Viime vuosina on puhuttu usein metallin muuttumisesta turhan turvalliseksi, yllätyksettömäksi, virtaviivaiseksi ja normitetuksi musiikiksi. Tietyllä tavalla kuvaavaa on, että niin sanottu progemetalli on genreistä yksi jämähtäneimmistä. Toisaalta ihmiset eivät tunnu myöskään sulattavan sitä, että jotkut bändit tuntevat tarvetta kehittää ilmaisuaan omaperäisempään, oudompaan ja joskus epämetallisempaankin suuntaan – se herättää primitiivireaktiot, jotka argumentoidaan muille ihmisille ”puhtauden” ja ”aitouden” retoriikalla. Mutta entä jos puhtaus ja aitous tarkoittavatkin joillekin ainaista muutosta? Kenties mitään uutta ei myöskään ikinä syntyisi, jos muutosta ei pistettäisi väkisin liikkeelle, vaan tyydyttäisiin vain vanhaan.

Sekä Oranssi Pazuzun että Candy Canen musiikissa on elementtejä, jotka jotkut ihmiset saattavat nähdä teennäisenä, vähän kuin ”sohaisuina kusiaispesään”. Vaikka Candy Canen Marko Neuman tai Oranssi Pazuzun Ontto eivät bändiensä musiikkia tietoisesti provosoivaksi ajattelekaan, tunnustavat molemmat musiikkinsa herättämien tunteiden äärimmäisyyden tärkeyden. Kuinka tärkeää on siis välttää ”ihan jees” -luokan kommentit?

Marko Neuman: Candy Canen musiikki ei ole provosointia. Näin minä kuulen musiikin ja näin me sen ilmaisemme. Äärimmäiset tunteet ovat erittäin tärkeitä. Mielestäni musiikin olennaisin tarkoitus on synnyttää mahdollisimman paljon tunteita ja mielipiteitä, on se sitten vihaa tai rakkautta. ”Ihan jees” -kommentteja on tullut suhteellisen vähän. Enimmäkseen kuitenkin median puolella, mikä usein kertoo siitä, että arvostelijan aluskalsarit ovat täyttyneet kysymysmerkeillä.

Ontto: Ei meidän haaveena tässä ole mikään kusiaisten sohiminen, vaan ideana on tehdä sellaista musaa, mistä me voitaisiin itse kuvitella innostuvamme, jos kuultaisiin sitä jonkun muun tekemänä. Ainahan osa porukasta vetää herneet nenään, jos joku ui vastavirtaan, mutta ei se meitä juurikaan kiinnosta. Jos me haluttaisiin vaan ärsyttää ihmisiä, niin mä kyllä luulen, että siihen olisi helvetisti helpompiakin tapoja.


Toisaalta joku voisi kutsua niin Candy Canen kuin Oranssi Pazuzun musiikkia paikoin teennäiseksi. Kuten yllä tuli todettua, voidaan ajatella, että ilman tietoista – eli ”teennäistä” – muutosta ei koskaan syntyisi mitään uutta. Mitä mieltä Marko ja Ontto asiasta ovat, ja kuinka ”tietoiseksi” he kuvailisivat bändiensä sävellysprosessia?

Marko Neuman: Erittäin tietoiseksi. Sävellysprosessi on kuin näytelmän synty teatterissa. Käsikirjoitus, siihen tutustuminen, sen opetteleminen, ohjaus, jonka jälkeen näytelmä. Jos Candy Canen tyylistä musiikkia tekisi täysin improvisaation pohjalta, olisi lopputulos pelkkää melua. Se, onko musiikkimme jonkun mielestä teennäistä tai piikittelevää, ei kiinnosta meitä mitenkään. Kiinnostavaa on kuulla, miten kuulet Candy Canen musiikin musiikkina, ei se mitä näet sen ympärillä.

