TORSTAI

Perinteiseen tapaan Helsinki Metal Meeting / Finnish Metal Expo alkoi torstaina alan toimijoiden kokoontumisajoilla, International Metal Meetingillä Nosturissa, jossa rapiat 80 äänite-  ja konserttimyyntialan sekä median delegaattia vaihtelivat alan kuumimmat kuulumiset ja kuuntelivat pari ohjelmanumeroa, joissa ensin Suomen Universal Musicin toimitusjohtajan puheenvuoro käsitteli levybisneksen panostusta kasvavaan sosiaalisten medioiden kenttään ja fanien sitouttamista artisteihin. Toiseksi kansainvälisessä paneelissa luodattiin kaupallisen metallilehdistön ankeahkoja tulevaisuuden näkymiä mm. Terrorizerin ja Suomen oman Infernon asiantuntijoiden voimin.

Kun illan muodollinen osuus tuli taputelluksi, delegaatteja odotti Nosturin yläparvella pikainen pikkupurtava ja ovien avauduttua yleisölle luvassa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita Lappeenrannan vaarallisimman NWOTHM (new wave of traditional heavy metal) -partion johdolla... (MO)

Oliko tämä nyt sitten Helsinki Metal Meetingin vai Finnish Metal Expon (konseptien keskinäinen eroavaisuus ei ole allekirjoittaneelle täysin auennut) aloitusklubi, mutta joka tapauksessa ark(t)inen alkusysäys loppuviikon live-esiintymisille koettiin torstaina Nosturissa. Jäätävästä kelistä huolimatta täyttä lähentelevä Nosturi sai nauttia kolmesta toisistaan täysin poikkeavasta metalliaktista. (KA)

Nosturissa kinkerit potkaisi käyntiin Armour. Juuri ennen Armourin keikan alkua oli Nosturin permannon asiakaskapasiteetin käyttöaste vielä alle puolet. Tavallisella tallaajalla ei ollut keikan alussa asiaa "lehterille" soitantoa seuraamaan, kun raskaan musiikin bisneshirmut mittelivät mielipiteitään yksityistilaisuudessa.

Armour ilmestyi lavalle hieman ennen yhdeksää ja keikka alkoi pienen viivästyksen jälkeen. Lavamonitorit eivät nimittäin olleet päällä. "Hei monitorimies, missä on monitorimies? Saisko monitorit päälle?" Ei kestänyt kauaa, kun mies löytyi ja keikka alkoi. Näin Armourin ensimmäistä kertaa lavalla ja selväksi tuli, että Armour on asennetta, heviä ja rockia.

Keikan ensimmäiset pari vetoa menivät fiilistellessä ja muistiinpanoja ei lehtiöön karttunut. Avustava toimittaja ymmärsi melkein heti, että Armourin biisit toimivat livenä vähintään yhtä hyvin kuin tallenteelta kuunneltuna. Vaikka soundit eivät olleet Nosturissa tyngäksi jääneestä soundcheckistä johtuen parhaat mahdolliset, oli äänimaisema vähintäänkin tyydyttävä ja muistutti tunnistettavasti levyn vastaavaa. Kolmannen biisin aikana, eli eponyymin debyyttialbumin “Sex Demon” -raidan soidessa, pyrki muutama innokas jopa rakentamaan moshpittiä.

Yleisön ottaminen keikalla ei näytä olevan Armourin vahvoja puolia. Liikehdintä lavalla on melko minimaalista ja ensimmäinen biisin nimeä, rimaa hipoen, pidempi spiikkaus tuli vasta viidennen värssyn kohdalla. Väliin kappale vanhempaa materiaalia ja lopussa keikan parhaaksi palaksi valikoitunut, erinomaisesti rullaava “Heavy Metal Drinkers”.

Kokonaisuutena Armourin "BLASTOFF" viikonlopulle oli pienistä ongelmista huolimatta vähintään tyydyttävä. Keikasta minulle jäi pakottava tarve kehua Vince Venomin suoritusta mikin takana. Lauluääni toimi livenä erinomaisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Armourin taustalauluista Nosturissa. (VL)

Barren Earth ruokki ehdottomasti monien uteliaisuutta. Bändi suoritti “Our Twilight” -EP:llään tymäkän täsmäiskun terävimpään tulokaskärkeen, eikä syksyinen debyyttikeikkakaan mielenkiintoa ryhmän edesottamuksia kohtaan ainakaan heikentänyt.

Aloituskappale lähti kiireettä käyntiin ja sama henki heijastui jatkossakin. Viipyilevästi tyylitellen Barren Earthin biisit kasvavat lähes majesteetilliseen huipennukseensa. Ehkä ajoittain alustusvaihe tuntuu liiankin hidastempoiselta, mutta melodian ja raskauden liitto maukkaalla Opeth-progehtavuudella ja jopa jazzahtavilla elementeillä höystettynä on silti lähes virheetön.

Tämän yhtyeen ei pahemmin tarvitse todistella mitään kenellekään ja sen huomaa paitsi musiikillisesta kypsyydestä niin myös live-esiintymisestä, josta kuultaa läpi varmuus vaan ei rutinoituminen. Nosturin esiintyminen vain kasvatti nälkää maaliskuun lopulla ilmestyvää täyspitkää ja tulevia keikkoja kohtaan. (KA)

Metallitapaamisen viimeisteli vastikään uuden albumin julkaissut Finntroll. "Nifelvindin" levynjulkistuskeikka Nosturissa oli bändin kiertueen toinen. Kiertueesta kertoo jotain se, että torstain jälkeen keikkoja on luvassa vielä viisikymmentä, joista seuraavat kaksikymmentäneljä ilman lepoa keikkojen välissä. Helsingistä Sveitsiin suuntaavat peikot aloittivat keikkansa uutukaisen päätöskappaleella "Dråp". Kappale tuntui livenä yllättävän raskaalta ja sen alku vahvalta. Vapaata paikkaa oli turha hakea lehterin reunalta tai lavan edestä.

