Festariraportti: Puntala-rock 2009

Kymmenessä vuodessa ehtii paljon. Vaikka Puntala-rock saikin alkunsa jo 80-luvulla, viimeisen aktiivisen vuosikymmenen aikana tapahtuma on kasvanut, kehittynyt ja saavuttanut maineen yhtenä Pohjoismaiden suurimmista punk-festivaaleista. Samalla DIY-aatteesta ei ole kuitenkaan tingitty, ja festivaali on elänyt tapahtumapaikkansa eli Puntalan leirintäalueen rajaamissa mitoissa – mittasuhteita voi tuoda esiin vaikkapa laittamalla vierekkäin Puntala-rockin ja samana viikonloppuna järjestetyn Sonispheren kävijämäärät: 2 000 – 60 000. 

PERJANTAI: SADETTA JA APOKALYPTISIA VISIOITA

Tunnelmasta ja festarifiilingistä ei tarvinnut kuitenkaan tinkiä, vaikka sadekuurot yrittivätkin parhaansa painaakseen keesit littanaan ja Converset mutaan. Valitettavasti monen festarikävijän sadetakkina tuntui toimivan alkoholi, ja heti perjantaina porteilla vastaan hoiperteli kaatumis- ja sammumispisteessä könyäviä ihmisraunioita. No, jokainen taaplatkoon tavallaan. Yleistunnelma läpi festareiden oli kuitenkin leppoisa: tappeluja ei näkynyt, uusia tuttavuuksia syntyi roppakaupalla ja ongelmatilanteet ratkottiin yhteistuumin.

Puntalan epävirallista kymmenvuotisjuhlaa oli saatu kunnioittamaan lähes 40 bändiä, joissa näkyi tänä vuonna ilahduttavasti monipuolisuutta etenkin pienemmän Campstagen suhteen. Tavanomaisen crust- ja ’82-tamppauksen sekaan oli livautettu aimo annos kummallisia musiikinrippeitä, jotka ehkä muotonsa puolesta eivät olleet täyttä punkia, mutta kapinaa ja ennakkoluulottomuutta näistä bändeistä löytyi sitäkin enemmän. Ensimmäinen ilonaihe löytyikin Escape To Deathin hieman tyhjänpäiväisen vauhti-HC:n jälkeen Baxter Stockmanin (kuva vas.) sekametelisopasta, joka yhdisteli niin noiserockia, matemaattisia kuvioita kuin sludgeakin. Aluksi konsepti tuntui kuitenkin jäävän yhtyeen sisäiseksi ilonpidoksi, mutta pian etenkin psykedeelisenoloiset, hidastelevat jynkytykset saivat allekirjoittaneenkin nyökyttelemään päätään tyytyväisenä. Soittamisen yleisilme oli sopivan vapaa ja rosoinen, joten kappaleet eivät tuntuneet liikaa mietityiltä. Tuloksena olikin improvisoitua mutta silti ajatuksensa säilyttävää tajunnanvirtameteliä.

Toisenlaista asennetta jakoi kovalla kädellä päälavalla Tampere SS. Bändi provosoi vastaanottavaista yleisöä, joka vastasi tölkkien heittelyllä, mikä taas sai erään yhtyeen jäsenen tokaisemaan ”täysiä juomia, kiitos”. Tilanne eli sopivan vaarallisena ja vihaisena koko keikan menemättä kuitenkaan äärimmäisyyksiin, ja tähän uhkaavaan tunnelmaan sopi mainiosti bändin metallinen ja keskitempoinen runttaus, jonka vittuuntuneisuutta alleviivasivat karskit tuplabasarit ja laulaja Jyrin vahvat äänenpainot. Paikoin tämä jo 80-luvulla aikaisemmin vaikuttanut yhtye kuulosti alkuaikojen CMX:lta yksinkertaisine mutta tehokkaine riffeineen. Tampere SS ei ehkä jokaiselle paikalla olijalle maistunut, mutta tuskinpa kukaan kuvailisi keikkaa laimeaksi ja yhdentekeväksi.

