GRAVE MIASMA: "Exalted Emanation" EP
Itselleni metallivuosi 2009 oli useastakin syystä leimallisesti death-metallinen. Jossain vaiheessa vuosi tuntui olevan loistavien julkaisujen, kirjoitushommien ja keikkojen myötä pelkkää kuolemaa ja metallia. Grave Miasman ja alla kehumani Teitanbloodin lisäksi kovia DM-kiekkoja julkaisivat esimerkiksi Excoriate, Obliteration, Diocletian ja Portal. Grave Miasman näiden yläpuolelle nostaa bändin viiden vuoden työn tuloksen, "Exalted Emanation" -EP:n läpitunkevan okkultistinen tunnelma. Tunnelma muistuttaa jossain määrin Necros Christosia, mutta Grave Miasma nousee mielestäni jopa tuon saksalaisbändin edelle. Grave Miasma -nimen alla julkaistu ensituotos (bändi toimi aiemmin nimellä Goat Molestör) on yksinkertaisesti äärimmäisen vakuuttava levytys.

TEITANBLOOD: "Seven Chalices"
"Seven Chalices" oli itselleni ehdottomasti vuoden odotetuin debyyttialbumi. Tämä jossain määrin Beherit-lähtöinen mutta sopivasti omalle vasemman käden polulleen poikennut yhtye kuulostaa ensi alkuun lähinnä eläimelliseltä, mutta lähes tunnin kestoinen "Seven Chalices" ei säilyttäisi kiinnostavuuttaan pelkällä kohkaamisella. Maanläheinen (tai -sisäinen?) soundimaailma, syvältä kumpuavat välisoitot ja Timo Ketolan huiman monitasoinen kansitaide eivät kuitenkaan olisi mitään, elleivät pääosaa esittävät barbaarisen hyökkäävät ja paikoin hitaamminkin jauhavat death/black-riffit olisi kohdallaan. "Seven Chalices" on ehdottomasti yksi vuoden kokonaisvaltaisimmista kuuntelukokemuksista. 

SPIRITUS MORTIS: "The God Behind the God"
Heavy, saati doom, ei ole se levyhyllyäni eniten hallitseva metallin alatyyppi. Mutta pienessä nosteessa se omissakin kuuntelutottumuksissani on viime aikoina ollut. Siinä missä viime vuoden parhaimpiin levyihin kuului Grand Magusin painokas "Iron Will", nousee tämän vuoden ehdottomasti kovimmaksi perinteisemmän metallin edustajaksi laulurintamalla Sami Hynnisellä vahvistuneen Spiritus Mortisin "The God Behind the God". Levyllä on tyylillistä hajontaa "The Man of Steelin" lennokkuudesta ja Halford-kiekaisuista "Death Briden" upeisiin hautajaistunnelmiin. Pienet asiat, kuten laulusuorituksen tunteikkuus ja levyn maltillinen kesto (alle 50 minuuttia) tekevät "The God Behind the Godista" vuoden kovimman hevikiekon. 

GHOST BRIGADE: "Isolation Songs"
Vaikka elokuussa ilmestynyt "Isolation Songs" osoittautui heti positiiviseksi yllätykseksi, on silti yllätys, että päädyn nostamaan levyn vuoden kärkiviisikkoon. Bändin melodinen hiljaa/lujaa-core on kakkosalbumilla kuitenkin niin vetoavaa ja täyteläistä, että se ansaitsee paikkansa tällä listalla - "A Storm Inside" ja "Into the Black Light" kuuluvat vieläpä vuoden kovimpiin biiseihin. Jos Neurosis/Isis-linjan yhtyeet ilmaisuaan keventäessä monesti livahtavat itseriittoisten kokeilujen ja nypläyksen puolelle, ei Ghost Brigade pelkää heittää raskaamman riffittelyn vastapainoksi lähes popahtavia melodioita. "Isolation Songs" onkin tämän vuoden uljain osoitus siitä, ettei ole häpeä olla tarttuva. 

SÓLSTAFIR: "Köld"
Kuten yllä Ghost Brigaden kohdalla, en olisi vielä "Köldin" ilmestyessä uskonut kirjoittavani myöskään Sólstafirin nimeä tämän vuoden albumikärkiviisikkoon. "Köld" on kuitenkin niin tunteikas, voimakas, aidon monipuolinen ja kaikin puolin aitoja kaatava kokonaisuus, että se on pakko nostaa kärkikahinoihin. Aðalbjörn Tryggvasonin huudonsekainen laulu ja syyskuun intensiivinen livekeikka Jyväskylässä lyövät viimeisen naulan arkkuun. Vaikka vuonna 2005 ilmestynyt "Masterpiece of Bitterness" oli jo omalaatuinen ja lupaava tapaus, huomaan välillä ihmetteleväni, mistä suunnasta "Köld" oikein tuli - tunnelataukseltaan se on nimittäin täysin poikkeuksellinen levytys.

TONER LOW: "II"
Järisyttävä möhkäle maalaustaidetta, psykedeliaa ja lovecraftiaanista tekstiä toteutettuna pelkästään soonisten työkalujen avulla. Ei mikään pieni temppu, puhumattakaan siitä että itse biisit ovat helvetin kovia.

SHRINEBUILDER: "Shrinebuilder"
Superbändin superonnistuminen. Levyllä ei ole yhtäkään huonoa kohtaa, biisit ovat kaikki asteikon "helvetin kova" ja  "eissaatana" -välimaastossa, eikä löysää löydy kuin ehkä jewelcasen saranoista. Sekin korjaantuu hommaamalla tuplavinyylin.

CHURCH OF MISERY: "Houses Of The Unholy"
Japanin synkistelijöiden kombo, Roadburn 2009 -keikka sekä uusi albumi, aiheutti sellaisia värähdyksiä ettei mitään rajaa. Bändi on ollut pitkään suosikkien listalla, mutta viimeistään tämä levy sinetöi paikan kaikkien aikojen suosikkien joukkoon.

PETTERI SARIOLA: "Phases"
Kotimaisen kitaravirtuoosin toinen täyspitkä edustaa listani kevyempää päätä. Eikä suotta, sillä debyytin tavoin levyllä on taitavaa soitantoa ja omaperäistä musiikkia. Ukko on tosin parhaimmillaan livenä, enkä ole vielä päässyt edes kokemaan täysmittaista keikkaa!

DARK BUDDHA RISING: "Entheomorphosis"
Kotimaista mustaa psykedeliaa. Bändi kulkee selkeästi omia polkujaan etsien omat pimeät nurkkansa ja raahaten kuulijan kiljuvana mukaansa. Todellinen alamaailman helmi.