Keikalla sai nauttia melko tasaisesti Finntrollin tuotannosta. “Nifelvindiltä” setissä oli neljä biisiä, kun taas edelliseltä täyspitkältä tarjoiltiin vain kaksi. Bändin alkutaipaleen tuotannon nimeen vannovia peikot hemmottelivat soittamalla yhteensä yhdeksän kappaletta “Jaktens Tidiltä” ja “Midnattens Widunderilta”. Orkesterin intensiivistä menoa lavalla oli ilo katsella; näin pystyi päättelemään myös tunnelmasta salissa.

Ainut negatiiviseksi luokiteltava tapahtuma keikan aikana oli nuori mies nimeltään Riku. Nuori Riku, ilmeisesti muita läheisemmin neanderthalin jälkeläisiin lukeutuva, jankkasi vieressä Finntroll-paitaan sonnustautuneena, että allekirjoittaneen pitäisi kirjoittaa lehtiöön bändin nimen olevan Poptroll, ei Finntroll. Rikun sydäntä painoi, kun “Jaktens Tid” ja “Midnattens Widunder” olivat bändin parhaat levyt ja uudet eivät. Tunneherkässä iässä ollut Riku ei huomannut puolen settilistan koostuvan juuri näiden levyjen kappaleista. Kysyi se, nuori Riku, minne raporttia väkästän. Kerroin ja Riku selvitti Imperiumin olevan 'kaupallinen paskalehti'. Kaikkia ei voi miellyttää, eivät bändit tai mediat, mutta Finntrollin keikka miellytti ainakin minua, helvetin paljon. Uudet kappaleet “Dråp”, “Den Frusna Munnen”, “Under Bergets Rot” ja “Solsagan” sopivat keikkasettiin kuin nyrkki silmään. (VL)

PERJANTAI

Jo perinteeksi muodostunut Tuomas Saukkosen biisintekoklinikka aloitti tapahtuman klo 15:30 iltapäivällä. Kyseessähän on siis kokonaisuus, jossa Saukkonen kertoo oman näkemyksensä siitä, miten kappaleita tehdään ja tekee kappaletta sitten kaiken kansan silmien alla. Vuoden 2010 painoksessa oli kuitenkin uusi käänne, tällä kertaa yleisöä pyydettiin osallistumaan kappaleen tekoon. Toki eräs muutos oli myös se, että klinikka oli siirretty pikkulavalta isolle ja avustava pelimanni oli yksi suomalaisen metallirumpaloinnin ykköstykeistä eli Kai Hahto.

Klinikka toimi siten, että ihmiset kertoi minkälaista halutaan ja lavalla olleet soitintaikurit muovasivat siitä biisin. Ajatuksen tasolla tämä konsepti toimii varmasti paremmin, nimittäin adjektiivien hyödyntäminen kappaleen tekemisessä oli sangen vähäistä ja lennossa kirjoitetut osuudet olisivat käytännössä voineet olla melkein minkä nimisiä hyvänsä. Esimerkiksi intro olisi yhtä hyvin voinut olla nimeltään "näkkileipä" kuin "juna". Lopullinen biisi oli sangen geneerinen, enkä usko että kukaan tarvitsee kliinisiä olosuhteita luodakseen tavallisen ABABC-rakenteella kulkevan renkutuksen. Onhan se jo rockmusiikin historiassa todettu äärimmäisen toimivaksi tavaksi luoda peruspoppista, vastahan sitä on hyödynnetty yli puoli vuosisataa.

Klinikka oikeastaan osoitti sen, kuinka helppoa liukuhihnabiisin tekeminen on kahdelle ammattilaiselle - me amatöörit emme pystyisi edes tuohon - mutta toisaalta en koe, että tämä juuri luotu kappale olisi mikään ikuisesti elävä klassikkokaan. Se on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten varioimalla pystyy luomaan paloja samaan muottiin niin että kappaleessa on vaihtelua. Toisaalta myös osaltaan tästä voi todeta sen, miten paljon helpompaa on jos saman pöydän ääressä on useamman instrumentin taitajia.

Biisiklinikka jatkaa perinnettään olemalla "ihan hauska idea", mutta tämän idean toteutus hieman ontuu. Eittämättä kaksikon ei ollut tarkoituskaan luoda mitään kuolematonta tässä yhteydessä, joten niiltä osin klinikka täytti paikkansa ollen osaksi informatiivinen ja suurimmaksi osaksi lähinnä viihdyttävä. (TH)

Saukkosen ja Hahdon biisiklinikan jälkeen Merikaapelihallin perjantaisen meiningin pisti tukevaan nousuun Korpiklaani. Aikaisesta soittoajasta huolimatta tunnin pituinen setti ja jo yli puolilleen yleisöstä paisunut lavanedusta tuskin ainakaan lannistivat bändiä. Meno oli olosuhteisiin nähden hyvällä mallilla permannonkin puolella, mutta aivan terävin humppakerho ei tällä kertaa paikalla ollut. Hurjan hilipatihippaa-intron jälkeen karkeloitiin tutuksi tulleen “Vodkan” tahtiin. Klaani otti soittoajastaan kaiken irti ja settilista lämmitti suuresti allekirjoittaneen mieltä. Etenkin “Tales Along This Roadin”, “Tervaskannon” ja “Korven kuninkaan” parhaimmistoa esiteltiin estoitta. Intron lisäksi yleisöä helliteltiin lukuisilla lyhyemmillä instrumentaalipläjäytyksillä, joissa etenkin viulisti Hittavainen pääsi kunnolla vauhtiin. Jonne Järvelän johdolla Klaani osaa kerta toisensa jälkeen luoda keikoilla miellyttävän vauhdikkaan ja perskutan sympaattisen tunnelman. Bändi näkyy myös ottaneen selkeäksi yleisönvangitsijakseen Hectorilta levyllekin asti lainatun rillutteluklassikon “Juodaan viinaa”. Ei muuta kuin lai lai lai ja rai rai rai! Fiilikseen sopivaa, mutta kelpaisi niillä omillakin biiseillä ratsastaa aivan hyvin. Yleisö lämpeni mukavasti keikan edetessä, mutta kunnon humpparinkiä ei saatu kasaan edes keikan päättäneen “Happy Little Boozerin” aikana. (TL)

