Festariraportti: Myötätuulirock 2010

On taas tullut se hetki vuodesta, jolloin tummanpuhuvat ihmiset kokoontuvat Vantaan Hakunilan urheilupuistoon, sillä kalenteriin on merkattu Myötätuulirock vuosimallia 2010. Silloin kun edellisen kerran kävin näillä kinkereillä vuosi oli 2007, minkä jälkeen on tapahtunut jonkin verran muutoksia paikan kaavoitukseen. Yksi lava on kadonnut ja nykyään koko kattaus pyörii yhden lavan varassa. Se tuo mukanaan myös vaihtoajat ja mahdollisuuden aikataulujen venymiseen. Tietty positiivista on se, että kaikista nimettömimmätkin bändit pääsevät vetämään samoissa puitteissa kuin isoimmat, mutta tuntuu siltä, että festari venyy aika pienellä rosterillaan pitkälle yli puoleenyöhön. Esimerkiksi kahtena ensimmäisenä päivänä valomerkki annetaan jo yhdeltä yöllä. Sunnuntaina kotiin päästään jo tuntia ennen puolta yötä.

Muutenhan puitteissa ei ole valittamista. Alueena on iso nurmikenttä, joka on jäsennelty järkevästi ja saniteettitiloja on paljon. Järjestäjä siis olettaa, että ihmisiä joko tulee paikalle paljon tai että ne juovat paljon. Tai ehkä kumpaakin. Artistikattaus on asiallinen eikä ainakaan itseäni yksikään artisti ärsytä - ainakaan vielä tässä vaiheessa. Plussaa on myös annettava videoscreenistä, jollaisen järjestäjät olivat virittäneet lavan kupeeseen. Se lisää intoa kauempaakin katsomiseen, sillä ruudulta näkee paljon sellaista mitä ei paikalla bostaamalla näekään.

Festarin aukaissusta Doom Unitista ei kyllä rehellisesti sanoen jäänyt paljoa mitään mieleen. Koko kansan Killing Time -jolkotus toki soi, mutta siihen se rehellinen ymmärrykseni asiaa kohtaan päättyikin. Tietty voisi päivitellä heviuskottavasti että "onpa paskaa" ja sitä rataa, mutta ei minun skenepisteitni silläkään positiivisen puolelle saisi nostettua. Totean siis, että "olipas se semmoista, kaipa siitä joku tykkää." Olen kuitenkin sen verran nössö, että ehkä jos jaksaisin tutustua yhtyeen materiaaliin niin sieltä paljastuisi jotakin kiintoisaa.

Seuraavaksi onneksi lauteille saatiin jotakin mistä minäkin ymmärrän, Blake on mielestäni oikeasti hieno orkesteri. Yhtyeen tapa tuottaa konstailematonta ja groovaavaa höttöä on sinällään kadehtittava, vaikka niin ikään perussisällöltään heidänkään musiikissaan ei ole kummoisesti arvoja tai taiteellista sisältöä. Arvostan etenkin basson ja rumpujen yhteistyötä, sillä etenkin eturivissä kytätessä groove tuntuu luissa ja ytimissä. Toki tässä on sama ongelma kuin kaikessa, ruumis tottuu jytinään ja meininkiin, ja kun liikaa samaa hyvää saa kerralla niin jäljelle jää vain ylliannostuksesta vapiseva ihmisraunio. Blake on mainiota musiikkia mutta, sen avut ovat yhtä kuin sen heikkoudet. Ehkä MTR:ssa varattu tunnin slotti on tämän kaltaista kuitenkin liikaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Seuraavana ihan kivojen kuriositeettien listalla on Viikate. Lopunaikojen tanssibändi ei sekään petä. Niukasti junttiuden ja tyylikkyyden välillä luoviva yhtye tarjoilee tottuneesti viihdyttävän setin, mitä on mukava seurata vaikka yhtyeen musiikki olisikin enemmän tai vähemmän tuntematonta. Viikate on näitä bändejä joista jää päällimmäisenä hyvä mieli ja mitäpä sitä muutakaan oikeastaan tarvitaan.