Tämän jälkeen oli aika siirtyä Campstagen erikoisiin tunnelmiin, kun italialainen Agatha vei rytmejä hitaampiin ja liejuisempiin tunnelmiin. Taas mukana oli jenkkityylin noiserockia, mutta löysin näiden kolmen naisen meluvallista myös paljon jopa doom-henkisiä sfäärejä, jotka toivat mieleen erään toisen naistrion, Gallhammerin. Agatha ei kuitenkaan saanut musiikkiaan liikkumaan eteenpäin tarpeeksi kovalla intensiteetillä, ja myös kontakti yleisöön jäi varsin vähäiseksi. Musiikissa oli siis kyllä potentiaalia, mutta nyt homma latistui liikaa tasapaksuksi riffipörinäksi.

Perinteikkyys on kuitenkin aina perinteikkyyttä, ja perinteikäs loistava bändi on loistava bändi. Tämän osoitti päälavan haltuun ottanut Karanteeni, joka oli ilahduttanut Puntala-yleisöä pari vuotta sitten ja teki sen jälleen. Tampereen kanksterit olivat edelliskeikkaa tiukemmassa vireessä, ja vanhan liiton punkrock kuulosti sadetta pidellessä erittäin hyvältä. Hittejä kuultiin rutkasti, ja laulaja Hate Konttisen välispiikit leijailivat sopivan kummallisissa sfääreissä Suomen lyhimmästä poliisikoulusta (kappaleet Poliisi on pop ja Haluan poliisiks) potpurien vittumaisuuteen. Oivaa musiikkia tuomaan hieman lämpöä erittäin sateiseen perjantaihin.

Joskus kuitenkin vesisateestakin voi olla hyötyä, sillä tummeneva ilta, päälle roiskuvat ravat ja vesipisarat ja yleinen apokalyptisyys vetivät Death Toll 80k:n keikan vieläkin vaikuttavammaksi. Bändin vanhan liiton grindcore pursui säähän sopivaa angstisuutta ja epätoivoa: rumpali Jori Sara-Aho rytmitti kuolonpartion kiihkeään mäiskintään ja perinteiseen d-beat-hakkaukseen, ja laulaja Oula Kerkelältä irtosi niin pölynimuriviemäröinti kuin korkeampi kähinä. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän vaihtelua ja selkeästi hitaampia osuuksia Death Toll 80k:n kaahaukseen, sillä nyt tuntui paikoin, että kuunteli yhtä ja samaa - vaikkakin sinänsä ihan hyvää – biisiä keikan alusta loppuun.

 

 

Kun kolmas maailmansota oli näin sodittu loppuun Campstagella, alkoi sade ottaa päähän yhä enemmän, ja niinpä kiinnostavalta vaikuttanut punk-yhtye Masshysteri Ruotsista ja kulttiveteraani Kohu-63 tuli jätettyä väliin. Japanilainen Crude oli kuitenkin tarpeeksi pätevä syy uhmata kosteaa ilmanalaa, ja keikka olikin viihdyttävää seurattavaa. Bändi ei välittänyt perinteisistä säkeistö-kertosäkeistö-rakenteista, vaan veteli vauhdikkaaseen punkiinsa kitarasooloja, utuisia fiilistelyjä ja kaikkea muuta mudan ja sadepilven väliltä. Paikoin musiikki kasvoikin erittäin mahtipontiseksi paisutteluksi, joka ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa päälle liimatulta mahtailulta. Kolmihenkinen Crude osoittikin, että perinteikäs meno ja kokeilevammat vivahteet voivat paiskata tassua ilman konflikteja.

 

 

Sade alkoi kuitenkin vaatia veronsa tekniikankin puolelta, sillä päälavan sähköt antoivat periksi ennen perjantai-illan pääesiintyjää, crossover-legenda Ratos de Poraota. Tämä ei kuitenkaan tahtia haitannut: brassit Campstagelle ja kova meno päälle. Yhtye oli punk ja metal samassa pakettissa, ja sounditkin saatiin kohdilleen yllättävän helposti. ”Viemärirottien” meuhkaamisessa viehätti napakka yhteissoitto, joka ei kuitenkaan pyyhkinyt kokonaan pois musiikin kaoottista yleisvirettä. Myös hitaammat mossaukset saivat sijansa tässä majatalossa, joten vaikka märkyys iski tässä vaiheessa jo luihin ja ytimiin, sydämessä pauhasi kuitenkin vielä kuuma veri.

