PERJANTAI:

Sauna Open Air on kasvamassa - ellei sitten ole jo kasvanut - Suomen parhaaksi hevifestariksi. Se ei ehkä ole yhtä tunnettu ja vakiintunut kuin Tuska, mutta melodisen hevin ystäville se on tarjonnut muutaman viime vuonna huomattavasti helsinkiläistä virkaveljeään paremman kattauksen. Sauna on perinteisesti sijoitettu aina samalle viikonlopulle, kuin Ruotsin suuri Sweden Rock, ja siksi festarien esiintyjälistoissa on paljon samoja yhtyeitä. Sauna onkin nousemassa maamme hard rock- festarien lippulaivaksi.

Ratinan takapihan jäätyä pieneksi, siirtyi Sauna Open Air Tampereen eteläpuistoon, jossa tuntuisi olevan enemmän tilaa. Ongelmaksi muodostuu vain se, että tila on pitkänomainen, ja se että pienempi lava sijaitsee ison lavan ja ulosmenoporttien välissä. Tämä on omiaan aiheuttamaan ruuhkia sisään- ja ulosmarsseissa, sekä paljon yleisöä keräävien bändien jälkeen. Näin kävikin perjantaina, jonka ilmapiiriä hapansi suhteellisen kolea ja märkä sää. Suomen suvi näytti taas parhaat puolensa: +5 astetta ja rankkasade! (EK)

Kuudetta kertaa järjestetty, liki Sweden Rock Festivalin spin-off–versioksi päätynyt Sauna Open Air alkoi sääennustusten mukaisesti viileissä ja kosteissa merkeissä. Tästä huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle yllättävän runsaslukuisesti, sillä jo ennen porttien avaamista jono ylsi jopa puolentoista sadan metrin päähän.

Anekdootti pullon saunahengestä, osa 1: Perjantaina vesipisteen hyödyntämistä varten varattu tyhjä puolen litran muovipullo nakattiin roskiin, sillä ”alueelle ei saa viedä tyhjiä pulloja”.

Festivaalin ensimmäinen esiintyjä, Deuteronomium, kärsi väkisinkin järjestelyistä: Paitsi että jonot olivat pitkiä, myös turvatarkastukset sujuivat hitaahkosti. Lisäksi Deuteronomium aloitti jo viidentoista minuutin kuluttua porttien avaamisesta, jolloin vain murto-osa jonottajista oli ehtinyt sisälle seuraamaan yhtyeen suoraviivaista ja menevää kuolonmetallia.

Osan massiivisesta jonosta selitti toki päälavan ensimmäinen esiintyjä, Amorphis, joka oli paria päivää aiemmin kiilannut Suomen virallisen albumilistan ykköseksi toukokuun lopussa julkaistulla "Skyforger"-albumillaan.

Kuulaan akustisen intron voimin käynnistynyt veto yllätti positiivisesti jo setin alkupuolella, kun yhtye tarjoili ensimmäistä kertaa koskaan livenä melankolisesti rokkaavaa "Sky Is Mine" -kappaletta. Muuten Amorphiksen kappalevalinnat painottuivat sekä uuden levyn materiaaliin että vanhoihin ja varmoihin hitteihin, suuria yllätyksiä ei ollut tarjolla. "Castaway" sentään kuultiin jo neljäntenä kappaleena, mutta setin päätti ennalta-arvattavasti "Black Winter Day".

Vuonna 2005 yhtyeeseen liittyneen laulaja Tomi Joutsenen ääni ei ollut Saunassa yhtä hyvässä vedossa kuin yleensä, alakuloiselta (ja -vireiseltä) kuulostanut Joutsen sai esimerkiksi "House of Sleepin" kuulostamaan laulumelodioiltaan liki HIMiltä. Amorphis ei muutenkaan tuntunut olevan iskussa – ehkä uudet eli oudot biisit tai sadesää ja yleisön vaisuus vaikuttivat negatiivisesti, sillä koko keikka tuntui väsyttävältä ja junnaavalta. Uusien biisien olisi luullut piristävän jo ennestäänkin skarpannutta Amorphista, mutta tällä kertaa koko bändi tuntui todella väsyneeltä koko hommaan ollen lähes yhtä flegmaattinen kuin ex-laulaja Pasi Koskisen aikana. (OJ)

Amorphis on julkaissut kaksi kivenkovaa albumia ja uusimpansa mentyä listojen kärkeen odottelin jo täyttä täysosumaa. Valitettavasti yhtyeen soitto ja laulupuoli ei sitten ollutkaan ihan parhaassa tikissä. Ei tämä pitkänlinjan yhtye tietenkään pettänyt tai ollut huono. Kokonaiskuva oli vain jotenkin väsynyt ja alavireinen. (EK)

Uuden "Revival"-levynsä alkuvuodesta julkaissut 45 Degree Woman triplasi kakkoslavan yleisömäärän Deuteronomiumiin verrattuna. Musiikillisesti ja lavahabitukseltaan yhtye jatkoi luontevasti siitä mihin Amorphis jäi, liki kaikki pysyi paikallaan innottomilta näyttäviä muusikoita, keskitempoa, riffejä ja junnaavuutta myöten. Orastavaan sadesäähän olisi kaivannut ripeämpää menoa kuin 45 Degree Womanin tarjoama konevaikutteinen, pulputuksilla terästetty raskas jyystö.