Seuraavana soittanut Tarot on varmaankin Suomen kovin livebändi, mikäli joku toinen ei satu olemaan kovempi. Lienee täysin henkilökohtainen helvettini, etten ole onnistunut tutustumaan uuteen Gravity of Lightiin ennen keikalle saapumista, sillä se on ehkä suurin ongelma keikasta täysipainoisesti nauttimiseen. Valitettavasti bändi ei taaskaan ole musiikkikirjastoni tasalla ja keikkasetti sisälsi suurehkon määrän kappaleita jotka jäivät tuntemattomaksi. Näin ensikuulemalta ne uudet biisit eivät kyllä ole sitä parasta Tarotia, ainakaan eivät siis ole jatkumoa Crows Fly Black -levyn voittokululle. Tosin todennäköisesti tässä kerkeää vielä mielensä muuttamaan kesän mittaan.

Tarot ei petä tälläkään kertaa. Bändin meno on perinteistä ja heille tyypillistä. Kummallisia spiikkejä riittää ja Tarot on mielenkiintoinen konklaavi sen vuoksi, että sinällään musikantit ei tunnu tavalliselle tallaajallekaan täysin persoonattomilta. Kyseessä on vähän sama ilmiö kuin aiemmin soittaneessa Viikatteessa. Tämä sitten taas heijastuu musiikkiin ja esitykseen. Keikat vaikuttavat siltä etteivät ne ole täysin ulkoa opeteltuja. Ehkä kappaleensa ovat opetelleet, mutta Tarotin seteissä on sekin erikoisuus että keikalla voidaan kuulla jotakin vakiokatalogin ohi. Toki tälläkin keikalla joukko niitä vakioita, mutta myös jotakin mitä en muista toviin kuulleeni. On siinä toisaalta sekin, että en ihan muista keikkaansa nähneeni niin muistikuvat pettää. On miten oli, viimeksi kun tätä seurasin niin oli vuosi 2006 ja Crows Fly Black oli sangen tuore, saattoi jopa olla juuri julkaistu, Silloin Tarotia pääsi todistamaan ihan kyllästymiseen asti joka festarilla. Niin myös tänä vuonna, seuraavilla kolmilla festareilla pitäisi taas todentaa bändin touhuja.

Ensiferum aloitti kymmenisen minuuttia myöhässä, mikä nyt henkilökohtaisesti ei loputonta surua tuottanut. Kun yhtyeen konsepti on aina ollut Patakakkosen tunnaria ja särökitaroita, niin se ei ole jaksanut musikaalisesti innostaa. Olin todennäköisesti näkemykseni kanssa aika yksin, sillä Ensiferum sai kuitenkin aikaan eniten elämää yleisön joukossa tähän mennessä ja muutenkin yhtyeen vaikutteet näkyivät yleisössä pitkin päivää. Yhtä kaikki, ei repäise yhtään ja vaikka show onkin tänään melkein topless, niin jokin siinä klikkaa. Lisäpropsit kahdesta ukkelista, jotka pönöttävät lauteilla miekkaa pidellen ja välillä vähän laulellen. Kyseinen tehtävä vaatii varmasti omistautumista asialle.

Vaikka keikka ei sinällään puhutellut, niin kyllä sinne mahtui edes yksi asia joka jäi positiivisesti mieleen. Viimeisenä kappaleena bändi soitti coverin, eikä se ollutkaan ihan mikä hyvänsä coveri vaan kappale Manowarin Battle Hymn. Laulupuoli oli nakitettu tässä biisissä toiselle miekkaa kantaneista (lat. ensiferum), kappaleen tulkitsi Soulcage/Moottörin Jyrinä/Malpractice/Revulsion -mies Aleksi Parviainen. On se hemmetin herkkää, näin autenttista Manowaria ei joka päivä kuulekaan, etenkin laulupuoli lämmitti erityisesti mieltä. Paikoitellen suoritus oli hyvinkin Eric Adamsia kiljumisineen. On se hienoa, piti oikein kaljateltasta lähteä eturiviin katsomaan kun intro lähti soimaan. Parviainen on kyllä mies paikallaan näissä lauluhommissa.

