Mikäli vihreänsävyistä festariranneketta on uskominen, vietti tamperelainen kaupunkifestivaali Tammerfest tänä vuonna 15-vuotisjuhliaan. Kattaus oli perinteisesti hyvin kirjava, jokaiselle jotakin, myös avoimella mielellä varustetuille hevareille. Pahat kielet väittivät, että mikäli RMJ:n missasi, saattoi aina valua Tampereelle, sillä sen verran samanlainen esiintyjärosteri tänä vuonna oli. Tästä on kuitenkin turha itkeä, sillä tietenkin esiintyjiksi kiinnitetään niitä kuumimpia nimiä, jotta ihmiset saataisiin liikkeelle. Vaihtelevuutta peteparkkosten ja öiden tilalle löytyi Tampereella paikallisista kuuluisuuksista.

Keskiviikko: Sielu lentää pitkin hiekkarantaa

Festarit alkoivat osaltamme keskiviikkoisella illalla Tampereen Klubilla. Paikalle saapuessamme, lavalla oli jo noussut porilais-turkulainen symbioosi Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo. Kun lähtökohtana on yhdistää kahden porilaisen krautrockia ja suomalaisen sanoittajavelhon iskelmäsanoituksia, on lopputulos jokseenkin mielenkiintoinen.

En ole tutustunut bändin debyyttiin Hiekkarantaa (2009), enkä rajatiloilla leikitelleen keikan perusteella kyennyt päättämään oliko kyse hulluudesta vai neroudesta. Klubi oli kuin surrealistinen savusauna, jonka lauteilla ei koskaan oikein osannut päättää oliko lämpötila sopiva vai sittenkin liian kylmä. Surrealistinen tunnelma vain kiihtyi loppua myöten, kun vaihteeksi rumpalina toiminut Mika Rättö astui patterinsa takaa yleisön eteen, kaappasi mikin ja aloitti japanilaisista taistelulajeista ammentavan tanssikoreografiansa falsettilaulannalla ryyditettynä. Hämmentävää tämä oli erityisesti siinä mielessä, koska allekirjoittanut oli hetkeä aiemmin istunut kolme ja puolituntia paikallisessa elokuvateatterissa todistamassa Kurosawan Seitsemää samuraita (1954).

Klubilta siirryimme Pakkahuoneelle, jossa yleisöä oli tiettävästi jo ennen illan pääesiintyjää, Soulflyta, kosiskellut nurmijärveläinen D Creation. Vaikka en kyseisen genren fani olekaan, olen erinäisissä yhteyksissä seurannut Soulflyn live-esiintymisiä. Ensimmäisen kerran Tuska-festivaaleilla 2003 ja sittemmin Black Sabbathin lämppärinä Hartwall Areenalla 2005. Bändin ystäville Soulfly tarjoili varmasti tyydyttävän annoksen aggressiivista death metaliaan, kun taas itse poistuin paikalta muutaman biisin kuultuani. Pikaisella silmäyksellä Max Cavalera näytti hieman väsyneeltä ja kyllästyneeltä, mihin saattoi vaikuttaa suhteellisen myöhäinen aloittamisaika (00:30).

Perjantai: Idiomatic ja lauluja rakastamisen vaikeudesta

Torstaina festivaaliyleisöä ei hellitty hyvällä säällä, eikä raskaamman musiikin ystäville ollut sen kummempaa tarjontaa. Kirjoittajakin makasi tunnin jos toisenkin sängyllä potien liiallisesta juomisesta johtumatonta päänsärkyään ja pahoinvointiaan. Perjantaina taistelukunto olikin sitten jo täysin omaa luokkaansa. Tampereen vanhan kirjastotalon Noste-lavalla esiintyi tukku isommalta yleisöltä piilossa pysyneitä artisteja. Harmillisesta misinformaatiosta johtuen huomasin paikalle saapuessani, että jouhevaa pop metallia soittava Manzana oli juuri lopettamassa settiään.

Päivän tarjonnasta oli kuitenkin jäljellä vielä kaksi artistia, joista toinen, Jaakko & Jay, yllätti positiivisesti. Akustisella kitaralla ja simppelillä rumpusetillä varustettu tamperelainen duo sanaili sukkelia ja luikautti väliin minuutin tai kahden mittaisia punk-henkisiä rallatteluja. Yksi biisi taipui jopa progeiluksi ja saattoi olla mahdollisesti kestoltaan jopa kaksi minuuttia. J&J:tä seurasi Nosteen lavalle niinikään tamperelainen Idiomatic, joka oli hälyytetty neljän tunnin varoitusajalla paikkaamaan autonsa mällännyttä Nazi Death Campia.