Sama innottomuus jatkui yhä päälavalla Duff McKagan’s Loadedin soittaessa, vaikka eturivin pikkutytöt yrittivätkin piristää tunnelmaa kiljumalla pienet keuhkonsa pihalle. Huutokertosäkein varustettu glam- ja hardrock-vaikutteilla maustettu punk olisi voinut toimia klubiolosuhteissa tai edes aurinkoisena kesäpäivänä, mutta masentavassa säässä Loaded tuntui vain turhalta taustamusiikilta. Yleisöäkin oli Amorphiksen keikkaan nähden vain puolet.

Loaded ja etenkin yleisö piristyivät vasta keikan loppupuolella, kun yhtye riemastutti tapailemalla Guns N' Rosesin hittibiisi "Paradise Cityä". Seuraavaksi lavalle astui jo kuopatun Hanoi Rocksin keulakuva Mike Monroe vetämään The Clash -tyylistä 70-luvulta haisevaa punkkia.

Duff McKagan’s Loaded ratsasti selvästi keulakuvan nimellä, ei musiikillisilla ansioilla. Samalta kuulostava mikä tahansa muu geneerinen keskitempo(punk)rockbändi ei varmasti olisi koskaan päätynyt Saunan lauteille. Toivottavasti McKaganin bändi oli yhtä halpa miltä musiikkinsa kuulosti, ettei festaribudjetista tarvinnut lohkaista liikoja pelkän nimen perusteella, vaikka eturivin pörrötukat selvästi Duffin Guns N’ Roses -menneisyyden takia jaksoivatkin kirkua. (OJ)

Duff McKagan’s Loaded oli kyllä allekirjoittaneelle aivan liikaa. Jo ammoin kuopatun Guns N’ Rosesin musiikillisesti lahjattomin ja eniten huumeissa pyörinyt jäsen pistää pystyyn täysin yhdentekevän yhtyeen ja lähtee sen voimin kiertueelle, ja Euroopan festivaalit ostavat. No ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa, sanotaan. Duff ei nyt oikein vielä ole tällä sooloyhtyeellään löytänyt sitä kultaisia munia munivaa hanhea. Musiikki oli täysin keskiverto-jenkkisoittelua, jota voisi kuvitella minkä tahansa yhtyeen soittavan. (EK)

Loadedin jälkeen kakkoslavalla esiintyi rumpalin selkävaivojen takia perunutta Meshuggahia pikahälytyksellä paikkaamaan saatu paikallinen Medeia, joka aloitti kolmevarttisensa erittäin napakasti ja vakuuttavasti. Medeia toimikin hyvin ensiapuna kylmää ja märkää säätä vastaan, yleisö tuntui diggaavan menosta ja pitti pyöri jo heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Musiikillisesti tarjolla oli pianolla säestettyä ripeää ja menevää deathmetallia, ja yhtye jaksoi myös ulkoiluttaa hiuksiaan koko setin ajan. Energisen show’n aikana päät pyörivät – ja kosketinsoittajaneitokainen puhui välillä levottomia.

Soilwork aloitti ensimmäisen kesän vain kahdesta keikastaan Rushia muistuttavalla outoiluintrolla. Tunnin kestäneen setin aikana Soilwork oli aivan oma itsensä – tuplakitaroinnit ja jytinä dominoivat, vaikka puhtaat laulut menivätkin penkin eli nuotin alle. Yleisön lämmettyä nyrkit rytmittivät jo kertosäkeitä totuttuun tapaan. Laulun kompasteluista huolimatta Soilwork oli perjantaisaunomisen vetävin yhtye Medeian ohella.

Soilworkin jälkeen päälavalla esiintyi vielä selloheviyhtye Apocalyptica Sonata Arctica -vokalisti Tony Kakon lauluosuuksilla terästettynä. (OJ)

Apocalyptican suuruus ei ole aina minulle ihan auennut, mutta Keski- ja Itä-Euroopassa se soittaa kuitenkin metallifestivaalien pääesiintyjänä. Näin se pääsi päättämään myös Saunan perjantaipäivän. Yhtyeen sellotaiteilu on minusta sopinut aina paremmin sisätiloihin tai ainakin tilanteeseen, jossa ympärillä on pimeää. On myös hieman vaikea sanoa, onko yhtyeen musiikki sittenkään omiaan kovaa soittavien rokkipumppujen jälkeen. Tavallaan toki on, mutta jos ajatellaan että festarin pitäisi päättyä kunnon tykitykseen ja paukkeeseen, niin Apocalyptica on ehkä hieman väärällä tantereella. Rummuista ja Tonyn Kakon laulusta huolimatta tulee sellainen olo, että yhtyeen anti olisi paremmin ammennettavissa vaikka keskikokoisella klubilla, kuin valoisalla kesäfestarilavalla. (EK)

Festivaalialueen sijainti Pyhäjärven rannalla aiheutti hupaisia tilanteita, välillä rantaviivan läheisyydessä päivysti parhaimmillaan tusinan verran lokkelijoiden veneitä, festivaalin järjestyksenvalvojien vesiskootteri sekä Tampereen poliisin venepartio. Ketkuimmat veijarit hinasivat festarialueen viereen uivan saunan, jonka patiolla oli varmastikin mukava juoda olutta ja seurata bändejä maksutta – ja lämpötilan kasvaessa sunnuntaina riittävän korkeaksi, myös pulahtaa tarvittaessa viilentymään saunan katolta loikaten.