Yllättävän isolle osalle yleisöstä Ensiferum oli se pääesiintyjä ja illan viimeinen pumppu tahditti vain kävelymatkaa ovea kohti. Muutenkin tuntuu siltä että tunnelmat alkavat latistua: aikataulu venyy ja Exodus starttaa vajaan parikymmentä minuuttia myöhässä. Tämän kaltainen on kylläkin ihan odotettavaa, lyhyet vaihtoajat eivät alunperinkään luvanneet erityisen hyvää.

Exodus on niitä thrashin legendoja jotka eivät itselleni koskaan auenneet, olin aina itse enemmän Testamentin miehiä. Oikeastaan Exoduksen musiikki ei ole sinällään edes kovin tuttua. Ysärin aikana kyllä Toxic Waltzit ja muut hitit tulivat tutuiksi, mutta enpä ole tarkemmin bändiin jaksanut koskaan perehtyä. Pääasiassa ongelma oli siinä, että Exodus oli jo pykälää primitiivisempää musiikkia eikähän sellaista nuoren ihmisen pää kestänyt. On siis hauska todentaa nyt tässä vaiheessa, mistä on oikeasti jäänyt vuosien varrella paitsi.

Kyllähän se primitiivistä on on yhä, vaikka Exodus ei ole ehkä kaikista brutaaleinta musiikkia mutta yhtyeellä on hyvä intensiteetti tekemisissään. Keikka on melkoista murhaamista, thrash metalin kaikki kliseet käytettiin ja meininki oli kuin oppikirjasta. Ei siinä mitään, Exodus on yksi niistä yhtyeistä jotka tekivät näitä kliseitä tunnetuiksi ja meille kaikille niin rakkaiksi, joten onhan se ilo nähdä että vanhatkin vielä viitsivät ylläpitää perinteitä. Todennäköisesti tämänkaltaisen musiikin seuraaminen on parhaimmillaan silloin, kun osallistuu karkeloon juoksemalla ympyrää yleisön joukossa. Kun Rob Dukes käskee niin kyllähän ihmiset sitten kanssa juoksee! Dukesin maanista esiintymistä oli hauska seurata, enkä voi väittää, että muutkaan yhtyeen jäsenet jättäisivät kylmäksi. Vanhana ja vammaisena rockpoliisina en osaa enää ottaa thrashia erityisen fyysisesti, mutta uskoisin että parhaimmillaan tämäkin show olisi ollut nimenomaan eturivistä eikä kentän laidasta kokien.

Exodus on itselleni tuttu vain valittujen levyjen ajalta ja koska harvat biisi olivat ennestään tuttuja, niin päättelisin yhtyeen soittaneen keikalla lähinnä uudempaa matskuaan. Näin yhtyeen musiikkia vähemmän tuntevana, materiaalin modernius on hyvä asia, sillä ne levyt jotka minä olen kuullut olivat enemmän tehty innolla kuin taidolla. Toki Toxic Waltzit toimii myös modernisoituina, mutta keskimäärin tuntuisi siltä että uusi Exodus toimii soitollisesti paremmin kuin se, minkä perusteella legioonaani muinoin valitsin. Toinen vaihtoehto on se, että makuni on matkan varrella hienostunut ja nykyään vanhakin Exodus toimii.

Exodus on äärimmäisen viihdyttävä yhtye, eikä kyllä yhtään kaduttanut keikalla käyminen. Perjantaista siis jäi todella hyvä fiilis, jota ei onnistunut pilaamaan edes parkkipaikalla tapahtunut erikoistapaus: joku mukava setä oli pelannut Tetristä autoa sijoitellessaan niin huonosti, että yhteen kohtaan on jäänyt reikä. Tetriksensä ei ollut täysin sulava, sillä minun menopelini oli motitettu kolmen auton väliin niin tarkoin, että ainoa tapa saada se ulos olisi ollut kantaa se. Onneksi tilanne oli enemmän koominen kuin ärsyttävä, sillä vain viiden minuutin sisään etummainen autoilija saapui ja reitti vapauteen aukesi.

