Festariraportti: Tuska Open Air Metal Festival 2010

Vuoden 2010 Tuska vahvisti käsitystä, että festivaali on yksi parhaiten järjestetyistä Suomessa. Vaikka olosuhteet kaupunginpuistossa eivät liene helpoimmat mahdolliset, isoja ongelmia ei ilmennyt vaan tapahtuma saatiin vietyä läpi joustavasti. Erityisen kiitoksen ansaitsevat tänä vuonna ystävälliset ja hyväntuuliset järjestyksenvalvojat. Hymy silloin tällöin piristää kummasti mieltä.

Väkeä tuntui olevan paikalla enemmän kuin koskaan aiemmin. Syyksi veikkaisin onnistuneita bändivalintoja, jotka houkuttelivat yleisön heti alkuiltapäivästä sisään alueelle. Alueella oli toki kovin ahdasta ja pölyistä, joten kovin huonolta ajatukselta tapahtuman siirtäminen väljemmille vesille ei tunnu. (AM) Tuskan järjestäjille on annettava runsasta plussaa siitä, että yleisö sai tuoda festivaalialueelle tänäkin vuonna omia juomiaan. Tällä esimerkillisellä ratkaisulla Tuska on ainakin onnistunut luomaan rennon ilmapiirin, jossa yleisö välttyy vetämästä pohjiksi armottomia pleksejä ennen festivaalialueelle siirtymistä ja näin yleisö itse pystyy pitämään juomisensa lapasessa. Tästä mainiosta järjestelystä voisivat ottaa oppia muutkin (köyhät tai rahanahneet) festivaalijärjestäjät, sillä Tuskassa eteen ei osunut ainuttakaan mainittavaa järjestyshäiriötä. Tai sitten hevikansa osaa käyttäytyä fiksummin kuin tavanomaisiin kesätapahtumiin osallistuva yleisö. (KH)

Luokaamme katsaus tämän vuoden menoon...


PERJANTAI

Tuskan vuosimallia 2010 sai luvan käynnistää superkokoonpano Barren Earthin supersuomimetallillaan. Viime syksynä monien silmissä kuin tyhjästä ilmaantunut Barren Earth teki kohtalaisen vaikutuksen jo debyytti-EP:llään, eikä tänä keväänä julkaistu kokopitkä Curse of the Red River sekään hassumpi kokonaisuus ollut. Barren Earthissa on toisaalta kaikki todella hyvin kohdallaan. Musiikista löytyy vanhan Amorphiksen melodisuuden kaikuja, on progemetallin raskaampia kiemuroita ja vanhan progen tunnelmia kera Mikko Kotamäen betonimyllyörinöiden ja joka tasolla omaa tavaramerkkiä todistavan soiton. Tuskan keikka tuntui kuitenkin laahaavan vaivalloisesti eteenpäin ilman kunnollisia nousuja ja laskuja edes kappaleiden sisällä, vain muutamien rymistelyjen herätettyä yleisöä horroksesta. Tästä ei voi syyttää edes pääosin maltillisen tunnelmametallin sopivuutta festariolosuhteisiin, kun jo muutamaa tuntia myöhemmin Swallow the Sun vei mukanaan ihan samankaltaisista lähtökohdista. Kenties Barren Earth on edelleen hieman yhteen hioutumaton projektibändi, josta saattaa ajan kanssa kasvaa vaikka mitä, mutta juuri nyt bändin keikatkin tuntuvat jäävän rutiinilla soittamiseksi ja keikan tasaiseksi läpikuljettamiseksi ilman sitä kaivattua lopullista latausta. (AN)

Setti: Curse of the Red River / Our Twilight / Forlorn Waves / Flicker / The Leer / Cold Earth Chamber / Floodred

Etukäteen epäilytti, mahtaako suhteellisen tuntematonta ruotsalaisbändiä, The Arson Projectia, olla katsomassa juuri ketään. Se kun oli tuomittu soittamaan ensimmäisten joukossa. Porukkaa oli jo kuitenkin ehtinyt paikalle, ja hienoisen alkuepäröinnin jälkeen yleisö pääsi juoneen mukaan. Keikka oli kuitenkin kokonaisuutena tylsähkö, mihin kokemukseen vaikuttanee sekin, ettei genre ole lainkaan arvioijan makuun. Mustamo ei siis ollut lainkaan pahoillaan, kun bändi lopetti hyvissä ajoin ennen aikatauluihin merkittyä kellonlyömää. (AM)

Juonikkaat pirulaiset festivaalitoimistossa olivat taas tehneet kaikkensa että myös Holmqvist joutuisi rypemään koko viikonlopun paikalla. Samalle festivaalille on saatu sekä Testament että Megadeth, ja niiden esiintymisajankohdat on lyöty kirjaimellisesti eri päihin festivaalia. Kun toinen avasi tapahtuman ja toinen sinetöi koko roskan, väliajan täyttäminen kävi työstä.

Testamentin sijoittaminen päivän ensimmäiseksi bändiksi oli erikoinen ratkaisu. Toisaalta sen voi sanoa olevan myös nerokas sellainen. Amerikkalainen thrash-legenda soitti iltapäivästä, ja ensimmäistä kertaa koko tuskaisen historiani aikana näin tämän sortin yleisömassoja jo ensimmäisen bändin aikana. Eittämättä kuitenkin ensimmäinen soittoaika päälavalla ei ole se ajankohta, jona tämän kokoluokan bändin olettaisi näkevän. (TH)

Testament kiitti yleisöä tarjoamalla varsin tiukan setin, ja runsaslukuinen yleisö kiitti vuorostaan bändiä mm. perinteisillä circle piteillä, kuin myös wall of deatheilla.

Testamentin setti oli annos alkupään tuotantoa lähtien aina iskevästä Over The Wallista, mutta myös viimeisin levy The Formation of Damnation sai mukavasti tilaa. Välimaaston levyt jäivät tyystin pois. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin alkupään tuotantoa, mutta eivät bändin valinnat erityisen huonoja olleet ja nähtävästi yleisökin piti näkemästään ja kuulemastaan. Testament oli hyvässä vedossa ja laulaja Chuck Billyn ilmeistä päätellen myös erittäin tyytyväinen. Harmillisesti Tuskan eräs ongelma, äänen heittelehtiminen ilmavirran mukana, vaikutti välillä, mutta yleisesti ottaen soundit pysyivät hyvinä ja selkeinä.

Loppupuolella saatiin kokea myös edellämainittua wall of deathia jopa kahteen otteeseen. Ensimmäinen taisi lähteä ilman erillistä pyyntöä, mutta toinen menikin jo Chuck Billyn avustamana. Mikähän lopputulos olisi ollut, jos kello olisi ollut 21.30?

Testament panosti tällä kertaa myöhempiin levyihinsä, eikä pelkästään varhaistuotantoonsa, kuten viime kerralla Tuskassa esiintyessään. Biisit omalta Testament-lemppariltani, The Gatheringilta, toimivat kuin häkä, joskin kehottaisin Chuck Billya vaihtamaan nykyisen mikintynkänsä miehekkäämpään mikrofonitelineeseen. (SB)

Holmqvistin mielestä Testamentin setti ei tällä kertaa oikein lähtenyt lentoon. On vaikea arvuutella miksi, mutta edes luottojyrä D.N.R. ei tuonut kaivattua fiilistä. Bändi oli vedossa ja pirteällä päällä, joten olisiko ongelma ollut enemmän keikkasetissä. Kahdelta viimeisimmältä levyltä tuli seitsemän kappaletta ja kun Turkan diggailussa pääpaino on Legacy/New Order -akselilla, niin uudet biisit eivät oikein lämmitä. Lämpöä nostivat kuitenkin aivan luvattoman paskat soundit. Helsingin keskustassa on hyvin vaikea saada keikalle riittävää jytkettä tämänkaltaisen musiikin soittamiseen.

Yleisöllä oli kuitenkin hyvä meininki. Circle pitiä ja kuolonseinääkin nähtiin. Chuck Billy on thrash-pomoksi yllättävän sympaattinen hahmo ja osaa ottaa yleisönsä. Yleensäkin Testament on hyvin läsnäoleva bändi, ja vaikka tällä kertaa keikka itsessään ei miellyttänyt ihan täysin, niin olihan Testament kuitenkin hauska nähdä taas Suomessa. Vastoin kaikkia odotuksia tämän kesän kisoissa pari viikkoa aikaisemmin Vantaalla esiintynyt Exodus vei potin, ja Testament oli vasta tämän kesän thrash-veteraaniesiintyjien kakkonen. (TH)

Settilista: Over The Wall / More Than Meets The Eye / The New Order / Practice What You Preach / The Persecuted Won't Forget / Henchmen Ride / Into The Pit / D.N.R. / Riding The Snake / 3 Days In Darkness / The Formation Of Damnation

Osaksi epäonnistuneiden biisivalintojensa takia hiukan pettymykseksi jääneen Testamentin jälkeen oli pienellä Inferno-lavalla Rytmihäiriön vuoro laittaa tuulemaan. Ja kylläpä bändi messevästi menemään pistikin. Keikka alkoi komeasti uuden levyn rivakalla avauksella Muovipussi päähän ja ruumis suohon, ja muutenkin juuri uutukainen Surmantuoja oli setissä kattavasti edustettuna, mikä ei ole lainkaan huono seikka, koska levy on mainio tekele. Jos jollekulle oli vielä ennen esitystä epäselvää, mistä Rytmihäiriön meiningissä on kyse, eivät Alibi-tarinoiden inspiroimat kappaleet jättäneet juuri kysymyksille sijaa: tukalia tilanteita, gambinaa, kännisurmia ja Saatanaa. Tupaten täyteen ahtautunut teltta sai aivan varmasti rahoilleen vastinetta ja saletisti Rytmihäiriö voitti myös lukuisia uusia kuulijoita puolelleen, sen verran energinen ja ankara keikka oli kyseessä. (MS)

Insomnium on tänä vuonna joutunut hankkimaan useimmille keikoilleen varamiehitystä kitaristi Ville Frimanin muutettua muille maille, mutta Tuskassa yhtye esiintyi täydessä kokoonpanossaan. Ja kun kosketinsoittaja Aleksi Munterkin oli paikalla Swallow the Sunin kanssa, ei miehen puuttumista olisi selittänyt mikään. Settiaika tuntui sopivan hyvin, sillä Sue Stagelle oli löytänyt suuri joukko kuulijoita, eikä hyvästä meiningistä ollut puutetta. Eikä bändin panoskaan yhtään kalpeampi ollut, sillä Equivalence-introbiisin jälkeen tulleet Down With the Sun ja Drawn to Black iskivät isoimman vaihteen heti silmään. Menevää ja tiukkaa oli meininki. Negatiivisina puolina hieman hapuileva soitto ja se, että settilista oli sinänsä varsin yllätyksetön.