Kokonaisuutena perjantai oli pettymys – Sauna Open Air jätti pahan maun suuhun jo tärkeilevän turvatarkastuksen aikana, lisäksi bändit tuntuivat paria piristävää poikkeusta lukuunottamatta vaisuilta. Myös viileänkostea ilma hillitsi festarointihaluja. Onneksi jäljellä oli vielä pari päivää saunomista. (OJ)

LAUANTAI:

Anekdootti pullon saunahengestä, osa 2: Lauantaiksi varattu litran mehutölkki päätyi roskiin jo portilla, sillä ”ei näitä saa viedä alueelle, vain muovipulloja saa tuoda!”

Itseäni parin vuoden takaa samalta festivaalilta, samalta lavalta ja samasta ajankohdasta siteeraten: ”Kolme etummaista riviä tuntuivat olevan muuta yleisöä päätä lyhyempiä, tai sitten pienoinen notkelma juuri turva-aidan edessä loi illuusion eturivillisten pienikokoisuudesta.” Koivusen Arin sijasta lavalla oli tänä vuonna vaasalainen Sturm Und Drang, joka ei onneksi nimestään huolimatta manannut paikalle myrskypilviä – päinvastoin, yhtyeen aikana päästiin ensimmäistä kertaa koko viikonlopun aikana jopa ihmettelemään taivaalla möllöttävää outoa valopalloa ja sen suomaa lämpöä.

Bändi aloitti reippaasti rivakalla "Last of the Heroesilla", ja jo kolmantena kuultu "A Million Nights" sai aikaan hirmuisen kiljumisen eturivin suunnalta. Alexander Ivarsin 80-lukulainen, selvästi illan pääesiintyjää muistuttava pörrötukka aiheutti hilpeyttä, mutta muilta osin yhtyeen lavahabitus oli petraantunut "tavallisten" yhtyeiden tasolle. Soittopuolikaan ei tökkinyt enää läheskään niin paljoa kuin debyyttilevyn aikaan, mutta yhtyeen heikoin lenkki oli edelleen laulaja-kitaristi André Linman: Laulu onnahteli, vaikka mieh...pojalla potentiaalisen mahtava ääni onkin ja sitten edellislevyn ääneen on tullut lisää kaivattua ns. munaa. Myös Linmanin soolot aiheuttivat kevyttä myötähäpeää, tarjolla oli enemmän yritystä ja fiilistä kuin tarvittavaa taitoa.

On kuvaavaa, että Iron Maiden –laina "Fear Of The Dark" sai aikaan mahtavammat yhteislaulut kuin yhtyeen omat kappaleet, yleisön keski-ikä kun nokitti lähes vuosikymmenellä yhtyeen vastaavaa.

Ikävä kyllä kakkoslavan soundipolitiikka nakersi pahasti keikkaelämystä, kuten monilla muillakin artisteilla viikonlopun aikana. Alimpia taajuuksia oli aivan julmetusti liikaa, rumpujen jytinä peitti varsinkin kitaroita alleen turhankin ansiokkaasti – ehkä miksauspöydän luona bändi olisi kuulostanut paremmalta, mutta vain kymmenen metrin päässä olleen anniskelualueen aidan takia oli pakko valita yhtyeen näkemisen ja kuulemisen välillä.

Neljän jälkeen päälavan valloittanut Poisonblack yllätti kaikin puolin. Vielä on kesää jäljellä -renkutusta raiskanneen intron jälkeen yhtye pamautti eetteriin ripeän ja groovaavan "Nothing Else Remainsin" jota kaltaiseni amatööri ei olisi Poisonblackiksi lainkaan tunnistanut. Alusta asti olikin selvää, että yhtye on sanoutunut irti debyyttinsä HIM- ja Sentenced-katkuista. Keikan alkupuolella tosin kuultiin myös Sentencediä (myös nimeltään) muistuttava "Buried Alive", ensimmäistä kertaa koskaan yhtyeen historiassa. Kappaleiden menevyys näkyi myös innokkaassa, yllättävänkin aktiivisessa yleisössä, jota olikin siunaantunut liki yhtä paljon kuin listaykkösen, Amorphiksen, aikana.

Paikallisten alkuasukkaiden muodostama rässiretkue Prestige soitti järjestyksessään toisen keikkansa liki seitsemääntoista vuoteen. Vuonna 2007 julkaistua kokoelmalevyään "aktiivisesti" promotoinut yhtye rässäsi materiaalia kirjaimellisesti laidasta laitaan, aina debyyttidemon nimikkokappaleesta uusimman levyn materiaaliin, ja välissä kuultiin myös harvinaisempia ep-levyillä julkaistuja kappaleita kuten Jani ”Örkki” Yrlundin karusti vokalisoima Jani. Keikan aikana meininki oli kirjaimellisesti rempseää, vaikkei aivan pöhnäiselle kiljupunk-tasolle yltänytkään. Kolmevarttisen perusteella Prestige oli varsin piristävä poikkeus – vaikka pakko on myöntää, mielummin sitä tämän aikakauden yhtyeistä vaikkapa Stonen keikkaa seuraisi.

Kohtalaisen harvinaista herkkua oli luvassa myös päälavalla, kun ensimmäistä kertaa liki puoleen vuosikymmeneen ilmoille kajahti intro: ”Good evening, Templars of Sauna Open Air – this... is... HammerFall!”