DESTRÖYER 666: "Defiance"
Vuoden kovin levy menee allekirjoittaneen kirjoissa myös kuluneen vuosikymmenen parhaimmiston joukkoon, sillä kyseessä on sellainen taidonnäyte, joka häikäisee niin sävellyksillään, tuotannollaan, lauluosuuksillaan kuin myös viimeistelyllä kokonaisuudellaan. Kaukana ei olla täyden kympin levystä, sillä teoksesta ei varsinaisia vikoja löydy ja ne "heikommatkin" hetket ovat vähemmän iskeviä vain suhteutettuna levyn parhaimmistoon. Aivan jumalattoman kova kiekko, joka yhdistää paketissaan parhaita ideoita niin blackin, deathin, thrashin kuin perinteisemmän hevinkin puolelta.

ARCKANUM: "ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ"
Ruotsalaisen black metalin nykyajan kovin bändi oli pettymys edellisellä "Antikosmos"-teoksellaan. Niinpä positiivinen yllätys olikin suuri, kun epätavallisesti nimetty "ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ" iski pöytään kaikkien aikojen kovimman Arckanum-tuotoksen. Raakaa, kylmää, alakuloista ja kovin tunnelmallista black metalia paketissa, jossa yhdistyvät Arckanumin parhaat puolet toisiinsa liki täydellisesti. Suvantokohdat ovat minimissä ja levy onkin selkeästi vuoden kirkkainta kärkeä.

SLAYER: "World Painted Blood"
Siitä huolimatta, että allekirjoittanut tunnustautuu Slayer-fanipojaksi, ei bändin levytyksen mahtuminen vuoden kärkiviisikkoon ole mikään itsestäänselvyys - etenkin, kun yhtye on tehnyt niitä vähemmän erinomaisia levyjä välissä. Vaan "World Painted Blood" iski kuin suoraan nivusiin ja tarjosi biiseiltään parasta Slayeria sitten moderniksi klassikoksi laskettavan "Season in the Abyssin". Jos tuotantopuoli hieman vastakarvaan silittääkin, kova kappalemateriaali, Arayan armoton ärjynä ja tiukkaan hiottu kokonaisuus pelastavat levyn selkeästi erinomaisuuden puolelle.

TORTURE KILLER: "Sewers"
Vuoden kovin death metal -teos tulee yllätyksekseni kotimaasta. Torture Killer osoitti jo kahdella ensimmäisellä levyllään paitsi erinomaista potentiaalia ja sittemmin myös toteutti sen toisella teoksellaan. Kolmannella kehitys on viety entistä pidemmälle ja biisimateriaali on entistä parempaa, örinän ollessa tiukempaa kuin koskaan ennen ja paketin ollessa timanttisempi, hiotumpi ja valmiimpi kuin ikinä aiemmin. "Sewers" onkin bändin paras teos tähän asti ja samalla kiilaa vuoden top vitoseen tiukasti.

ABSU: "Absu"
Viides sija oli vaikea valinta monien erinomaisten ehdokkaiden takia, mutta lopulta mielipiteeni taipui Absun nimikkolevyn puolelle. Ei vain siksi, että kyseessä on Texasin omintakeisin yhtye, eikä siksi, että Absu tekee aidosti omanlaistaan black metalia, vaan siksi, että levy hyvää jatkoa yhtyeen parhaimmalle levylle, "Taralle". Aivan edeltäjänsä huikealle tasolle "Absu" ei nouse, mutta yritys on niin hyvä, että sijoitus listalla on ansaittu. Nerokas biisinkirjoitustaito yhdistettynä virtuoosimaiseen soitantaan on jotain sellaista, johon vuositasolla vain harva bändi oikeasti pystyy.

MASTODON: "Crack The Skye"
Mastodonin aiempi tuotanto antoi toki olettaa kovaa lättyä, mutta "Crack The Skyella" karvanaamat ylittävät itsensä. Aivan rautainen musiikillinen kokonaisuus, mainion häröilevä konsepti ja upea kansitaide nostavat "Crack The Skyen" vuoden parhaaksi levyksi. Helposti.

BLACK PYRAMID: "Black Pyramid"
Täysin puun takaa tullut, hieman menevämpi doom-kiekko. Täynnä rosoista groovea, kappaleet jäävät soimaan päähän. Levyn jaksaa kuunnella läpi monta kertaa putkeen, mikä on tänä päivänä kovin harvinaista.

KYLESA: "Static Tensions"
Kahden rumpalin ja laulajan voimin tykittävä sludge-pumppu on vastuussa ehkä vuoden parhaasta levystä heti Mastodonin jälkeen. Rosoista, raskasta, ruosteista, likaista, voimakasta ja aggressiivista. Autiosaari-kamaa.

BARONESS: "Blue Record"
Alkaa jo huvittamaan tämä meikäläisen pelkkää pörinää sisältävä lista, mutta minkäs teet kun rämepoppoot vääntävät oikeasti tuoretta, groovaavaa ja helvetin laadukasta kamaa. Todella hyvä, hieman 70-luvun rockia henkivä pörinälevy.

WOLFMOTHER: "Cosmic Egg"
Jos Led Zeppelin tekisi levyjä tänä päivänä, tulos olisi todennäköisesti tämänkaltainen. Australian retrorock-ihme teki lähes täydellisen rock-albumin täynnä toinen toistaan tarttuvampia kappaleita.

DARE: "Arc Of The Dawn"
Dare on vuosien varrella luonut suoran yhteyden oksitoksiinin eritykseeni ja jokainen sen julkaisema albumi on minulle iso tapaus. Darren Whartonin kelttivaikutteiset hard rock -melodiat värähtelevät samalla taajuudella ympäröivän luonnon kanssa ja harmoninen leijunta tuo sieluun rauhan. "Arc Of The Dawn" on Daren diskografiassa kenties vasta kolmanneksi paras levy, mutta tänä vuonna se on silti kaikkia muita julkaisuja parempi.

AMORPHIS: "Skyforger"
Omissa kirjoissani aina 1990-luvun alkupuoliskolta saakka perusvarmoihin suorittajiin kirjautunut Amorphis karistaa kolmannella Joutsenen Ajan albumillaan niskastaan viimeisimmätkin tavallisuuden piirteet ja siirtyy loistavuuden puolelle. "Skyforger" on Amorphisin jo kunnioitettavan mittaiseksi venyneen ja edelleen verevästi etenevän uran paras albumikokonaisuus sitten "Tales From The Thousand Lakesin".