LAUANTAI: AURINKOA JA KUMMALLISIA LIIKKEITÄ

Lauantai avautui eteen lohduttomana. Sade, kastunut teltta, epämukava alusta ja koko yön jatkunut ropina ja humalaisten huutelu olivat jättäneet unitunnit vähiin, ja olo oli yleisesti ottaen varsin poissaoleva ja hutera. Onneksi itse sade tuntui jättäneen Puntalan ja vain pelkkä harmaa mutta sinänsä vaaraton pilvimassa vallitsi taivaalla. Omaa onnettomuutta pyyhki pois kuitenkin käväisy festarialueella ja vilkaisu muihin vieläkin onnettomampiin: telttoja kyyhötti luhistuneina nyytteinä vesilammikoissa, ihmisiä makasi puoliksi mudassa, ja yhden jos toisen vaatteita koristi pari kiloa rapaa. Myös itse festaritanner oli joutunut pahasti rankkasateiden mukiloimaksi, ja mutavelliä olisi riittänyt koko maan lusikoitavaksi.

Onneksi olut ja pikkuhiljaa taivaalle ilmestynyt auringonhäivähdys saivat elämää takaisin kohdilleen, ja niinpä tämä aina niin vaarallinen toinen festaripäivä sai luvan alkaa. Yleisfiilistä nostatti yllätysesiintyjä päälavalla, nimittäin Taantuma. Kymmenvuotias Niko veteli isänsä kitaran tahdittamana niin Klamydiaa, Kollaa Kestäätä kuin Irwin Goodmaniakin, ja yleisö tykkäsi. Toisaalta tällaisen sympaattisen menon vastapainoksi tuli pohdittua, miten paljon tämä nuori punkkari esimerkiksi Irwinin alkoholipoliittisista sanoituksista ymmärsi, ja ”maistuuko suussa kissanpaska” -henkiset välispiikit tuntuivat enemmän valmiiksi opetelluilta vitseiltä yleisölle kuin aidolta ikäisensä puheelta. No, niin tai näin, virkistävää tämä oli ainakin.

Varsinainen keikkarupeama lähti liikkeelle omalta osaltani vasta puoli kolmelta, kun Can Can Heads (oik.) valtasi Michael Jackson -paidoissaan Campstagen. Jos sateen piiskaama ilmanala sopi perjantaina Death Toll 80k:n musiikkiin, lauantain aurinkoinen iltapäivä ja nousuhumalassaan kaatuilevat ihmiset olivat juuri sopiva ympäristö tälle pörinälle. Tämä pitkän linjan fuusiojazz/psykedelia/HC/häröily-yhtye riemastutti ja valloitti kiihkeillä kompeillaan, ja ”laulaja” Mikko Lehtosen heittäytyvää ja hulluuden ja nerouden rajamailla tanssahtelevaa lavaliikehdintää ei voi muuta kuin arvostaa. Saksofonit törisivät, bassokuviot murisivat, ja kuultiinpa King of Popin kunniaksi maanisesti junnannut versio Beat It -klassikostakin. Can Can Heads ei ehkä toimisi allekirjoittaneelle kotikuunteluolosuhteissa, mutta tällä tavoin nautittuna yhtye oli yksi lauantain ykkösnimistä.

Tinnerin peruutettua oli paikalle löydetty nimekäs paikkaaja, nimittäin ikisuosikki Riistetyt. Laulaja Lazze ottikin tilanteen heti haltuun, mutta perinteinen kielenkatkeaminen kitarasta meinasi tyssäyttää d-beat-kohkaamisen heti alkuunsa. Onneksi vauhtiin päästiin pian uudestaan, ja vaikka sadekuuro piiskasikin taas festariyleisöä, jaksoi Riistetyt paiskoa ja ottaa yleisönsä – kertoipa Lazze bändin soittaneen Ilosaaren Töminä-klubilla ”häävalssina” erään hääparin toiveesta kappaleen Mieletöntä väkivaltaa… Mikäpä siinä.