Reilun neljän vuoden takaisella "Blood Bound" -hitillä käynnistynyt keikka esitteli uudella kitaristilla ja basistilla varustetun HammerFallin. Selvästi treenatut koreografiat siivittivät yleisön aivan hillittömään innostukseen, kädet läpsyttivät kilpaa miksauspöydän tuolle puolen. The Poodlesista loikannut Pontus Norgren sai pasmat sekaisin levyltä tuttuja versioita oudommilla sooloillaan, mutta outoudesta tai uutuudesta huolimatta viimeistään kakkoslevyltä napattu menopala "Heeding The Call" nosti yhteislauluvolyymit taivaisiin. Heti perään yleisö pääsi nautiskelemaan ja osallistumaan yhdestä universumin koskettavimmista kappaleista, "Glory To The Bravesta". Kyynel jos toinenkin taisi tipahtaa, sillä kappale oli täydellinen muistokirjoitus kaikille jo tämän maailman jättäneille ystäville: ”Deep in our hearts you will live again / You're gone to the home of the brave”.

Tunnin mittaisen setin aikana laulaja Joacim Cans ehti uhota jopa perin manowarmaisesti ”It won’t take another four years for us to come to Finland again”, ja yleisö tuntuikin suhtautuvan lupaukseen todella fanaattisesti – ehkä siksi, että valtaosa yleisöstä näki yhtyeen vasta ensimmäistä kertaa, vaikka HammerFallin ensiesiintyminen Suomessa tapahtuikin jo vuosikymmen sitten.

HammerFallin ensimmäistä Suomen esiintymistä muisteli haikeasti myös Turisas-yhtyeen viulisti Olli Vänskä: ”Bändi ei ollut yhtä piristävä mitä olin toivonut, sillä parin viikon päästä tulee kymmenen vuotta siitä kun näin HammerFallin ensimmäisen kerran, vuonna 1999 Nummirockissa. Se oli elämäni ensimmäinen kunnon telttafestari, mieleen jäi bändin tulenpuhaltaminen ja kova meininki. Hearts On Firen ne taisivat mennä tekemään tässä välissä, mutta musiikki itsessään on ihan sitä samaa iloista ruotsiheviä.”

Vänskä ilakoi myös tuoreesta ostoksestaan: ”Ostin keltavalkoisen, aivan superlegendaarisen Thor-paidan! Luulen että se tulee olemaan aikamoinen hitti mun vaatekomerossa. En ole mikään iso Thor-fani, mutta mussa on riittävästi miestä ymmärtämään todellisen legendan!”

Myös seuraavaksi päälavalla esiintynyttä Mötley Crüeta mies odotteli kohtalaisella innolla: ”Mun pitäs ottaa toi salmari laukusta ja hoitaa itseni riittävän juhlavaan Mötley Crüe -kuntoon! Näin bändin pari vuotta sitten Download-festareilla, siellä oli todella viriili meininki. Tommy Leen iso kannusoundi jäi mieleen. Sen verran tunnen bändiä, että luin "The Dirtin" alkukeväästä ja taidan omistaa jonkun kokoelmalevynkin – hittibiisit ainakin tiedän. Bändi on ilmiönä ihan cool, on siistiä nähdä se edes kerran Suomen kesässä.”

Myös Sonata Arctican perustajajäsen ja nyttemmin Stratovarius-laulaja Timo Kotipellon kanssa uutta levyä julkaiseva kitaristi Jani Liimatainen oli mötiköitä seuraamassa: ”Bändiin tuli tutustuttua joskus nuorempana humaluspäissään – kun on katsonut bändiä dvd:ltä, niin ihan hyvinhän ne joraa. Aika laskelmoitu esityshän se oli, mutta hyviä biisejä ainakin riittää.”

Kotipellon kanssa muodostetusta Cain’s Offering -yhtyeestä mies kertoo seuraavaa: ”Gather The Faithful -levyn miksaus on käynnissä tällä hetkellä. Oikeastaan mun ei pitäisi olla täällä, vaan studiossa kuuntelemassa miksauksia ja tekemässä vielä viimeisiä äänityksiä...” (OJ)

Päädyin Sauna Open Airiin tänä vuonna erityisenä mielenkiinnon kohteenani yksi kaikkien aikojen lempibändini, Mötley Crüe ja heidän kolmas Suomen-keikkansa. Vaikka bändin Carnival of Sins -keikka parin vuoden takaa olikin itselleni ehdoton ykkönen keikkaelämysten saralla, ei tämä SOA:n keikka jäänyt kauas tuosta. Bändi olikin kovassa kunnossa, mutta Vince Neilin esiintyminen oli valitettavan laiskaa. Mies jaksoi laulaa suurin piirtein puolet sanoista, lausui väsyneesti ja oikoi muutenkin mutkia minkä kerkesi. Mutta Vince on Vince, ja pakkohan äijästä on silti pitää. Onhan kyse kuitenkin - yhdessä Miami Vicen Don Johnsonin, Conan barbaarin ja Incredible Hulkin kanssa - yhdestä lapsuusaikani roolimallista, jossa tuli lihaksi sanan "cool" olemus.