THE POODLES: "Clash Of The Elements"
The Poodlesin kolmoskiekko näytti lopulta, että vuonna 2009 Ameriikan-rokkia tehdään Ruotsissa amerikkalaisia paremmin. Tarttuu universaalisti kuin H1N1 ja korniusmittari huutaa leipää, mutta ei haittaa sillä väliltä TNT - Whitesnake - Guns N' Roses The Poodles osaa kaiken osattavissa olevan ja vähän päälle.

STATUS MINOR: "Dialog"
Vuoden 2008 progeyllätyksestä vastasi Lion Musicille levyttänyt Seventh Wonder. Nyt saman postin hoitaa saman lafkan artisti, tamperelainen Status Minor jolla on kuulemma jo kakkoslevynkin matskut läjässä. Saapa nähdä kuinka mansesterilaiset voivat hämmästyttävästä debyytistään vielä petrata, sillä "Dialogin" tuoreus oli itselleni yksi kuluneen vuoden ehdottomia kohokohtia ja yhtä puskista tulleen Crimfallin ohella ainoa syy uskoa kotimaisen raskaan musiikin tulevaisuuden olevan hyvissä käsissä.

W.E.T.: "W.E.T."
Paljon on hard rockiin panostavalla Frontiers Recordsilla ajan saatossa musikantteja projektien puitteissa yhteen laitettu ja lähes järjestään komennusmiesten kiekot ovat olleet silkkaa keskinkertaisuutta. Tällä kertaa projekti kasattiin parista tuntemattomammasta nuoremman polven biisinkirjoittajasta ja Journeyssäkin keikkailleesta Jeff Scott Sotosta (josta en koskaan aikaisemmin ole erityisemmin pitänyt) ja lopputuloksena on täysin puskista tullut melodisen hard rockin lottopotti, jolle ei ole mahtunut ainoatakaan heikompaa kappaletta.

STEEL PANTHER: "Feel the Steel"
Parasta old school glam rockia pitkään aikaan. Osuvat melodiat, huumori ja koukut. Bändi on tiukka kun mikä ja laulaja Michael Starr vetää loistavasti tulkintansa suhteen, saaden huumorin terästettyä ja toimimaan.

SLAYER: "World Painted Blood"
Nopeata ja vihaista levyä saatiin klassikko-thrashbändiltä tällä kertaa, ja paria so-so biisiä lukuun ottamatta levy on aikamoista piiskausta vanhan Slayerin tyyliin.

MUSTASCH: "Mustasch"
Ruotsin stoner rock -kuninkaat vetivät hatustaan ehkä tähän asti parhaimman levynsä, jolla melodiat ja biisit ovat tuliterää ässäluokkaa.

MEGADETH: "Endgame"
Paras Megadeth vuosiin, ja niin lähelle paluuta "Rust in Peaceen" kuin varmaan tulemme kuulemaan tässä vaiheessa uraa tältä pumpulta.

PRIMAL FEAR: "16.6 (Before The Devil Knows You're Dead)"
Captain Ralf ja kumppanit menettivät nopeasti akuutin mielenkiintoni ekan plättynsä jälkeen, sillä sen seuraajat eivät olleet lainkaan niin inspiroituneita teoksia ja kuningasmeininki ja ässäbiisit puuttuivat suuremmissa määrin. 16.6 (Before The Devil Knows You're Dead) toi kuitenkin taas yllätyksen tullessaan, ja on ehkä paras Primal Fear sen ekan jälkeen.

MASTODON: "Crack The Skye"
Jenkkilän progerockin pelastajat läväyttivät tiskiin neljäntenä täyspitkänään sellaisen teoksen, että pureksittavaa on riittänyt pitkin vuotta, eikä suussa maistu vieläkään vanha purkka.

TENET: "Sovereign"
Jed Simonin ikuisuuksia kasassa ollut projektibändi sai vihdoinkin debyyttilevynsä pihalle useamman vuoden odotuksen jälkeen. Meno on juuri niin vihaista kuin olettaakin saattaa musiikin kuitenkaan kuulostamatta liikaa Strapping Young Ladilta tai Zimmer’s Holelta.

MEGADETH: "Endgame"
Davella on homma edelleen hallussa. Vuoden paras rässilevy ihan kirkkaasti. Nyt kun joku vielä päästäisi Mustainen egosta vähän turhaa ilmaa pois, ettei miehen tarvitsisi valittaa ja nalkuttaa joka käänteessä.

DEVIN TOWNSEND PROJECT: "Addicted"
Townsend sai kunnianhimoisen, neljän levyn mittaisen projektinsa käyntiin kuluvana vuonna. "Ki" oli kuin Pink Floydia, ja "Addicted" puolestaan puhdasta pop-metallia. Townsendin kohdalla tämä ei silti tarkoita kertakäyttöisyyttä, sillä kalju kanukki onnistui luomaan melodisen mestariteoksen, jonka kruunaavat Anneke Van Giersbergenin heleät laulusuoritukset.

PYTHIA: "Beneath The Veiled Embrace"
Sinfonista goottimetallia ja eurooppalaista powermetallia tehokkaasti yhdistävän brittibändin debyyttilevy, joka yllättää - ja ennen kaikkea ilahduttaa - valmiudellaan. Vaikkei Pythia vielä pääse retostelemaan omaperäisyydellään, paikkaavat vahva materiaali ja työlleen omistautuva eläytyminen originellimman tyylin puutteen. Jos Judas Priestin "Painkiller" levytettäisiin Tarja Turusella ja Jens Johanssonilla vahvistettuna, se kuulostaisi tältä.

MEGADETH: "Edgame"
Kun Mustaine esitteli "Endgamella" soittavan ryhmän Helsingin-keikalla helmikuussa 2008, jäi vaikutelmaksi kuva vaisusta harjoituskeikasta ja avuttomasta Albania-kokoonpanosta. Kiertue oli vasta alussa ja muutaman kuukauden tiivis yhteistyö  hitsasi kokoonpanon tiiviiksi ryhmäksi. Viimeistään "Endgame" todistaa, ettei Mustaine tehnyt vikavalintaa pestattuaan Chris Broderickin kitaristikumppanikseen. Näin paljon tuplakitaraharmonioita Megadeth ei ole viljellyt sitten "Rust In Peacen". Eikä materiaalissakaan ole vikaa. Ai, että Albania-kokoonpano? HAH! Eipä tässä voi muuta kuin ihmetellä, että millä helvetillä Mustaine onnistuu vielä nykyäänkin loihtimaan levyjä, jotka kestävät vertailun Megadethin menestyneimpiin tuotoksiin "Rust In Peaceen" ja "Countdown To Extinctioniin" ja vielä jollain ilveellä peittoamaan menneet saavutukset?