Setti: Vodka / Journey Man / Cottages & Saunas / Erämaan Ärjyt / Kipumylly / Viima / Juodaan viinaa / Paljon on koskessa kiviä / Tuli kokko / Crows Bring the Spring / Wooden Pints / Happy Little Boozer

Seuraavaksi päälavan vallanneen Kianan tyylilaji edustaa paremman määrittelyn puutteessa ”modernia metallia”, josta en tavallisesti saa oikein mitään otetta. Silti tämän orkesterin tekemiset ovat jostain syystä toimineet yllättävän hyvin jo demotasolta asti, ja viime vuonna julkaistu täyspitkä olikin jo niin vakuuttava esitys, että mielenkiinto poppoon elävältä katsastamiseen oli herännyt.

Kiana ei pelipaikalla pettänytkään, vaan keikka oli energinen, hyvin soitettu ja jopa groovaava. Kelpo näytön lahjakas yhtye siis kyvyistänsä Kaapelitehtaalla antoi. Ettei liiaksi kehumiseksi kuitenkaan menisi, niin jossain määrin häiritsevä tekijä itselleni ilmeni vokaalipuolessa, joka toki on teknisesti erittäinkin asiallista, mutta silti enemmän syvyyttä ja särmää sillä sektorilla kokonaisuus olisi kaivannut. (KA)

Modernin metallin ravistellessa Merikaapelihallin stagea, Musamaailma juhlisti kakkoslavalla 25-vuotista taivaltaan. Ohjelmistossa oli edellisiltä vuosilta tuttuja klinikoita. Euge Valovirta ja Lauri Porra on nähty aiemminkin samalla stagella samoissa puuhissa. Euge kertoili omaan tyyliinsä soittamisesta ja kuulimme pari, kolme kappaletta miehen mahdollisesti joskus ilmestyvältä soololevyltä. Kuulimme myös korutonta tarinaa ammattimuusikon arjesta tämän päivän Suomessa. Sankarimme kertoi sukkuloivansa messuviikonlopun Helsingin ja Turun välillä, keikkoja kun oli useita molemmissa kaupungeissa. Tästä varmaankin johtui se, että Valovirta oli hieman normaalia vaisumpi. Dokaaminen tuli näet puheeksi vasta kun klinikka oli edennyt kymmenen minuuttia. Tulin miettineeksi, että FME ei ole aivan otollinen paikka näille klinikoille, sillä yleisö ei ollut osallistuvaa sorttia. Maanitteluista huolimatta se esitti hyvin vähän kysymyksiä. Sama vaivasi myös Lauri Porran vuorolla. Mies tyytyikin soittamaan Eugea enemmän ja jätti teorian vähemmälle. Toki sitäkin mukana oli, muun muassa peukutuksen esittelyn muodossa. Treenivinkkejä kysyttäessä Porra suositteli perusskaalojen soittamista erilaisin variaatioin. Musiikkia kuultiin Sibeliuksen “Valse Tristen” muodossa. Loppupuolella lavalle kapusi myös Timo Kämäräinen, joka on Porran bändikaveri Crazy World -yhtyeestä (”Koska soittaminen yksin on tylsää”). Kaverukset jammailivat päätteeksi hyvän tovin Led Zeppelinin sävelin, jotka taipuivat alta aikayksikön lähestulkoon fuusiojazziksi.

Marco Hietala Experience ei monien pettymykseksi ollutkaan yhtye, vaan tarkoitti sitä, että Jone ”kiittää ja kuittaa” Nikula haastatteli Hietalaa. Aiheina olivat lähinnä Tarot, Nightwish ja Kuorosota. Hietalan muut tekemiset sivuutettiin kylmästi. Bassoista ja niiden soittamisesta toki puhuttiin, mutta esimerkiksi laulamisesta ei artisti Nikulalla ollut oikein kysyttävää. Yksi aktiivinen yleisön edustaja sai huudettua väliin kysymyksensä liittyen muinaiseen huhuun Marcon mahdollisesta liittymisestä Iron Maideniin. Tähän mies totesi, ettei yhtyeen taholta oltu häneen tuolloin missään yhteydessä. Mielenkiintoista oli myös kuulla The Islander -biisin syntytarina. Hietala oli kotona näppäillyt akustista kitaraa ja biisi oli hyvän kuvion myötä valmis parissa päivässä. Kuorosotaan osallistumisen motiiviksi siitä hyväntekeväisyyteen maksettavan palkkion lisäksi Hietala kertoi halun kokeilla jotain tyystin erilaista. Sekä kapinoinnin, se kun kuuleman mukaan on hevimusiikin keinoin nykypäivänä mahdotonta. Siitä kun on tullut salonkikelpoista. Samaan kastiin mies niputti myös vierailun Dingo-tribuutilla. Kaiken kaikkiaan haastateltavan taholta asiallista tarinointia, mutta kyllähän sitä olisi voinut laulua ja bassonsoittoakin kuunnella. (IK)