Ontto: Mehän tässä yhdistellään nimenomaan niitä asioita, mitkä on meille itselle ne kovimmat jutut, mä en näe siinä mitään teennäistä. Moitin kanssa on joskus tuumittu, että uudenlaista musaa syntyy yleensä joko uuden teknologian siivittämänä tai sitten vanhojen tyylien fuusiona. Me on valittu näistä jälkimmäinen keino. Eli tyyli on tietoinen valinta, mutta biisejä tehdessä asiat mutkistuu, koska silloin ideat tulee usein alitajunnasta ja hetkessä. On tietyt suuntaviivat, mutta usein siihen keitokseen tuleekin vahingossa lorautettua jotain odottamatonta.


Kuinka paljon tilaa sitten jää sattumille ja ”vahingoille” sävellys- ja studiovaiheissa?

Marko Neuman: On olemassa onnistuneita vahinkoja ja sattumia, jotka ovat saattaneet päätyä levylle, mutta harvoin.

Ontto: Aika paljon. Me soitellaan biisejä jamimeiningillä, kunnes ne hioutuvat lopulliseen muotoonsa. Kappaleen tunnelmaa yritetään vaalia, se on tärkeämpää kuin virheetön suoritus. Studiossa – tai ei se mikään studio ollut, vaan Korjakin mökki – soitimme kaikki instrumentit livenä kerralla nauhalle, koska halusimme levyltä välittyvän hyvä soittofiilis eikä vain helvetinmoinen äänivalli studioraitoja.


Sattumaa ei kuitenkaan liene seuraavan Oranssi Pazuzua kuvaavan mainoslauseen provokatiivisuus: ”Oranssi Pazuzu tekee musiikkia, joka saa kirkonpolttajat ja pilvenpolttajat pitelemään toisiaan kädestä.” Tässä mainoslauseessa taitaa tosin piillä pieni totuus Oranssi Pazuzun musiikin suhteen. Kysymys kuuluukin: ketkä bändiläisistä sitten ovat niitä kirkon- ja ketkä pilvenpolttajia? Toisin sanoen, minkälaiset musiikilliset taustat bändin jäsenillä on, jotta heidän yhteiset aikaansaannoksensa materialisoituvat Oranssi Pazuzun kaltaisena epätavallisena ristisiitoksena?

Ontto: Kaikkia bändin jäseniä yhdistää laaja musiikkimaku. Ei me edes oltaisi haluttu bändiin soittajia, jotka on tiukasti yhden asian kannattajia, vaan ennemminkin tyyppejä, jotka haluaa kokeilla ja venyttää omia rajojaan. Mutta onhan meillä kieltämättä vähän erilaiset soittotyylit, ainakin Jun-Hisin rupiset särösoundit on aika erilaista kamaa kuin Moitin psykedeeliset äänimaisemat. Ne kirkon- ja pilvenpolttajat on tarkoitus löytyä sieltä kuulijan omasta päästä, kun se laittaa meidän levyn soittimeen ja vääntää volumea kovemmalle.


Candy Canessa kuuluvat puolestaan niin äärimmäinen metalli, hardcore kuin Mike Pattonin suuntaiset vaikutteet. Miten kuvailisit niitä musiikillisia taustoja ja nykyisyyksiä, joista Candy Canen jäsenet ammentavat?

Marko Neuman: Jokaisella meillä on omat taustamme. Punk, hc, metal, post-rock, jopa hip hop ja niin edelleen Me emme kuuntele samantyylistä musiikkia emmekä ole kasvaneet samoista sävelistä, mitä pidän pelkästään hyvänä asiana. Candy Canen yhdistävin tekijä on erilaisuus, joka on myös orkesterin vahvin ominaisuus. En pidä siitä, että bändi on täynnä peilikuvia. Haluan, että yhtyeen jäsenet tuovat sävellyksiin erilaisia haasteita ja mielipiteitä. Silloin voimme oppia toisiltamme ja yhdistää mahdollisimman paljon ideoita.


Molemmilla bändeillä on siis yhteyksiä ärhäkämpään metalliin, mutta Candy Canella niitä on vielä yksi yllättävä lisää: bändin logon on nimittäin taiteillut Christophe Szpajdel, joka tunnetaan töistään muun muassa Emperorin, Hornan ja Gravelandin tapaisille black metal -bändeille. Miten Candy Cane siis päätyi työskentelemään Szpajdelin kanssaan ja miten hän otti vastaan yhtyeen tarjoaman tehtävän? Myös visuaalisesti Candy Cane -logo kuitenkin poikkeaa varsin merkittävästi Szpajdelin keskivertoduuneista...