 

 LAUANTAI

Toinen päivä lähtee liikkeelle sillä suunnitelmalla, että hyppään pari ensimmäistä yli ja aloitan suoraan Kiukaasta. En osannut kuitenkaan istua kotona ja valuin paikalle jo Los Bastardos Finlandesesin alkuun. Se oli varmaankin virhe, koska kotona olisi ollut kivempaa kuin katselemassa bändiä, jonka musiikki ei puhuttele yhtään. Bändi nauttii kuitenkin jonkinlaisesta kulttimaineesta, mikä on ihan perusteltavissa asian harrastajien parissa, joskaan itse en koe minkäänlaista herätystä tämän yhtyeen suhteen. Seuraamani kappaleet ovat ihan asiallisesti kulkevaa ison maailman rock'n'rollia. Motörheadihtava laulu kuulostaa hyvälta ja soitto kulkee, biiseistä ei vaan jää mitään mieleen.

Festarikansaa tarkastellessa saattoi todeta, että tänään festariyleisö oli laajentanut naamioitumistaan. Eilen joka toisella jätkällä oli Ensiferum-henkiset viirut silmien alla, nyt vallitseva tyyli miesten meikkaamisessa on punamusta. Eli jos eilen Ensiferum oli se kaikista odotetuin, niin tänään keskeisin juttu taitaa olla Turisas. Etnisen polkan ystäville oli tarjolla myös Korpiklaani, joten ainakin ne jotka näistä kansantanhuista pitävät, saavat ainakin kuunneltavaa koko rahan edestä.

Lisäksi lauantaina aikataulussa on yksi tyhjä paikka. Järjestävä taho kertoo, että kyseessä on ylläriesiintyjä! Jännää, tässä iässä harvemmin saa enää ylläreitä - elleivät ne ole sitten negatiivisia ja pakattuina pankin kuoreen. Tyhjä slotti on kuitenkin toiseksi viimeinen lauantaina, mikä tarkoittaa että siellä voi olla joku isokin nimi, soittaahan se sentään Stam1nan ja Turisaksen välissä. Tietty tulee mieleen että se voi myös olla jotakin hirveää skeidaakin jos sillä ei edes yritetä myydä lippuja ennakkoon.

Mutta jos palataan asiaan, niin seuraavaksi jonossa on sitten se Kiuas, josta oli alunperin tarkoitus aloittaa. Olen pitänyt yhtyeen edesottamuksista niin levyllä kuin luonnossakin, mutta viimeisin kiekko Lustdriven on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä sen pariin otteeseen on popittanut läpi, niin ei se ole oikein koukuttanut. Etukäteen toiveissa on siis se, että poppoo nyt tällä keikalla tarjoaisi jokusen pointterin siitä mitkä Lustdriveniltä ovat niitä hittejä ja mitkä eivät.

Loppujen lopuksi jukeboksissa pyörähti lopulta aika vähän uusia vetoja, sillä uudelta levyltä pääsi soittoon vain kolme siivua. Tässä mielessä keikka oli hyödytön sekä muutenkin vähän nahkea. Yritystä eittämättä oli, mutta kun sää on harmaa ja yleisö kuollutta, niin veto jäi vähän rutiiniksi.

Tästä vielä settilista, koska Kiuas on melkein ainoa yhtye tällä festarilla josta voin melkein varmasti sanoa tuntevani kaikki kappaleet ainakin nimeltä: Of Ancient Wounds, Spirit of Ukko, Sacrifice, Loss and Reward, Of Lust, Love and Human Nature, Aftermath, The Decaying Doctrine, Cry Little Angel, Warrior Soul ja Across the Snows.

