Soulcage on pidemmän linjan yhtye vaikka monelle se ei vielä olekaan erityisen tuttu. Jo 1999 eri nimellä aloittanut yhtye on ehtinyt jo moneen, muun muassa muuttamaan tyylinsä täysin. Aluksi progressiivista metallia tuottanut orkesteri on vaihtanut suuntaa ja nykyisellään yhtye tekee lähinnä radioystävällistä hevimusiikkia.

Muutoksien ja musiikin taustoja selittelee meille yhtyeen solisti Aleksi Parviainen, joka tunnetaan myös muutamasta muustakin yhteydestä, muun muassa Northern Kingsin taustajoukoista sekä yhtyeiden Malpractice, Reversion ja Moottörin Jyrinä -solisteina. Parissa yhteydessä mies on naitettu myös Ari Koivusen laulunopettajaksi, mutta tästäkin asiasta miehellä itsellään on oma näkemyksensä.

SOUL FOR SALE

Debyyttilevyn jälkeen yhtyeen tyylisuunta, kokoonpano ja monet muut seikat muuttuivat. Mitä tällöin tapahtui? Ovi paukkui ja ukkoa lappasi edestakaisin?

- Siinä kävi yksinkertaisesti sillä tavalla, että meni sukset ristiin silloisen basistin ja rumpalin kanssa. Tässä tapauksessa voidaan jopa kerrankin sanoa, että ero ei tapahtunut musiikillisista syistä vaan ihan henkilökohtaisista syistä. Niitä syitä ei sen tarkemmin ole tarpeen eritellä tässä vaiheessa, jätetään jotakin sanottavaa sinne omaelämäkertaankin.

Uuden ja vanhan Soulcagen musiikki eroaa toisistaan aika paljon. Oliko tyylisuunnan muutos luonnollista kehitystä vai tietoinen päätös?

- Aivan tietoinen päätös, jossakin kohtaa päätettiin että ruvetaan tekemään radiohittejä. Yhdessä vaiheessa kyllästyttiin itkemään pummitun tuopin ääressä sitä, että kukaan ei diggaa, lähdettiin sille linjalle että tehdään se tulevaisuudessa edes sellaisen tuopin ääressä johon oli itse varaa.

Paljonko vanhalla ja uudella tyylillä on eroa? Entä mitä yhteistä?

- Tärkein ero on se, että tällä hetkellä tästä uudesta musiikista ihmiset tykkää. Keikalla ei tule enää niitä "painukaa vittuun!" -huutoja vaan kyllä siellä jokunen käsikin näkyy ilmassa. Eroja nyt tulee siitä, että tämä eka levy oli niin progea kun musiikki voi vaan olla, uudemmassa tehdään asiat melko paljon suoremmin.

Ensimmäinen levy julkaistiin omilla rahoilla ja toinen levy jo jonkun muun rahoittamana?

- Joo, tämäkin on selvää edistystä! Jos nyt ihan totuudessa kuitenkin pysytään, niin omalla rahallahan tämä toinenkin julkaistiin. Kumpikin näistä on tosiaan käytännössä omilla rahoilla julkaistu mutta yhtiön nimellä, tosin nykyään tässä on hommat vähän isompia kun on jakelusopimukset ulkomaille, esimerkiksi näihin saksankielisiin maihin.

Levy-yhtiön sivuilla on ilmoitettu kummatkin, sekä "Dead Water Diary" että tämä uusi "Soul For Sale" Hellas Recordsin julkaisuiksi. Monessa yhteydessä ensilevy kuitenkin on todettu että debyytti olisi omakustanne. Kuinka se nyt oikeasti menee?

- Tämä kuvio on meidän managerin tulkinta asiasta, ei se nyt keksittyä ole mutta tulkinta. Itse me rahoitetaan nämä levyt ja niiden tekeminen.

Aiotaanko debyytti julkaista jossakin vaiheessa uusiksi? Kovin monihan sitä ei ole vielä kuullut. Saako sitä ylipäätänsä ostettua mistään?

- Ei varmaankaan julkaista, kyllä sitä vielä jostakin saa kun joihinkin kauppoihin sitä säkillinen meni, en tiedä sitten että kuka sitä on muka erehtynyt ostamaan. Ei siitä kyllä uutta painosta lähdetä ottamaan ihan äkkiä.

Oliko debyytti niin huono, että se jää arkistoon? Vai miksi?

- Ei se itse asiassa ole paska levy, se on ihan hyvä. Kyllä minä siitä tykkään, mutta ongelma on se, ettei kukaan muu pidä. Itse asiassa tässä hiljakkoin joku humalainen ilta kuunneltiin se levy läpi Tepon [Parviainen, yhtyeen kitaristi] kanssa läpi ja todettiin että hyvä levyhän se on. Ei sitä vaan kannata julkaista kun siitä ei tunnu pitävän kukaan muu kuin minä.