Where the Last Wave Broken lähtiessä laulaja-basisti Sevänen päästi myös kitaristi Ville Frimanin ääneen kertosäkeen puhtaiden laulujen muodossa. Liekö tuo ollut kovinkin koskettava kokemus tuntemattomalle, paidattomalle ja läpeensä märälle metallikarjulle, sillä tämä halusi ehdottomasti tanssata kanssani. Kieltäytymisen päälle miekkonen tyytyi vain moshaamaan osittain olkapäätäni vasten ja biisin mahtava outro meinasi jo irrottaa hilseensyöksijän päänkin. Kellon lähennellessä neljää Sue-teltassa alkoi olla jo niin kuuma, että paidat lähtivät päältä ja naisiakin näkyi heittäytyneen jo lollokeinusilleen. Mikäs siinä, kun lisää herkistelyä saatiin The Harrowing Yearsin tahtiin. Ehkä turhankin usein bändin settiin otettu The Killjoy olikin sitten kunnolla yleisön mieleen ja lavan edustalla lähti liikkeelle jo kohtalaisen kokoinen pittikin.

Väli-introna toimineen The Galen jälkeen levyltäkin kajahtava Mortal Share kirvoitti kymmenet innokkaat niin raivoisaan pittiin, että Seväselläkin oli hymy herkässä lavalla. Ei olisi uskonut, että rivissä kädet toistensa harteilla, ilman paitaa ja reput selässä moshaillut porukka saisi luotua kaaosta vielä keikalle jäähyväiset jättäneen Weighed Down With Sorrow'n aikana. Mutta näemmä onnistuu se pitti slovarinkin aikana. (TL)

Setti: Equivalence / Down With the Sun / Drawn to Black / Where the Last Wave Broke / The Harrowing Years / The Killjoy / The Gale / Mortal Share / Weighed Down With Sorrow (TL)

Jos oli Tarotin Nummirock-keikka sellainen perusveto, ei tämän vuoden Tuska-esiintymisestä voinut sanoa samaa. Marco ja kumppanit kun roudasivat päälavalle mukaansa Kuorosodasta tutun lauluköörinsä, joka tehostikin suurinta osaa yhtyeen kappaleista. Ja mikäpäs siinä, vaikken itse välttämättä niin suuri kuoro-osuuksien ystävä olekaan, kyllähän se ainakin parissa kappaleessa komealta kuulosti. Silti mahtipontista kuoroilua oli mukana kokonaisuuden kannalta liikaa ja jälkimauksi jäi kuin venytetty Kuorosodan esiintyminen. Osa biisivalinnoista oli arvattavasti tehty myös juuri tämän spesiaalitapauksen takia, ja olisinkin kaivannut settiin muutamia aivan muita kappaleita kuin mitä kuulla saatiin. Menihän tämä nyt näin kuriositeettiluonteisena kertatapauksena, mutta seuraavalla kerralla katselen huomattavasti mieluummin ihan vain vaikka sellaista peruskeikkaa tältä Suomi-heavyn tärkeimmältä bändiltä. (MS)

Vuoden 2007 Tuskassa helottava auringonpaiste ja päälavalla soittava Pain olivat lyömätön yhdistelmä. Ilmojen puolesta saman kertaamiseen oli täydet puitteet, mutta tällä kertaa Sue-lava oli Peter Tägtgrenin johtamalle herrasmiesliigalle väärä paikka, jonka takia konemetalliyhtye ei kyennyt pystyttämään yhtä suurta tanssi- ja moshausmellakkaa. Ihan seuraamisen arvoisen tunnin pukuveijarit kumminkin tarjosivat, koska jos hittiparaatiin sisältyy vähintään Nailed to the Groundin, End of the Linen, On And Onin, Same Old Songin ja Shut Your Mouthin kaltaiset ruutitynnyrit, niin silloin on hankala mennä totaalisesti metsään. Lyhyt ja kiivas Don't Care oli settilistan odottamattomin valinta, mutta kenties juuri sen vuoksi kappale toimikin livenä älyttömän hyvin. Soitto sujui pätevästi, mutta esiintyminen ei ollut järin huomiota herättävää. Pain on pistänyt itseään ennen likoon enemmänkin. (NM)

Norjan vuonojen yhdessä menestyneimmistä bändeistä, Satyriconissa, ei ole enää visuaalisesti mitään merkkejä black metal -aikakaudesta, vaan bändi on lavalla kuin mikä tahansa perusrockbändi. Toisaalta, bändi on astunut jo aikoja sitten ulos perinteisistä bm-kaavoista myös musiikillisesti. (JR)

Satyricon tuntuukin nyttemmin kuuluvan miltei kotimaisen keikkatarjonnan vakiokalustoon, sen verran usein bändiä pääsee Suomen kamaralla tätä nykyä todistamaan. Iltakuudelta päälavalla aloittanut bändi starttasi settinsä painostavalla rumpu- ja syntikkaintrolla, sekä hieman hämmentävästi Black Sabbathin War Pigs -riffittelyllä. Tunnelma valahti kuitenkin katosta lattiaan, kun latteat "I wanna hear you scream!" -huudot uivat esiin solisti Satyrin huulilta.

Satyricon-hittejä kuultiin muun muassa kappaleiden Repined Bastard Nation, Fuel for Hatred ja King muodossa, mutta jostain syystä vanha materiaali säteili poissaolollaan. Jos keikka tuntui biisillisesti pettymykseltä, esiintyminen meni enemmän koomisuuden puolelle. Satyrin tanssahtelevat askeleet ja viimeisen päälle opeteltu rivimoshaus - jonka opettelusta on tiedossa parikin hauskaa taustatarinaa - eivät olleet niinkään "cool" kuin hölmistyttävän typerryttäviä. Ilmeisesti keikka kuitenkin miellytti osaa faniväestöstä, vaikka omissa kirjoissani keikka tuntuikin huonoimmalta Satyriconilta tähän asti näkemistäni esityksistä. (S)

Satyricon oli toisaalta ihan ok, toisaalta ei. Kun ensin soitetaan tunti rokkia, niin keikan päättäminen Mother Northiin alkaa vaikuttaa jo päälleliimatulta, olkoonkin, että yksi Du Som Hater Gud sinne rokkikukkoilun sekaan mahtuikin. Vaikka vähän petyinkin keikan antiin, niin sisältäähän bändin myöhempikin tuotanto hyvää tavaraa. Enemmän vaihtelua olisin vain kaivannut. Jos olin itse vähän suu mutrussa, niin suurin osa yleisöstä oli nähtävästi eri mieltä kanssani, ja Satyr vaikutti olevan varsin otettu vastaanotosta. (JR)

Tveitanin sooloprojektin näkeminen ensimmäistä kertaa herätti ristiriitaisia tunteita ennen ja jälkeen keikan. Odotukset keikasta nousivat korkealle, mutta samalla myös pelkokerroin kohosi, kun Ihsahnin soololevyt ovat olleet musiikillisesti kaukana Emperorin tuotannosta. Esiintymisestä puhuttaessa on helppo sanoa, että Ihsahnia lukuun ottamatta bändi esiintyi flegmaattisesti. Nuoret soittajat keskittyivät soittamaan ja karsivat personaallisuuden lavaesiintymisestä pois turhan tehokkaasti. Johtuiko tämä sitten jännityksestä, Tveitanin (oletetusta) perfektionismista vai jostain muusta? Siitä huolimatta Ihsahnin lavakarisma riitti, mutta toisaalta se olisi helposti kantanut vaikka uppoamassa olevan Titanicin. Bändi soitti kuitenkin jämäkästi yhteen ja kappaleet rullasivat parhaimmillaan hienosti. Sooloprojektin biisit toimivat livenä odotettua paremmin. Saksofonistin puuttuminen ei haitannut lainkaan, kun paketti pysyi muuten mainiosti kasassa. Bändin kosketinsoittaja hoiti puhtaat laulut ja mörinät kiitettävästi. Jotkut nimeltämainitsemattomat läsnäolijat kehuivat miestä paremmaksi kuin se "joku" Åkerfeldt. Todellinen pommi oli kuitenkin Emperorin materiaalin soittaminen. Thus Spake the Nightspiritin vyöryessä yleisön yli osa porukasta näytti sekoavan onnesta. Ehdottomasti enemmän kuulemisen kuin näkemisen arvoinen keikka. (VL)
 

Illan hiljalleen viilentyessä oli aika kerääntyä palvomaan floridalaisen death metalin surffilautabändiä, jo kertaalleen tai pariin kuolinkirjoituksensa miltei kirjoittanutta Obituarya. Inferno-teltan täyteen, ja vähän ylikin, vetänyt poppoo iski tasapaksun tasavarmaa ja keskitempoista brutaliteettia kuuloelimiin omalla tummalla, jyräävällä tavallaan. Äänivalli iski kasvoille lyijyisen raskaana ja anteeksipyytelemättömän ankarasti, mutta jotain tuntui puuttuvan meikäläisen kirjoissa tämän legendabändin menosta.

Liekö kyseessä liian kaukaa katsottu keikka, kuulijan väsymys vai kenties itse kappalekirjo, mutta Obituary tuntui tarjoilevan vain yhden peruskeikan muiden joukossa ilman sen suurempia täsmäiskuja tai turpasaunoja. Asiasta voi olla montaa mieltä, sillä osa yleisöstä tuntui vetävän läpi keikan lähes haltioissaan, kun taas toinen kuulijakunta tuntui imevän keikan sisuksinsa ilmeen värähtämättä kuin ilmaa hengittäen. Ei hassumpaa, muttei eittämättä erityisen innostavaakaan. (S)

Devin Townsendin Ziltoid The Omniscient ei omissa kirjoissani koskaan ole edustanut Devinin tuotannon terävintä kärkeä. Siksi Ziltoid-spektaakkeliin tuli alusta lähtien suhtauduttua iloisella, mutta hieman varautuneella asenteella. Etenkin slotti perjantain pääesiintyjänä hieman jännitti miehen itsensä puolesta. Onhan ukolla paljon faneja Suomessa, mutta että ihan niin paljon?

Ziltoid The Omniscient -spektaakkeli alkoi Devinin näköisesti. Intronauhalla tanssi nimettömäksi jäänyt tyttöbändi, jonka tahdissa Ziltoid jammaili. Alkuspiikin nauhalla veti väärinpäin oleva leuka, johon oli teipattu silmät. Eli juuri Townsendin huumorin näköinen oli keikan alku. Makuasia, pitääkö miehen irvailusta, itselle se tipahtaa kuin säkillinen vasaroita. Ja kuinkahan monella muulla artistilla olisi pokkaa moiseen starttiin festarin pääesiintyjäpaikalta käsin? Mitä Manowar olisi tehnyt?