Diablo olisi seuraavana listoilla. Vaikka kyseessä on varsin kova bändi, niin rutinoituneesta tykityksestä on vaikea sanoa mitään erityisen tuoretta. Yhtye vetää Suomessa vain pari keikkaa tänä kesänä, joten käytännössä Myötätuulirock oli lähes ainoa mahdollisuus todentaa yhtyeen livekunto, edellyttäen ettei sitä ole ehtinyt aikaisemmin jo tehdä. Diablo kiertää ja keikkailee yhä Icaros-levynsä tiimoilta ja sitä myöten tämänpäiväinen setti ei tarjoa oikein mitään uutta jo edellisenä kesänä kuultuun. Taitaa olla jopa niin, että sama setti pyöri jo toissakesänä. Eipä siinä, ei auta kuin todeta, että "onhan se, melkoista äijäilyä" sikäli kun Radio Rockin vähän turhaan jatkunutta äijä-mantraa on syytä siteerata.

Tässä vaiheessa asiat alkavat mennä pieleen: vettä alkaa tulla taivaalta. Ikuisen optimistin toiveissa on  että se olisi pelkästään pikainen ja ohimenevä kuuro. Optimismi ei auttanut ja vesisade vain yltyi, jengi vetäytyi kaikki sateensuojiin ja tunnelmasta tuli sangen tiivis. Jopa niin tiivis, että siirryin parkkipaikalle, autossa kun on lämmitin ja mukava penkki, viihteeksi puhelimessa matopeli ja internet-selain.

Syy vetäytymiseeni on sade ja se, että lavalla soittanut Mokoma ei kiinnosta. Siinä, missä useamman muun bändin uusin on jäänyt kuuntelematta vahingossa, Mokoman uusin on jäänyt hyllyyn ihan tietoisesti. Jo pari levyä sitten Mokoman musikaalinen sisältö vaikutti ensin junnaavan paikallaan ja lopulta alkoi tuntua, että homma on todellakin jo nähty. Bändistä tekisi mieli niin pitää, koska lavameiningin suhteen Mokoma on yksi parhaista suomalaisbändeistä ja pirteää temmellystä on mukava seurata, vaikkei musiikki ihan niin kovaa kolisekaan enää. Jollei vettä tulisi jatkuvalla syötöllä niskaan, Mokomaa voisi tälläkin kertaa katsella enemmän kuin puolikkaan setin verran.

Seuraavaksi sitten sitä kreisiä suomalaista humppaa. Korpiklaani kiinnostaa kuin kilo silakkaa ja turhautumiseni maksimoi edelleen jatkuva sade. Huomannette kai, kuinka festariraportti muuttuu lineaarisesti negatiivisemmaksi suhteessa sateen kestoon. Jos taivas ei kuivahda pian, niin en uskalla edes arvailla kuinka nuivaa kritiikkiä Turisas tulee saamaan. Sade ei tosin ole kenenkään vika ja Korpiklaani ainakin yrittää piristää tunnelmaa. Esimerkiksi Juodaan viinaa -coveri tuntuu toimivan ihan mukavasti väännettynä yhtyeelle omintakeiseksi kansantanhuksi.

Sää vain pysyy huonona ja alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä että tuleeko tästä kesää ollenkaan. Vielä olisi tarkoitus jaksaa puoleen yöhön asti, joten onneksi sentään edes musiikki vaihtuu kiinnostavammaksi. Swallow the Sun on sitten näemmä nimensä mukaisesti nielaissut auringon ja vallitseva paskakeli sopii synkistelylle. Itseltäni loppui mielenkiinto äkisti siitä huolimatta, sillä lavan sadelipasta valuu ämpäritolkulla vettä nimenomaan turva-aidan ja lavan väliin, sinne missä valokuvaajien olisi tarkoitus työskennellä. Swallow the Sun toimi, bändi on ehkä enemmän sisätilojen juttu mutta masentava ja harmaa sää paransi puitteita. Kai Hahdon rumputyöskentely on mainiota seurattavaa ja muutenkin bändi osaa musiikkiinsa sopivan esiintymisen. En minä tämänkaltaista musiikkia ehkä DVD:llä ostaisi, ilman keikkaolosuhteita patsastelu saattaisi jäädä hieman ohueksi mutta livenä tämä toimii. Yksi asia kummastuttaa kyllä: miksi Aleksi Munter on niin kovin vihamielisen näköinen, luonnossa kun on niin hauska mies. Kai se näyttelee vain, mutta kysymys kuuluukin että kummassa yhteydessä? Samapa tuo sinänsä, hyvää musiikkia se ainakin tekee.