Seuraavan lähes puolentoista hauskan ja seksivibaisen tunnin aikana Crüe runnoi läpi kovimpia klassikoitaan koko settilistan muotoutuessa seuraavanlaiseksi: Kickstart My Heart / Wildside / Shout at the Devil (Generation Swine version) / Saints of Los Angeles / Mick Mars guitar wank for several minutes to kill time / Live Wire / Too Fast For Love/On With The Show medley / MF of the Year / White Trash Circus / Don't Go Away Mad (Just Go Away) / SOS / Primal Scream / Looks That Kill / Girls, Girls, Girls / Dr. Feelgood / Home Sweet Home

En oikein ymmärrä, miksi bändi oli valinnut settiinsä viimeisimmältä levyltä "White Trash Circusin" kaltaisen laimean biisin, kun valikoimasta olisi löytynyt miljoona kertaa kovempi "Down at the Whisky". Yhden hutiveisun muutoin nautinnollisessa setissä kai kuitenkin ymmärtää, jos nyt henkilökohtaisesti olisin tullut toimeen myös ilman "MF of the Yearia", joka ei lopulta ole erityisen hyvä kappale. "Afraid" "Generation Swinelta" tai "Bitter Pill" "Greatest Hitsiltä" olisi ainakin itselleni toiminut huomattavasti kovempaa. Tai jopa "Smokin' in the Boys Room" tai "Louder Than Hell" "Theatre of Painilta". Joka tapauksessa Crüe veti erittäin energisen ja yleisöön menevän keikan, joka oli katsojille juhlaa alusta loppuun. Keikan päättäminen "Home Sweet Homeen" oli kenties outoa ja jopa pienoinen antikliimaksi, mutta toisaalta kakkua ei voi aina sekä säästää että syödä. (S)

SUNNUNTAI:

Anekdootti pullon saunahengestä, osa 3: Sunnuntaina kaupasta juuri ostettu vesipullo löysi sekin uuden kodin roskalaatikosta: ”Tämä on liian iso! Vain puolen litran pulloja saa tuoda!”

Anekdootti pullon saunahengestä, epilogi eli onnellinen loppu: Turvatarkastusta sunnuntaina tehnyt mies kertoi, että tyhjän pullon olisi ”totta kai” saanut viedä alueelle – päinvastoin kuin perjantaina väitettiin. Juomieni jatkuvasta epäonnisesta kohtalosta kuultuaan kyseinen järjestyksenvalvoja onneksi osoitti harvinaisen loistavaa asiakaspalveluhenkeä, ja antoi työntekijöiden omasta pullopinosta puolen litran vesipullon janoista festivaalikävijää varten – siitä äärettömän suuri kiitos! (OJ)

Sunnuntai on aina festaripäivistä raukein ja yleisön osalta aamu tuntuu alkavan uneliaan hitaasti. Onhan tämä ymmärrettävää, silla lauantai-iltana on kuitenkin päästy ehkä siihen riehakkaimpaan juhlatunnelmaan. Sunnuntain ensimmäiset esiintyjät ovat tästä syystä myös suhteellisen hankalassa tilanteessa, sillä heidän pitäisi kyetä potkimaan kaljanhajuinen ja maleksiva juhlayleisö vielä kolmantena päivänä uuteen nousuun.

Sauna Open Airin sunnuntai-iltapäivässä tämä tärkeä tehtävä oli uskottu kotimaamme junttahevin kärkinimelle, Kotiteollisuudelle. Henkilökohtaisesti tämä yhtye ei ole allekirjoittaneelle koskaan aiheuttanut minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä tylsistymistä. Silti on todettava, että Kotiteollisuuden esiintyminen sunnuntai-iltapäivässä oli täysosuma. Laulaja Jouni Hynysen suora v*ttuilu kappaleiden välissä yleisölle ei ehkä olisi voinut osua parempaan saumaan. Hynysen tämänkertainen saarna koski lähinnä sitä, että miksi hevi-ihmiset vihaavat iskelmää, vaikka kaikki hevimelodiat on suoraan varastettu iskelmäkappaleista. Festarikansa kuunteli ripitystä nöyränä ja hymy huulilla. Aurinkokin rupesi sopivasti kolmannen päivän kunniaksi paistamaan ja lämmittämään edellispäivinä kohmetettuja jäseniä. Kotiteollisuudelta kuultiin kyllä musiikkiakin. Lavalta pärähti todellinen hittiparaati, eli kunnon festarikattaus radiosta tuttuja hittejä jo lähes kymmenen vuoden varrelta. Tämä 45 minuutin päräytys herätti kyllä unisemmankin kuulijan. Erityisen tyytyväiseksi tulin yhtyeen potkivista ja erottuvista soundeista, laulusta sai lyyrikoita myödenkin selvää! Tämä puoli ei ollut ihan kaikilla päälavan bändeillä hanskassa. Huonot soundit tuntuivat vaivaavan erityisesti Kamelotia ja Nightwishia, jotka täyttivät äänimaisemaa vielä suurella määrällä taustanauhamateriaalia. Ulkoilmafestareilla tuntuu olevan äänentoistollinen nyrkkisääntö se, että mitä vähemmän soittimia, sen paremmat soundit.

Pienellä lavalla aloitti Kotiteollisuuden jälkeen Omnium Gatherum, jonka taidokas soitanto ei silti jaksanut jokaista kuulijaa kietoa pauloihinsa. Tekninen death metal vaatii omat innokkaat faninsa ja vaikka en itse niihin lukeudukaan, oli bändillä silti oma vankkumaton kuulijajoukkonsa lavan luona yhtyettä ihastelemassa.