Marko Neuman: Fay-ra-Doowra -levyn aikoihin halusin bändille logon. En kuitenkaan löytänyt sopivaa henkilöä tekemään sitä, joten turvauduin bittiavaruuden vinkkeihin, jotka johtivat minut Christophe Szpajdelin töihin. Samalla huomasin, että kyseinen henkilö on tehnyt logon myös Plain Fade -yhtyeelle, jossa kitaristimme Miikka Salonen soittaa. Kirjoitin Christophelle sähköpostin, jonka jälkeen hän pyysi lähettämään levyn. Kului muutama kuukausi, sain postia, joka sisälsi hänen piirtämän Candy Cane -logon ja kehut Fay-ra-Doowra -levystä. Pidin logosta niin paljon, että tatuoin sen käteeni, tavallaan.

Marko Neuman: Kirjoittelemme vieläkin Christophen kanssa. Viimeisessä postissaan hän kertoi tulevansa kesällä Suomeen katsomaan keikkaamme.



RAVISTETTAVA TASAISIN VÄLIAJOIN

Mitä mieltä Marko ja Ontto sitten ovat metallin ja muun rankemman musiikin nykytilasta? Tarvitseeko se ravistelua? Mitä metalli musiikkina ja elämäntyylinä merkitsee heille henkilökohtaisesti?

Marko Neuman: Itse olen kasvanut kuolon ja mustan metallin parissa, myös punkin, mutta metalli on aina ollut lähimpänä sydäntä. Se on antanut minulle enemmän vaaran tunnetta kuin mikään muu musiikkityyli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että viihtyisin ainoastaan metallipäiden keskuudessa tai noudattaisin ”niitä oikeita” puritanistisia BM-elämänsääntöjä. En ole lammas.

Marko Neuman: Metallitarjonta on nykyään erittäin monipuolista, mihin mahtuu myös paljon paskaa. Esimerkiksi niin sanottu ”suoritusmetalli (mathcore/metal?)” on mielestäni erittäin pakonomaista vääntöä, jossa ei ole minkäänlaista sielua. Ymmärrän kyllä idean, mutta en löydä siitä mitään tunnetta. Kyseessä on enemmänkin urheilullinen kuin musiikillinen suoritus. BM-musiikin tarjonta on nykyään laadukasta. Varsinkin Suomesta ja Ruotsista tulee hyviä yhtyeitä. Samaa sanottakoon kuolon metallista.

Ontto: Metalli on parhaimmillaan mahtavan voimakasta ja tinkimätöntä musaa. Osa siitä on tietysti ihan scheissea. Kyllä mulle varsinkin black metal on tärkeä juttu, mutta niin on moni muukin musagenre. Metallin nykytilahan sinänsä on hyvä, koko ajan tulee kiinnostavia uusia juttuja. Nykyään ongelmana on lähinnä se, että ne timantit on vaikeeta kaivaa sieltä keskinkertaisten tekeleiden suosta.

Ontto: Kaikki musa tarvii ravistelua tasaisin väliajoin, muuten se jämähtää. Mutta en tiedä, ollaanko me mikään ”ravistelija”, ei me kuvitella räjäyttävämme metallimaailmaa pirstaleiksi, me halutaan vaan soittaa jotain, mikä kuulostaa meidän omiin korviin jännittävältä. En mä tiedä edes onko nää meidän tekemiset mitään varsinaista metallia. Me lainataan sieltä semmoisia palasia, mitkä meille sopii ja tehdään niistä mitä nyt sattuu huvittamaan.


On totta, että sen enempää Candy Canea kuin Oranssi Pazuzua on turha yrittää mieltää ainakaan tavanomaisiksi metallibändeiksi. Kumpaakaan bändiä on myöskin vaikea kuvata ryppyotsaiseksi. Kuinka suuri rooli bändien musiikissa ja toiminnassa onkaan huumorilla, ilonpidolla ja hauskuudella?