Parina edellisellä kerralla Finnish Metal Expossa hemmoteltiin väkeä stonerin pörinällä ja tänä vuonna samaa trendiä jatkettiin ko. genren kevyemmän laidan edustajan Doom Unitin voimin. Radio Rockin soittolistojen lemmikillä oli uteliaan väkimäärän silmissä sangen vaativa näytönpaikka, sillä runsaasti hypetetty tamperelaisyhtye on herättänyt “Cross the Line” -debyytinsä julkaisun myötä paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan. Vaikka Doom Unit ei aivan vaikuttanut tuntevan oloaan kotoisaksi kenties itselleen liian suurella päälavalla, suoranaisiin vahingoniloisiin ilkkumisiin esitys ei antanut aihetta. Nelikko pisti kumminkin itseään kiitettävästi likoon ja murean jouhevaa riffirockia kuunteli ihan mielellään. Yleisö tuntui harmittavasti heräävän horroksesta vasta loppumetreillä “Killing Time” -hitin aikana, jonka jälkeen setti oli melkein ohitse. Vähän enemmänkin vastakaikua Doom Unit olisi ansainnut. (NM)

Pääkaupunkiseudulla vaikuttava V For Violence on Turmion Kätilöt -yhteyksistä tutun Osasto-A Recordsin uusimpia kiinnityksiä. Viime vuoden lopulla esikoislevynsä julkaissut ”gothcore”-poppoo sai nyt mahdollisuuden näyttää osaamistaan ensimmäisen messupäivän iltana juuri ennen Hypocrisyn ja Satyriconin keikkoja. Lavan eteen oli kerääntynyt ihan mukavasti uteliaita kuulijoita suurimman osan väestä kuitenkin pysytellessä turvallisen etäisyyden päässä anniskelualueen väijypaikoilla.

Seuraavat 30 minuuttia pitivät sisällään kevyesti industrialilla höystettyä metalcorea, jossa edellä mainittuja genrerajoja venytettiin isolla kädellä. Ensimmäisen biisin aikana mietin keikkaseurani kanssa, mikä mahtaa olla bändin esiintymieskieli. Englanniksi tuntuivat haastelevan. Laulaja Jay Tanin esiintyminen oli hieman haparoivaa, mutta onneksi mies rentoutui rupeaman loppua kohden. Eloisasta kaverista irtosi ainakin marilynmansonia, jonathandavisia ja coreytayloria. Valitettavasti soundit olivat aikamoista pörinäpuuroa ja syyttäisin tästä Kaapelitehtaan haastavaa akustiikkaa ellei Satyricon muutamaa tuntia myöhemmin olisi osoittanut, että jopa Kaapelilla voi soundata helvetin hyvältä. Kaiken kaikkiaan V For Violence jätti hieman sekavan kuvan, eikä messujen jälkeinen MySpace-diggailukaan saanut liiemmin vakuuttuneeksi, mutta jos osun paikalle bändin soittaessa hyväsoundisella klubilla, lupaan katsastaa vedon avoimin mielin. (MK)

Kello kymmenen kävivät kellot yhdelle varmasti tapahtuman odotetuimmalle bändille. Viimeksi Suomessa vuosia sitten esiintynyt Hypocrisy astui lavalle kapteeni Peter Tägtgrenin luotsaamana ja yhtyeen odotuksen pystyi aistimaan jo pelkästään väenpaljoudesta. Yleisöä oli kärjistämättä tilaan nähden valtavasti. Tiiviistä tunnelmasta ja pirullisesta kuumuudesta huolimatta keikka oli varsin mainio, mitä nyt lähempääkin olisi voinut yhtyettä tarkastella. Soundit olivat asianmukaisen raskaat ja hyvät, ja yllätyksellistä kyllä, materiaali keskittyi reilusti enemmän vanhan materiaalin puolelle kuin uusimpien levyjen hittien toisteluun. Old school death metal raikasi vanhojen fanien riemuksi, mutta toki uudempaakin tyyliä diggaavia kosiskeltiin. Loppupuolella yleisöä ravittiin sitten ”kaikille tutulla” tavaralla, “Roswell 47” -hitillä.

Yleisö oli eittämättä hyvin messissä ja ulosanti ei pettänyt bändinkään osalta, soundien lisäksi kun kunnossa olivat niin herra Peterin rääky- kuin örinäjänteetkin. Lopulta ainoa seikka, jota keikalta jäi odottamaan, oli se perinteinen: pidempi setti. Ehkä sitten Tuskassa. (S)

Takakireistä kuntopiireistäänkin kuittailuja kerännyt Satyricon valtasi Kaapelitehtaan lauteet perjantai-illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä – aikataulusta syystä tahi toisesta jo yli akateemisen vartin myöhästyen. Rockelkeitä vieroksumaton ryhmä tuuttasi turhista yleisönhuudatuksista hieman kärsineen, mutta muutoin menevän setin keskittyen lähinnä uusimpien levyjen materiaaliin ja niistäkin ripeämpiin ralleihin. Hieman toisenlaista kappalekoostumusta kuullaan sitten tulevan kesän Tuska-tantereilla. (KA)

Amorphis ei tunnu enää vetävän huonoja keikkoja. Tomi Joutsenen aikana yhtye on syttynyt uuteen liekkiin, joka ei tunnu sammuvan millään. Vaikka väki vähenikin messuilta puolen yön jälkeen radikaalisti, oli pikkutunneilla vedetty keikka jälleen rautainen esitys kokeneelta ryhmältä. Odotin perustoimivaa vetoa, mutta yhtyeellä oli hyvän energian lisäksi pari ässää hihassaan. Erityisesti ilahduttivat raidat, joita ei ennen ole kuultu Joutsenen tulkitsemana.

Ja mikäs siinä, "Son of The Troubled One" ja vanha kunnon "Exile of The Sons of Uisliu" pärisivät lähes moitteetta. Kappaleiden aikana tosin oli havaittavissa hieman kangistumista muiden paitsi Joutsenen osalta, mutta ihmekös tuo, kun rutiinia näiden esittämisestä ei juuri ole. "Elegy"-kiekon kappaleet olivat muutenkin varsin hyvin esillä setin alkupuolella medleyn muodossa, loppupuolella keskityttiin lähinnä "Skyforgerin" materiaaliin.