Päälavan sunnuntain toinen esiintyjä, yhdysvaltalais-norjalainen Kamelot on normaalisti tunnettu hyvästä esiintymistaidostaan ja suhteellisen orjallisesta kappaleiden tulkitsemisesta. Bändi nimittäin esittää sävellykset konserteissa pienintäkin piirtoa myöten siten, kuin ne on levyille tuotettu. Tällä kertaa tuntui siltä, että yhtye kärsi todella huonosta miksauksesta. Kuulin huhua, että sama ongelma oli vaivannut heitä myös edellispäivänä Sweden Rockissa. Kysyä siis sopii, onko yhteen miksaaja ihan ajan tasalla. Sinfonisesta metallista on varsin hankala nauttia, ellei koko instrumentti- ja vokaalipaletti kuulu selkeänä yleisölle asti. Yhtye kyllä useimmiten soittaa ja esiintyykin hyvin ja teki niin myös Saunassa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan, sillä välillä kitarat, välillä laulut ja sitten taas koskettimet jäivät jonnekin taka-alalle piiloon. On ehkä myös niin, että tämän tyylinen, tumma ja melodinen sinfoniametalli pääsisi paremmin oikeuksiinsa hämärämmässä klubiympäristössä kuin auringonpaahteisella keskikesän suomalaiselle festarilavalla. Yhtye olisi tällaiseen erikoistilanteeseen voinut ehkä valita hieman hittipainotteisemman settilistan. Kamelotilta kun löytyy niitä kokeilevia ja maalailevia kuin sitten popahtavampia ja tarttuvampiakin ralleja. Varaa olisi siis valita ja tällaiseen tunnin rypistyksen aikana toivoisi aina saavansa kuulla pelkkää hittibiisiä toisensa perään. Nyt sellaisista kuultiin lähinnä "Human Stainin", "March of Mephiston" ja "The Hauntingin" muodossa, yhtyeen muuten keskittyessä hieman tunnelmallisempaan uuden "Ghost Opera" -levyn materiaaliin. (EK)

Onneksi Kamelotin veto Saunassa oli Ghost Opera -kiertueen neljänneksi viimeinen keikka, sillä Kamelotia on pikku hiljaa ruvennut vaivaamaan monien ruotsalaisyhtyeiden kehittämä tauti: ensin yhtyettä ei saa lainkaan Suomeen, mutta ensiesiintymisen jälkeen bändi ravaa täällä alvariinsa. Kamelot esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa vuonna 2007, eli Saunan keikka oli jo kuudes noin kahden vuoden sisään. Vaikka kyseessä on loistava bändi joka vetää mukaansatempaavia keikkoja – joskin tällä kertaa laulaja Roy Khan veti epävireisemmin kuin viime vuoden Ankkarockissa, yltäen jopa humalaista festariyleisöä karseampaan suoritukseen –, liika on aina liikaa, "tämä on jo nähty". Ehkä seuraavalla kerralla yhtye tarjoaa myös uudistettua settilistaa, sillä kolmas kerta saman levyn kiertueella Suomessa hyvin samankaltaisella settilistalla ei enää jaksanut ilahduttaa riittävästi. (OJ)

Kamelotin jälkeen pikkulavan valtasi Bullet, joka oli ehdottomasti yksi päivän hymyilyttävimmistä ja innoittavimmista kokemuksista. Yhtye ensinnäkin näyttää joltain vuosimallin 1982 Judas Priestin ja AC/DC:n risteytykseltä. Kitaristeilta löytyvät asiaankuuluvat farkkuliivit ja hieman föönatut hiuspehkot. Laulaja puolestaan vaikuttaa liikaa kolajuomaa lipittävältä koodaajanerolta, jolla vain sattuu olemaan melkoiset äänivarat hallussaan. Bulletin materiaali ei ollut allekirjoittaneelle lainkaan tuttua, mutta esikuvat ja vaikutteet kuuluivat musiikissa selvästi. Iron Maiden, Judas Priest, Bon Jovi ja Accept vilahtelivat monessakin kohtaa korvista sisään. Kappaleissa on kaupallista ytyä ja erityisen hyväksi terassimusiikiksi Bullet tuli myös todettua: oluttölkki hakeutui kuin itsestään huulille tämän piristävän tuttavuuden aikana.

Päivän suurin mielenkiinto kohdistui osaltani Stratovariuksen ”uuteen tulemiseen”. Timo Tolkin, yhtyeen varsinaisen henkilöitymän, poissaolo jätti ennakolta ison aukon Stratovariukseen. Uusi kappalemateriaali on tullut levyltä tarkistettua, ja sehän kuulostaa paikoitellen todella hyvältä. Ihan varma en kuitenkaan ole, onko kyseessä sittenkään se ihan OIKEA Stratovarius. Uuden "Polaris"-albumin myötä moni vannoutunut Strato-fani toivoi ehkä kuulevansa juuri sen suosikkilevynsä aikaista Stratovarius-tyyliä uudestaan. Hieman pettyen täytyi todeta, että "Polaris" ei sittenkään ollut minulle uusi "Dreamspace" tai edes "Episode", vaan ehkä vain keskivertoa parempi melodinen metallilevy. Sauna Open Airin Stratovarius-keikka sitä vastoin lunasti odotukset mukavalla tavalla. Yhtye kuulosti raikkaalta, rokkaavalta ja tarkalta. Hyvät soundit kruunasivat koko komeuden. Kiinnitin huomiota siihen, että Stratot eivät ilmeisesti turvautuneet tällä kertaa taustanauhoihin lainkaan, vaan Lauri Porra ja Matias Kupiainen vastasivat stemmalaulannasta ja Jens Johansson hoiti kaikki keyboard-osuudet livenä. Kitaristi Kupiainen on ottanut Timo Tolkin viitan harteilleen mallikkaasti. Nyt puhun puhtaasti kitaransoiton kannalta, sillä Tolkin sävellyksiähän ei kukaan tuo takaisin, ellei sitten Tolkki itse. Kupiainen oli opetellut kappaleiden kitaraosuudet lähes nuotista nuottiin ja tarkkuutta miehellä tuntuu olevan enemmän kuin sveitsiläisessä kellossa. Kupiaisen kitaransoitto oli tyylikästä ja teki esikuvalleen syvään kumartaen kunniaa. Kupiaisen soitosta huokuu samanaikaisesti uskomaton tarkkuus ja maukkaan rokkaava särmä. Voisi jopa sanoa, että mies soitti Tolkin soolot paremmin kuin maestro itse. Stratovariuksen hittiparaatia oli kaiken kaikkiaan todella upea kuunnella, sillä tämä oli soitollisesti yksi parhaista Strato-keikoista.