Säätilan yllättävästä muutoksesta johtuen, allekirjoittaneen kamera hörppäsi litran vettä ja lopetti toimintansa. Ärsytystä lisäsi sekin, että backstagella oli jo liikkeellä tieto siitä, mikä on se mystinen ylläriartisti: Hevisaurus! Ei jumaliste - Hevisaurus? Järjestävällä taholla on kyllä oivallinen tilanne - ja huumorintaju, sillä Hevisaurus on kyllä yhtye, jolle on aikansa ja paikkansa, mutta en usko, että se oikea aika on ainakaan kello 22:15 lauantaiyönä. Myötätuulirock ei välttämättä ole sekään paras mahdollinen paikka yhtyeelle, jonka kohdeyleisö on vielä esikoulussa tai ala-asteella. Jos se olisi edes ilmoitettu etukäteen ja esiintynyt vaikka aamupäivällä, niin hommassa olisi joku järki, mutta jotenkin Saurukset tällä ohjelmapaikalla kuulostaa tietoiselta kuulijan kampittamiselta. Voidaan toki todeta, että olen ahdasmielinen hevimies enkä osaa nauraa itselleni ja genrelleni, mutta siltikin huvittaa vähän vähemmän.

Koska kamera vuotaa kuin venäläinen sukellusvene ja Turisasta joutuu odottamaan vielä jokusen tunnin niin totesin, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Toki Stam1na olisi ollut hauska nähdä, mutta ehtiihän tuon kesän festareilla. Onneksi raportti ei sentään jää tähän, sillä kun toimittaja Holmqvist lähtee kotiinsa itkemään, niin poikkeuksellisesti puhemiehen ryijyn niskaansa ottava valokuvaaja Salminen ei lannistu. Kansantanhujen kutsu käy miehelle liian suureksi ja mies palaa takaisin festarialueelle, sadetta, tuulta ja tuiskua uhmaten:

Säät olivat pakottaneet minut ja kameran hakeutumaan kuivempiin tiloihin jo alkuillasta. Olin kuitenkin aiemmin päivällä kuullut Turisaan hepuilta, että kannattaa tsekata keikka koska siellä olisi pyroja ja kaikkea, joten saavuin festarialueelle juuri parahiksi "yllätysesiintyjän" lopetettua.

Koska luvassa oli pyroja, lähdin etsimään pyrovastaavaa, koska aina ei voi tietää miten kuvaukseen suhtaudutaan tehosteiden aikana. Pyrokaveri olikin tuttu, joten sain oikein turistikierroksen lavalla, jotta näin missä ja mitä tulee paukkumaan. Jutellessa enemmän lieskoista, kaveri kyseli minulta että tunnenko biisit. Totesin, että onhan ne kuultu muutamaan otteeseen. Seuraava toteamus oli, "- okei, sähän voit sitten hoitaa noi liekit, tulee tähän kertsiin tuu tuu tuu kohdille ja tähän ja tähän biisiin". Hetken tilannetta tuumailin, tilaisuushan olisi mitä ainutkertaisin, mutta samalla jäisi pyrokuvat ottamatta. Sovin että käyn kysymässä vielä lavan edustan järkkäreiltä saisiko pyrojen aikana olla lavan edessä, jos ei niin sitten voin tehdä lieskat. No, lavan eteen sai mennä, joten tällä erää pyromaani minussa ei päässytkään irti.

