Festariraportti: Provinssirock 2010

Voi Loiri, että on kuuma. Historian kuumimman heinäkuun on ollut koko ajan niin perkeleellinen vosma, ettei saa itsestään irti mitään. Tämäkin raportin tapainen on niin rapsakasti myöhässä, että varmaan ensi vuodenkin Provinssin ohjelmisto on jo puoliksi lukkoon lyöty. Kylläpä kelpaisi nyt vaikka helmikuun pakkaset. Mutta hippipä lopettaa nyt sen kitisemisen. Palataanpa toviksi kesäkuulle, tämänvuotiseen Provinssiin. Siellä sentään edes satoi.

Törnävänsaareen raahautumisesta on alkanut tulla allekirjoittaneelle jo perinne, sillä olin nyt väijymässä Seinäjoen kansanjuhlameininkejä jo kolmatta suvea peräkkäin. Enkä kyllä tunnusta, että olisin Vauhtiajoissa koskaan käynyt - niistä kolmansista isoista kinkereistä puhumattakaan. Niiden nimeä ei tässä mediassa saa sanoa edes ääneen. Nämä kolme suurkinkeriä kuitenkin muodostavat talousalueen kesän suurimmat tulovirrat, kesästä toiseen. Tänäkin vuonna Provinssirockin kolmen päivän kävijäsaldo ylitti 62 000 silmäparia, joista osa, kuten tuonnempana todetaan, tosin ei tainnut nähdä bändin bändiä.

 

PERJANTAI

Majoituspolitiikkani oli hoidossa muutaman kilometrin (kahden tai viiden, riippuu siitä, paljonko itse kukin taksikuski kehtaa ulkopaikkakuntalaista silmään kusta) päässä festivaalialueelta. Provinssin möykkä kuului jyminänä siis kämpille saakka varsin selvästi - niin selvästi, että välillä pystyi sanomaan kelloon ja aikatauluun katsomatta, kuka oli soittovuorossa. Enpä nyt silti käy settilistoja ihan siltä pohjalta huutelemaan. Kyllä minä paikallakin kävin. Ihan totta. Vaikka laiska olenkin.

Pyhä aikomukseni oli ehtiä pelipaikoille katsomaan jo Mokomaa, mutta lienen vain latonut yhden lisäkiven tielleni kohti helvettiä, sillä hyväksi aikomukseksihan sekin jäi. Kuvaajamme Eija Autio sen sijaan oli jo paikan päällä, joten alla kuva:

Semmosta. Itse ehdin päälava-alueelle vasta tuntia myöhemmin, parahiksi katsomaan tanskalaista ja minulle aikaisemmin uppo-outoa, mutta jostain syystä hienoista kiinnostusta herättänyttä poprock-viisikkoa. Kiinnostukseni juontunee viimeaikaisesta viirautumisestani Monon, Musen, Sigur Rósin ja sensellaisten rock- ja epärock-yksikköjen musiikin suuntaan. Kuulemma progressiivista poppia esittävä Mew kuitenkin osoittautui makuuni turhankin kepeäksi voimapopiksi, joten enpä tuohon taida juuri jatkossakaan aikaani tärvätä.

Kertakäyttöisenä festarin korkkaajana Mew sen sijaan oli tämmöiselle vanhalle miehelle varsin lunki ja ihastuttava tuttavuus. Eipähän tarvinnut ainakaan heti alkaa moshata. Tosin tässä yleisössä nyt tuskin slam dancingilla ystäviä saisikaan. Mew on kansanjuhlaolosuhteisiin ehkä hiukan liiankin rauhoittavaa musiikkia epäilyttävästi discohtavine lepopulsseineen; hakematta mieleen tulevat adjektiivit naiivi, kuulas ja utuinen. Mew keinutteli rennosti mukana ollutta kansaa pehmeästi ja ujosti, kuin puoliunessa. Vähän kuin Pet Shop Boys kohtaisi Sigur Rósin. Tai jotain. Minä näistä tiedä. Oikeesti en tajua hittojakaan, kunhan nyt jotain horisen. Laulaja Jonas Bjerre osasi kiitellä yleisöä suomeksi, joten kohteliaitakin vielä olivat, vaikkakin hieman vieraantuneen oloisia yleisöstään. Ihan hieno orkesteri, arvostan.