Oikeastaan ainoa huono puoli keikassa oli sen lyhyys. Tunnin setti jätti pahemman kerran nälkäiseksi ja ainakin puolituntinen lisää ei olisi ollut pahitteeksi, erityisesti "Silent Watersin" kappaleiden jäädessä pahasti paitsioon. No, kaikkea ei voi saada. Pääasia, että saatiin kokea mieleenpainuvan hyvä keikka. (TV)

LAUANTAI

Lauantain karkelot avasi helsinkiläinen Tukkanuotta. Yllätyin positiivisesti yhtyeen aktiivisesta esiintymisestä, vaikka palautumisaika edellisillasta olikin ollut bändin kohdalla epäreilun lyhyt. Vanhan koulun thrash/death-kikkoihin nojaava materiaali istuu toki erinomaisesti nimenomaan livetilanteeseen, mutta ajankohdan myötä oli porukkaa paikalla melko vähän, eikä hurmosta ison lavan edessä syntynyt.

Ei sikäli, kyllä lavalla piiska pyöri, soitto oli kohdillaan ja Ulti-Make korisi mikkiin asiallisesti, mutta iltahämärällä olisi sekä yhtye että yleisö saanut setistä enemmän irti. Tukkanuotalle sopiikin ainakin toistaiseksi huomattavasti intiimimpi tila, jossa vuorovaikutus yleisön kanssa on avainasemassa. (TV)

Kun ilmoille kajahtivat tutut "Kuopio sucks, Helsinki rocks!" -huudatukset, tiesi erään riiviömäisen indurykmentin valloittaneen juuri päälavan. Estradilla nähtiin rento ja Turmion Kätilöt -mittapuulla suorastaan hyväntuulinen esitys. Vokalistiparivaljakko MC Raaka Peeltä ja Spellgothilta irtosi tavanomaista enemmän humoristisia välispiikkejä ja korokkeilla yhtenään heiluneet miekkoset varastivat shown muun jäsenistön jäädessä suosiolla hieman taka-alalle. Tunti ja takuuvarma hittimaraton sujahtivat ohi siivin soiton puskiessa eteenpäin tiukassa pulssissa. Jopa soundit oli ruuvattu Kaapelitehtaan hankaliin olosuhteisiin nähden hämmästyttävän kirkkaan tasapainoisiksi. Kevyttä shokeeraamistakin nähtiin Spellgothin ”hukatessa” omat vaatteensa “Teurastaja”-kappaleen aikana ja Kärsin kohdalla yleisö pääsi pällistelemään samaisen herrasmiehen mikkijohdolla suoritettua sadomasokista kuristusleikkiä. Ehdottomasti yksi viihdyttävimmistä näkemistäni Turmion Kätilöt -keikoista, jollei peräti viihdyttävin. (NM)

Lauantai-iltapäivän lämmittelyjen ja loiventavien jälkeen ilta alkoi lähteä kunnolla käyntiin Insomniumin kuumentavin voimin. Bändille osunut soittoaika lienee ollut loistava sattuma tai sitten järjestäjien oivaa ennustuskykyä, sillä iloiseksi yllätykseksi bändi pokkasi heti perään järjestetyssä Finnish Metal Awards -gaalassa kaksi tärkeintä pystiä. Puolen tunnin soittoaika tälle yhtyeelle ja kunnon keikkakokemusta hakeville on silti aivan liian lyhyt. Keikka starttasi hauskalla Terminator-leffoista tutulla introlla, jonka aikana bändi jämähti lavalle suolapatsaiksi, kunnes rytinän avasi aina yhtä mahtava “The Gale”. Mukavaa oli myös, että olosuhteiden ansiosta kosketintaiteilija Aleksi Munterkin oli mukana, sillä ilman hänen panostaan varsinkin “Where the Last Wave Broken” outro olisi huomattavasti köyhempi.

Bändi on kyllä silmin nähden piinkovassa keikkakunnossa ja lavalla erittäin tyylikäs, energinen ja itsevarma. Tosin onhan takana jo nelisenkymmentä keikkaa lokakuussa julkaistun albumin julkaisun jälkeen. Puhumattakaan, että yhtye on jatkanut samalla kokoonpanolla koko levytysuransa ja satojen aiempien keikkojen ajan. Uudella levyllä mukaan ovat tulleet Jules Näverin vierailun myötä myös puhtaat laulut, jotka kitaristi Ville Friman vetää livenä aivan kelvollisesti. Itse settilista oli ehkä hieman turhankin turvallisesti laadittu perusvarmoista, joskin toki mukavan monipuolisista parin uusimman levyn kappaleista. Ei ihan sitä parasta ja säväyttävintä tuotantoa, mutta toimivaa kuitenkin. Onneksi keikan lopussa pajatson tyhjensi tuoreen “Across the Dark” -levyn päätösraita “Weighed Down With Sorrow”, joka on yhtä täydellinen keikan lopetus kuin vaikka “In the Groves of Death” tai “Devoid of Caring”. Yhtyeen agentti Teemu Suominen unelmoikin karussa mielessään Insomniumin, Swallow the Sunin ja Barren Earthin yhteiskeikasta tai -kiertueesta, jolla jokainen bändi soittaisi vain levyjensä viimeisiä biisejä. Tietysti tämä vaatisi Barren Earthilta hieman lisää tuotantoa, mutta idea kaikessa hulluudessaan on mitä loistavin. (TL)

Setti: The Gale / Where the Last Wave Broke / The Harrowing Years / The Killjoy / Mortal Share / Weighed Down With Sorrow

Finnish Metal Awardsit jaettiin tällä kertaa ainakin hieman vastoin tavallisimpia ennakko-odotuksia. Vanhat kestonimet saivat väistyä ainakin kahdessa tärkeimmässä kategoriassa, kun Insomnium nappasi vuoden parhaan levyn ja bändin tittelin haltuunsa. Amorphis niitti menestystä vuoden parhaan kansitaiteen (Travis Smith) ja laulajan (Tomi Joutsen) voimin. Vuoden tulokas -palkinnon nappasi viime vuonna parhaaksi demobändiksi nimetty FM2000. Eniten kannatusta parhaaksi demobändiksi puolestaan sai Uudeltamaalta ponnistava Ghoul Patrol. Vuoden soittaja -palkinto on viime vuosina ollut usein ennalta arvattavissa ja pystistä kisailivatkin jälleen samat tutut nimet. Mutta soittotaitojen osalta ei liene kenellekään epäselvää, miksi pystin pokkasi jälleen Alexi Laiho.

