Church Of Misery tunnetaan sekä huuruisesta doom metalistaan että mielenkiintoisista sanoituksistaan. Vaikka sarjamurhaajien kytkeminen rock-musiikkiin ei ole mikään uusi juttu – Charles Mansonkin soitti kitaraa, ja onpa Guns’n’Roses coveroinut yhtä hänen kappaleistaan – tämä vimmainen japanilaisbändi on vienyt idean aivan omalle tasolleen niputtamalla tappajia ja lahtaajia yksi per biisi -tahdilla.

Ajatus on sinänsä ymmärrettävä: rock on aina ollut kauhistuksen kohde, ja bändit ovat tehneet kaikkensa shokeeratakseen ja haastaakseen tavanomaisen moraalin. Ilkeät yksityiskohdat ja vääristynyt logiikka näkyvät musiikissa, levyjen teemoissa, kansitaiteessa ja vaatetuksessa, ja kuten moni murhaaja luo itselleen aivan oman hahmonsa ja valtakuntansa, suoltaa rock-musiikki ulos taiteilijanimiä, mielikuvitusmaailmoja ja pitkälle vietyjä legendoja.

Church Of Miseryn kiinnostus ihmismielen pimeään puoleen jää paljolti sanoituksiin, mutta tällä saralla yhtye on kuitenkin jo niin pitkällä, että kitaristi Tom Suttonin mukaan materiaalia joudutaan etsimään tiheämmällä kammalla:

- Nythän olemme käyttäneet lähes kaikki kuuluisat murhaajat, joten käsittelyyn on otettu joitakin tuntemattomampia nimiä. Mielestäni nyt enemmän merkitsee tekotapa ja luonne kuin tappolistan pituus, mies kuvailee yhtyeen valintalähtökohtia.

Vaikka luulisi yhtyeen uponneen jo kainaloita myöten Ted Bundyn, Denis Nilsenin ja kumppaneiden kieroon meininkiin, sanoitukset ja itse musiikki pidetään suhteellisen loitolla toisistaan: musiikki ei ole kovinkaan paljoa henkilönsä kuva.

- Murhaaja valitaan yleensä vasta sävellystyön jälkeen, joten selvää linkkiä aiheen ja kappaleen välillä ei ole. Tietenkin joskus aihe vaikuttaa yksityiskohtiin, esimerkiksi uuden levymme Houses Of The Unholyn Blood Sucking Freakissa yritin saada aikaan kolmiosaisen soolon, jossa jokainen osa kuvastaisi tarinan eri osia: ensiksi rauhaisaa elämää, sitten mielipuolisuutta ja tuskaa ja lopuksi väliaikainen helpotus surmateon jälkeen. Myös El Padrinon lopussa oleva, lähes kuulumattomiin miksattu singalong-kohta tuo jotain kappaleen voodoo-puolia esiin. Mukana on siis palasia ja osasia, mutta ei mitään kummempaa.

Jos Church Of Misery on rock-bändi, joka saa inspiraationsa murhaajista, on olemassa myös murhaajia, jotka saavat inspiraationsa - ainakin osittain – rock-bändeiltä. Eräänlaisina esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa kotipuolen Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren, joiden musiikkimaku oli raskaaseen kallellaan. Sutton ei kuitenkaan näe syy-seuraus -suhdetta näin yksinkertaisena – vaikka esiin sattuisi murhaaja, joka sanoisi ”Church Of Misery made me do it”:

- Mukana on aina henkisiä ongelmia, koulukiusaamista ja sen sellaista. Ketään ei voi siis tuomita suoraan levyhyllyn perusteella. Tällaisilla tyypeillä on ollut alun perin ongelmia, kuuntelivatpa he metallia tai eivät. Tietenkin metallimusiikki kiinnostaa mielenvikaisiakin, mutta en usko, että terve ihminen tekisi murhan metallimusiikin vaikutuksen alaisena. Tuollainen kuulostaa naurettavalta. Jos joku sarjamurhaaja syyttäisi meitä rikoksistaan, tietäisimme heti, että oikea syy on jossakin aivan muualla.

Ja tietenkin täytyy kysyä, voisiko vaikkapa Auvinen alias Sturmgeist89 löytyä tulevaisuudessa Church Of Miseryn biisilistalta.

- Se ei ole ollenkaan mahdotonta! Jos vain löydämme sopivia puhesampleja, tästä voisi syntyä jotakin…

TANSSIA YLI HAUTOJEN

Doom metal ja stoner rock herättävät erilaisia mielikuvia: jotkut yhtyeet ovat pilveä polttelevia leveälahjehippejä, toiset taas julistavat tuomiota naama vakavana ja huput silmillään. Church Of Misery näyttäytyy tässä kavalkadissa irrallisena oliona. Kuten Electric Wizardissa, yhtyeessä on jotakin vaarallista, häiriintynyttä ja synkkää. Onko Sutton samaa mieltä, vai onko kyse jostakin muusta?

- Kuulen itsekin usein ihmisten sanovan, että musiikkimme on häiritsevää. Asia voi olla tietenkin näin, mutta mielestäni kyse on puhtaasti vain vanhasta kunnon rock’n’roll-raivosta. Tietenkin samplet ja sanoitukset tuovat musiikkiin vaaran tunnetta, mutta etenkin keikkatilanteessa ei ole ollenkaan kummallista nähdä ihmisten tanssivan musiikkimme tahdissa! Me olemme ehkä raskas bändi, mutta saamme myös sinut ylös sängystä aamulla.