Setti: Introducing Palace Players / Snow Brigade / Am I Wry? No / 156 / Hawaii / White Lips Kissed / Sometimes Life Isn’t Easy / Beach / Repeaterbeater / Tricks of the Trade / Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet / Comforting Sounds / Special / The Zookeeper’s Boy.

Seuraavaksi suuntasin X-Stagen telttaan katsomaan bändiä, joka pärjäsi paremmin omalla keikallaan Oslossa euroviisujen finaalipäivänä kuin virallinen SKDL-folkin edustajamme Puunrais... Kuunkuiskaajat. Euroviisukarsintaspektaakkelista tuttua miniurun molestointia ei X-Stagella nähty, mutta muuten lavan herran ja hidalgon, Onni Wariksen performanssi tuntuu saavan vuosi vuodelta hämmentävämpiä piirteitä. Tuttujen väkijuomisen ja haistakaa-huudatuksien lisäksi repertuaariin on uutuuksina sitten viime näkemän tulleet simpanssisoolo, telemark-alastulot urkupulpetin päästä lavalle ja tennarisoolo miniurun päällä steputellen. Viimeksi mainitun kuluessapa ensi yrittämällä yksi uruista nakkasi niin sanotusti luut kuppiin, mutta Eläkeläisetpä onkin orkesteri, joka saa laiteviastakin tehdyksi show'n. Toppo loihe ensimmäisen kosketusvikaisen vinguttimensa temppuillessa tokaisemaan, jotta “Yamaha ei pamaha”, mutta laskujeni mukaan pujoparta särki niitä tämän jälkeenkin vielä pari lisää.

Best of -tyyppisen keikkasetin biiseissäkin oli mietoja tuunauksia, esimerkiksi Herra Kekkonen soitettiin tangovälikkeellä, kun kerran Seinäjoella oltiin. Menossa olevien potkupallokisojen kunniaksi kuulimme myös satunnaisia vuvuzela-törähdyksiä yhtä satunnaisissa kappaleissa. Törinöiden tahallisuudesta en vanno mitään, sillä keikan loppua kohti biiseihin tuntui hiipivän sen verran kilpailun makua, että pelimannit ottivat itse kukin vuorollaan varaslähtöjä. No, siitä ei näissä kisoissa diskvalifioida, eikä dopingistakaan, johon ainaskin keikan lopussa enää englantia ja humppaporttukaalia osannut basisti-Martti vaikutti olleen turvautunut.

Setti kai suunnilleen: Poro / Viinaa hanuristille / Herra Kekkonen / Kahvipakettihumppa / Eläkeläiset / Humppasonni / Perjantaina humpassa / Hump / Humppakonehumppa / Humppaa, saatanat / Vihaan humppaa / Syksy / Jukolan humppa / Kiitokset humpasta / Humppalaki.

Eläkeläisten lopetettua saapastelin tyhjän panttina pitkin festivaalialuetta, koska en vielä halunnut pressibaariinkaan ryhtyä tutustumaan. Siihen näissä sateissa ehtisi kyllä vielä. En ikinä olisi uskonut, mutta alkavan Fosters'iin hukuttautumisen sijasta tsekkasin nelisen biisiä Lauri Tähkän setin lopusta. Elonkerjuullahan on pirun iso meininki... minkä nyt ei varmaankaan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, jos pumppu on myynyt parillä viime levyllä puolensataa tuhatta kopiota, mutta se nyt on vaan tuo meikäläisen suomirock-skenen tuntemus aika minimaalista. Tähkä itse tuntui olevan viihdyttäjä isolla veellä ja kansa lauloi murrehittejä kurkut suorina sen minkä nyt kaulailultaan ehti. Kova meininki. Mutta sen minä vaan sanon, että jos pornotähden näkoinen viulisti-Johanna koskaan bändistä pois lähtee, niin yhtyeen miesyleisöstä 98 prosenttia jättää tulematta keikoille. Ne loput ovat homoja, jotka vain odottavat, että Lauri heittää paidan pois.