Setti: Hunting High and Low / Speed of Light / Million Light Years Away / Eagleheart / Winter Skies / Phoenix / Forever / Visions / Deep Unknown / Black Diamond

Stratovariuksen hittisikermä oli siis kohtuullisen kattava. Se oli jopa niin hyvä, että uudet kappaleet "Winter Skies" ja "Deep Unknown" jäivät aivan väliinputoajiksi. Tällä keikalla tuntui loppujen lopuksi siltä, että nykyinen Stratovarius-kokoonpano on parhaimmillaan itse asiassa todella loistava Stratovarius- tribuuttiorkesteri. Vanhat, Tolkin säveltämät kappaleet kolahtelivat kuulijakuntaan selvästi eniten. Toivottavasti yhtyeen uusikin materiaali ottaisi vielä tuulta alleen, vaikka itse näkisin tämän yhtyeen kernaasti uudestaan, esittämässä vanhaa Strato-materiaalia. (EK)

Stratovarius oli kovemmassa iskussa kuin moneen vuoteen ja osoitti, ettei yhtyeestä ole kehäraakiksi vaikka bändin sielu Timo Tolkki onkin sivussa. Settilistakin sai hymyilemään – mutta sen iänikuisen blackdiamondin saisi todellakin jo kuopata. Tolkin korvannut Matias Kupiainen (myös Fist in Fetus) soitti biisit erittäin hyvin, jauhot iskettiin suuhun viimeistään jo heti toisena esitetyn "Speed of Lightin" aikana. Kappale osoitti, että Kupiaisesta on todellakin Tolkin korvaajaksi. Toisaalta mies soitti turhan puhtaasti ja kliinisesti, aivan kuin kyseessä olisi ”kuka tahansa”, ”mihin bändiin tahansa” palkattu rivimuusikko joka soittaa biisit suoraan nuoteista. Keikkoja miehelllä on kuitenkin takana vasta vähän, eli eiköhän Kupiaisen ”omaa” soittoa ja tatsia tulla kuulemaan jatkossa enemmänkin. Suurempaa irtiottoa olisi silti kaivattu, sillä Tolkin saappaiden täyttäminen ei ole maailman helpoin homma. (OJ)

Illan ehkä omituisin tuttavuus, mutta samalla monelle suuri kulttisankari, Thor sai kunnian päättää pienemmän lavan esiintyjälistan. Thoria oli mainostettu etukäteen yhtyeenä, jonka rinnalla Manowarin karjut näyttävät ruipeloilta. Aikanaan, joskus 80-luvulla, Jon Mikl Thor oli tosiaan maailman lihaksikkain hevimies, sillä kehonrakentajanahan kaveri uransa aloitti. Thor perustaa shownsa jatkuvaan asujen ja naamioiden vaihtoon. Teatraalisuus menee selvästi musiikin edelle, sillä jos Thorilla on enemmän lihasta kuin Manowarin hepuilla, niin on musiikki vastaavasti vieläkin yksinkertaisempaa jolkotusta. Thorin esiintymisen välitön jälkivaikutus tuntui olevan kahdenlainen. Osa yleisöstä poistui paikalta vienosti huvittuneena ja osa taas oli varma, että todisti juuri kovimman keikkansa ikinä. Makuasioista ei sovi kiistellä! (EK)

Jääskeläiselle kelpasi: THOR! Nuorempi yleisö voi yrittää ymmärtää Thorin olemuksen, kun kertoo yhtyeen musiikin olevan astetta simppelimpää Manowaria ja lavashow’n täyttä Lordia. Tosin Thoriin verrattuna Manowarinkin musiikki on taidetta, eikä Lordi pärjää mitenkään rekvisiitan vaihtotiheydessä. Bändin kappaleet ovat yksinkertaisia jynkytyksiä joiden kertosäkeisiin on helppo osallistua, mutta Thor ei ollut paikalla vain musiikkia varten – kyseessä oli (musiikki)teatterimainen elämys, lavashow oli selkeästi suuremmassa osassa kuin musiikki.

Jatkuvasti vaihtuvat naamiot ja releet, massiivisella lekalla murskatut pääkallot, viuhuvat kirveet, taistelu (äärimmäisen noloihin sinisiin trikoisiin puetun) Loki-arkkivihollisen kanssa – kokonaisuutena tarjolla oli aivan ehdottomasti vuoden viihdyttävin keikka. Thor! THOR! THOOORRR!!!