Keikkaolosuhteet näyttävätkin sopivan Church Of Miserylle parhaiten: jo Youtube-pätkistä on voinut aistia yhtyeen revittelevyyden, räjähtävyyden ja etenkin laulaja Yoshiakki Negishin kaoottisen ja paikoin väkivaltaisenkin auran. Vaikka kitarakamat ja mikkitelineet saavatkin lavalla kyytiä, Sutton kehuu vuolaasti niin yhtyeen live-henkeä kuin laulajatoveriaan.

- Keikat ovat ehkä parasta, mitä olen koskaan kokenut elämäni aikana. Etenkin tämä Euroopan-kiertue on ollut silkkaa nautintoa. Ja ihmiset rakastavat Negishia, hän on todellinen rokkisoturi – ja mitä kaoottisemmaksi show käy, sitä enemmän me rakastamme sitä. Emme vain voi saada tarpeeksi siitä energiapurkauksesta ja tuhoavasta äänivallista, mitä musiikkimme live-tilanteessa vapauttaa. Voisin ihan hyvin keikkailla yhdeksän kuukautta vuodessa, jos se olisi mahdollista.

IKUINEN ULKOPUOLINEN

Suttonista tekee mielenkiintoisen persoonan hänen kansallisuutensa ja taustansa: australialaismuusikko on asunut tähän mennessä kahdeksan vuotta Japanissa ja toiminut kolmisen vuotta Church Of Miseryn kitaristina. Mieheen on parhaiten iskenyt asukkaiden mielenlaatu.

- Japanilaiset ovat suurimmaksi osin todellisia symppiksiä, ja tämän takia viihdyn todella hyvin Japanissa. Tietenkin kaipaan australialaista säätä, taloja ja ruokaa, mutta japanilaisten synnynnäinen säädyllisyys on upeaa. Tämä on turvallinen maa asua, ja ihmiset osaavat käyttäytyä.

Usein kuitenkin sanotaan, että vaikka vierasmaalainen asuisi koko elämänsä Japanissa, hän ei koskaan tulisi ymmärtämään täysin japanilaista elämäntapaa.

- Yhdyn mielipiteeseen, ja mitä kauemmin olen täällä asunut, sitä enemmän tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ensimmäisinä vuosina oloni olikin kotoisampi kuin nyt. Outo juttu on, että koska näytän erilaiselta kuin muut, en voi koskaan tulla osaksi tätä yhteiskuntaa – eroan aina joukosta. Ja ihmiset tuovat tämän esille: jos Australiassa törmättäisiin vaikkapa italialaiseen, se ei olisi iso juttu, mutta täällä tuollainen on aina tapaus. Vaaleaihoisia kohdellaan kuin filmitähtiä, kun taas muiden Aasian maiden asukkaita katsotaan alaspäin.

Jos Sutton eroaa Church Of Miseryn joukkiosta kansallisuutensa puolesta, tekee hän saman tempun doom-piireissä musiikkimaullaan: miehen henkilökohtaiset myspace-sivut nimittäin tuntuvat tuulettavan enemmän vanhan death ja thrash metalin kuin doom metalin puolesta. Sutton kertoo tämän ilmiön olevan Church Of Miseryssa kokonaisvaltaisempi ja myös näkyvän ulospäin.

- Jokaisella bändimme jäsenellä on myös historiansa metallimusiikin puolella, ja se kuuluu. Musiikissa on tiettyä aggressiota, ja keikkamme eroavat paljon perinteisistä doom-keikoista, jotka ovat usein varsin hillittyjä, mutta me haluamme potkia kunnolla perseille.

Miten luonnehtisit sitten omaa rooliasi yhtyeessä?

- Oma roolini bändissä on soittaa kitaraa, kirjoittaa sanoituksia ja toimia bändin puhemiehenä – ja saada kuulla olevani ”liian metal”, heh. Tatsu (Mikashi, basso) hoitaa kaiken sävellystyön, joten siihen minulla ei ole sanomista.

Church Of Misery on ohittanut jo kymmenen vuoden rajapyykin, ja uusin levy on uusi vahva kappale yhtyeen historiassa. Tilanne ei kuitenkaan ole niin hyvä, miltä se näyttää: levyllä laulava Hideki Fukasawa on jo poistunut bändin kokoonpanosta, ja Negishikin oli auttelemassa bändiä kiertueella. Sutton toivoo tasaisen tahdin ylöspäin jatkuvan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

- Juuri päättämämme kiertue oli helvetin hieno kokemus, joten toivon mukaan tämä fiilis pysyy jatkossakin. Tuskin otamme mitään uutta tyylillistä suuntaa – tällä bändillä on jo oma soundinsa ja Tatsu ei halua saastuttaa sitä tarpeettomalla ”kehittymisellä”. Maailmassa ei ole toista sellaista bändiä kuin Church Of Misery, joten miksi meidän täytyisi muuttua?

Joten saamme kuulla jatkossakin tarinoita sarjamurhaajista?

- Hei, meillä on tavaraa kolmea seuraavaa levyä varten, joten ei huolta! Ja tappajiahan löytyy aina lisää!