STRATOVARIUS: "Polaris"
Tolkittoman Stratovariuksen ensimmäiseen levyyn on epäilemättä kohdistunut suuria ennakko-odotuksia. Niitä ei myöskään ole petetty vaan ne on ylitetty. Ulkomusiikilliset mediatempaukset on jätetty taakse ja musiikin on annettu puhua puolestaan. Rehellisesti sanottuna viimeisinä Tolkki-vuosinaan Stratovariuksen musiikki ehti kärsiä lievästä paikallaan polkemisesta ja ilman entistä pääsäveltäjäänsä yhtye on päässyt esittelemään laaja-alaisemmin kappaleentekijänkykyjään. Materiaali on nykyään entistä vivahteikkaampaa ja seikkailuhenkisempää ja muodostaa eheän ja kestävän kokonaisuuden. Kuka olisi uskonut, että Stratovarius julkaisee tässä vaiheessa uraansa kenties parhaan levynsä?

PORCUPINE TREE: "The Incident"
Steven Wilson ehti jo huolestuttaa osan vanhoista Porcupine Tree -faneista hivuttautuessaan yhtyeen viimeisimmillä levyillä entistä metallisempien elementtien pariin. Omaelämänkerrallisia piirteitä sanoituksissaan käsittelevä "The Incident" kuljettaa PT:n taas uusiin äänimaisemiin. Vaikka Pink Floyd- ja Rush-vaikutteet ovat levyllä vahvasti läsnä, ovat metallivivahteet jääneet taka-alalle ja tilaa on tehty niin uuden aallon indielle kuin industrialimmalle ilmaisulle. Ykköslevyn  55-minuuttinen eepos toimii hienosti niin yhtenä kokonaisuutena kuin erillisinä kappaleina. Kakkoslevyn materiaali muistuttaa, että halutessaan PT hallitsee myös lyhyempien, yksittäisten kappaleiden tekotaidon jättäen samalla jännittävästi avoimeksi mitä tulevaisuus tuo tullessaan yhtyeen ilmaisukieleen.

EPICA: "Design Your Universe"
Vuosi 2009 on ollut yhtä juhlaa Epican ystäville. Ensin ilmestyi mainio "The Classical Conspiracy", joka nosti populaarimusiikkia ja klassista orkesterimusiikkia yhdistävien hankkeiden toteutustasoa hämmästyttävän korkealle. Omia standardejaan Epica korotti loppuvuodesta ilmestyneellä studiolevyllään "Design Your Universe". Mark Jansenin tinkimätön visio alkaa viimeinkin tuottaa tulosta ja Epica on saanut aikaan ehjän kokonaisuuden, jossa yhdistyvät mahtipontinen sinfometalli kompromissittomaan kuolonmetalliin ja vahvoihin melodioihin. Vaikka panokset kovenevat, ei tälle porukalle käy "Design Your Universella" samoin kuin em. fraasia viljelleelle Kummeli-sketsin hahmolle.

PARADISE LOST: "Faith Divides Us - Death Unites Us"
Vaikka näiden brittisynkistelijöiden edellinenkin levy oli ollut kerrassaan erinomainen, olin hyvin pessimistinen sen suhteen, että nykykuntoinen Paradise Lost voisi sitä mitenkään ylittää, saati sitten tehdä mitään vanhoihin verrattavaa mestariteosta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Bändihän pisti tiskiin niin hienoja kappaleita pursuavan, samalla oivasti vanhaa tuotantoa kumartavan, ja silti keitokseen uutta otetta tarjoilevan teoksen, että Vuoden levy -valinta on minulle selviö!

ARTILLERY: "When Death Comes"
Näiden laaturiffejä suoltavien juuttien aiempia edesottamuksia oli tullut viimeksi seurattua lähes parikymmentä vuotta sitten, kun yhtyeen kolme ensimmäistä, tasokasta thrashlevyä soivat taajaan soittimessani. Nyt kehiin on saatu aiempaa helpommin sulateltavaa tyyliä harrastava vokalisti, joka on myös todella taitava. Toisen aallon thrash-buumin ehdottomia helmiä, ja vielä parempaa tästä tekee se, että kyseessä on vanha yhtye, eikä retroilija. Nämä onnistumiset kun ovat hyvin, hyvin harvassa.

DESTRÖYER 666: "Defiance"
D666:n materiaali on ollut toki puoliksi tuttua aiemmiltakin vuosilta, ja erityisesti "Phoenix Rising" on tähän osoitteeseen kolissut. Hyvistä näytöistä huolimatta vasta piruuttaan tehty uppoutuminen "Defiance"-levyyn osui napakymppiin. Kiekolla on vino liuta toinen toistaan kovempia ralleja, joista varsinkin "I Am Not Deceivedin" kuuntelu tuottaa aina takuuvarman ilonväristykset iholle.

SACRIFICE: "The Ones I Condemn"
Sacrifice lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka "vain jotenkin katosivat" tehtyään melkoista tuubaa parin kovan alkupään levyn jälkeen. Niin vain tämäkin bändi Rob Urbinatin johdolla sitten puun takaa näytti, että sen nimi on yhä syytä ottaa vakavasti. Komea paluulevy on kuin suoraan "Forward to Terminationin" henkeen tehty ja onneksi kiekko on nyt saamassa julkaisijan myös tänne Eurooppaan, jotta mokoma loistoteos tulee helpommin laatutietoisten thrashfanien saataville.

MEGADETH: "Endgame"
Jos oli Sacrificen onnistuminen yllätys, voi vielä paljon suurempana yllätyksenä pitää muuan herra Dave Mustainen onnistumista. Onhan Megadeth sitten 90-luvun onnistunut aina silloin tällöin hyvän biisin tai pari tekemään, mutta mitenkään erityisen ihmeellisistä levyistä on ollut turha puhua. Päin vastoin, välillä on tehty suoranaista paskaakin. En tiedä mitä Mustainelle on tapahtunut, mutta "Endgame" kuulostaa taas vahvalta ja inspiroituneelta Megadethilta. Sitä onkin takaisin kovasti kaivattu, sillä kyllä bändi kiistatta kuitenkin yksi thrashin suurista on, oli sen pääjehun uskomisista, sanomisista ja tekemisistä mitä mieltä tahansa.

ARCKANUM: "ÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞÞ"
Metsänhenget eivät vain jää kylmäksi ja haaleaksi tuulenvireeksi vaan vyöryvät lumimyrskyn voimalla. Shamaatae löi hyvät ja tukevat pohjat jo "Antikosmoksella", ja tämä jääjättiläisten rytinän ja kosmoksen järjestystä haastavien hymnien täyttämä black metal -eepos jatkaa samalla linjalla. Lievä melodisuus, rosoisuus ja muinaismaaginen tunnelma keittyvät hyvän tuotannon liekillä varsinaiseksi juhla-ateriaksi.