Itse keikka noudatteli Ziltoid-levyn biisijärjestystä, mitä nyt keikan puoliväliin läväytettiin Monty Python -henkinen väliaika sekä usein hyvin aliarvostetun Physicist-levyn Kingdom-raita. Lisäksi videoscreeni tarjosi jatkuvalla syötöllä Ziltoidia Devin Townsend Projectin antaessa kaikkensa lavalla. Yhtye suoriutui materiaalistaan täysin pistein, kuten odotettavissa olikin. Lisäksi mahtava extranumero oli Townsendin (tai siis Captain Spectacularin, kuten Devinin niskaan kiinnitetystä esiliinasta/viitasta pystyi lukemaan) kitarataistelu. Kävipä myös itse Ziltoid lavalla pyörähtämässä kitaransa kanssa. Soitin ei tosin ollut Hello Kitty -mallia kuten videoscreenillä nähtiin.

Keikalla vieraili myös Planet Smasherin roolissa Testamentin Chuck Billy, joka antoikin roolihahmolle karismaa ja möreän äänensä. Lisäksi Billylle lisäpisteet itseironian ymmärryksestä, sillä myös Bilyllä oli komea viitta sekä valtikka, joka muistutti lähinnä vaatenaulakkoa. (NK)

Townsendin musiikkiin ensikosketuksen saaminen livenä, etenkin kokonaisen teemalevyn muodossa, ei välttämättä ole helpoin tapa lähteä miehen kelkkaan. Tuskassa yleisö kuitenkin pysyi kiitettävästi mukana Townsendin setissä. Ehkäpä setissä mukana olleeseen huumoriin on sen verran helppoa tarttua, että hankalampi musiikkikin menee siinä sivussa. Varmaa on kuitenkin, että Ziltoid oli faneille kutakuinkin sama kuin mannan sataminen taivaista Mooseksen väelle.

Eikä kokonaisuus kyllä jättänyt juurikaan parantamisen varaa näin fanin näkökulmasta. Keikalla oli kaikki: monisäikeinen musiikki loistavasti toteutettuna, upeasti läsnä oleva bändi, joka selvästi nautti saamastaan vastaanotosta ja yleisön reaktiosta, ja Devinin omalaatuinen huumori, jota ilman Townsend ei olisi Townsend. Devin taitaa olla metallimaailman Jim Carrey. Pitää silti todeta, että ymmärrän myös niitä, jotka poistuivat kesken keikan pitäen sitä liian hämäränä. (NK)

Niihin kuului mm. Starbuck, joka kommenteeraa spektaakkelia seuraavasti: Ziltoid oli tapponaurukamaa, mutta keikalla biisit eivät viihdyttävyydestään huolimatta säilytä kiinnostavuuttaan. Kenties painotus oli nyt liikaa taiteellisessa masturbaatiossa, vaikka tavattuani Devinin voin todeta miehen olevan maanläheinen kanadalainen herrasmies, josta on helppo pitää. The Devin Townsend Projectin keikalla entiseltä Strapping Young Lad -nokkamieheltä kuultiinkin sitten iskevämpää ja helpommin pureskeltavaa tavaraa. Soolomateriaali ja esimerkiksi Ocean Machine toimivat huomattavasti Ziltoidia paremmin musiikillisesti. (SB)

Osalle toimittajakuntaa koko päivän tuskailuannos ei kuitenkaan riittänyt, vaan lisää möykkää piti saada. Sitä tarjoiltiin mm. Dante's Highlightissa.

 

Perjantaisena menomestana Dante's Highlight sai toimia uusintaotteluareenana viime talven keikkatapahtumalle Nosturissa, jossa kotimainen Cavus lämmitteli black metalin veteraanibändi Mayhemia. Loppuunmyyty anniskeluravintola oli ihmisiä pullollaan ja osa joutui kääntymään vielä ovelta takaisin. Mayhem vetää yleisöä yhä edelleen, vuosi toisensa jälkeen.

Illan ainoana lämmittelijäbändinä toimivan Cavusin debyyttitäyspitkän on tarkoitus ilmestyä vielä kuluvan vuoden aikana. Yhtyeen tummasävyinen, raakuuteen taipuva black metal särähti ilmoille vasta puolenyön tietämillä, joten ainakaan väenpaljouden puutetta ei ollut tiedossa täysinäisen klubin tiloissa. Väki myös tuntui nauttivan keikasta, ainakin alakerran puolella, mutta viisijäsenisen bändin meuhkauksesta jäivät lauluosuudet lähes täysin kuulumatta yläparvelle.

Bändin nuori ura näkyi vielä hieman vaisussa live-touhussa, vaikka yritystä sinänsä corpsepaintein maalatun yhtyeen toimissa olikin. Tätä ei myöskään parantanut etenkin nopeissa kohdissa puuroutunut soundi, joka teki räväkämmistä biiseistä melkoisen suttaista kuultavaa. Tämä myös lisäsi kontrastia hitaampiin kappaleisiin nähden, sillä ne tuntuivat kaahaukseen nähden selvästi paremmilta kokonaisuuksilta. Kun vihdoin lauluosuudet kuuluivat, niissä tuntui olevan miellyttävän rujo ote. Hyvistä otteistaan huolimatta Cavus tuntuu nykykunnossaan hiomattomalta timantilta. Potentiaalia on, mutta yksityiskohdissa on trimmaamisen varaa.

Joskus yhden aikoihin asteli lavalle se odotettu, legendaarinen, rakastettu ja vihattu Mayhem. Bändi, joka on hiponut täydellisyyttä, mutta yhtäältä tehnyt myös levyjä, joita ei voi edes käsittää saman yhtyeen tekemiksi. Keikan jyrähtäessä käyntiin heräsi ensimmäisenä mielikuva industrial-bändistä, joka soittaa Mayhemia. Soundit nimittäin tuppasivat olemaan niin suttuiset, puuroiset ja toisaalta rumpujen osalta konemaiset, ettei biisejä meinannut tunnistaa. Useammin kuin kerran iski biisien kohdalla hämmennys, jossa mietti tunnistiko biisin oikein vai ei.

Yleisöä tämä ei joko haitannut, tai se ei ainakaan sen reaktioista näkynyt, sillä hiljalleen keskivertoisesti humaltunut väki tuntui olevan keikasta lievästi sanoen innoissaan. Black metalin eläväksi legendaksi laskettava Attila heilui lavalla kieltämättä mielenkiintoisin ja persoonallisin elein, ja näytti kuin koristellulta elävältä ruumiilta. Suitsutusastia ja hirttoköysi heiluen sekavalta vaikuttanut solisti teki keikasta visuaalisesti seuraamisen arvoista, vaikka susihuonot soundit kovin musiikkia vesittää yrittivätkin.

Tiedä sitten oliko vika enemmän soundien, nykytuotantopainotteisen settilistan vai molempien, mutta esitys tuntui monessa mielessä hyvin väsyneeltä versiolta Mayhemista. Jos moderniksi klassikoksi laskettavan De Mysteriis Dom Sathanas -levytyksen ainoat huippuhetket saatiin sellaisista vakioralleista kuin Funeral Fog ja Freezing Moon, niin kovin suuria ylistyssanoja ei bändin muutaman kertaan entuudestaan nähneeltä voi odottaa. Tältä bändiltä nimittäin on, tai ainakin oli, lupa odottaa paljon parempaakin keikkamenoa. (S)

 

LAUANTAI

Blake sai luvan olla yksi tämän vuoden Tuskan kahdesta paikkaajasta, joka ei tietenkään kelpaa kenellekään juuri tästä syystä. Samalla heitolla Blake pistettiin vielä epäkiitollisempaan virkaan, kun sen soittoaika muuttui iltapäivästä lauantain ensimmäiseksi bändiksi ja vieläpä päälavalle. Kovaäänisimmän nurinan sijaan Blake oli kuitenkin Nuopposelle paljon mieluisampi kiinnitys kuin peruuntunut Holy Grail, mutta soittoaika ja -paikka eivät toimineet ihan yhtä hyvin. Perjantain jäljiltä hieman koomassa ollut yleisö heräsi kyllä keikan aikana kohtalaisesti varsinkin Sa7urnus- ja Planetizer-albumien tarttuvimpien runttausten aikana, mutta muuten Blaken keikka jäi paljon etäisemmäksi kuin mitä se olisi todennäköisesti ollut toisella pikkulavoista. Nyt Blake sai toimia lähinnä tunnelmien lämmittelijänä, vaikka paremmissa olosuhteissa se olisi saattanut nostattaa tunnelmat ihan samanlaisilla otteilla teltan kattoon. (AN)

Lauantaina Sue-lavan korkanneen Sotajumalan kone käynnistyi kuin vanha luotettava nokivasara Kuolemanpalvelus-levyn avausraidalla Syvyydessä, eikä antanut yleisölleen taaskaan armoa. Setti koostui tasaisesti uuden levyn materiaalista ja vanhoista tappoviisuista.

Sotajumala on harvinaisen viihdyttävä bändi katsella. Ensinnäkin Timo Häkkinen alkaa olla rumputyöskentelyn osalta jo samanlainen vetonaula kuin Kai Hahto. Kuten Mynni sanoikin yhden kappaleen väliosassa, ”Katsokaas Häkkisen poikaa! Tehkää ite perässä, perkele!”. Toisekseen vokalisti Mynni on bändin johtohahmona loistava. Miehen välispiikit saivat väkisinkin hymyn suunpielille ja toivat hyvää kontrastia rouhivaan death metalliin. Etenkin kitaristi Kosti Obrinski sai hyvää piruilua osakseen. ”Kostilla on menossa villit päivät.” ”Pistetäänkö biisi käyntiin? Ei, Kostin pitää ekana vielä bailata vähän.”

Yleisö söi jälleen kerran yhtyeen kädestä. Pitti pyöri, ja keikan lopulla nähtiin varmasti ensiaputeltan ruuhkauttanut wall of death. Intensiteetti oli melkoinen, vaikka itselleni legendaarisimmaksi SJ-keikaksi jää parin vuoden takainen Tuska-veto Inferno-stagella. Tämä kertoo kai siitä, ettei Sotajumalaa saa seurata sivummalta, vaan mielellään mahdollisimman läheltä tapahtumien keskipistettä. (NK)

 

 

Tuskan suurin ja selkein organisointi- ja genrejärjettömyys koettiin Torture Killerin ja Sotajumalan päällekkäin asetetuilla keikoilla lauantai-iltapäivän porottavassa auringonpaisteessa. Molempien edustaessa kotimaista death metalia omilla brutaaleilla tahoillaan, ja kun molemmat ovat vieläpä keskenään eräänlaisia "kaveribändejä", oli myös katsojalla valinnanvaikeuksia sen suhteen kumpaa keikkaa käydä livenä todistamassa. Allekirjoittaneen saadessa vastuun Torture Killerin raportoinnista oli suuntana Inferno-telttalava ja suora sukellus ihmispaljouteen.