Heta Hyttisen ja Niko Kaartisen jälleen juontamassa FMA-gaalassa kuultiin lähes Oscar-menoihinkin verrattavia kiitospuheita, mutta illan juhlakaluilta Insomniumin jäsenistöltä ei parin sanan kommentteja lukuun ottamatta enempää tahtonut suusta irrota. Eikä Aleksi Munter vieläkään katsonut edes kuuluvansa bändin jäsenistöön, vaikka lavalle mukana talutettiinkin. Ville Friman sentään sai lopuksi suutaan hieman auki ja summattua kiitokset ja terveiset oikeisiin osoitteisiin. Finnish Metal Awardseissa annettiin tänä vuonna ääniä ennätyksellisesti 23 402, joten kansan voidaan katsoa puhuneen entistäkin laajemmalla akselilla. Aiempaan menestykseen viime vuoden kovana nimenä eri yhteyksissä nousseen Ghost Brigaden puuttuminen kaikkien listojen kymmenen parhaan joukosta oli ehkä suurin yllätys. Onnittelut voittajille Imperiumin puolesta! (TL)

Seuraavaksi vielä kaikkien Finnish Metal Awards -kategorioiden kymmenen eniten ääniä saaneen listat parhausjärjestyksessä:

Survivors Zeron viisikko on ehtinyt nauttia jonkinlaisesta kulttisuosiosta jo ennen vielä melko tuoretta debyyttilevyään, ja nyt levyn oltua tovin pihalla tuntuu suksee vain jatkuvan. Varsin väkevää ja melodioilla marinoitua death metalia suoltava bändi kun on ehtinyt jo kiertää Eurooppaakin. Itse asiassa tämä FME-keikka oli bändin viimeinen veto Hypocrisyn kanssa vedetyllä kiertueella. Oli kuitenkin hiukan yllättävää, että vaikka yhtye on nyt ollut näkyvästi esillä, eikä soittoaikakaan ollut ihan toivottomimmasta päästä, tuntui yleisö olevan jotenkin kohmeessa orkesterin maanitteluista huolimatta. Keikalle saatiin hiukan lisäväriä Antti Wirmanin poiketessa kalsareissaan kitaroimaan yhden biisin ajaksi, mutta muutoin setti oli melko peruskauraa. Soitto kulki pienistä teknisistä kävyistä juuri välittämättä ja orkesterin ote oli jotenkin machon tuntuinen - ehkä vierailija-Wirmanin ja kitaristi Jani Luttisen tuttavallista pusua lukuun ottamatta. Kuten sanottua, veto oli perusvarma mitenkään erityisemmin säväyttämättä tai pettämättä, mutta kyllä viimeistään mainio Kreator-cover “People of the Lie” sai omaan punttiin vipinää. Mieluiten näkisin bändin jossain pienemmässä ja akustiikaltaan paremmassa, intiimissä ympäristössä kuin Kaapelin putkimaisessa hallissa, mutta menihän tämä näinkin. (MS)

Kokkolalainen Winterborn kiersi loppuvuodesta Eurooppaa kolmenkymmenen keikan verran FME-lauantain pääesiintyjä Sonata Arcticaa lämmittelemässä. Vyön alle saatu reilun kuukauden mittainen kiertue näkyi Winterbornin lavahabituksessa ja kuului soittovarmuudessa.

Raskasta, melodista ja progressiivista metallia takova kuusikko aloitti settinsä vuosi sitten julkaistun “Farewell to Saints” -levyn avausbiisillä, “Black Rainin” jälkeen kakkosbiisinä tarjoiltiin melodisena täsmäosumana pari vuotta aiemmin julkaistun debyyttilevy “Cold Realityn” avausraitaa “Wildheartia”. Iskevämmän ja melodisemman alun jälkeen yhtye suuntasi seuraavien biisien ajaksi raskaammille vesille, jossa progemetalligenrelle varsin rankan riffittelyn ohella huutokuorojen tukema laulaja Teemu Koskela pääsi näyttämään särmänsä miehekkään raspiäänen myötä.

Raskauden tuntua selitti osaltaan kosketinsoittaja Jukka Hännisen puuttuminen, mies kun oli eksynyt hääkemuihin ja estynyt tulemasta keikalle. Kosketinosuuksia jäikin kaipaamaan, vaikka kitaristikaksikko Pasi Vapola – Antti Hokkala parhaansa yrittikin tehdä soolojen ja muun oheistilutuksen osalta. Myös – Kokkolan about kaikissa heavy-yhtyeissä soittava – basisti Pasi Kauppinen pääsi tiluttelemaan.

Ainoastaan setin toiseksi viimeisen kappaleen, “Winter Warin” aikana kosketinosuuksia tuli taustanauhalta. Taustanauhoille olisi kieltämättä ollut tarvetta enemmänkin, sillä ajoittain varsin osuvista stemmalauluista huolimatta lisäkööreillä olisi voinut tuoda lisäpontta myös tälle osa-alueelle.

Progressiivisuudesta ja raskaudesta huolimatta “Land Of The Free” tuntui olevan setin mukaansatempaavin kappale, ainakin yleisön joukossa olleen viittaan ja naamamaaliinkin sonnustautuneen herrasmiehen mielestä: ulkoasusta päätellen mustempaa metallia arvostava pitkätukka intoutui jopa taputtamaan biisin tahdissa. Suu toki pysyi yhä mutrussa.