Lauri Tähkällä on kuulemma nykyään ihan oma hymiökin. Tämmönen: %/. No joo. Huono vitsi.

Laahauduinpa siitä sitten Saarilavalle odottelemaan Jello Biafraa. Siinä aikaa tappaessani murteesta päätellen paikalliset pohtivat, että onpa vähän porukkaa Saarilavan edustalla, mutta ihmekös tuo, kun eihän Provinssissa oo ny kuin kahrenlaasia ihimisiä – niitä jokka menöö kattomahan Pendulumia ja sitte tyhymiä. No, enpä taida lukeutua kumpaankaan lajiin, koska jokunen minuutti ennen punklegendan keikan starttia luurini kilahti, jotta majoitusseurueeni olivat vippibaarissa. Koskapa hukkasin budjausvastaavani jo Mew'n aikana, baariinpa siis suunnistin ja Jello jäi näkemättä. Eija oli taas paikalla kameroineen, joten olkaat nyt hyvät sitten, kun haluatte kumminkin:

Hyvinpä tuntuivat menevän menot ristiin kuvaajan kanssa, vaikka itse hänelle kuvattavat setit nakitin. No, minkäs teet. Pirusti tuntuivat kaikki muuten vielä jälkikäteenkin touhottavan siitä Pendulumista. Ja nyt kun sitä itsekin vaivauduin tätä kirjoittaessa kuuntelemaan, niin bändihän on tietenkin kuin Musea syntikoilla, digitaalikitaralla ja sähkörummuilla. Ehkä kunnianhimoisinta elektronista musiikkia ikinä. Perse kumminkin. Taidanpa sittenkin kuulua siihen tyhymien luokkaan. Onpa hyvä, että ovat edes niin läheltä kuin Australiasta, niin pääseehän nuo nyt vielä varmasti monen monta kertaa näkemään...

Puoli tuntia yli puolenyön koitti aika Provinssin avauspäivän pääesiintyjän. Viimeisin levy This Is War on 30 Seconds To Marsilta (oik.) käänne mammuttitautiseen suuntaan, josta en isommin perusta, mutta sitä edeltävän A Beautiful Lien emo-hittien iskevyyttä ei voi kiistää.

Pohjalaisyleisö jaksoi vastustella punakeesisen Jared Leton lämmittely-yrityksiä vajaat parikymmentä minuuttia, mutta viimeistään, kun Leto yhden aikaan ihmetteli, miksi aurinko ei laske eikä nouse ja kehui vuolaasti kaunista festivaalialuetta ja naispuolisen osan ulkonäköä, alkoivat Provinssin emojen, ja muidenkin, sydämet sulaa. Näyttelijärokkari otti porukan haltuunsa eikä enää päästänyt sitä otteestaan. Seuraava reilu tunti oli tällaisen kulahtaneen rock-kyynikonkin mielestä aivan valtavan vaikuttavaa menoa.

30STM:n aikana nähtiin Provinssin ylivoimaisesti näyttävin ja dramaattisesti harkituin valoshow. Lava kylpi kymmenien liikkuvien valojen meressä ja valomies tiesi mitä teki. Leto löytyi välillä pimeyden keskellä yksinäisestä spotista, laulamassa a cappellana Was It Dreamia. Rumpali Shannon Leto on yksi näyttävimpiä todistamiani showrumpaleita soittaen pitkiä pätkiä keikasta seisaallaan. Neljä miestä täytti lavan kokonaan, eikä yhdenkään suorituksesta häilynyt hetkeksikään seisoskelun maku.