Jälleen kerran "Tortut" todistivat olevansa Suomen kovin ja tiukin kuolonmetallitapaus, joka jättää niin Sotajumalan kuin muutkin armotta jälkeensä. Sen todistivat niin setin alkupään tiukka Forever Dead -hitti kuin monet muutkin murhaa, lyijynraskasta kitarointia ja värisyttävän tiukkoja kitaraliidejä yhdistävät sävellykset. Teltta oli täynnä väkeä ja selvästi innoissaan, eikä ihme: Torture Killer pisti parastaan kappaletarjonnallaan ja Juri Sallisen lahtaavalla murinatyöskentelyllä. Eikä unohtaa tule selvästi verrokkisolisti Barnesin piekseviä kirkunoita, joiden osalta Sallinen niin ikään vie pidemmän korren.

Keikan ainoa miinus oli sen "lyhyessä" kestossa. Tätähän olisi voinut kuunnella lisää vaikka toisen mokoman verran. Soundillisesti tappava esitys jäikin allekirjoittaneen mieleen koko Tuskan tiukimpana ja kovimpana keikkana.



Iltapäivän loisteessa, heti Torture Killerin perään, soitti päälavalla ruotsalaisen melodisen death metalin kenties suurin nimi Hypocrisy. Porukkaa olikin kerääntynyt melkoisin määrin katsomaan elävän legendan, Peter Tägtgrenin, luotsaaman bändin keikkaa. Keikka aloitettiin tunnelmallisen tunnistettavalla Fractured Millennium -raidalla, joka niin ikään toimii yhtyeen vuosikymmenen takaisen eponyymilevyn avausraitana.

Kuten Hypocrisyn kohdalla on totuttu kuulemaan, bändin menevään ja helposti tarttuvaan death metaliin sekoittuvat niin melodiat kuin toisinaan myös syntikat. Kappalemateriaalia saatiin kuulla uudemmasta tyylistä vanhaan ja bändin tyylille uskollisena myös sieltä välimaastosta. Tämä onkin ehdottomasti yksi bändin vahvuuksista, sillä rikas ja monipuolinen diskografia on jotain mistä ammentaa monipuolista settiä kuulostamatta itseään toistavalta tapaukselta biisi toisensa jälkeen.

Kelvollisin soundein ja toimivan liven siivittämänä Hypocrisy tarjosi perushyvän keikan tarjoten myös selkeitä hittejä. Tägtgrenin matala örinä ja pureva rääkylaulanta iskivat niin ikään korvaan maittavalla tavalla. Kaikkiaan toimiva setti, vaikkei Hypocrisy aivan festarien kärkikaartiin keikallaan kiilannutkaan. (S)



Edellisillan ylisuorittaminen painoi niskassa pahemman kerran, tai sitten pääni oli muuttunut yöllä kymmenisen kiloa painavammaksi. Kusta päässä, sanoo joku. Argh, nyt asiaan: Hypocrisyn hyvän ja loistavan välimaastossa velloneen hittiputken jälkeen olin kuitenkin selättänyt pahimmat pelkotilat ja karistanut isoimmat liskot harteiltani. Parin syvän hengenvedon jälkeen lampsin teltan puolelle ottamaan turpaan Crowbarin raskassarjalaisilta. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että bändillä oli helposti viikonlopun raskain soundi – ei sikäli, että yhtyeen murjonta olisi levyltä sen pehmeämpää.

Kirk Windstein on karju isolla Koolla: vittuuntuneen nallekarhun ja vankilakundin habituksen omaava mörssäri veti ryhmineen keikkansa todella armottomalla asenteella. Ja kun on oikeaa karismaa, ei tarvitse loikkia pitkin lavaa ja ruikuttaa jatkuvasti rengaspittiä pyörimään, sillä pelkkä kädennosto sai koko teltan mylvimään nyrkit tanassa. Oli jokseenkin harmillista, ettei yhtye esiintynyt päälavalla, sillä rahkeita siihen kyllä oli. Toisaalta teltassa tunnelmaa pystyi suorastaan leikkaamaan veitsellä, mikä kertoo siitä, että artisti ja yleisö puhuivat samaa kieltä. On myös annettava kunniamaininta erittäin tiukasta ja hyvästä yleissoundista, joka vaikutti erittäin hyvältä useammassakin paikassa teltan sisällä – sekä sen ulkopuolella. Sanoinko muuten jo, että Crowbar oli ihan helvetin raskas? (TV)

Myös FM2000 oli bändi, jota Mustamo ei olisi koskaan kuvitellut edes vilkaisevansa, jos ei olisi ollut niin sanotusti pakko. Onneksi tällä kertaa oli pakko, sillä yhtye yllätti. Esitystä voisi kuvailla parhaiten sanalla mielenkiintoinen. Bändi vaihtoi sujuvasti kesken biisin pelimannipoljennosta raivokkaaseen paahtamiseen. Nuorehko yleisö eli täysillä mukana. Rillumarei-kohdissa yleisö pomppi innoissaan letkajenkkaa. Tyylilajin muuttuessa letka hajosi perinteisemmäksi pitiksi. Kyllä siinä meinasi jo suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Tuskinpa tällaista keikkaa jaksaisi kovin monta kertaa katsella, mutta hilpeänä yllätyksenä yhtye piristi lauantai-iltapäivää. Merkillinen kokonaisuus lienee suunnattu lähinnä salaisuuteen vihittyjen joukolle, joka näytti olevan Tuskassa runsaslukuisena paikalla. (AM)

Perjantaisen Ziltoid-spektaakkelin jälkeen lauantaina oli vuorossa Devin Townsend Projectin normikeikka. Mikäs siinä, nyt kuullaan parhaimmistoa miehen muilta levyiltä. Ja niin muuten kuultiinkin. Lavalle asteli kesämies Townsend hellehatussaan, ja keikka alkoi vahvasti Addicted! -levyn biisikolmikolla Addicted! - Supercrush! - Numbered! Mikäs siinä, sillä Addicted on yksi Devinin parhaista ja festarikäyttöön soveltuvimmista levyistä. Tajunta lähti allekirjoittaneelta (ai miten niin fanipoika-adjektiivejä?) Infinity-levyn Truth-kappaleen myötä, jonka livenä kuulemista on odotettu vuosikymmenen verran. Lisäksi maistiaisia tarjoiltiin myös Accelerated Evolutionilta, Synchestralta ja Terrialta. Lopun huipensi Ocean Machine -levyn parivaljakko Seventh Wave ja Life. Parempaa lopetusta keikalle ei voi edes kuvitella. (NK)

Hauska lisäknoppi tuli siitä, että kyseessä oli yhtyeen kesäkiertueen viimeinen keikka. Lavalle tuli Life-kappaleen alussa istuksimaan koko bändin road crew lukemaan lehtiä ja odottamaan, että milloin täältä päästään kotiin. Lopuksi Devin yritti hieroa paljasta persaustaan managerinsa poskeen, jonka seurauksena mies soittikin Lifen loppuun erittäin hyvin ilman housuja, pelkät bokserit jalassa.

Keikassa oli vain yksi huono puoli: se oli liian lyhyt. Toinen tunti olisi mennyt vaikka päällään seisten tätä herkkua kuunnellessa. Samaa mieltä tuntui olevan valtaosa runsaslukuisesta yleisöstä. Ylistäviä kommentteja kuuli kaikkialla keikan jälkeen, ja samaa hypetystä voi lukea vielä tälläkin hetkellä Imperiumin Tuska-topikeista. Että tukehtukaa siihen. (NK)

Jos pelkän innostuneen esiintymisen pohjalta jaettaisiin mitaleita, olisi Armed For Apocalypsen paikka palkintopallilla. Vaikka samaan aikaan Sue Stagella soittava Survivors Zero ja varjoisa rinne veivät voiton yleisöpotissa, se ei päättäväisen kalifornialaisnelikon menoa hillinnyt. Lavatoiminta oli näyttävän suurieleistä, joskin etenkin kitaristi Cayle Hunter liikkui yliyrittämisen riskimaastossa. Valtavaa raskautta yhtyeen uusiometallilta kalskahtavasta sludgesta ei uupunut ja sisuskaluja möyhentävä äänivalli veti hienovaraisuudessa vertoja katujyrälle, mutta omaan korvaan musiikki kuulosti kovin vivahteettomalta. Jotenkin nelikko tuntui murjovan koko setin ajan yhtä ja samaa kappaletta pääsemättä lainkaan samaan jännitteeseen kuin lavaspiikeissä pariin otteeseen hehkuttamansa Crowbar. Esityksen loppuminuuteilla Hunter intoutui vielä yleisösurffaukseen, jossa tosin oli käydä köpelösti vastaanottajien vähäisen määrän vuoksi. (NM)



Suomen virallinen isojen miesten melodinen kuoliometallibändi valtasi Sue Stagen lauantaina kuudelta ja päräytti teltan tukkoon esikoisalbuminsa CMXCIX:n rujoriffejä ja sulosäveliä. Enpä ollut mörssärien liveantia ennen tätä tsekannutkaan, mutta hyvin tuntui mättö metallikansalle maistuvan, ja selkeästihän pumppu on melodeathin Suomen parhaimmistoa. Harvemmin tulee kiinnitettyä festivaaleilla huomiota telttalavojen valoihin, mutta jotenkin Sue Stagen raakakontrastinen violetin ja keltaisen yhdistelmä sopi Surviaisten keikan menoon kuin se kuuluisa nyrkki sinne toiseen kuuluisaan.