DESTRÖYER 666: "Defiance"
Toisenlaista tunteenpaloa toiselta puolen maailmaa, vaikka nämä aussisudet ovatkin jo vahvasti kotiutuneet Keski-Eurooppaan. Kuumaa on kuitenkin vielä veri, ja niinpä D666 sylkee kapinahenkeä päin auktoriteetteja vihaisen black/thrash/death metalin muodossa. Kiihkeistä kaahauksista "A Sermon to the Deadin" vuorenhuippuhaaveiluun asti taattua laatua.

CHURCH OF MISERY: "Houses Of the Unholy"
Viime aikoina olen aina löytänyt jonkin tietyn vahvan doom-levyn per vuosi, ja tällä kertaa se on "Houses Of the Unholy". Jo "Master of Brutality" -debyytillään vakuuttanut bändi on uutukaisellaan vieläkin tarttuvampi, repivämpi ja vaarallisempi, ja niinpä bändin sludge/70ies/doom-houre vertautuu toimivasti Church Of Miseryn sanoitusteemaan eli sarjamurhaajiin: vaikka kyyti on kylmää ja hurmeista, on tässä kaikessa teurastuksessa jotain kieroa kiinnostavuutta.

STEEL MAMMOTH: "Nuclear Ritual"
Tämän vuoden kotimainen levy tuli puun takaa. Steel Mammoth osoittautui kaltaiselleni noviisille nimeään keveämmäksi ilmestykseksi, mutta se ei menoa haittaa: atomipöly tarttuu suloisesti kurkkuun ja korviin, kun nämä nukleaaribarbaarit renkuttavat punkia, rockia ja metallia öljynliukkaalla asenteella.

AUSTERE: "To Lay like Old Ashes"
Viimeisestä taivaspaikasta taistelivat myös Amesoeurs ja Hateful Abandon, mutta annetaan tällä kertaa seppele tälle australiaisduolle, joka ei sinänsä tuo mitään uutta depressiivisen black metalin kehyksiin. Tunne on kuitenkin tärkein, ja kun laajaviivaiset kappaleet sukeltavat ahdistuksen alhojen kautta raivon viimaan puhtaiden lauluosuuksien ja eeppisten riffien voimin, tulee itsellekin tarve lähteä juoksemaan läpi talvisten metsien.

PRAYING MANTIS: "Sanctuary"
Miehistönvaihdokset eivät lannistaneet Troyn veljeksiä. Sitten edellisen levyn meininki on vaihteeksi tiukentunut ja joka ikinen biisi jää päähän soimaan kertakuulemalla. Veteraaniosaston äijät paiskovat melodista hardrockia tunteella.

MASTEDON: "Mastedon 3"
Paras comeback pitkiin aikoihin. Kansas–yhteyksistään tutut Elefanten veljekset kaivoivat vanhan yhtyeensä naftaliinista. Houkuttelivatpa vieläpä vanhan bändikaverinsa Kerry Livgrenin vierailemaan muutamalla biisillä. Tulos on paras Kansas-levy, jota yhtye ei itse ole tehnyt. "Mastedon 3" on pomp rockin juhlaa ja omaa kaikki ainekset genren klassikoksi.

SAPATTIVUOSI: "Ihmisen merkki"
En olisi etukäteen uskonut, että Sapattivuosi päätyy lähellekään tätä listaa. Syitä listasijoitukseen on monta. Ensinnäkin Marco Hietala, jonka nämä biisit ovat totisesti sytyttäneet! Toiseksi alkuperäisiä suuresti kunnioittava, mutta samalla innostunut ja svengaava tulkinta. Ja kolmanneksi tietysti onnistuneet, paikoin hyvinkin oivaltavat suomennokset. Nämä itselleni rakkaat kappaleet ovat tulleet tuttuakin tutummiksi reilun 25 vuoden aikana, joten rima kehuille oli ylipäänsäkin korkealla, mutta lopputulos ylitti sen kirkkaasti. Niin ja kaikkihan me varmasti tiedämme, että Hietalalta taittuvat nämä biisit englanniksikin. Eli jos Dio ei toivu Heaven & Hellin kesän keikoille, niin siitäpä vaan tuuraamaan! "Ihmisen merkki" ei jätä pienintäkään epäillystä siitä, etteikö pesti hoituisi!

FREE SPIRIT: "Pale Sister Of Light"
Hyytävään asenneilmastoon nähden kotimaamme melodisen hardrockin skene voi hyvin. Siitä kirkkaimpana osoituksena on aiemmin väännetty, mutta 2009 puolella julki tuotu Free Spiritin esikoislevy. Tunnetta ja tarttuvia melodioita riittää koko levyn mitalta. Iso kokoonpano soi hienosti, eikä koukuissa ole säästelty.

ON THE RISE: "Dreamzone"
Norjalainen yhden miehen projekti on skarpannut muutama vuosi sitten ilmestyneen ensilevynsä jälkeen. Terje Eideltä sujuu laulun ja soiton lisäksi myös klassisten AOR-sävelmien sommittelu. Näillä biiseillä olisi 80-luvulla matkattu stadioneille. "Dreamzone" ei sisällä mitään uutta. Ja se on hyvä, jos kerran vanhoilla resepteillä saa aikaan näin toimivan levyn.

BARONESS: "Blue Record"
Kuulokkeet sen ratkaisivat lopullisesti: "Blue Record" nousi omissa kirjoissa vuoden parhaaksi metallilevyksi. Umpirautaisesta kokonaisuudesta kertoo merkittävästi sekin puoli, että levyn voi aloittaa mistä kohdasta tahansa ja aina musiikki riisuu aseista sekunneissa. Mykistävän huikaiseva julkaisu kansitaidetta myöten.

WOLFMOTHER: "Cosmic Egg"
Jo Wolfmotherin kiitettävä debyytti vakuutti ja "Cosmic Eggillä" aussiepelit menevät pistämään vielä paremmaksi tekemällä entistä lyöntivirheettömämmän levyn. Harvoinpa yhtä mahtavan aitoa retroilua pääsee kuulemaan Zeppelinin ja Sabbathin hengessä.

DELTA FORCE 2: "Personal Vietnam"
Vuoden kovimman kotimaisen yllättäjän tittelin saa ansaitusti crossover-remmi DF2. Eläimellisen vauhdikas thrash-kohkaus ja nokkelan vinosti virnuilevat lyriikat takaavat, että levy on pakko kaivaa tasaisin väliajoin esiin yhä uudestaan ja uudestaan. Parasta viinan ja sipsien kera nautittuna.