Jos veto oli bändille rutiinikeikka, se ei yleisöön näkynyt. 30 Seconds To Mars todella tuntui elävän biisien mukana ja yleisö söi nelikon kädestä. Jared Leton karisma on kouriintuntuvaa, lähes hypnoottista. Onhan miehellä toki hieman ekstensiivisempi esiintymiskoulutuskin kuin rivirokkarilla. Leton interaktio yleisön kanssa oli mahtavaa katsottavaa. Keesipää sai koko kentän hyppimään ja opetteli fanien opastuksella suomen ääntämistä. Kansa osallistui show'hun myös akustisena esitetyn From Yesterdayn isolla sytkäri- ja kännykäntaustavalojen tähtimerellä. The Killin aikana lavalta yleisöön lasketut isot pallot starttasivat bileet, jotka huipentuivat Leton kävelylenkkiin turvamiehen harteilla, yleisön joukossa. Eipä taitaisi tähtinäyttelijä ihan joka paikassa uskaltaa tuotakaan tehdä. Kuvittelisin, että Etelä-Amerikassa moiselta tripiltä saisi lavalle palata alasti ja kaljuna.

 

Typerryttävän hienon keikan päätti Kings and Queens, johon Leto pyysi fanitkin lavalle. Roudarit auttoivat väkeä stagelle Leton valintoja seuraten ja ensimmäisiksi etuoikeutetuiksi valittiin tietysti kaikki, joilla oli keesi. Muutaman minuutin säätämisen jälkeen faneja oli lavalla jo varmaan satakunta ja Leto aloitti performanssin, joka muistutti nyt ehkä enemmän kuorosotaa kuin rock-konserttia . Emot lauloivat videohittiä silmät kosteina ja koko sydämestään. Varmaan unohtumaton elämys lavalla olleille, päätellen videotaululla välähdelleistä leveistä hymyistä ja valuvista maskaroista. Jared Leto antoi Törnävänsaaressa totaalisen suvereenin oppitunnin yleisön viihdyttämisestä, jota lähtisin ihan milloin vain katsomaan uudestaan.

20 000 -päisen yleisön purkautuessa festivaalialueelta Törnäväntie on silkkaa kaaosta. Kansa hoippuroi päissään pitkin katua, kuka etsien yöpalaa, kuka toisiaan. Yöajossa olevat rekat odottavat haahuilijoiden aikaansaaman suman purkautumista minuuttitolkulla, valillä vartinkin. Taksin tästä sekaannuksesta löytäminen on haaste, joten heittäydyinkin muka ovelaksi. Ajattelin välttää taksikeikan ja lähdin kävelemään kohti majoituspistettäni, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen totesin, etten taida olla lähelläkään oikeita tontteja. Ei muuta kuin samoja jalanjälkiä takaisin Törnäväntielle, josta taksin sai tällä kertaa jo lähes odotteluitta. Koko seikkailuun kului parisen tuntia.

 

LAUANTAI

Lauantai valkeni minulle puolilta päivin, ja aamupäivä meni taas majoituspaikan terassilla tyhjää puhuen ja aikaa tappaen. Kolmelta alkoi taas Törnävänsaaren suunnalta kuulua rytinä, ja neljästä viiteen myhäilin tyytyväisenä, että eipä onneksi tarvitse PMMP:tä tämän lähempää ikinä todistaakaan. Viiteen mennessä, kun suoriuduin taas alueelle, alkuiltapäivän leuto pilvisyys oli väistynyt ja tilalle tullut sade, kuinkas muuten.

Vartti yli viisi pakenin sadetta pimeän X-Stagen uumeniin. Räystäiltä valui vesi valtoimenaan, mutta se ei tuntunut missään, koska pukaten pakaten täydessä teltassa paistoi aurinko nimeltä Chisu (vas.). Seuraava tunti kului neidin tarttuvaa energisyyttä, viehkoa elektronsukuista poprockia ja sammumatonta iloisuutta diggaillen. Jep, meikä on fani. Ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun kävin neitiä livenä katselemassa. Samoin, kuin toisellakin näkemälläni keikalla, perseenhytkytysbiisikaksikko Yhdessä & Kädet ilmassa on edelleen mielestäni silkkaa sontaa, mutta muiden kappaleiden osalta aidon ja ihastuttavan Chisun veikeily ja hauraasti nätti fiilistely veivät jälleen mukanaan.