Keikkaa voi näin asiaan suuremmin perehtymättömän näkökulmasta kutsua osuvimmin ehkä ”lämminhenkiseksi”. Nallekarhuorkesterissa basisti Wilska huolehtii spiikkien sopivan huonosta tasosta ja vokalisti Tommi Virranta kansan kyydissä pitämisestä. Keikan loppua kohti lavalta alkoi valua jo hieman aggroakin, kun tempot nousivat ja kuultiin myös yhtyeen tulokassinkulta tuttu Kreatorin People Of The Lien coveri. (MO) Survivors Zeron esiintyminen oli vakuuttavaa ja bändin raskaassa, murskaavan riffiorientoituneessa thrashissa on aimo annos energiaa ja "never say die" -asennetta. (SB)

Powermetallisteja ei tänä vuonna juuri hemmoteltu Tuskan kattauksessa, mutta synkemmän materiaalin keskelle sopii mukavasti välillä duurivoittoisempikin irrottelu. Kiistatta yksi genrensä parhaista, amerikkalainen Kamelot, ei ole Suomi-vieraana niitä harvinaisimpia, mutta taas nähtiin, ettei bändin kiinnitys mikään erehdys ollut. Hieman odotetusti bändi ei vetänyt päälavan eteen määrällisesti paljoa yleisöä, mutta sitäkin aktiivisempi joukko antoi kuitenkin äänijänteidensä pohjasta tukea. Eturivin tuntumaankin pääsi melko kivuttomasti tilaa sen ihmeemmin kysymättä tai ketään tönimättä. Soundit olivat hakusessa varsinkin keikan alkupuolella ja etenkin laulu peittyi melko pahasti muun kaman alle. Loppua kohden soundi parani, mutta vain välttävästi.

Syyskuussa julkaistavalta Poetry for the Poisoned -albumiltakin saatiin hitusen esimakua ja jo rivakamman temponsa ja loppurevittelyiden puolesta on odotettavissa virkeämpää materiaalia kuin edeltäjänsä sisälsi. Keikan alkupuoli sisälsi runsaasti Ghost Operan materiaalia, vaikka piristystä tarjosi myös mainio Center of the Universe. Laulaja Roy Khanin lavamaneerit ovat pysyneet entisellään. Yleisön huomiointi ja aktivointi toimivat, mutta se, miksi ihmeessä miehen pitää viettää lähemmäs puolet laulusuorituksistaan kyykkyasennosta, on edelleen pieni mysteeri. Renksuhousuinen glamour-look annettakoon sentään anteeksi, sillä se sentään ei vie turhaan uskottavuutta yhtyeen muuten erittäin laadukkaalta visuaaliselta ulosannilta.

Taustalaulajana Tuskan keikalla toimi erittäin viehkeä ja viekoitteleva ruotsalaisen Amaranthen vokalisti Elize Ryd. Keikan alussa neito pysytteli taustalla naamio kasvoillaan, mutta On The Coldest Winter Nightin alussa maski lensi pois ja kauniin laulajan totaalinen flirttailu Khanin ja yleisön kanssa pääsi käyntiin. Seuraavana vauhdikas ja tarttuva When the Lights Are Down räjäytti yleisön hurjaan intoon, eikä lisää nostatusta tarvinnut kauaa odottaa, kun tuhannen mahtava Karma kajahti soimaan. Kitaristi Thomas Youngblood ohjasti yleisön käsimeren keinuvan aaltoliikkeen tahtiin, ja ainakin parikymmentä ensimmäistä riviä osallistuivat tähän antaumuksella. Päälle ripaus kylmää vettä photopitin suunnalta piristi kummasti kuumaa päivää. Eikä ollut yllätys, että kaikkein kovimman vastaanoton sai ikihitti Forever, jonka venyttäminen runsaan kymmenen minuutin pituiseksi kaikkine huudatuksineen sai bändinkin hämilleen. Yleisö lauloi ja hoilasi biisin melodiaa mukana välillä pyytämättäkin, mistä erityisesti Khan meni aivan pähkinöiksi. Taas nähtiin miten määrältään pienempi, mutta sitäkin aktiivisempi yleisö saa hyvää ja tahdikasta melua aikaan. Kamelot on myös vahvassa keikkakunnossa edelleen, kunhan vielä saataisiin entistäkin vauhdikkaampia biisivalintoja (lue: vanhempaa tuotantoa) lisää mukaan. (TL)

Tuskan toinen vanhan koulun thrash-jäärä Overkill osoitti taannoisella Jalometallin keikalla olevansa todella tiukka livebändi, eikä se jättänyt poikkipuolista sanaa sanottavaksi nytkään. Bändillä on takanaan jo 16 albumia, mutta keikan pääpaino oli silti odotetusti alkupään tuotannossa, jota maustettiin harvakseltaan uudemmallakin tavaralla, joka tosin ei tyylillisesti eroa mitenkään yhtyeen alkuaikojen materiaalista.

On pakko antaa erityismaininta laulaja Bobby "Blitz" Ellsworthille. Ikää 51, pelastusrenkaita tasan nolla ja ääni edelleen samaa narinaa. Daivaus yleisön päälle osoitti, että tästä miehestä, kuten myös bändistä ylipäätään, on virkamiesmäisyys edelleen kaukana. Bändi selvästi nauttii lavalla olemisesta. Allekirjoittaneelle Overkill oli se Tuskan kovin hetki. (JR)

Overkill piiskasi luulot pihalle Tuskasta, vaikka bändi ei aivan Jalometalli-keikkansa veroisessa vireessä ollutkaan. Blitz todisti jälleen kerran olevansa maailman paras huomionvangitsija biisien välillä. Vähän kuin metallimusiikin versio Al Pacinosta! Bändi aloitti viimeisimmän levynsä The Green And The Black -biisillä, ja setti läpileikkasi useimmat Overkill-albumit jättäen kuitenkin väliin useita hittiveisuja From The Underground And Below'lta, I Hear Blackilta, Necroshinelta ja ennen kaikkea viimeisen kymmenen vuoden ajalta. (SB)

On uskomatonta, miten bändi voi aina vetää noin kovalla intensiteetillä. Nyt soittoaikaa oli harmillisesti vain tunti, mutta voi veljet miten napakka setti se sitten olikin! Biisilista käsitti lähinnä uran alkupään materiaalia, mutta toki seassa oli sentään kaksi biisiä viimeisimmältä, mainiolta Ironbound-levyltä. Esitys oli paitsi armottoman intensiivinen, myös varsin näyttävä. Valojen värit oli luonnollisesti valikoitu etupäässä Overkillin kansitaiteissaan suosimien värien mukaan, ja varsin paljon vihreässä lava saikin sitten kylpeä. Blitz on edelleen hurjassa tikissä, mies jaksaa riehua ja vääntelehtiä vaikka kuinka, ja taitaapa silti vetäistä aina sopivassa välissä vahvareiden takana kessua, jos nyt oikein tuli nähtyä. Biisien väleissä ei hirveästi ylimääräisiä lätisty, vaikka Blitz toki yleisölle juttelikin, joten tuntiin mahtui mukavasti kovia ralleja aina Rotten to the Coresta Hello from the Gutterin kautta In Union We Standiin ja jopa Eliminationiin. Setin kruunasi loppuun nakattu Fuck You/Overkill, jonka aikana luonnollisesti ne keskisormet piti pydeen saada. Jos tykkäsi yleisö bändistä, piti myös bändi yleisöstä, siitä merkkinä isot kiittelyt ja Blitzin surffaus porukan käsien varaan setin jälkeen. Kiitos Overkill, pian takaisin, sillä te ette todellakaan petä! (MS)

Ruotsalaisiin "all-star"-suuruuksiin lukeutuva Bloodbath oli varmasti omanlaiselleen yleisölle myös sitä odotetumpaa antia koko festareilla. Harmillista vain, tämä myös näkyi vähän turhankin täysinäisenä telttakokemuksena, vaikka yleisömenestys varmasti yhtyeelle enemmän kuin hyvin kelpasikin. Raskasta, murjovaa ja keskitempoista kuolonmetallia vanhalla otteella veivannut bändi jyräsi setillään niin ikään Inferno-lavalla hyvin soundein.

Kuten odottaa osasi, suosikkisolisti Mikael Åkerfeldt veti laulusuoritukset karismaattisen puhuttelevalla otteella. Harmillista vain, ettei teltan takaosaan näitä sitten kovin hyvin kuitenkaan kuulunut. Keikan toimivuuteen henkilökohtaisella tasolla tuntuikin eniten vaikuttavan huono sijainti keikan seuraamiseen ja väenpaljoudesta päätellen yhtyeelle olisi riittänyt yleisöä myös isolla lavalla. Ehkä sitten ensi kerralla. (S)

Nevermorella oli todella epäkiitollinen paikka Tuskassa: bändi kun ei ole niin tunnettu Suomessa, jotta sen vetovoima riittäisi Tuskan päälavan mittoihin ja toisaalta kahdessa muussa teltassa olivat juuri murhanneet Overkill ja harvoin keikkaileva death metal -herkku Bloodbath. Niinpä Nevermoren keikasta välittyi kuva hiukan laiskanpulskeana ja eksyneen oloisena bändinä, vaikka itse biisithän erityisesti levyllä ovat parhaimmillaan ehdotonta huippua. On melkoinen harmi, että monille jäi takuulla valju fiilis yhtyeestä, kun bändin musiikki kuitenkin on oikeasti tutustumisen arvoista. Omaa mieltä lämmitti suuresti, että se itselle tutuin – ja paras – levy, Dead Heart in a Dead World, oli todella maukkaasti edustettuna. Levyltä kuultiin muun muassa Inside Four Walls, The Heart Collector ja Narcosynthesis. Keulahahmo Warrel Dane näytti ja vaikutti jotenkin todella ryytyneeltä, mutta kyllä ääni keikan etupäässä ihan hyvin kantoi. Sääli, että hyvä bändi joutui nyt hiukan väärään paikkaan, sillä teltan intiimiys olisi varmasti saanut materiaalista ja muusikoista huomattavasti enemmän irti. (MS)

Danea ei näemmä olisi voinut vähemmän kiinnostaa esiintyä. Mies vain käänsi biisi toisensa jälkeen selkänsä yleisölle vaikuttaen ujolta, sisäänpäinkääntyneeltä, pilvipäiseltä tai yksinkertaisesti välinpitämättömältä. Välispiikkejä ei juuri kuultu, eikä yleisö ainakaan päässyt biisien välissä lisää villiintymään. Mielestäni kyseessä oli tulokasmainen rock-virhe. Itselleni kyseessä oli ensimmäinen Nevermore-keikka, ja vaikka pidänkin bändin levyistä, vei poissaoleva vokalisti välittömimmän energian pois. Bändi soitti toki tiukasti. (SB)

Kaisaniemi tyhjeni lauantain osalta, mutta meno jatkui mustana Nosturissa. Mustemman metallin kuulijalle Nosturin lauantaikattaus oli tällä erää, väittäisin, se jatkoklubeista kiinnostavin. Näin ainakin meikäpojan osalta, vaikka Helheim/Armour-tapahtuma ärsyttävästi osuikin samalle päivälle. Kello 23 aikoihin startannut pääkaupunkilainen Total Selfhatred oli jo vauhdissa partiomme saapuessa Nosturin hämyiseen tunnelmaan. Vauhti tosin on tietoisesti väärä sanavalinta, sillä yhtyeen hidastempoinen ja hyvinkin synkkätunnelmainen black metal on jotakuinkin kaikkea muuta kuin nopeatempoista.