MY DYING BRIDE: "For Lies I Sire"
Viulu on palannut! Kauan eläköön viulu! Viimeisinä vuosina brittiläinen My Dying Bride on kulkenut mielestäni matalalentoa, mutta "For Lies I Sire" nostaa englantilaisryhmän takaisin loistoonsa. Bändin romanttisen surumieliset melodiat, Aaron Stainthorpen kolkon vaikeroiva laulu ja kauttaaltaan musertava äänimaisema eivät ole kertaakaan 2000-luvulla kuulostaneet näin kieron lumoavilta.

PARADISE LOST: "Faith Divides Us - Death Unites Us"
Yllättäen toinenkin englantilainen herrasmiessynkistelijäryhmä pääsee uusimmalla julkaisullaan omaan kärkiviisikkoon. Uutta ja vanhaa Paradise Lostia sisältävä levy esittelee orkesterin vahvimmat puolet aina dramaattisen majesteettisista melodioista kylmiä väreitä nostattavaan tummaan tunnelmaan. Parasta Paradise Lostia sitten "Draconian Timesin", eikä se ole lainkaan vähäinen suoritus.

W.E.T.: "W.E.T."
Vuoden paras levy on tehty nykyisin niin yleiseltä hankepohjalta, mutta väliäkö sillä, jos jälki on näin ensiluokkaista. Eclipsen kitaristi Erik Mårtensson ja ensilevyllään vuoden 2008 eturivistöön kuuluneen Work of Artin biisintekijä Robert Säll ovat luoneet vokalisti Jeff Scott Sotolle oivan pohjan toteuttaa ydinosaamistaan, joka ei ole funk tai soulahtava pop, vaan Talismanin ja Eyesin kanssa aikoinaan tulkitsemansa melodinen hard rock, joka ei kaihda myöskään äänekkäitä kitaroita.

FREE SPIRIT: "Pale Sister Of Light"
Pohjanmaan pojat, tai ikävuosiltaan jo miehet, ovat vuosien varrella takoneet treenikämpillään lupaavia demoja, mutta debyyttinsä laadukkuus oli silti yllätys. Parinkymmenen vuoden aikana syntyy jo väkisinkin muutama kelvollinen ralli, mutta lupausta vielä tulevasta antaa se, että albumin parhaimmisto on täysin ehtaa tavaraa.

SUNSTORM: "House Of Dreams"
Joe Lynn Turnerinkin ydinosaaminen on aivan jotain muuta, mitä hän on viime vuosiin saakka yrittänyt tarjota. Se on nimittäin kaihoisa melodinen kevythevi, eikä bluesahtava 70-luvun hard rock. Vanhoista omista ja uusista, muilta tilatuista kappaleista koostuva levy on luonteva jatko Sunstormin parin vuoden takaiselle debyytille, joka kuuluu jo genrensä kaanoniin. Valitettavaa tosin on se, että JLT ei enää livenä laula niin hienosti kuin levyllä.

LEVERAGE: "Circus Colossus"
Leveragen kolmas pitkäsoitto vie orkesterin tasalaatuista uraa eteenpäin uutena vivahteena levyn otsikonkin jo lupaama sinfoninen kolossaalisuus. Sääli vain, että kaksi session parhaimmistoon kuulunutta palaa päätyivät vain japanilaisten soittimiin, mutta esimerkiksi "Movie Godsista", "Prisonersista" tai "Riders of The Stormista" eivät biisit paljoa parane. Leveragelta ei itseltäkään ole selvästi puuttunut uskoa uuteen materiaaliinsa, sillä julkaisua seuranneilla keikoilla lätty soitettiin kannesta kanteen.

DANGER DANGER: "Revolve"
Viidennen sijan olisi voinut myös napata Mastedon, Blanc Faces tai Cain’s Offering, mutta kun ulkona sataa räntää, niin Danger Dangerin aurinkoinen Ameriikan hard rock vie helposti voiton. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti myös oikean vokalistinsa Ted Poleyn paluu sekä "Hearts on The Highwayn" ja "Keep On Keepin’ Onin" kaltaiset täysosumat, joita haastajilla ei aivan ollut tarjota.

CANDLEMASS: "Death Magic Doom"
Vuoden parhaasta levystä ei ole epäilystäkään. Itse asiassa "Death Magic Doom" saattaa olla myös Candlemassin paras levy, minkä on näinkin pitkän ja kunniakkaan uran huomioon ottaen melkoinen suoritus. Kunnon klassikon tavoin levy luottaa jaloon yksinkertaisuuteen ja hiljaiseen suuruuteen. Muun muassa "The Bleeding Baroness" ja "Clouds of Dementia" saavat kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin. Leif Edlingille voitaneen viimeistään nyt myöntää neron kaapu.

VOX SILENTII & SAMULI KORKALAINEN: "Kuule minua"
Suomen tunnetuimman vanhan musiikin yhtyeen Vox Silentiin ja kanttori Samuli Korkalaisen levyllä yhdistellään luovasti körttiläisen herätysliikkeen Siionin virsiä ja keskiaikaisia kirkkolauluja. Metallia tämä ei tietenkään ole. Laulajien vapaat ja puhtaat äänet puhdistavat nykymusiikin turmelevat korvat ja virittävät ne kuulemaan kadonneen maailman ääniä.

ARCHGOAT: "The Light-Devouring Darkness"
Kuten edellisestäkin valinnasta voi päätellä, hengellinen musiikki viehättää minua, ja Archgoat lienee muutenkin Suomen toiseksi paras metallibändi. "The Light-Devouring Darkness" on konstailematon, ruma ja ilkeä levy, johon tuskin kyllästyy kovin pian.

VREID: "Milorg"
Tunnelmallisen musiikin lisäksi Vreid saa pisteet kokonaan uudenlaisesta tavasta merkityksellistää historiaa. Perinteisten viikinkisaagojen asemesta norjalaisbändi teki liikuttavan ja kuitenkin maltillisen teemalevyn toisen maailmansodan aikaisesta saksalaismiehityksestä.

COUNT RAVEN: "Mammons War"
Kun eräät tälle listalle kaavailemani folk metal -levyt eivät enää loppuvuodesta kestäneet kuuntelua, piti muistin tueksi jo kysellä avomieheltä, mistä levyistä olen pitänyt tämän vuoden puolella. "Mammons War" käynnistyy hitaanpuoleisesti, mutta viimeistään "A Lifestorysta" alkaen sitä on pakko kuunnella. Maailman murheiden keskellä levyn myötäelävä tunnelma puhuttelee.