Setti: Kerrasta poikki / Muut / Sama nainen / Oi, Muusa! / Mun koti ei oo täällä / Etsijät / Yksinäisen keijun tarina / Yhdessä / Kädet ilmassa / Saaliit / Baden-Baden / Vapaa ja yksin.

Teltan ulkopuolella sade sen kuin jatkui. Sadetakkia niskaan ja päälavalle katsomaan, mitä Sonata Arctican loppusetissä tarjoiltaisiin. Tony Kakon normaalien riemunkirjavien vetimien sijasta koko bändi oli tällä kertaa pukeutunut mustavalkoisiin. Kaatosade oli harventanut potentiaalista yleisöä kovalla kädellä, mutta rapakoissa seisoville uskollisille tarjoiltiin peruslaadukas setti. Kakon epätasaisten laulusuositusten ajat ovat kaukana takanapäin ja Elias Viljanen on yksi maamme kovimpia kitaristeja, joten mahdolliset marmattamiset löytyvät nykyään aina settilistan puolelta. Niin tälläkin kertaa. Festarioloissa bändin uudempi, progressiivinen tuotanto ei onnistu ruoskimaan yleisöä parhaisiin mahdollisiin fiiliksiin ja tällä kertaa parasta terää vei myös sade. Edes Last Drop Fallsin muodossa esitetty vieno toive ei kuulunut Esterille saakka, vaan lotina jatkui vielä Atreyunkin (oik.) ajan, jota seurailin puolipassiivisesti pressiteltan ovelta, välillä tiskillä rampaten ja muun muassa Nummirock-väen ja hämmästyttävästi Devin Townsendia muistuttavan J.P. Laitio-Ramonen kanssa kanssa seurustellen. Atreyun “hairmetalcore” -setistä erottui edukseen ainoastaan kipakka versio Bon Jovin You Give Love a Bad Namesta. Voi olla, että nyt erehdyn, mutta minusta bändi jätti käsittämättömästi soittamatta Radio Rock -hittinsä Blow'n, joka on oikeastaan ainoa asia, josta isompi yleisö yhtyeen Suomessa edes tuntee.

Sateen jatkuessa loppuilta menikin pressiteltassa solmiessa uusia tuttavuuksia ja ylläpitäessä vanhoja, taustamusiikkina Cypress Hill kello puoli kaksitoista alkaen. Ei ole lämmittänyt koskaan, eikä lämmitä vieläkään. Eikun pois.

Lauantaiyönä “taksin” kaappaaminen oli huomattavasti perjantaita helpompaa. Otetaan yksi kappale seurueen naispuolisia jäseniä hortoilemaan keskelle Törnäväntietä, niin johan kyydin saa muullakin kuin taksilla. Mahtoi kuljettajaa sylettää, kun keskelle ruuhkaa pysähdyttyään hehkeän neidon vanavedessä kiesiin kömpi kaksi rumaa miestäkin...

 

SUNNUNTAI

Sunnuntaina festivaalialueelle venyminen kesti lähemmäs kello seitsemää, jolloin päälavalla piti Bullet For My Valentinen aloittaa, mutta sielläpä olikin vain roudareita rumpucheckiä tekemässä. Yhtye oli myöhässä, lavajuontajan mukaan lentoteknisistä syistä. No, tulipahan ainakin rumpusoundit kuntoon. Sunnuntaina sääkin jo suosi, joten eipä tuo odottelu nyt niin rassannut, mutta viivästyneen BfMV-setin vuoksi klo 20 alkaneen Oranssi Pazuzun utuilun tsekkaaminen sai jäädä tuonnemmaksi. Kello 19:38 ilmoille jylähti Carl Orffin Carminan Buranan avaus O Fortuna ja walesilaiset saapuivat lavalle laulaja Matt Tuckin saatesanoin “here we are, and föcking late as usual”. Epäilemättä vielä lentokenttätaksissakin karsittuun kymmenen biisin settiin ei sitten juuri löpinöitä enää mahtunutkaan, mitä nyt Waking The Demonin aikana Tuck yritti hieman circle pitin tynkää saada käyntiin. Eipä näyttänyt käynnistyvän. Olosuhteisiin nähden ihan ok keikka, mutta on BfMV paljon kovemmassakin tikissä nähty. Ihme, ettei tytöille soitettu Hearts Burst into Firea.