Marko Neuman: Olemme huumorintajuista porukkaa, mutta meillä on myös huonot päivämme. Emme piilottele tunteita. Osaamme pitää hauskaa, mutta osaamme myös olla kusipäitä. Keikkatilanteessa hymyilemme nauttimisen tai ”onnistuneiden virheiden” takia. Vapaa-ajalla enimmäkseen vittuilemme toisillemme. Meille on kuitenkin sanottu, että olemme aika synkkä ”takahuonebändi”. Tiedä sitten.

Ontto: Mua ärsyttää se, jos musiikissa yritetään huumorilla peitellä sitä, ettei oikein viitsitä olla tosissaan. Musaa pitää tehdä täysillä, oli siinä huumoria tai ei. Toisaalta kun mennään äärimmäisyyksiin, huumoria voi löytyä oudoista paikoista. Me ei todellakaan tehdä mitään huumorikamaa, mutta voihan ihmiset silti halutessaan löytää siitä huvittavia piirteitä. Mulle toi ilonpito on sitä, kun treenien jälkeen vietetään bändin kanssa huonoa elämää ja hehkutetaan uusia biisejä.


Sekä Candy Canen että Oranssi Pazuzun epätavanomaisuus kiteytyy paljolti ennakkoluulottomiin sovitusratkaisuihin ja rajojen tietoiseenkin rikkomiseen. Jos konservatiivisemmat musiikinkuuntelijat pitävät näitä bändejä pyhäinhäväistyksenä, mikä Markolle ja Ontolle itselleen sitten on musiikissa pyhää? Miten he puolestaan määrittelisivät musiikin ”puhtauden” – eivät oletettavasti ainakaan yksioikoisesti tiettyjen genrekonventioiden ylläpitämisenä tai kunnioittamisena?

Marko Neuman: Jos joidenkin mielestä tallomme ”pyhien kaavojen” päälle, niin hyvä niin. Musiikki on tarkoitettu tallottavaksi, tuhottavaksi ja revittäväksi, kunhan sen tekee tyylillä ja ilman mitään genrekohtaisia rajoituksia. Meille musiikki ei ole mikään pyhäkkö, missä palvotaan ja noudatetaan oikeaoppisia jäännöksiä, vaan universumi täynnä loputtomia uusia mahdollisuuksia. Puhtaus on aina väliaikaista. Mitä enemmän ladot likaa puhtauden keskelle, sitä enemmän alat tottua siihen.

Ontto: En tiedä, onko musiikissa mikään pyhää. Jos olisi olemassa joku Absoluuttisen Hyvä Musiikki, niin silloinhan kaikkien pitäisi tehdä vain sitä. Aika helvetin totalitaristinen ajatus. Ehkä puhtain musiikin muoto on amplitudiltaan ja taajuudeltaan muuttumaton siniaalto. Mun mielestä musiikissa on hienoa se tunne, jonka se kuulijassa aiheuttaa.


Onko omaperäisyys sitten itsessään arvokasta? Eli kumpi tulee Markon ja Onton arvoasteikolla ensin: omaperäisyys vai toimivuus?

Marko Neuman: Toimivuus. Omaperäisyys on aina hieno ominaisuus, mutta sen hallitseminen vaatii taitoa ja kokemusta. Kuka vaan voi tunkea levyllisen täyteen pieruja, kutsua sitä avantgardeksi ja julkaista sen omalla levymerkillään.

Ontto: Toimivuus on tietty tärkeää, ja aina tarvitaan bändejä, jotka tekee hyvää niin sanottua peruskamaa. Me  halutaan kuitenkin tehdä jotain semmoista, mitä ei oo tässä kymmentä vuotta jo jauhettu joka kellarissa. Mua itseäni kiinnostaa eniten bändit, joilla on tekemäänsä asiaan jokin jännittävä näkökulma. Ei me tavoitella omaperäisyyttä itseisarvona, että ”onpas hämärä bändi”, toi väitetty omaperäisyys on vaan etsinnän ja sekoilun yksi mahdollinen sivutuote. Joskus homma toimii ja joskus ei, mutta ainakaan silloin lopputuloksessa ei ole kyse siitä, että yritettäisiin puoliväkisin ahtautua johonkin ankeisiin normeihin.