Hieman yliajalle venynyt setti oli viikonlopun kovin esitys, vajaamiehisenäkin. Winterbornia olisikin kuunnellut mieluusti huomattavasti pidempäänkin. (OJ)

Valssaamo kävi ahtaaksi Leveragen kavuttua lavalle puoli yhdeksältä. Vaatimattomaan puolen tunnin settiin ei mahtunut likimainkaan faneja tyydyttävää annosta soittoa, mutta parhaansa bändi teki. Varsin mainio “Circus Colossus” -levy oli tietenkin eniten edustettuna. Vedosta oli otettu löysät pois, sikäli kun tässä tapauksessa nyt voi ylipäänsä sanaa löysä käyttää. Bändi lähti liikkeelle välittömästi täysillä. Tarkkaakin tarkempi soitto kulki vaivattomasti ja Pekka Heino mikin varressa viimeisteli homman jo tutuksi käyneeseen tapaansa sydänverta tihkuvalla laulullaan. Hyväntuulinen yhtye oli selvästi innoissaan, vaikka yleisöä mahtui seuraamaan rajallinen määrä. Ja kun varsinainen setti loppui ensilevyn “Fifteen Yearsiin”, huudettiin Leverage vielä takaisin soittamaan lisää debyytiltään “Tides”. “Twilight Symphony” oli sopiva päätös lyhyelle, mutta napakalle setille. Bändi olisi ehdottomasti ansainnut pidemmän soittoajan ja paikan päälavalta, mutta hyvä näinkin. (IK)

Suomen suosituin doomin sanansaattaja on kiertänyt ahkerasti ulkomailla, mutta näyttäytyi tällä kertaa kotiyleisönsä edessä ja otti lavan haltuun tunnin mittaisella setillä toisen messupäivän iltana juuri ennen Apocalypticaa ja Sonata Arcticaa. Yritin päästä fiilikseen alueella, joka mahdollistaisi hidastempoisen nyökyttelyn oluttuoppi kädessä, mutta tunnelma ei ylettänyt hallin toiseen päähän saakka. Kuvittelin, että olen eilisen Satyricon jäljiltä täysin turta, mikään ei tuntuisi enää miltään, mutta hinattuani itseni vastentahtoisesti lähemmäksi lavaa, parani meininki välittömästi. Swallow The Sun onkin parhaimmillaan pienillä klubeilla, jolloin tunnelma on parhaimmillaan lähes hypnoottinen.

Marraskuussa julkaistulta “New Moon” -levyltä kuultiin heti alkuun “These Woods Breathe Evil” ja “Falling World”. Setti oli muutenkin kasattu hyvin pitkälti uutukaisen ympärille, sillä myöhemmin esiteltiin vielä kappaleet “Sleepless Swans”, “New Moon” ja “Lights On The Lake”, jonka aikana lavalla vieraili heleä-ääninen laulajatar Aleah. Tunnin mittaiseen fiilistelyyn mahtuivat myös “Out of This Gloomy Light”, “Don't Fall Asleep”, “The Giant” ja suuret suosionosoitukset saanut “Swallow”. Insomniumin kanssa aiemmin päivällä vetänyt kosketinsoittaja Aleksi Munter näytti olevan liekeissä, joten kisakuntoa riitti, eikä muillakaan jäsenillä tuntunut olevan vaikeuksia nauttia soittamisesta. Pasi Pasasen rummuissa korvanneen Kai Hahdon sisäänajo on selvästi jo takanapäin, sillä niin hyvin istui mies yhtyeen riveihin. Ihan kuin rumputyöskentely olisi siirtynyt kokonaan toiselle tasolle vai oliko tämä ko. instrumenttia huonosti tuntevan toimittajan virhearvio? (MK)

Apocalypticasta on hioutunut vuosien varrella akateeminen, mutta rock-uskottava laatutuote, jonka kohdalla tietää, että saa rahalleen vastinetta. Metallica-startti oli ennakoitavissa, mutta harmitti silti, sillä olisi yhtyeellä ollut omastakin takaa päteviä aloitusbiisejä. Loppuunmyyty FME ainakin sai äänensä avattua ja tästä oli hyvä siirtyä pikkuhiljaa omien sävellysten pariin. Viimeisimmältä "Worlds Collide" -levyltä löytyvä "Grace" upposi yleisöön siinä missä Metallican One, jälkimmäisen tosin saadessa suuremman huutomyrskyn osakseen. “I'm Not Jesus” ja “I Don't Care” olivat saaneet vaihtelua vierailevan solistin osalta, kun aiemmin lavoilla tulkinnut Sonata Arctican Tony Kakko oli tällä kertaa vaihdettu Leningrad Cowboysissakin vaikuttaneeseen pitkän linjan puuhamieheen Tipe Johnsoniin.

Hieman esimakua saatiin uudelta kesällä julkaistavalta seitsemänneltä studiolevyltä ja ihan pätevältä uusi ralli livenä kuulosti, joskin suuria suunnanmuutoksia ei tämän perusteella liene odotettavissa. “Life Burns” on kuulunut allekirjoittaneen suosikkeihin siitä lähtien, kun kuulin biisin ensimmäisen kerran joitakin vuosia sitten. Tällä(kään) kertaa ei The Rasmuksen Lauri Ylöstä saatu kappaletta tulkitsemaan, mutta kappale kulki eteenpäin hyvin myös Johnsonin avustamana. Apot tunnetaan aggressiivisesta sahaamisesta ja energisestä livemeiningistä, mutta myös herkemmästä soitannasta. Beautiful-biisin aikana saatiin kokea ensiesityksen makua rumpali Mikko Sirénin siirtyessä taka-alalta sellistien kanssa samaan rinkiin basson kanssa. Ystäväni vieressä totesi näyn olevan viihdyttävällä tavalla härski. Rauhallisissa tunnelmissa pysyttiin myös “Bittersweetin” aikana, jonka jälkeen niskat olivat koetuksella “Last Hopen”, “Seek & Destroyn” sekä Sepultura-rankaisun eli “Inquisition Symphonyn” aikana. Härskejä fiiliksiä saanut ystävättäreni intoutui myös kehumaan Paavo Lötjösen aktiivista ja osallistuvaa esiintymistä, jossa oli hänen mukaansa ”eläimellistä rottweiler-tyyppistä miehekästä voimaa”. Koko nelikon työskentely oli kiinnostavaa seurattavaa, mutta toden totta, Paavolla oli mieletön draivi päällä!