Setti: Your Betrayal / Fever / Waking the Demon / Tears Don't Fall / 4 Words (To Choke Upon) / The Last Fight / Scream Aim Fire / Begging For Mercy / Hand of Blood / Alone.

Puoli yhdeksän ja Saarilava. Instrumenttipornon ja kaaoksen ruhtinaat Between The Buried And Me, jotka - jumipäisimmille hevijäärille siis tiettäväksi tehtäköön, eivät pitkähköstä nimestään huolimatta ole metalcore-yhtye, vaan soittavat jatsin ja hardcoren sekaista progressiivista äärimetallia – laittoivat pystyyn Provinssin soitannollisesti pöljimmän keikan. Muulla yhtyeellä on esiintymisessään kieltämättä vähän opistojatsin meininki, mutta Blake Richardsonin rumpalointi on aivan sairasta. Myös vokalisti/kiipparisti Tommy Rogers on lavalla juuri yhtä jakomielitautisen oloinen kuin levylläkin. Yhdessä hetkessä mies hautautuu keskellä lavaa sijaitsevan pienen syntikkansa taakse ja pimputtelee herkkiä säveliä ja sekuntia myöhemmin hemmo syöksyy lavan eteen, nostaa jalan monitorille ja repii kaikilta päät irti sepelikurkkuisine rääkyvokaaleineen. Voin vain kuvitella, kuinka helvetin kateissa yhtyettä aikaisemmin kuulematon Saarilavan yleisössä oli, kun edes mukana taputtamisesta ei tule mitään. Keskilahjakas rumpali saattaa pysyä äkkiväärien temponvaihtojen mukana puolitoista tahtiakin, mutta perustsekkailija hukkaa ykköset ja kakkoset kahdessa sekunnissa ja homma menee toistensa tuijotteluksi. Minulle keikka kului lähinnä haavi auki musikanttien osaamista ihmetellessä, mutta suhteellisen vähäväkisen yleisön yleisen hämmennyksen joukossa paikalla oli myös BtBaM:iin paaaljon syvemmin perehtynyt kaverini, joka fiilisteli kaoottista umpisolmuprogea lähes tippa linssissä. Mies totesi keikan jälkeen tulleensa paikalle vain Between The Buried And Men vuoksi. Hänelle olisi ihan sama, vaikka päälavalle tulisi seuraavaksi Elvis, ei tunnu missään.

Setti noin about: Decade of the Statues / Croakies and Boat Shoes / Obfuscation / Selkies: Endless Obsession / Mordecai / Fossil Genera / Prequel to the Sequel / White Walls.

No, ihan Elvistä päälavalle ei ollut odotettavissa, mutta Provinssin ehkä odotetuin esiintyjä kuitenkin. Rammstein. Kinkerien vetonaulan aikana muilla lavoilla ei enää esiintynyt ketään, joten koko 22 000 -päinen festariyleisö kerääntyi päälavan eteen ja täytti koko kentän. Pysyttelin itse pois tungoksesta, pressiteltan aitauksen sisäpuolella. Rammstein piti show'nsa salaisuutena loppuun saakka, sillä musta kangas peitti kokonaisuudessaan lavan. Vielä ensimmäisten savuntussahdusten ja ensitahtien ajan salaisuus säilyi, sillä esiripun pudottua sen alla oli vielä toinen koko lavan levyinen kangas, älyttömän kokoinen Saksan lippu. Se ei viipynyt paikallaan kuin ehkä viisi sekuntia, kun show pääsi käyntiin.