CAIN´S OFFERING: "Gather The Faithful"
Sonata Arctican siirryttyä progressiivisemmille vesille ex-kitaristi Jani Liimatainen jatkoi uuden yhtyeensä kanssa Sonata-debyytti "Ecliptican" linjoilla: "Gather The Faitful" on yksi kovimmista suoraviivaisista, puhdasverisistä power metal -levyistä muutamaan vuoteen. Tempon kohotessa ja tuplabasarien nakuttaessa mieleen tulee ihan 90-luvun loppupuolen ja vuosituhannen alkupäivien lukuisat vauhtisokeudesta "kärsivät" italialaiset powermetallistit - ja kun allekirjoittanut on täysin hurahtanut italopoweriin, Cain's Offeringin debyytti on näille korville luonnollisesti yksi vuoden parhaista albumeista.

CELESTY: "Vendetta"
Seinäjoen sankariheviylpeys Celesty siirtyi muutaman vuoden pikkulafkasurffailun jälkeen Spinefarmille - ja se näkyi eli kuului heti: kapellimestari, kuoro ja rypäs Tampereen kaupunginorkesterin jäsenistöä ryydittää "Vendettaa" vahvasti esikuva Rhapsodyn suuntaan. Paitsi että "Vendetta" on yksi vuoden kovimmista levyistä, se on samalla myös kaikkien aikojen kotimaisten power metal -levyjen kärkikymmenikössä.

HIBRIA: "The Skull Collectors"
Vuoden 2009 suurin yllättäjä oli brasilialainen Hibria. Viisikon kakkoslevy "The Skull Collectors" on pienistä juudaspappilainailuistaan huolimatta erittäin intohimoinen voimametallia ja perinteistä, rapsakkaa sekä äkäisesti kitaroitua heavyä yhdistelevä levy. Hibrian rehellinen, adrenaliinia huokuva ja hieltä haiseva innokas paahtaminen saa jopa kyynisen rokkipoliisin niskalihakset nytkyttämään ja takatukan kaipaamaan ulkoilutusta - ja juuri tätähän hevimetalli parhaimmillaan on.

PORCUPINE TREE: "The Incident"
"The Incident" kuulostaa aivan Porcupine Treeltä, ja jo siinä on tarpeeksi meriittiä vuoden kärkiviisikkoon (ainakin näin fanilasien läpi fiilisteltynä). Hieman keventynyt ja aiempaa melankolisempi "The Incident" tarjoaa tutun Porcupine Tree -soundin kylkiäisinä tällä kertaa vain muutaman herkkupalan; analyyttisemmin tulkittuna "The Incident" onkin vain siellä jossain seiskapuolen-kasin kieppeillä. Mut hei, kyseessä on Porcupine Tree. <3

SHADOW GALLERY: "Digital Ghosts"
Vuoden 1998 "Tyrannystä" lähtien Shadow Gallery on julkaissut (lähes) täydellisiä levyjä: albumi toisensa perään on ollut täynnä taitavaa mutta tarttuvaa progeilua, massiivisia ja pehmeitä laulustemmoja sekä kauniita melodioita. Laulaja Mike Bakerin kuoltua vuoden 2008 syksyllä Shadow Gallery oli kovan paikan edessä, mutta onneksi yhtye viimeisteli ja julkaisi kesken jääneen levyn uuden laulajan avulla. Loppusyksystä julkaistu "Digital Ghosts" ei ole Shadow Galleryn paras levy, mutta silti nappisuoritus progressiivisen, stemmalauluilla kyllästetyn hard rockin valtakunnassa.

GRIFTEGÅRD: "Solemn, Sacred, Severe"
Levy, joka kaikessa vanhakantaisessa tuomion synkistelyssään on vain aivan ehdoton. Levy, jota kuunnellessa tulee mieleen tunnelmia, joita harvemmin saa mistään metallista. Jotain vanhan While Heaven Weptin ja Warningin fiiliksiä puskee silti välistä, mikä ei voi olla muuta kuin eeppisen onnistumisen merkki.

SPIRITUS MORTIS: "The God Behind The God"
Mitä tapahtuu, kun Suomen vanhin doom-jyrä naitetaan yhteen kenties parhaimman koskaan vaikuttaneen suomalaisen heavy metal -vokalistin kanssa? Ainakin henkilökohtaisella tasolla minulle vuoden toiseksi paras levy, joka osoittaa, että Maijalan veljekset eivät kerta kaikkiaan osaa kirjoittaa huonoja biisejä.

OPIUM WARLORDS: "Live At Colonia Dignidad"
Tällä listalla jo toinen levy, jolla näkyy herra Hynnisen käsiala. Sillä erotuksella toki, että siinä missä edellisessä hän on "vain" tulkitsijan osassa, on tämä levy puolestaan alusta loppuun herran käsialaa. Huuruista, äärimmäisen psykedeelistä blackened doomia, vai mitä lie? Joka tapauksessa yksi kuluneen vuoden raskaimmista mutta samalla palkitsevimmista äänellisistä matkoista.

COUNT RAVEN: "Mammons War"
Kun eräs tärkeimmistä doom-yhtyeistä tekee paluulevyn jopa 13 vuoden levytystauon jälkeen, jäljen ei voi sanoa olevan muuta kuin vakuuttavaa. Kyseessä on edelleen vahvasti Ozzyn aikaisen Black Sabbathin perinnöstä ammentava tuomioryhmä, vaikka vain kolmannes alkuperäisestä kokoonpanosta on enää jäljellä.

AMORPHIS: "Skyforger"
Mitä voi sanoa yhtyeestä, jolta on tähän asti toiminut kaikki materiaali? Ainakin sen, että täyttä hutia ei tullut tälläkään kertaa. Aikaisempiin Joutsenen aikaisiin levyihin verrattuna tältä levyltä puuttuvat kenties selkeät "hitit", mutta kokonaisuutena "Skyforger" toimii vähintään yhtä hyvin kuin kaikki aiemmatkin levytykset.

CAIN´S OFFERING: "Gather The Faithful"
Liimatainen näytti sävelkynänsä terävyyden ja teki sessiomiesten avustuksella yhden parhaista melometallilevyistä koskaan. Siinä missä usein powerilevyjen väliin survotut imelät balladit ovat tylsistyttäneet, tällä levyllä sekin osasto on parhautta. Toivottavasti kokoon saadaan keikkojakin tekevä porukka, levyn parissa puuhastelleella porukalla kun riittää kiireitä omastakin takaa.