Keikkaa voi luonnehtia yksinkertaisesti vitun hyväksi. Turisas oli ehdottomasti viikonlopun paras bändi ja paras show. Onneksi tälle keikalle oli tuotu vähän harvinaisempaakin materiaalia, The Land of Hope and Gloryn sekä Rex Regi Rebellisin muodossa, nimittäin tämä taisi olla jo neljäs festarikesä edellisen albumin jälkeen... Noh, jos Wintersun tekisi festarikeikkaa, niin he veisivät, materiaalin venytyksen vieläkin pidemmälle. Myös jo hieman kulunut Rasputin-coverikin oli vaihtunut hyvin rullaavaan Black Sabbath -lainaan nimeltä Supernaut.

Encoren ja Sahti-Waarin jälkeen keikka loppui totuttuun tapaan Battle Metalin merkeissä ja siitähän yleisö piti. Mahtavan keikan jälkeen oli aika avata sateenvarjo ja suunnata kotia kohti, kyllä kannatti palata takaisin alueelle todistamaan tämä show! Vaikka bändillä materiaalia riittää, niin suotavaa olisi että seuraavalla kerralla kun yhtyeen näkee, niin olisi jo se kolmaskin levy julki. (TS)

 

SUNNUNTAI

Edellispäivän ahdistuksesta päästiin yli, vaikka tuli melkein jo luvattua itselle että tänään ei ole enää MTR:iin asiaa. Mutta koska kamerani on Jeesus, se heräsi toisena päivänä kuolleista. Ehkä sitä voisi tämän kunniaksi vielä sen viimeisenkin päivän käydä katselemassa. Pieni morkkiskin oli tullut, olisihan sen eilisenkin voinut loppuun asti katsoa, mutta minkäs teet kun ihminen on heikko.

Taas ajattelin missata ensimmäiset ja aloittaa vasta Suburban Triben kohdalta.  Mutta historia toistaa itseään. Saavun mestoille taas yhtä pykälää liian aikaisin ihmettelemään Royal Republicin settiä. Bändi ei sanonut ennakkoon juuri yhtään mitään, mutta kyllähän sen tunnisti. Sehän on se bändi jonka joku biisi soi TV Viiden jossakin mainosinsertissä. Tämä on moiselle assosiaatiolle jo toinen kerta tämän viikonlopun aikana. Tiedä sitten että soiko joku tv-ohjelman mainos jo eilenkin, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että tämä on kaupallinen tapahtuma! Ei ole rock'n'rollia enää ollenkaan.

Ei se epäkaupallisuus nosta päätään kyllä Suburban Tribessäkään. Frozen Ashesin muistan vuosien takaa ja tottakai Big Brother-tunnari While The World Awaits on myös jäänyt mieleen, sen pakkosyötöltä kun ei voinut välttyä kukaan. Bändin musiikki on ihan ammattimaista, mutta mielikuvituksetonta ja vähän sama ilmiö heijastuu keikkaankin. Bändi ei oikein tarjoa katsottavaa. Soittamisen ilo ei välity turistina paikalla olevalle eikä yhtyeen musiikkiinkaan samaistu liiemmin. Todennäköisesti olen tälläkin kertaa yksin mielipiteeni kanssa, koska kyllä Triben esittämä musiikki kelpasi muulle yleisölle. Ainakin kalja-alueelle kuulosti siltä, että Subut olivat ensimmäinen bändi (poislukien päivän viimeiset) jotka soittivassa encorenkin.

MTR:n suhteen ollaan aletaan olla jo viime metreillä, enää pari bändiä ja sen jälkeen koti kutsuu. Toiseksi viimeinen bändi on ruotsalainen Mustasch. Sinänsä erikoinen nimi, jotenkin moista nimeä voisi odottaa enemmän saksalaiselta soturihevi-bändiltä, mutta tällä kertaa "viikset" on rapeaa hevin, rockin ja punkin sekoitusta.