Rakastamisen vaikeudesta runoilleen Idiomaticin musiikissa oli oivaltavuutta, mutta valitettavasti vokalisti Sasjan pehmeä lauluääni tuntui melodisen metallin lomassa jotenkin ristiriitaiselta.

Hieman tuntemattomampien nimien ääreltä oli aika siirtyä Pakkahuoneelle, jossa esiintyi suomalaisen metallin ehdoton kärkinimi, Viikate. Suuri oli ihmetykseni, kun huomasin, että keikkapaikka oli ahtautunut täyteen varsin fanaattista fanikuntaa ja jäin itse todistamaan bändiä ensimmäistä kertaa kauas takariviin. Pöllämystynyt oli hieman bändi itsekin, mutta soitti siitä huolimatta onnistuneen ja ennen kaikkea elävän oloisen setin tamperelaiselle yleisölle. Mukana kuultiin myös toistaiseksi julkaisematonta materiaalia uudelta Kuu kaakon yllä -pitkäsoitolta. Viina, terva ja hauta -biisi ei ensikuulemalta mitään erityistä tarjonnut, mutta sukeutuihan toisaalta Marraskuun laulujen Yökunnaat -kappaleesta myöhemmin henkilökohtainen suosikkini, vaikka en siitä keikalla ensikuulemalta mitään tajunnutkaan.

Sillä aikaa, kun Viikate keräili kamojaan ja Kotiteollisuus raijasi omiaan tilalle, esiintyi Pakkahuoneen Klubin puolella seinäjokelainen ärjyryhmä Nicole. Bändi oli minulle ennestään nimeä lukuunottamatta tuntematon, mutta sen verran rajua bändin paahto oli, että paikat oli irrota hampaista ja leukaperiä särki. Kuvaavaa on, että mahdollisesti viidennen kappaleen aikana huomasin, että bändihän laulaa suomeksi. Keikka ei minusta fania tehnyt, mutta enhän minä tämänkaltaisesta musiikista toisaalta mitään ymmärräkään. Merkittävämpänä pidin tiskiltä poimimaani Laitilan virvoitusjuomatehtaan Rio Colaa (mainos maksettu).

Kellon lyödessä uuden päivän ensimäistä puolituntista aloitti Pakkahuoneelle yksi suomenkielisen metallin tunnetuin nimi eli Kotiteollisuus. Tunnen bändin johtohahmo Jouni Hynysen enemmänkin ulkomusiikillista seikoista, mikä ei ole tietysti erityisen mairittelevaa. Yleisöä oli aivan yhtä paljon kuin Viikatteenkin aikana, mutta silmät olivat tässä vaiheessa alkaneet harottaa ja askel horjua. Bändiä ei tainnut esiintyminen erityisen paljon kiinnostaa, sillä setin puoliväliin mennessä Hynynen valitteli biisien aikana mikkiin, ettei hän muista miten sanat missäkin laulussa menee. Sitä paitsi bändin telaketjumainen paahto oli monotonisuudessaan melko puuduttavaa.

Lauantai: Progea, inkivääriolutta ja suuria lyyrikoita

Tammerfestin lauantain aloitti Oluthuone Konttorin terassilla tamperelainen retroprogetrio Nurkostam. Jo ilmaisutaitolukiossa toisiinsa tutustuneet muusikot soittivat varmanoloisesti lainabiisejä muun muassa The Beatlesilta, Pink Floydilta ja Radioheadilta. Sopiviin väleihin bändi soitti myös omaa tuotantoaan, joka vaihteli 60-70 -luvun musiikille tehdystä tribuutista hieman modernimpaan, mutta silti koukeroiseen ilmaisuun. Konttorin terassi ei ehkä ollut niitä kaikkein tasokkaimpia keikkapaikkoja, mutta mukavasti ensimmäinen tunti vierähti inkivääriolutta siemaillen ja taidokasta soittoa kuunnellen.