DEAD BY APRIL: "Dead By April"
Varsin poppistahan Dead by April on metalliksi, mutta melodioiden tarttuvuudessa tämän veroiset tapaukset ovat vähissä. Käytännössä lätyn jokaisessa raidassa on hittiainesta, mikä kääntyy hienosti yhtyeen eduksi, kun ei anna selkeästi harkitun särmättömyyden ja radioystävällisyyden häiritä.

EPICA: "Design Your Universe"
"Design Your Universe" on huima musiikillinen kokonaisuus, mutta Epica ansaitsisi paikan tällä listalla jo pelkästä rohkeudesta: poppoon materiaali muuttuu levy levyltä rankemmaksi, monipuolisemmaksi ja suuruudenhullummaksi, vaikka lopullisen läpimurron kynnyksellä oleva yhtye voisi päinvastaisella suuntauksella miellyttää valtavirtoja huomattavasti helpommin.

CELESTY: "Vendetta"
Celesty otti esikuvistaan Rhapsodysta ja Manowarista mallia laittaen sinfoniaorkesterin taustalleen pauhaamaan. Ja toimiihan se, kun kaiken kuorrutuksen alta löytyy oikeasti hyvin sävellettyjä ralleja.

D CREATION: "Silent Echoes"
Kotimaan D Creation vie tällä listalla niukasti länsinaapurin Scar Symmetryn paikan melodödöllään, joka on riittävän omaperäistä ja vaihtelevaa välttääkseen genren kompastuskivet. Raskauden, melodian ja tunnelman yhdistelemistä parhaimmillaan.

AMORPHIS: "Skyforger"
"Tales From the Thousand Lakes" on minulle erityisessä asemassa ja todennäköisesti pysyvästi niin. Tunnelma uraa uurtavalla levyllä oli, ja on sitä myös tänä päivänä, täysin ainutlaatuinen. Varovasti sanottuna "Skyforger" antaa lähes saman näppituntuman (=gut feeling) allekirjoittaneelle. Se selittämätön tunne, albumin kokonaisvaltainen hyväksyminen, lähentelee Tuhansien Järvien Tarinoista syntynyttä tunnetta. Onko niin, että parin edellisen albumin palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, vai olenko vain valmis hyväksymään Amorphiksen sellaisena kuin se on?

FOREST STREAM: "The Crown Of Winter"
Orkesterin toinen pitkäsoitto kantaa yksinkertaisilla riffeillä, omaperäisillä sovituksilla ja ilmavalla äänimaisemalla. Forest Streamin loihtima tunnelma kantaa helposti levyn alusta loppuun saakka. "The Crown of Winter" tarjoaa vuorottelua aggressiivisen, black metalista vaikutteita ottavan materiaalin ja seesteisien kitaroiden sekä koskettimien välillä. Forest Stream tarjoaa persoonalliselta kuulostavan ikkunan black, death ja ambient metalin maailmaan.

ARMOUR: "Armour"
Perinteikästä ja toimivaa heavy rockia kunnon vokaaleilla. Paketti toimii kuin junan vessa. Empiirinen tutkimus kertoo Armourin pitkäsoiton toimivan erinomaisesti muutaman tuopillisen tukemana.

RED NUMBER TWO: "These Things Take Time"
Parin EP:n jälkeen ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaissut Red Number Two soittaa vaihtoehtorockia koko stadionin leveydeltä. "These Things Take Time" tarjoaa kuuntelijalle selkeitä vaikutteita akselilla Mew, Tool, Mogwai, Faith No More, Oceansize, Sigur Rós jne. Debyytillä ei kuitenkaan ole nöyrrytty kopioimaan suoraan esikuvilta, vaan tyyli on selkeästi orkesterin oma. Levyn parasta antia on ehdottomasti kauniin maiseman maalaava instrumentaali "Cassiopeia". Levy on tarkistamisen arvoinen vaikka se ei kuulu raskaan musiikin piiriin.

INSOMNIUM: "Across the Dark"
Orkesterin neljäs albumi on ensimmäinen kuuntelemani ja se ei varmasti jää viimeiseksi. "Across the Dark" oli ensi hetkistä lähtien mukaansatempaava ja juuri oikealla tavalla murea. Kappaleet rullaavat hienosti ja kuunnellessa tulee väkisin mieleen, että useamman göteborgilaisen olisi pitänyt lähteä kymmenen vuotta sitten Insomniumin nyt viitoittamaan suuntaan. "Across the Dark" edustaa allekirjoittaneelle erinomaista melodista death metalia.

INSOMNIUM: "Across the Dark"
Kolmen vuoden jälkeen kolahti jälleen niin mahtava levy, että oksat pois. Kokonaisuutena ja parin kirkkaimman biisinsä ansiosta yltää hitusen edeltäjäänsä korkeammalle korokkeelle. "Down With The Sun" ja "Weighed Down With Sorrow" ansaitsevat kunniamaininnat vuoden biiseinä.

VIIKATE: "Kuu kaakon yllä"
Kaarlen ja kumppanien paras sekä ehdottomasti tasaisen laadukkain levy. Biisilistasta ei löydy yhtään väliinputoajaa, vaikka seesteisempääkin kamaa on mukana rallittelun keskellä. "Eräs kaunis päivä" ja "Korpi" nousevat kiekon kirkkaimmiksi tähtösiksi.

POWERWOLF: "Bible of the Beast"
Tällaista käsittämättömän tarttuvaa, mahtipontista ja maskuliinista heavyn mäiskettä kuuntelee aina mielellään. Mukana hauskoja kauhutarinoita, eikä itseironiaa, huumoria ja varsinkaan kornimpia sävyjä ole säästelty. En silti suosittele tiukkapipoisimmille kuulijoille. Mahtavan loppusilauksen musiikille antaa Attila Dornin persoonallinen tulkinta.

BARREN EARTH: "Our Twilight" MCD
Harvemmin minicd:t nousevat vuoden top-listoille, mutta tätä ei ollut varaa jättää pois. Vaikka kyse on superkokoonpanosta ja aika lailla vanhan kierrätyksestä, iski tämä melankolinen romantisointi kuin metrinen halko takaraivoon.

SWALLOW THE SUN: "New Moon"
Loistavan ja tarttuvan" Hope"-albumin jälkeen "New Moon" kuulosti aluksi vaikeammalta tapaukselta, mutta nousee silti nipin napin vuoden eliittiin. Bändi on löytänyt juuri sopivasti lisää haastavuutta ja uudempia nyansseja jäämättä juuri polkemaan paikalleen. Tärpeiksi kehtaa koska vain heittää "Falling World" ja "Lights On the Lake" -kappaleet.