Kyllä Apot olivat paikkansa ansainneet yhtenä FME:n pääesiintyjistä. Kiitollisen oloinen yleisö jaksoi heilua keikan loppuun saakka ja hehkuttelusta ei ollut tulla loppua millään. Valitettavasti rankka työputki ja messuilla bostailu alkoi jo tuntua koko kropassa, joten 75 minuutin mittaisen vedon lähestyessä loppuaan huusivat tämän messuemännän jalat hoosiannaa, joten jo perinteeksi muodostuneen lopetusbiisi “Hall of The Mountain Kingin” aikana hakeuduin treenaamaan vaihteeksi istumalihaksia. Hyvä Suomi, hyvä Apot! (MK)

Kun Apocalyptican puuduttavasta mikälie-viulunvingutuksesta pääsi vihdoin eroon, edessä oli enää vain kolmen vartin odotus ennen yöyhdeltä aloittanutta pääesiintyjää.

Vaikka yleisön joukossa vireystila ei näin myöhään ollut enää parhaimmillaan, Sonata Arctican keulakuva Tony Kakko sen sijaan tuntui olevan erittäin pirteällä tuulella. Jonkin asteinen puheripuli vaivasi miestä, sen verran paljon välillä hieman outoakin juttua mieheltä irtosi.

Vaikka kyseessä oli Sonata Arctican ensiesiintyminen Helsingissä syksyllä julkaistun “The Days Of Grays” -levyn tiimoilta, tai oikeammin jopa ensimmäinen keikka Helsingissä sitten vuoden 2007, tarjolla oli silti perinteinen festarisetti.

Jos yhtyeen on viimeisen reilun viiden vuoden aikana nähnyt kertaakaan, osasi aika hyvin arvata mitä tuleman piti: Samat vanhat "pakolliset" biisit, pari pakollista uusimman levyn semihittiä ja bonuksena jonkinlaiseksi yhtyeen tavaramerkiksi eksyneen stalkkerisaagan uusin osa. Siinä se.

Uudelta levyltä olisi mielummin kuullut muutakin kuin ne pari ennalta arvattavaa, albumin muusta linjasta selkeimmin poikkeavaa hitimpää kipaletta, ja vastaavasti vanhempien biisien valikoimaa olisi voinut pöyhiä radikaalistikin.

On ironisen kuvaavaa, että tunnin ja vartin mittaisen setin suurin yllätys oli seitsemän vuoden ajan joka keikalla soitettu “The Cage”, joka tarjoiltiin tällä kertaa jo varsinaisen setin viimeisenä kappaleena ennen encorea – eikä siis vasta encoren viimeisenä kappaleena, kuten aiemmin on ollut tapana.

Sonata Arctica on niin kokenut ja osaava livebändi, että huonoimmillaankin keikat ovat perusviihdyttäviä, parhaimmillaan taas aivan upeanmahtavanloistavia ja hurjan energisiä. Tällä kertaa yhtye jäi vain rutiininomaisen viihdyttäväksi; ne väkinäiset maneerit on nähty jo sen turkasen monta kertaa. Yleisön joukossa – kuten Sonatalla aina – oli varmastikin myös (nuorempia) ihmisiä, joille yhtyeen keikka FME:ssä oli ensimmäinen nähty SA-veto, ja heidän kannaltaan hittikimarana vedetty perussetti tuntuikin varmasti kovan keikkarutiinin ja hittibiisivalintojen ansiosta täydelliseltä.

Konkarifanin näkökulmasta – yhtye tuli nähtyä ensimmäisen kerran elokuussa 1999 ja puolensataa nähtyä keikkaa meni rikki vuonna 2004 – vuosikymmenen ajan setissä roikkuneet fullmoonit ja replicat eivät enää säväytä, olivat ne miten kovia biisejä tahansa, ja etenkään kun viimeisen viiden vuoden aikana julkaistuilta levyiltä jopa valtaosa biiseistä on sellaisia mitä yhtye ei ole koskaan soittanut livenä. (Tai jos on, kyseessä on vahingonlaukaus ja suomalaisittain täysin niche-veto tyyliin "kyl me kaks kertaa Saksassa kokeiltiin “Wildfireä”".)

Kun yleisöä laulatettiin vielä samalla We Will Rock Youlla kuten viime kiertueilla ja vuosina on ollut tapana, kolmea uuden levyn itsestään selvästi valittua biisiä lukuun ottamatta keikasta ei jäänyt mitään käteen. Kova kappalehinta kolmen biisin kertakuulemiselle, sano.

Saa nähdä, kauanko maksava yleisö jaksaa enää tätä samaa ja samaa ja samaa. Itse en enää taida jaksaa; nyt jos koskaan vanhan koiran olisi opittava uusia temppuja. Jos yhtye ei tästä jaksa skarpata, nuoremmat tulevat, kusevat kintuille ja pöyhivät turkin takkuun – aivan kuten Sonata Arctica itsekin teki alkuaikoinaan esikuva-Stratovariukselle... (OJ)

...ja niin saatiin taas kerran Helsinki Metal Meetingin pöhinät pakettiin. Ensi vuonna taas lisää!