Noste-lava tarjosi myös lauantaina tukun hieman tuntemattomampia artisteja. Harmillisesti myös Suomen peruskesä näytti parhaan puolensa ja vettä alkoi tulla taivaan täydeltä, kun tamperelainen White Flame aloitteli settiään. Useassa mediassa kehuja kerännyt ja uuden levyn tämän vuoden maaliskuussa julkaissut bändi jätti minut kuitenkin suurimmalta osin kylmäksi. Bändin kasarihenkisessä rokki ei toiminut itselleni edes nostalgiatrippinä. Mötleycruet ja vastaavat on kyllä kuunneltu, mikä näkyi niin ulkoisessa habituksessa kuin myös jotenkin hieman surkuhupaisessa tavassa vetää välispiikit englanniksi.

White Flamen soittoaika oli sateen takia myöhästynyt, minkä vuoksi jouduimme poistumaan paikalta ennen illan viimeistä esiintyjää, Itkevää tyttöä. Pakkahuoneella esiintyi sen sijaan suomalaisen melankolian sanansaattaja, Maj Karma. Bändin musiikki on itselleni ollut aina aivan liian painostavaa ja alavireistä, jotta voisin siitä innostua. Laulaja Herra Ylpöllä on kyllä kiistämättä lavakarismaa ja äänikin kohdallaan, mutta henkilökohtaisesti biisimateriaali tökkii aivan liian paljon. Biisimateriaalista kykenin erottamaan radiossakin kuullut kappaleet kuten Rukouksen, Sodankylän, Ukkosen kuin Salamankin. Keikan hehkein hetki oli kuitenkin ehdottomasti spontaanisti vedetty 20 sekuntia kestänyt “Kato mitä äijä?” -runttaus. Ylpön sanailun kohteeksi joutui myös lavalla myöhemmin esiintynyt porvoolainen runoilija, A.W Yrjänä.

Ennen CMX:ää oli kuitenkin aika siirtyä Klubin puolelle, jossa esiintyi The Body. Internet ei miehistä osannut paljoakaan kertoa, mutta soittotaitoa voimatriolta ei puuttunut. Materiaali leikitteli jossain klassisen metallin ja funkin rajamailla, mutta ehdottomasti parasta bändissä oli tasokas laulanta. Yhtä kaikki materiaali kuulosti livenä erinomaiselta ja bändin esiintyminen oli energistä ja innokasta. 

Tammerfestin päättikin sitten edellä mainitun porvoolaisen runoilijan johdolla esiintynyt CMX. Yrjänä oli sitten viime näkemän hieman pötsiintynyt ja laulussakin oli pientä hapuilevuutta, ei sillä, että sillä mitään väliä olisi, mutta huomautanpa asiasta silti. CMX:n erikoisuus on ehdottomasti materiaalin laajuudessa, sillä sieltähän kelpaa valita hittejä vaikka kolmen tunnin tarpeiksi. Festareilla kun oltiin, riitti esiintymistä kuitenkin vain tunniksi ja viideksitoista minuutiksi. Tästä huolimatta bändi soitti tasapainoisen setin, jotain melkein jokaiselta levyltä. Henkilökohtainen kohokohta oli ehdottomasti Talvikuninkaan avauskappaleen, Kaikkivaltiaan, suvereeni esitys. Viikatteen ohella festareiden parasta antia, ei yllätyksiä.

Yhtä kaikki Tammerfest ansaitsee tunnustusta järjestelyistään. Olen aina jollain tapaa pitänyt Tammerfestin kaltaista kaupunkifestivaalia huomattavasti miellyttävämpänä kokemuksena kuin useimpia “normaaleja” festareita. Tarjonnasta saa valita itselleen mieleisen, eikä yötäkään tarvitse viettää mahdollisesti läpimärässä teltassa. Nälkäänsä ei tarvitse syödä kylmää pyttipannua, eikä janoa sammuttaa taskulämpimällä lagerilla. Miinuksena on sitten kaiketi monen keikan suhteellinen kalleus ja esiintyjien päällekkäisyys. En myöskään ymmärrä miksi Johanna Tukiaisen esiintymisestä ei pidetty melua. Vaikka virallinen ohjelmalehtinen ei hänestä mitään maininnutkaan, oli kohukaunotar tiettävästi ehtinyt Tampereen yössä näyttäytymään. Tästä syystä jokainen Imperiumin lukija on pakotettu ostamaan uusimman seiskan, josta hänen kesämökkikuviaan kelpaa ihastella.