Thorin myötä Sauna Open Air osoitti – taas kerran –, että tälle festivaalille uskalletaan valita harvinaisempiakin esiintyjiä ja saada samalla aikaan vuoden kovin kulttuuriteko. Ensin Helloween useiden vuosien taukojen jälkeen Saunan jatkoklubilla, seuraavaksi aivan hirmuisen mahtava Sabaton ja nyt Thor – jos tämä trendi jatkuu, mitä hemmettiä Sauna Open Air voi napata seuraavaksi? Tällä linjalla jos jatketaan, luvassa on jotain todella loistavaa mitä muut festivaalit eivät ole osanneet ajatellakaan. Näillä eväin Sauna Open Airista on muodostumassa vahvasti Ilosaarirockia (Porcupine Tree et al.) vastaava kulttuuritekokoneisto. (Olisiko Shadow Gallery mitään ensi vuodeksi? Tai edes Domine?) (OJ)

Illan päätti suomalaisen hevin lippulaiva Nightwish. Kotiinpaluun kunniaksi yhtye aloitti keikkansa Jean Sibeliuksen "Finlandia"-hymnin teemalla. Bändi asteli lavalle rauhallisesti mukanaan Troy Donockley, englantilainen pillipiipari, joka esiintyy myös vierailevana muusikkona yhtyeen uusimmalla "Dark Passion Play" -levyllä. Nightwish on kehittynyt varsinaiseksi koneeksi, joka esittää kappaleet todella taitavasti ja rakentaa konsertteihinsa upean draaman kaaren. Yhtyeen lavaesiintymistä vauhdittavat myös näyttävät pyrotekniikat, ja tietenkin taustanauhalta tulevat sinfoniaorkesteriosuudet. Kuten mainittua, kärsi Nightwish myös hieman festivaalin äänentoistolaitteiston vajaavaisuudesta. Ihan kaikkea ei saatukaan kuuluviin, vaan äänentasot heittelivät radikaalisti eri soittimien välillä. Laulaja Anette Olzon tuntuu olevan jo aivan olennainen osa yhtyeen sointia, vaikka asuvalinnat voisivat edelleen osua hieman paremmin yhteen bändin hevikarjujen kanssa. Vaikka yhtye esiintyikin takuuvarmasti, oli hauska huomata myös heidän olevan vain ihmisiä. "Islander"-kappaleen aikana Marco Hietalalle tuli täydellinen blackout ja sanojen kadottaminen. Kappale oli siis pakko aloittaa alusta asti uudelleen. Kokeneena muusikkona Hietala hoiti homman kuin vain ammattimies sen voi tehdä, eikä ollut tapahtumasta turhan harmissaan. ”On hienoa, että koko yleisö hurraa, vaikka mokaa näin törkeästi!”, kuului miehen toteamus. Nightwish latasi settiinsä koko patteriston timanttisen kovia kappaleita, pääasiassa kolmelta viimeisimmältä levyltään.

Setti: Finlandia-teema / 7 Days to the Wolves / Dead to the World / Siren / Amaranth / Romanticide / Poet and the Pendulum / Nemo / Sahara / Islander / Last of the Wilds / Dark Chest of Wonders / I Wish I Had an Angel. (EK)

Sauna Open Airin hintalaatu-suhde parani päivä päivältä: Perjantaina tarjolla ei ollut juurikaan kiintoisaa nähtävää, lauantaina Mötiköitä lukuunottamatta useimmat bändit maistuivat, sunnuntai taas oli pelkkää juhlaa – ja sääkin suosi vihdoin.

Toisaalta samalla turvatarkastukset ja säännöt kovenivat päivä päivältä, päätyen sunnuntaina jopa lähes tragikoomisen pelleilyn puolelle. Esimerkiksi perjantaina housuista roikkuvat avainketjut päästettiin kiltisti sisälle, lauantaina lumiketjujen vahvuiset käskettiin jo jättämään narikkaan, mutta sunnuntaina väijyttiin jopa ohuita lompakon tallessa pitäviä ketjuja. Myös turvatarkastuksen juoma- ja pullopolitiikka oli täysin käsittämätön, säännöt tuntuivat vaihtelevan päivästä tai järjestyksenvalvojasta toiseen. Yhtenäiset, selkeät ja etukäteen myös www-sivuilla kerrotut säännöt olisivatkin toivelistalla ykkösenä ensi vuodeksi.

Kakkoslavan soundipolitiikka oli myös – pieni – nurkumisen aihe. Useimpien näkemieni artistien aikana jyminä tuntui peittävän alle muut instrumentit turhankin tehokkaasti. Yleensä tilanne olisi korjattavassa siirtymällä kauemmas äänentoistolaitteistosta, mutta tällä kertaa anniskelualueen aita tuli vastaan eli kauemmas ei päässyt perääntymään. Kakkoslavan nykyisellä sijainnilla tilanteelle ei voi juurikaan mitään, ellei noin kymmenen metrin päästä alkavaa anniskelualuetta pienennetä reilulla kädellä. (OJ)

Itse festivaalijärjestelyistä täytyy antaa erityiskiitos Tampereen porukalle. Vähän samaan tapaan kuin ”isoveljensä” Ruotsissa, on Sauna Open Air tajunnut, että voi ruoka- ja juomapolitiikka olla kivaakin, vaikka festareilla ollaankin. Oluen sain nimittäin ostaa kylmänä(!) ja se tarjoiltiin vielä tölkissä. Tämä on omiaan parantamaan mieltä, kun tietää että huurteisen sekaan ei ole voitu sotkea hiilihappovettä tai mitä tahansa mitä muovituoppien pohjille on jäänyt lillumaan. Ruokapuoli on myös aina Jussi Santalahden tapahtumissa mallillaan. Tällä kertaa paikalla oli kiinalainen ravintola ja erilaista wokkiruokaa, perusfestaripöperöiden lisäksi. On todella mukavaa syödä välillä muutakin kuin pelkkää makkaraa ja makkaraperunaa. (EK)