Riistettyjen jälkeen perinteistä punk-menoa oli luvassa Campstagella. Joka vuosi nimittäin Puntalan esiintyjälistasta on löytynyt parikin metallista crust-bändiä, ja tällä kertaa yksi näistä oli italialainen Campus Sterminii. Bändi oli kuitenkin tavallista crust-jahkailijaa parempi ilmestys, sillä mukaan mahtui paljon Amebix-henkistä apokalyptisyyttä ja jopa Bolt Throwerin mieleen tuonutta keskitempojunnausta. Yksi biisi kuulosti myös hämmentävästi Necroticism/Heartwork-aikojen Carcassilta, mutta rykäisyn cover-pohjaisuus jäi loppujen lopuksi hämärän peittoon. Välispiikeistä ei nimittäin tämän italobändin aksentista johtuen paljoa selvää saanut. Campus Sterminiin vahva kitaravalli, rääky-murina-dialogi ja naisrumpalin tiukka paiskonta (ja kauniit piirteet) saivatkin suuntaamaan distropöydille ja lunastamaan yhtyeen uusimman LP:n ja T-paidan.

Sadekuurot ja olutkuurot saivat toimittajaparan taas pakenemaan festarielämöintiä teltan suojiin, ja niinpä muutama mielenkiintoinen nimi kuten Death With A Dagger ja Spoiled Betty tuli missattua. Eksoottisesta Gum Bleedista (yllä) oli kuitenkin horistu sen verran etukäteen, että päälavalle oli pakko raahustaa puoli seitsemän aikoihin. Jo ajatus kiinalaisesta punk-bändistä tuntui oudolta maan totalitarismin ja sensuuripolitiikan tietäen, mutta näin vain Gum Bleed oli vetänyt keesinsä pystyyn ja maiharit jalkaan ja tullut ryöpyttämään monipuolista ja tempoilevaa punkrockia, josta löytyi niin oi!-henkeä kuin kitarasoolojakin. Muutama cover-vetokin kuultiin, joista eniten mieleen jäi Sonny Curtis / Clash -laina I Fought the Law. En tiedä, vaikuttiko bändin kotimaa paljonkin paikalle saapuneeseen yleisömäärään, mutta hyvin Gum Bleedin simppeli räksytys kuulijoihin upposi, ja jalalla laitettiin koreasti vesilätäköistä ja kuraroiskeista välittämättä.

Kiinalaisten jälkeen oli tarjolla taas suomalaisen punkin legendoja kuten Punk Lurex OK:ta ja Vivisektiota, mutta päätin säästää journalistiset voimani illan viimeisten yhtyeiden katsastamiseen. Campus Sterminiin fiiliksissä kulki brittiläinen Give Up All Hope. Laulaja Cathyn naismerkkisyys veti ajatuksia Sacrilegen ja After The Bombsin suuntaan, ja samaa teki keikan hidas ja vaikuttava aloitus. Bändin crust-paahto ei kuitenkaan tehnyt niin kovaa vaikutusta kuin italialaisten genre-veljiensä vastaava – jotenkin tuntui, että biisit oli veistetty liikaa samasta puusta, ja niinpä Give Up All Hopen musiikkiin turtui nopeasti. Plussana täytyy kuitenkin mainita Cathyn keuhkoaminen, jossa oli voimaa ja vakuuttavuutta.

Brittien jälkeen eksoottisuuskerroin nousi taas muutaman pykälän verran, kun päälavalle asteli brasilialainen Lobotomia (vas.).  Yhtyehän oli synnyttämässä brasilialaista metalliterritoriota Sepulturan ja Sarcofagon kanssa 80-luvulla, ja vieläkin Lobotomian musiikissa kuuluu vahvasti brassi-thrashin perintö. Oma lukunsa oli punaisissa shortseissa, silmälaseissa ja verkkaritakissa lavalle astellut laulaja Marcao, jonka lavaliikkeet olivat jotakin hämmentävää riivatun ihmisen, miimikon ja Michael Jacksonin Thriller-liikehdinnän sekoitusta. Mies heilutteli pitkiä käsiään ja tamppasi lattiaa kuin hullu gorilla, mutta samalla musiikin kantaaottavuus ja vihaisuus tulivat hyvin esille. Itse musiikkia voi kuvailla samoin sanoin: thrash-riffit kohtasivat HC-paahdon, ja mukaan mahtui niin moshparteja kuin kiivasta kohkaamistakin. Joskus tuntuikin, että oli siirtynyt suoraan Sao Paolon 80-luvun hikisille metallikeikoille kaikkien Cogumelo-yhtiön bändien keskelle. Omien napakoiden vetojen joukossa kuultiin myös ainakin Metallican Seek and Destroy – portugaliksi laulettuna, totta kai. Hämmentävästi kuitenkin kaiken tämän thrash-teurastuksen joukkoon mahtui muutama Marcaon laulama lyhyt etninen, haikea pätkä, joka vain syvensi loistavasti bändin musiikillista auraa. Lobotomia nousikin kaikkinensa lauantain ja koko festarin parhaimmaksi vedoksi.