Atmosfäärisen puolensa bändi piti hyvin kasassa, vaikkei tällaisen metallin esittäminen livenä koskaan ole helppoa, ainakaan erityisen mielenkiintoisella tavalla. Vähäeleistä, mutta sitäkin maukkaampaa tarjontaa oli kuitenkin luvassa ja onkin suorastaan harmi, että keikkaa ei päässyt kokonaisuudessaan todistamaan. Setti teki kuitenkin tehtävänsä ja jätti nälän todistaa yhtye toisen kerran paremmalla ajalla.

Kellon asettaessa viisarinsa puolenyön asemiin, oli aika Arthemesian. Viime vuonna mainion kakkoslevyn tehnyt yhtye aloitti esityksenä erinomaisesti hienolla fiilistelyllä, mutta black metalin synkkiä säveliä soittaen. Kontrasti jossain määrin jopa herkkien, jos tavallaan myös vahvojen puhtaiden lauluosuuksien sekä rujompien rääkynävokaalien välillä tuntui toimivan komeasti. Niin ikään yhtyeen live tuntui tasapainottelevan komeasti vähäeleisen minimalismin ja toisaalta energisen moshauksen välissä. On oikeastaan harvinaista nähdä näin veikeästi sekä musiikillaan että live-puolellaan vahvojen kontrastien kanssa pelaavaa yhtyettä.

Vaikka livessä oli vielä hienoista hapuilua esiintymisen puolesta, poissa olivat yhtyeen ruosteiset hetket muutaman kuukauden takaisesta esityksestä Virgin Oilissa. Eikä edellisen voi rehellisesti sanoen sanoa johtuneen koko yhtyeestä, vaan ehkä enemmänkin omintakeisen solisti Mustatuulen vähemmän selväpäisestä esiintymisestä. Pienistä epämääräisyyksistä huolimatta keikka oli vakuuttava ja bändi todisti olevansa tsekkaamisen arvoinen tapaus genreä seuraaville.

Viimein yhden tietämillä yöllä oli itse pääesiintyjä Shiningin (vas.) vuoro. Muiden muassa itsemurhateemoistaan ja päihdejutuistaan tunnettu Shining tarjosi yleisölle täysmittaisen setin black metalia. Keikka oli kuin vuorottelua rokkaavampien ja rullaavampien kappaleiden ja toisaalta hitaampitempoisten, depressiivishenkisten bm-veisujen välillä. Ehkä hieman eriskummalliselta kuulostava järjestely tuntui toimivalta ratkaisulta ja sopi myös bändin live-antiin hyvin. Keikka olikin askel tai pari parempaan päin sitten muutaman kuukauden takaisesta Turun-keikasta, jolloin bändi veti ehkä turhankin vahvasti rock'n'roll-menoa tarjoavan setin.

Nokkamies Niklas Kvarforth puolestaan käytti ääntään miellyttävän taidokkaasti, omalla tunnetulla tavallaan, aina raa'asta raakunasta perinteisempään ilmaisuun asti päätyen. Myös biisivalinnat toimivat hyvin uutta ja vanhaa sekoittaen. Mitään erityistä live-antia Shining ei tosin tarjonnut perinteisen esiintymisen ulkopuolelta. Aivan keikan loppua en tosin voinut jäädä todistamaan, sillä kahden jälkeen oli aika hiipiä ulos Nosturista kohti julkisia kulkuneuvoja. Vaan jo reippaan tunnin esiintymiselläkin voi sanoa saaneensa niin sanotusti rahoilleen vastinetta. (S)

 


 

 

SUNNUNTAI:

Vaikka odotettu pääesiintyjä Megadeth nousikin lauteille vasta klo 19.30 heittämään puolitoistatuntisen settinsä, ei yhtyeen odottelu käynyt pitkäksi, siitä piti huolen laajan skaalan kattanut esiintyjäkaarti. Samaan aikaan kun Finntroll esitti alueen oikeanpuoleisella Inferno-lavalla mukaansa tempaavaa peikkometalliaan, revitteli Turmion Kätilöt räävittömällä tavallaan alueen toisella puolella sijaitsevalla Sue-lavalla niin kovaa, ettei bändiä ainakaan voinut syyttää munattomasta meiningistä. Ja heittivätpä Kätilöt setissään jopa jurakautista Kake Singersiä, jota en ole kuullut kymmeniin vuosiin! (KH)

Lauantaijatkojen jäljiltä Määttää hirvitti etukäteen, millaiseksi koettelemukseksi Kuopion häijyläisten industrial metal äityisi, sillä sitä ennen jopa Anathema teki pahaa vaimeana kotikuunteluna. Onneksi pizza/ulkoilma-split oli kohentanut oloa tarpeeksi, joten hemmo pystyi oleskelemaan Turmion Kätilöiden parissa vaikeuksitta. (NM)

Pääkaupunkikeikoilla melkein perinteeksi muodostuneen ”Kuopio sucks, Helsinki rocks” -huudatuksen sijasta rappion karnevaali käynnistyikin ”Ruotsi sucks, Suomi rocks” -huudatuksilla, jonka perään pärähti aina yhtä varma Verta ja lihaa. Tunti vierähti tutun Kätilöt-kaavan mukaisesti. Ulkoiselta habitukseltaan yhtye näytti levottoman kajahtaneilta ja etenkin kokovartalomyötäiseen lateksiasuun ja venetsianokkaan sonnustanut Spellgoth vangitsi katseita. Takuuvarmat hitit kuten Pirun nyrkki, Tirehtööri, Teurastaja ja Hades tekivät oman tehtävänsä ja MC Raaka Pee ja Spellgoth nälvivät leikillisesti kappaleiden välissä toisiaan. Aivan parhaimmassa vireessä vokalistiparivaljakko ei silti ollut, sillä herroilta on irronnut parempaakin herjaa ja varsinkin Spellgothin lavatanssahtelu vaikutti laiskalta. Raaka Peen yleisöön kohdistuva ”vasen nyrkki ylös, oikea käsi perseelle” -liikekäskytys oli sentään aika nokkela. Ja yleisö totteli. Huono tai edes rutiininomainen Turmion Kätilöt ei ollut tälläkään kertaa, mutta kaikista isoimpiin kierroksiinsa yhtye ei yltänyt.

Lopussa Kärsin aikana ei poikkeuksellisesti nähtykään sadomasokistisen kurituksen kohteena Spellgothia, vaan yleisön edustaja, joka joutui (tai pääsi) Raaka Peen ruoskittavaksi. (NM)

Finntrollilla (vas.) oli hieman epäkiitollinen esiintymisaika, sillä sen aloittaessa jonot festarialueen porteilla näyttivät vielä ulottuvan horisonttiin asti. Inferno-lavan teltassa tunnelma oli kuitenkin heti alusta ahdas ja kuuma. Vaikka Finntrollin uudempi materiaali on vakavampaa ja kenties myös musiikillisesti kunnianhimoisempaa kuin vanha, keikan kuluessa täytyi todeta, että nimenomaan vanhat hilpeät biisit sytyttivät yleisön. Odotetuin biisi taisi olla Trollhammaren, joka villitsi katsojat täysin. Yleisesti ottaen bändi onnistui täyttämään odotukset erittäin hyvin ja oli ainakin Mustamolle tämänvuotisen Tuskan ehdoton kohokohta.

Yhtyeen esityksen aikana koettiin myös eräs festivaalin romanttisimmista hetkistä, kun Trollhorn kosi kumppaniaan keikan loppupuolella. Vastaus peittyi yleisön hurjiin suosionosoituksiin, mutta jälkeenpäin tulleen tiedon mukaan se oli myönteinen. Lämpimät onnittelut peikkopariskunnalle! (AM)

Pitkän uran hevin ja hardrockin parissa työstänyt W.A.S.P. kuuluu niihin nimiin, jonka tietävät ja monesti myös tsekkaavat sellaiset metallipäät, jotka eivät muuten genrestä välitä, bändin omista faneista nyt luonnollisesti puhumattakaan. Myös omalla odotuslistallani korkealla ollut bändi vetikin vakuuttavan setin, vaikkei ehkä aivan parhaimmistoa keikkana tarjoillutkaan. Aivan alkuun tarjottiin medleytä bändin valikoiduista hiteistä, joka ehkä palvelee osaa yleisöstä erinomaisesti, mutta joka noin muuten tuntuu hieman kompromissihakuiselta touhulta. Onneksi väliin iskettiin sekä vanhempaa kamaa täysinäisin biisein, kuin myös viimeisimmän levyn "nimiraita" Babylon's Burning.

Toki settiin mahtui myös Wild Childia, lisää medleytä kuin ihastuttavaa Chainsaw Charlietakin. Eikä unohtaa tule yhtä bändin parhaimmistoon lukeutuvaa biisiä, The Idolia, jonka pitkä loppusoolo on kuin kunnianosoitus Pink Floydille. Ja löytyipä lopusta kunnon yleisönhuudastussuosikki I Wanna Be Somebody, josta otettiinkin ilo irti ihan hyvää vinoiluhuumoria unohtamatta. Loppua kohti keikka tuntuikin vain paranevan ja Blackien raspinen äänikin tuntui kelpaavan yhä vain paremmin. Esiintyminenkin oli liikehtivää, energistä ja taustalaulut enemmän kuin kohdallaan. Helvetti, jo näillä meriiteillä W.A.S.P. saisi minun puolestani olla vaikka jokavuotinen Tuska-esiintyjä. Fanipoika kiittää ja kumartaa hyvästä keikasta. (S)

Blackie Lawless oli hurjassa iskussa, osui nuotteihin ja teki oikeutta WASP-klassikoille. WASP-raidat ovat yksinkertaisesti tehtyjä livenä esitettäväksi, ja tälläkin kertaa ne tarttuivat ihmisiin ruton lailla. Tarpeettomasti venytettyä ja muutenkin hitaammista WASP-veisuista heikompaa The Idolia lukuun ottamatta bändi rokkasi todella kovaa. Monet myöhemmät levyt jäivät oikeutetustikin täysin paitsioon, kun yhtye keskittyi varhaisemman materiaalinsa esittämiseen. Loistava keikka, huikea energia ja vastaanottavainen yleisö. (SB)

Sunnuntai-iltapäivän ratoksi nähtiin Inferno-lavalla "sotaratsuja ja seksibailausta", kun Bodom-synisti Janne Wirmanin "ankea projektibändi" Warmen esitti historiansa neljännen keikan. Ei ole tiedossa laskeeko Wirman muinaisen Jyrki-esiintymisensä Lasipalatsissa "keikaksi", mutta sepä ei nyt liittyne tähän.

