Teatrian sisälava, jolla nähtiin kyllä oikein hyviä keikkoja, mutta ei niinkään itse paikan ansiosta. Keikalla kuin keikalla soundit puuroutuivat pahimmillaan niin paljon, ettei vähänkään tuntemattomammista biiseistä saanut mitään selvää ja vaikkei tämä meininkiä haitannut, olisivat asiat voineet olla paremminkin. Mitä tulee Jalometallin järjestelyihin ja alueeseen, voisi kaiken sanoa sujuneen kuin rasvattu. Ruokakojuja ei tullut testattua viikonlopun aikana kertaakaan, mutta kaikki koettu jätti erittäin hyvän mielikuvan intiimistä, maanläheisestä ja silti ammattitaitoisesta festarista. (AN)

© Imperiumi MMVII. Teksti: Turkka Holmqvist, Jussi Kallinen, Aila Mustamo, Aki Nuopponen, Janne Rintala, Marko Saarinen, Serpent   Kuvat: Turkka Holmqvist, Toni Salminen
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6522 Palaa »