Jos naisenergiaa oli lauantaille tuonut jo muun muassa Punk Lurex OK, Utopia ja Give Up All Hope, jatkoi tätä linjaa espanjalainen Born To Hate. Neljä naista vyörytti lavalta perinteista hardcorea, jossa maistuivat myös vahvasti jenkki-HC:n uho ja breakdownit. Vaikka runsaslukuiselle yleisölle tämä cocktail maistui, minun korviini Born To Hate kuulosti aika laiskalta ja värittömältä. Etenkin rumpalilta tuntui puhti loppuvan keikan loppupuolella. No, ainakin bändin lyhyehkö basisti oli hauska näky lähes itsensä mittaisine soittimineen.

Ja näin oli päästy illan päätökseen, jonka kruununa oli pitkään festareille toivottu Leatherface. Tämä Frankie Stubbsin luotsaama brittibändi olikin sopiva lopetus Puntalalle, sillä Leatherfacen Motörheadia, vanhakantaista punkrockia ja folk-melodioita sekoittava musiikki tuntui yhdistävän koko yleisön vauvasta vaariin. Stubbsin rosoinen ääni kouraisi pari kertaa omaakin sydänalaa, vaikka bändin tuotanto ei tuttua minulle olekaan, ja kaihoisat punk-vedot sopivat muutenkin hyvin tummenevaan iltaan. Ehkä jälkimaku oli kuitenkin piirun verran liian laimea, mutta suurimmalla osalla yleisöä ei tuntunut olleen mitään valittamista Leatherfacen suhteen.

SUNNUNTAI JA JÄLKIPYYKIT

Sunnuntai tuli ja toi taas auringon, vaikkakin mutaa ja läpitunkevaa kosteutta vielä paljon olikin. Onneksi pyhäpäivän proseduuri oli entisvuosien lailla selvä: ensiksi yleistä kummastelua ja möllöttelyä ja sitten keventämään oloa olutteltan puolelle. Yllätyksiä oli kuitenkin luvassa, sillä aurinkoista krapulakansaa ilahdutti Mojakan akustinen yllätyskeikka seitsemän henkilön voimin. Siinäpä sitä sai vielä hieman jenkata ja tanssata Vapauden kaihon ja ATK:n voimin, kunnes oli aika siirtyä purkamaan teltta, käydä uittamassa hieman jalkoja uimarannalla ja poistua paikalta.

Kymmenvuotinen Puntala on päässyt jo pitkälle, ja resurssit niin alueen kuin järjestelyjen suhteen on venytetty äärimmilleen. Leirintäalue on yhä tiheämmin asutettu, ja lavatkin alkavat olla suurehkoa kokoluokkaa. Puntalalla onkin edessä valinta siitä, kasvattaako festarin kokoa entisestään vai pysyä saavutetussa asemassa. Ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaisi väistämättä sitä, että myös perusasioita kuten vessojen määrää, tiedotusta ynnä muuta pitäisi nostaa piirun verran korkeammalle. Pikkuseikoista taas voisi mainita bussikuljetusten epämääräisyyden, sillä usein näytti siltä, että ihmisillä ei ollut selkeää käsitystä, milloin ja minne festaribussi kulkee. Pienellä särmäyksellä ja ennakoinnilla tähänkin varmasti saadaan parannusta. Musiikillisesti Puntala-rock 2009 oli ehkä oman viisivuotisen käyntiurani paras. Vaikka selkeät omat henkilökohtaiset suosikit puuttuivat, antoi bändikatras itsestään monia yllätyksiä ja etenkin tuota ilahduttavaa varianssia. Tästä sitten eteenpäin seuraavat kymmenen vuotta – irokeesi pystyssä ja maiharit mudassa.
 

© Imperiumi MMVII. Teksti: Antti Klemi   Kuvat: Antti Klemi
http://www.puntala-rock.com Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Lukukertoja : 6430 Palaa »