Vaikka yhtye tunnetaan instrumentaalisesta suoritusheavystään, Tuskassa ei kuultu kuin yksi instru, heti keikan alussa soitettu Japanese Hospitality. Kaisaniemessä kuultiin varmaankin yli puolet Warmenin kaikista lauletuista kappaleista, joista kaksi ensimmäistä (Eye Of The Storm, Spark) esitti Timo Kotipelto aina tuttuine maneereineen ja tiukkoine ylävireineen. Jälkimmäisen aluksi taisi rumpali-Mirkalta hajota kapula, sillä biisin loppu meni lyömäsoittajalta perunoiksi. No, virheissä Spark meni tasuriksi, sillä Janne Wirman itse kusaisi biisin alun. Hajahuomiona pistin merkille, että kaikki Antti Warmanin kitarasoolot ovat siksi livakoita, että noinkohan keihästäjä olisi saanut ohjenuorakseen, jotta ”soita mitä soitat, kuhan soitat nopeesti!”

Kahden seuraavan veisun ajaksi lavalle saapui vaaleata naiskauneutta, kun ex-Nylon Beat, Lady Geagea os. Kososen Jonna tuli somistamaan lavaa ja laulaa luikauttamaan kappaleet Goodbye ja Black Cat. Hyvin taittuu heavy Jonnalta ja hauskaakin tuntui olevan.

Viihtyneen ja viihdyttäneen Jonnan jälkeen lavan valtasi, Wirmania lainatakseni, "Suomen Pasi Rantanen, Pasi Rantanen", joka lauloi viisut Lying Delilah, Fallen Angel ja Journey-coverin Separate Ways, jonka aikana shokeeraannuin huomatessani, kuinka nuorempikin väki lauloi kädet pystyssä ja kurkut suorina Ameriikan aor:ää. Hitto, jos Journey tuolla tavalla junioreihinkin putoaa, hard rockilla ei ole maassamme mitään hätää!

Keikan aikana Shakma Wirman kysyi yleisöltä, että eikö olekin kiva nauttia kerrankin bodomittomasta Tuskasta. Kissan viikset se mikään bodomiton ollut. Lauteilla jo mouhonneiden Wirmanin ja Laihon lisäksi bongasin Warmen-keikan yleisöstä Seppälän. Latvala & Raatikainen äkättiin backstage-baarista. Turha koettaa kusettaa, sama määrä oli Bodomeja Tuskassa kuin aina ennenkin!

Show eteni noususuhdanteisesti ja lopuksi jo vähän kiireiseksikin käynyt setti kruunattiin Alexi Laihon laulamalla Radio Rock -kestohitillä Somebody’s Watching Me. Vaikka biisin aikana tietysti kuultiinkin keikan kiihkeimmät aplodit ja yleisönlaulatukset, on sanottava, että kyllä Aleksi näyttää lavalla olevan hieman eksyksissä ilman kitaraansa. No, ilmavilla potkuilla ja sätkinnöillä paikkaa paljon! (MO)

Trigger The Bloodshed ei ole vielä iällä pilattu, mutta meininki tuntuu olevan jo kovasti isollaan. Itse en tätä levyjen perusteella ymmärrä alkuunkaan, sillä vastaavia teknistä ja ankaraa death metal -paahtoa tuottavia yhtyeitä kun mahtuu kolmetoista tusinaan. Biisit kuulostavat aivan liikaa toisiltaan ja tavara on ylipäätään aivan liian geneeristä ollakseen juuri millään muulla kuin soittotaito-osastolla kiinnostavaa. Osaamisesta parasta esimerkkiä antoi puolestaan rumpali Dan Wilding, jonka pieksämistä kannujen takana kelpasi seurata. Tunnustusta täytyy antaa myös esityksen energiatasosta, sillä erityisesti laulaja Jonny Burgan jaksoi riehua todella mallikelpoisesti. Tyly tosiasia vain oli, että eipä esitys tuntunut lämmittävän juuri yleisöäkään, sillä aplodit olivat varsin vaimeita, ja jo alkuun väljästi täyttynyt teltta hupeni väestä melko nopeasti. Onneksi bändin kannalta sentään jonkinmoinen joukko muodosti ihan näyttävää circle pitiä, ettei briteille täysin paha mieli voinut tulla. Joka tapauksessa Trigger The Bloodshed oli latistavalla kappalemateriaalillaan valitettavasti tämän vuoden Tuskan yksi suurimmista harhalaukauksista. (MS)

”Portsarilla paksu niska, nakkikiska” lauloi Martti Servo. Paksu se on niska George ”Corpsegrinder” Fisherillä. Ja pitkä piiskaletti, jota sitten vatkattiin fyysisesti ylös-alas auringonpaahteessa täyden tunnin ajan sunnuntaina. Itse asiassa Cannibal Corpsen lavameno oli jälleen niin tiukkaa headbangingiä, että on pieni ihme, ettei kukaan jannuista saanut lämpöhalvausta.

Oikeastaan Cannibal Corpse oli energisyydessään Tuskan suurin yllätys. Ajatus tunnin mittaisesta death metal -turparallista lähempänä 30 asteen lämpötilaa ei kuulosta teoriassa mitenkään houkuttelevalta, mutta Tuskan yleisö osoitti toisin: päälavan edusta oli pakkautunut erittäin täyteen, ja käsimeri floridalaisen death metal -ihmeen keikalla oli massiivinen. Mikäs siinä, sillä CC piiskasi festariolosuhteisiin nähden ihanteellisen keikan, josta ei groovea puuttunut.

Tämä näkyi myös pittitoiminnassa, joka oli harvinaislaatuisen aktiivista, sillä vähän joka toisessa biisissä pyörä pyöri keskellä yleisöä. Ei huono veto ollenkaan. Yhtyeestä itsestään ei aivan mahdottoman selvästi pystynyt lukemaan lukeutuiko keikka yhtyeen perussuorituksiin vai oliko siinä erityistä Suomi-hehkua. Corpsegrinder kuitenkin taisi yleisön meiningistä tykätä kovasti. Keikan loppupuolella kuultu death metal -ikivihreä Hammer Smashed Face sekä heti perään seurannut Stripped, Strangled and Raped repivät open air -festarilta loputkin katon rippeet pois. Tappo oli taattu ja varmistettu. (NK)

Tunnin mittainen viemäriörinäpommitus ei helpottanut edes harvoissa suvantohetkissä, vaan keikka oli loppua kohden jopa turruttava, mutta missään vaiheessa ei tullut mieleen lähteä pois. Tuli myös tunne, että volyyminappulaa oli ruuvattu hieman kovemmalle, sillä sen verran jämäkkää bändin death metal oli. Ei tätä ihan joka päivä kuuntelisi, mutta sen verran intensiivinen bändin keikka oli, että seuraavan kohteen, Nilen seuraaminen kävi jo lähes pienestä lepohetkestä. (JR)

Corpsen keikka oli, eittämättä, näkemistäni yhtyeen keikoista ehkä toimivin, vaikka hienoisesti puuduttikin loppua kohden. Hauskana yksityiskohtana tuli bongattua Corpsegrinderin oikeasta käsivarresta uudehko Horde-tatuointi jonkinlaisena kunnianosoituksena miekkosen World of Warcraft -harrastukselle, ja tämän huomasivat katsomosta muutkin WoW-fanittajat. Liekö tässä sitten se maailman brutaalein WoW-bändi? (S)

Extremen death metalin suurlähettiläät, Nile, veti jo hyvissä ajoin Sue-lavan teltan ääriään myöten täyteen ennen floridapoppoon nousua lavalle. Ilmiö on jo tuttu yhtyeen aiemmalta Tuska-vedolta ja kertoo paljon pikadödis-bändin suosiosta Suomessa.

Nile on tasaisen vahva yhtye. Bändi ei ole vielä kertaakaan onnistunut tuottamaan pettymystä allekirjoittaneelle, sen verran vahvaa yhtyeen osaaminen on. Tuskassa läsnä olivat taas kaikki yhtyeen tunnistettavat elementit: Koliaksen hypertekninen rumputuli, Dallas Toller-Waden vahva örinä ja Toller-Wade-Sanders sektorin kyvykäs kitaratyöskentely egyptiläisiä välisoittoja ja instrumentaatioita unohtamatta.

Nile on pomminvarma livebändi. Tällä kertaa setin pääpaino oli luonnollisesti Those Whom The Gods Detest -levyssä, ja hyvä niin, sillä sen materiaali kestää loistavasti livesoitantaa. Onneksi settiin oli ripoteltu myös vanhoja klassikoita runsaslukuisesti. Setti oikeastaan todistaa sen, miten vahva bändi Nile materiaalinsa puolesta on.

Eikä yleisölläkään ollut setistä valitettavaa. Intensiteetti pysyi täydessä Sue-teltassa yllä koko keikan ajan ja käsimeri ja huuto olivat valtaisia. Nilen kanssa ei tarvitse pettyä, oli kyse levystä tai live-kokemuksesta. (NK)

Venäläinen [Amatory] keräsi luultavasti festarin pienimmän yleisön, sillä teltta ei ollut edes puolillaan. Tehtävä oli toki melko vaikea, sillä suurelle yleisölle tuiki tuntemattoman bändin on vaikea kilpailla huippusuosiota nauttivan Nilen kanssa. Mutta yrityksestä homma ei ainakaan jäänyt kiinni, laulaja Igor nimittäin ravasi pitkin lavaa ja teki kaikkensa saadakseen yleisön fiiliksiin, ja harvapäinen fanijoukko kyllä heräsikin ja selvästi vaikutti pitävän bändin eloisasta showsta.

Pomppumetallilta kalskahtava metalcore ei ole sitä omaperäisintä, mutta jotain sympaattista ja puoleensavetävää pietarilaisyhtyeen keikassa oli. Kappaleissa tuntui olevan ideaa huomattavasti enemmän kuin monilla länsimaisilla kollegoillaan ja bändi ymmärtää näemmä myös tarttuvien melodioiden päälle. Soundimaailma oli hieman puuroinen ja varsinkin yläpää jäi ikävästi peittoon, ja vaikka se toki petraantui keikan aikana jonkun verran, kitarat olivat tuhnut koko setin ajan. En myöskään saanut selvää, milloin yhtye lauloi englanniksi ja milloin venäjäksi. [Amatory] oli soundiongelmistaan huolimatta ihan positiivinen yllätys, vaikka keikka olikin jo puolivälin jälkeen oikeastaan nähty. Rumpalin tuulikone oli muuten hieman huvittava. Oli vissiin hemmolla kuuma tai jotain. (TV)

Kuluvan vuoden uutistarjonta hevirintamalla on ollut varsin synkeää tarkasteltavaa. Dion ja Peter Steelen kuolemien lisäksi monet veteraaniyhtyeet ovat peruuttaneet kiertueitaan terveydellisiin syihin vedoten. Tapaukset ovat muistuttaneet jälleen kerran siitä, etteivät veteraanitkaan jaksa taistella ikuisesti.