No, lavahan oli hieno ja bändi, sanalla sanoen, tulessa. Käytännön syistä (taksijahti) seurasin saksalaisten keikkaa vain noin neljä ja puoli biisiä. Jo niiden aikana nähtiin älytön määrä pommeja ja muun muassa Feuer Freissa kolmen hemmon naamaan tai kaulaan asennetut liekinheittimet. Homma oli niin sanotusti isollaan, niin kuin se aina Rammsteinilla on. Epäinhimillisten taksijonojen pelon vuoksi jo moneen kertaan näkemäni indumetallispektaakkeli hävisi kuitenkin mukavuudenhalun ja ryytyneisyyden yhdistelmälle. Niinpä Wiener Blutin aikana marssinkin jo tupaten täyden kentän läpi kohti Törnäväntietä, josta ei tällä kertaa ollut pienintäkään pulmaa löytää vuokrakiesiä. Osoitteen annettuani taksikuski zoomaili aikansa karttaa ja yritti kieputtaa turistia kokonaan väärään suuntaan, mutta parin edellisen yön seikkailujeni vuoksi tiesin jo minne olen menossa. Ha!

Rammsteinin setti oli kuulemma: Intro / Rammlied / Bückstabü / Waidmann's Heil / Keine Lust / Feuer Frei / Wiener Blut / Oh No (Frühling in Paris) / Ich Tu Mir Weh / Du Riechst So Gut / Benzin / Links 2-3-4 / Du Hast / Pussy / Sonne / Haifisch / Ich Will.

Homma hommarum: Vaikka sunnuntain anti jäi oman saamattomuuteni vuoksi vähän torsoksi, Provinssissa oli, säästäkin huolimatta, taas kerran ihan pirun hauskaa. Järjestelyt toimivat sulavasti ja yleisöllä oli hyvä meininki. Paria päivää värittänyt sade varmasti hieman tylsytti kuumapäisimpien rähinähaluja, sillä tänä vuonna en nähnyt yhtään edellisiltä vuosilta tuttua tyhjänpäistä nahinaakaan. Tiedättehän: pohjalaiset + kossu = tultihin tappelemahan... Ainoa asia, mikä järjestelypuolella pisti hienoisena epäkohtana silmään, oli kentän keskelle sijoitettu Foster's -kaljateltta, jossa oli selkeästi liian vähän sisääntuloväyliä, sillä teltan edessä oli kaikki kolme päivää aivan hillittömiä 100-150 metrin jonoja. Festariruokaa telttaviidakossa tarjottiin jos jonkinmoista. Tokihan menyy oli perusfestarimättöä; täyttävää, mutta törkeän kallista ja sydänvikaisilta luultavasti kokonaan lääkärin kieltämää. Onneksi en ole ainakaan vege, olisi saattanut hiukan yllättää.

Kuten raportin alussa mainitsin, festivaaliyleisöön ilmeisesti kuului myös väkeä, joka ei nähnyt yhtään esiintyjää. Maanantain junamatkalla Seinäjoelta hyppäsi kyytiin kolmisen kappaletta hämmästyttävän paskaisia, ryytyneitä ja edelleen ämpärikännisiä hemmoja, jotka, sivukorvalla kuunnellen, eivät olleet päässeet Camp Provinssista missään vaiheessa festarialueelle saakka. Siinäpä nuo kuuluvasti sadattelivat, taas, nimenomaan Pendulumin missaamista. Näin aikuisen korviin eittämättä hilpeä sanainvaihto lähinnä pelotti samassa junanvaunussa olleita imeväisiä, brenkunhajuiset karjut kun yrittivät yksi kerrallaan iskeä vaunun äitiväkeä, heistä kaikki yh-tapauksiksi yleistäen. Lompakotkin olivat sankareilta hukassa ja kännyköistä akut ja/tai saldot loppu, mutta Tampereella onneksi odottaisivat kaverit kera täyden ruokapöydän. No - konnari käräytti suorittajat heti Seinäjoelta lähdettyä ja partio sai jäädä Parkanoon, pysäkki ennen määränpäätään. Varmaanpa nuo jo seuraavalla junalla pääsivät perille saakka. Toivottavasti edes kavereiden safkat maistuivat!

Näillä kuvilla ja tunnelmilla, luultavasti se on ensi vuonna taas suoriuduttava Ihmisten Juhlaan! Kiitos tästä vuodesta, oli hienoa!

© Imperiumi MMVII. Teksti: Mape Ollila   Kuvat: Eija Autio, Mape Ollila
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 5036 Palaa »