Kuten esimerkiksi Oranssi Pazuzusta kirjoitetuista jutuista ja foorumiteksteistä on voinut huomata, omaperäinen ja ”hullu” musiikki yhdistetään monesti huumeiden – lähinnä ”kevyiden” huumeiden – käyttöön. Mitä mieltä olette, onko se teidän ja/tai teidän musiikkinne aliarvioimista?

Marko Neuman: On. Sävellysprosessiin, treeneihin, äänityksiin ja keikkoihin ei kuulu millään tavoin huumeet. En voi sietää huumeiden ja musiikin yhdistelemistä. Lopputulos on silloin usein paskaa. On olemassa paljon klassikkolevyjä, jotka on äänitetty kamapäissään. Nämä ovat mielestäni yleensä yliarvostettua sontaa.

Ontto: Huumeet voivat ehkä auttaa kokemaan musiikin eri tavalla, mutta kyllähän musiikin luominen vaatii tekijöiltä muutakin kuin sekavan olon. Itse kuulen meidän musan painajaismaisena ja alitajuntaan vetoavana. Joku voi saada siitä enemmän fiiliksiä päihtyneenä, joku taas vesiselvänä. Ei oo mun asia sanoa, miten ihmisten pitäisi levyjään kuunnella.


Merkitseekö musiikki teille kuitenkin jollain tavalla ”irtaantumista tästä todellisuudesta”? Onko mukana siis eskapismin tai kenties katarsiksen ajatuksia?

Marko Neuman: Kyllä merkitsee. Livetilanteissa irtaudumme todellisuudesta. Unohdamme arjen, ajan ja huolet. Rakastan sitä tunnetta.

Ontto: Kyllä! Sellainen kaoottinen kliimaksi on se, mihin monessa biisissä tähdätään. Eskapismi on voimakkaasti läsnä, mutta kyllä biisit teksteiltään liittyy myös tähän todellisuuteen. Asioita on vaan hämmennetty niin, ettei ne tunnu liian ilmeisiltä.


Turhan ilmeisiä eivät myöskään ole yhteydet näiden kahden bändin nimien ja niiden esittämän musiikin välillä. Toisen nimessä esiintyvällä Pazuzulla on Manaaja-elokuvayhteyksien lisäksi vanha mytologinen merkitys. Mistä tämä nälänhädän ja kuivuuden tuoja löysi tiensä bändin nimeen? Ja miten väri oranssi – energiaa, lämpöä ja aurinkoa kuvaava väri – kuvaa bändin musiikkia? Onko kyse kenties värin ristiriitaisuudesta, aggressiivisen punaisen ja sävyisämmän keltaisen pirskahtelevasta yhdistelmästä?

Ontto: Pazuzu on sopivan pahaenteinen ja mystinen hahmo. Se toimii kuvauksena tästä meidän black metal -ulottuvuudesta. Oranssi taas on juuri sitä mitä mainitsit, energiaa ja lämpöä - lisäksi se on plasman väri, mikä viittaa avaruuteen, tähtiin ja alkuräjähdykseen. Ja kyllähän Oranssi Pazuzun kohdalla ton ristiriitaisuudenkin voi helposti allekirjoittaa.


Candy Cane on puolestaan näinkin aggressiivisen bändin nimenä epäilemättä tarkoituksellisen epätavanomainen. Miten tähän nimeen aikanaan päädyttiin? Kuvaako nimi Markon mielestä millään tavalla bändinne musiikkia? ”Kova mutta pirteän makea”, kenties?

Marko Neuman: Vuonna 1995, suomi – englanti -sanakirjan kautta. Halusimme mahdollisimman ”anti-miehekkään” nimen, jotta se ärsyttäisi paikallisia juntteja. Se ei ärsyttänyt, mutta nimi jäi. Nimi kuvaa hyvin musiikkimme rajattomuutta. Makea, mutta myrkyllinen.

 Uskoisin, että niin Candy Cane kuin Oranssi Pazuzu jatkavat muidenkin kuin "paikallisten junttien" ihastuttamista ja vihastuttamista myös tulevilla tuotoksillaan.