Kevään synkkien uutisten joukosta löytyi sentään myös jotain iloistakin kerrottavaa, kun Megadeth ilmoitti lähtevänsä kiertueelle juhlistamaan 20 vuotta täyttänyttä metalliklassikkoaan Rust In Peacea. Nostalgian varjolla tehtävässä kiertueessa ei juuri olisikaan ollut mitään uutisoitavaa, ellei samalla olisi ilmoitettu Megadethin alkuperäisbasistin David Ellefsonin paluusta yhtyeen riveihin. Viimeistään uutiset siitä, että Megadeth, Slayer, Anthrax ja Metallica (nimenomaan tässä järjestyksessä) tekisivät yhteisen The Big Four -kimppakiertueen, varmistivat, että sukupolvi, joka ei ollut vielä edes syntynyt em. yhtyeiden kultapäivinä, kusisi hunajaa nähdessään kiertuepaketin keikoilla.

Vaikka thrash-metallin kuuluisinta kärkinelikkoa ei Kaisaniemessä sentään nähtykään, oli vanhan setämiehen pakko hilata perseensä sinne ihan jo pelkästään Tuska-festivaalin viimeisenä esiintyjänä melskanneen Megadethin takia. Äkkinäisen silmäyksen perusteella festivaaliyleisön valitsemasta muotiväristä pystyi tekemään helposti johtopäätöksen, että he olivat sisäistäneet sen, miksi mm. moottoripyörän sylinterikin on musta. Sen lisäksi, että musta sitoo lämpöä, se myös haihduttaa sitä. No, sama järkeily tuskin pätee mustiin PVC-asuihin… Festivaalin pääasialliseen muotiväriin pukeutuneen miesvaltaisen yleisön lisäksi alueella näkyi myös muutamia simpsakoita perky-goottityttöjä, jotka kylläkin herättivät tämänikäisessä sedässä lähinnä isällisiä tunteita. Tai niin kai on pakko kirjoittaa, jos ei halua huomata seuraavan kerran kotiin mennessään, että avaimet eivät sovikaan lukkoon.

Megadeth saateltiin lavalle Black Sabbathin nimikkokappaleesta väännetyn intronauhan tahdittamana ja heti kättelyssä Mustaine ja kumppanit tekivät selväksi olevansa liikkeellä take no prisoners, take no shit -asenteella. Jos joku odotti näkevänsä ja kuulevansa hevikonserttien kliseiksi muodostuneita kitara- ja rumpusooloja, sai pettyä karvaasti. Menkööt Guns´N´Rosesin keikoille, hyväkkäät! Myöskään turhia välispiikkejä ei liiemmin kuultu, vaan homma pidettiin kiinni olennaisessa, eli musiikissa. Ja sehän sopi yleisölle. (KH)

Megadeth juhli vuonna 2010 Rust In Peace -levynsä 20-vuotista taivalta. Samaan syssyyn osui myös Dave Mustainen aisaparin, basisti Dave Ellefsonin paluu yhtyeen riveihin. Vanhan Megadeth-fanin kannalta odotukset olivat korkealla sunnuntain pääesiintyjää kohtaan, etenkin jos settiin kuuluisi koko RIP-albumi kokonaisuudessaan. Näin ei valitettavasti käynyt, vaan tuo thrash-metallin klassikkoteos kuultiin lyhennettynä versiona. Itse keikka alkoi muutaman minuutin myöhässä yhtyeen 20 vuotta vanhalla intronauhalla. Lavalle asteli bändi jäsen kerrallaan, Mustaine viimeisenä, ja keikka lähti käyntiin parivaljakolla Wake Up Dead/In My Darkest Hour.

Yleisöstä huomasi kyllä heti keikan alkupuolella, ketä tänne on tultu katsomaan. Käsimeri oli päivän vakuuttavin, ja mukanalaulanta kovaäänistä jopa taaempanakin. Eipä siinä mitään, Mustaine tarvitsi kaiken avun, sille Megadaven ylärekisteri oli tällä kertaa lähinnä pihinää, vaikka tilanne hieman korjaantuikin keikan loppua kohden. Eipä Mustaine olekaan tunnettu jatkuvasti loistavista livevokaaleistaan.

Itse settilistasta paistoi hyvin Ellefsonin paluu riveihin, sillä epä-Ellefson-tuotannosta ei ollut tarjoiltavana kuin Endgamen Headcrusher. Muuten keikka olikin kuin aikamatka vuoteen 1997. Settilistaan kuului vetoja kuten Trust, Angry Again Skin O’ My Teeth ja muita 90-luvun klassikoita, jotka ovat olleet paitsiossa viime kiertueilla. Pääosan keikasta varasti luonnollisesti Rust In Peace, joka kuultiin lyhennettynä versiona, valitettavasti. Holy Warsin ja Hangar 18 -vakioden lisäksi ilmoille kajahtivat Five Magics, Poison Was The Cure, Tornado of Souls ja Dawn Patrol, jossa Daven vokaloinnit tulivat jostain syystä nauhalta. RIP-kattauksessa olisi silti mielellään kuullut esimerkiksi Tornadon sijasta levyn päättävän Rust In Peace… Polaris -nimiraidan.

Keikassa oli silmiinpistävää myös se, miten paljon Mustaine antoi Ellefsonille tilaa lavalla. Basistin paluu riveihin korostui monta kertaa illan aikana, sillä useana hetkenä stagella ei ollut kuin Shawn Drover ja Ellefson. Ei siinä mitään, kyllä Ellefson on mies paikallaan, sillä hän on monille se ainoa oikea Megadethin toinen osapuoli Mustainen lisäksi.

Kaikkiaan Megadethin puolentoista tunnin settiin mahtui paljon hittejä, mutta silti ei mielestäni tarpeeksi Rust In Peacea. Soundit myös välillä seilasivat ja Mustainen pihinä oli… no, pihinää. Kokonaisuutena RIP-painotus ja Ellefsonin paluu vetivät tämän keikan vahvasti plussan puolelle. Etenkin kun Ellefson on nyt palannut Megadethiin pysyvästi, voi yhtyeen seuraavaa omaa keikkaa odottaa suurella mielenkiinnolla ja innolla. (NK)

Megadeth aloitti settinsä paiskaamalla heti kättelyssä - vielä tänäkin päivänä - luun kurkkuun lykkäävän Wake Up Deadin, jota seurasi yhtä klassinen In My Darkest Hour. Kun yhtyeen uusimmalta levyltä, Endgamelta, oli soitettu Head Crusher pois kuljeksimasta, olikin aika siirtyä Rust In Peacen materiaaliin. Paria kappaletta lukuun ottamatta yhtye esittikin metalliklassikkonsa kokonaisuudessaan. Suureksi harmikseni yhtye jätti esittämättä juuri kappaleen Rust In Peace… Polaris, mutta vastaavasti voin sanoa vanhan sedän mieltä lämmittäneen, kun David Ellefson alkoi loihtia bassostaan Poison Was The Curen maagisia bassokuvioita. Kyseistä kappaletta kun en ollut koskaan aiemmin kuullut keikkaversiona.

Uudelleenkasaamisensa jälkeen Megadethilla on ollut lukuisia basisteja, mutta viimeistään Peace Sells… But Who´s Buyingin? legendaarisen bassokulun kajahdettua Kaisaniemessä ilmoille kävi selväksi, ettei kukaan kykene soittamaan sitä niin kuin Ellefson. Vaikka Megadeth ei visuaalisessa mielessä ole koskaan tarjonnut yhtä räiskyvää iloa silmille kuin yhtyeen musiikki, ei bändiä voi myöskään syyttää tylsästä lavaesiintymisestä. Vasenkätisen Shawn Droverin rumputyöskentelyn seuraamisesta tulee edelleenkin pää kipeäksi ja Chris Broderick on mukautunut mukavasti Megadethin riveihin sitten yhtyeen edellisen Suomen vierailun. Soitannollisen panoksensa lisäksi David Ellefson on tuonut mukanaan voimakkaan lavakarisman omaavan kakkosjohtajan yhtyeeseen. Tämä myös näkyi Kaisaniemessä, jossa nähtiin rennompi Dave Mustaine, jonka ei tarvinnut lietsoa yleisöä Ellefsonin pitäessä taas huolen siitä tehtävästä. Tervetuloa kotiin, David.

Soitannollisesti Megadeth oli tiukassa kunnossa ja yhtye esitti Rust In Peace -kappaleiden jälkeen oman hittikimaransa siirtyen Countdown To Extinctionin aikaisesta materiaalista (Sweating Bullets ja Symphony Of Destruction) Angry Againiin, A Tout Le Mondeen ja Trustiin. Ulkoilmassa esiinnyttäessä kevytkin tuulenvire saattaa heitellä ääniä sinne sun tänne, ja paikoittain Megadethin soundit kärsivät siitä. Mutta vain paikoittain. Yhtyeen oma tyylitaju pääsi pettämään ainoastaan siinä vaiheessa, kun ryhmä alkoi tykittää uudelleen Holy Warsin loppuosaa settinsä päätteeksi. Ratkaisu olisi saattanut toimiakin, mikäli yhtye olisi aloittanutkin settinsä samalla kappaleella. Se ei kuitenkaan pilannut positiivista kokonaisvaikutelmaa, jonka Megadethin setti ja sunnuntainen festivaalipäivä jättivät jälkeensä. (KH)

Ja niin jätti Tuska Kaisaniemen lopullisesti, hyvissä fiiliksissä. Festivaalin jokainen päivä oli loppuunmyyty keräten yli 33 000 metallifanaatikkoa pääkaupunkiimme. Tuskaa vietettiin nyt viimeistä kertaa Kaisaniemessä. Ensi vuonna maamme johtava metallifestivaali siirtyy vastikään valmistuneelle Suvilahden tapahtumakentälle, mikä mahdollistaa tapahtuman kehittämisen tulevaisuudessa. Tuska pysyy kuitenkin edelleen aivan Helsingin keskustan tuntumassa. Tuska 2011 järjestetään 1.-3.7.2011. (FME)

© Imperiumi MMVII. Teksti: Niko Kaartinen, Kalevi Heino, Aki Nuopponen, Aila Mustamo, Janne Rintala, Mape Ollila, Serpent, Starbuck, Vesa Leppänen, Turkka Holmqvist, Tero Lassila, Marko Saarinen, Tuomas Valtanen   Kuvat: Jarmo Katila, Petri Vilen, Markus Lehto, Toni Salminen, Timo Halo
Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 16271 Palaa »