Uskoisin että Viikset toimii paremmin kun keikalla ei ole yleisössä pelkästään lahnoja. Kvartettina operoiva bändi ei oikein saa tarvittavaa energiaa lavalle eikä se siten innosta yleisöäkään. Mustasch on varsin hauskaa menometallia ja se ehkä vaatii itselleen dedikoituneen yleisön. Ruotsalaiset yhtyeet ovat siitä mielenkiintoisia että sikäläiset muusikot ovat nöyrää ja innokasta porukkaa kun saapuvat Suomeen, eikä Mustaschkaan ole tästä poikkeus. Bändi tuntuu tekevän parhaansa ja sehän riittää. Aneemisesta yleisöstä huolimatta voin sanoa viihtyneeni.

Viimeisenä olikin sitten Amorphis. Jone Nikula totesi spiikissään, että paremmin ei voi festivaalia päättää. Jaa. Itse ainakin tiedän useamman kymmenen tapaa parempaan festivaalin loppumiseen. Vaihtoehdot sisältäisivät monen monituista yhtyettä, sammumisen juhannuskokkoon tai vaikka mitä muuta. Jätetään kaikista pahimmat kertomatta, sillä Hevisauruksen takia tätä raporttia lukevat ehkä myös lapset tai niiden vanhemmat.

  

Amorphis tosiaan, sekin on niin nähty. Jos ruotsalaiset teknisen deathin soittajat ovat matemaatikoita, niin Amorphis on vähintään insinööriheviä. Se on teknisesti ja teoreettisesti täydellistä, mutta toteutuksessa on lapsuksia. Niistä suurimpana ongelmana se, että etenkin keikalla hommat menee patsasteluksi. Salmisen kanssa tästä keskusteltiin fotorännistä päästyämme, että mitä tuostakin voi kuvata? Lopputulos oli se, että Joutsenen rastat on komeat ja jos ne liikkuisi enemmän, niin siitähän saisi vaikka mitä. Mutta kun ne eivät liiku, laskujen mukaan se taisi mossata hetken, ehkä kaksi kertaa. Toki hänellä on myös komeat viikset, mutta ne ei ole vielä niin kehittyneet että ne lepattaisivat tuulessa. Onneksi basisti-Nicu sentään yrittää, mieheltä löytyy rock-poseerauksia ja hevi-ilmettä, mistä yhtye saa tietty irtopisteet kotiin. Amorphis on vain liian tuttu näky suomalaisessa festarikattauksessa - se ei kykene tarjoamaan turistille oikeastaan enää mitään sellaista mitä se ei olisi bändiltä jo nähnyt.

Myötätuulirock päättyy, rock poistuu elämästä ja alkaa taas vastatuuli. MTR on mukava tapahtuma hyvässä ympäristössä, mutta sen kehitys on ottanut selvää takapakkia. Silloin kun olin täällä viimeksi, vuonna 2007 tuntuma tapahtumasta jälkikäteen oli parempi. Suurin ongelma on suhteellisen hidas tempo. Jos ei avoimesti pidä kaikesta mitä festarin lavalla pyörii niin vaihtoajat tekee odottamisesta tympeää. Tietty väliajat voisi kiskoa nestemäistä leipää ne hetket milloin ei ole muutakaan katsottavaa, mutta jos on autolla liikkeellä niin ei sekään oikein onnistu.  Myötätuulirockissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta ei siinä ole oikeastaan mitään sellaista erikoistakaan mikä nostaisi sen esiin muiden festivaalien joukosta. Ainoa todellinen irtiotto tämän vuoden artisteissa oli Exodus, mutta muuten festivaali oli pelattu lähes varman päälle.

Tämän vuoden festivaali saa arvosanan "ihan jees", mutta sekin johtuu hyvin paljon seikoista, joihin järjestäjä ei pysty vaikuttamaan. Ensi vuonna sitten paremmalla onnella ja kuivemmilla keleillä. Imperiumin partio kiittää ja kuittaa.

© Imperiumi MMVII. Teksti: Turkka Holmqvist, Toni Salminen   Kuvat: Turkka Holmqvist, Toni Salminen
Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6904 Palaa »
Bookmark and Share