TOP TEN-OSASTON KAUTTA MAAILMAN MAINEESEEN

"My Canvas, My Skin" on jonkinlainen "single-julkaisu", ainakin video ja kaupallinen download siitä löytyvät. Millä perusteella kappale sinkuksi valkattiin, biisihän ei ole kenenkään Soulcage-jäsenen oma suosikki?

- Siis on tarkoitushan tehdä sellaista musiikkia mistä muutkin tykkää. Ilmeisesti tästä biisistä jotkut pitää, sitä on kuitenkin ladattu jonkin verran ja Radio Rockillakin se soi. Itse asiassa tämä ei ole edes se ensimmäinen irtobiisi, tätä ennen julkaistiin "You Get So Alone", joka taas on Tepon suosikki. Siitä taas ei digannut kukaan, radiossakin se taisi soida kerran tai kokonaista kaksi. Minuahan ei sinänsä kiinnosta että millä perusteella siellä julkaistaan, pääasia että joku julkaisee ja näistä todennäköisesti on päättänyt meidän manageri.

"Soul for Salea" promotoidaan Anttila-kiertueella Suomessa. Mitä on odotettavissa?

- Tässä levyn julkaisun aikoihin vedetään kuuden keikan turnee pitkin Anttilan Top Ten -osastoja. Soitetaan siis semmoinen seitsemän biisin setti täysin akustisesti, minä ja Teppo kahdestaan ja joillakin keikoilla sitten Jakke [Jari Ilomäki, yhtyeen basisti] soittaa toista akkaria. Akustisia sovituksia siis näistä levyn biiseistä, kaikista pahimmat riffijutut on jätetty pois ja mitä niitä tuossa treeneissä tyypattiin niin kyllä ne toimii todella hyvin.

Eivätkö akustiset vedot anna vähän väärää kuvaa siitä, mitä levy sisältää? Asiakas saattaa pettyä...

- Joo, mutta se tekee sen vasta kotonaan sitten kun on ehtinyt maksaa sen levyn. Ja miksei se nyt voisi pitää noista alkuperäisistäkin, samoja kappaleitahan ne on vähän eri tavalla vedettynä. Ja onhan tässä vähän sekin pointti että riskinä mennään, miksei se sama yleisö joka ostaa Happoradion uusinta voisi ostaa tätäkin. Onhan meilläkin tarttuva sävel ja iskevä rytmi!

- Ja hyvä keulakuva?

- Tismalleen! Tosin en minä enää ole niin turvonnut kuin se Happoradion laulaja.

Mistä lähti edes ajatus promotoida metallia Anttilan Top Tenissa ja uskotko, että se auttaa?

- Minähän en usko muuhun, kuin oluen parantavaan voimaan mutta katsotaan miten käy. On se kumminkin parempaa promoa kuin istua perseellään kotona.

Miten työnkuvasi metallimusiikin työjuhtana, esim. Northern Kingsin sovittajana ja Ari Koivusen vocal coachina vaikuttaa esimerkiksi Soulcagen musiikkiin?

- Ei kai mitenkään, en minä tiedä miten sen pitäisi edes vaikuttaa. Tämä homma kyllä pitää tosin oikaista, minä tiedän että tuo Ari Koivunen on mainittu kaikissa mahdollisissa tiedotteissa ja promoissa, mutta tosiaan minä olen antanut hänelle KAKSI laulutuntia enkä kyllä sen enempää. Näissä yritetään tehdä kovasti assosiaatiota että on se kuuluisa mies, lähes sukua julkkiselle mutta enhän minä mikään laulunopettaja ole.

Soul for Salessa huomiotaherättävää on juuri laulun monipuolisuus. Onko se tietoista että lauluosuuksien rakentaminen sisältää niin tyylillistä kuin efektienkin osalta vaihtelua? Lauluosuuksia pidetään yleensä kuulijalle kappaleen keskeisimpänä osuutena.

- Kyllä, se on tietoista mutta ei harkittua. Minä olen aina tykännyt monipuolisista vokaaleista, olen ihan järkyttävä King Diamond -fani ja pidän monipuolisista vokaaleista. Arvostan niitä jotka osaa käyttää ääntään monipuolisesti ja kun itse kuuntelee paljon ja monipuolisesti musiikkia… Jos joku osaa tehdä jotakin hyvää joka inspiroi niin yritän mennä perässä ja opetella saman asian. Vuosien saatossa sitä on vain kerännyt ison läjän erilaisia vaikutteita ja niitä sitten lätkitään niihin kohtiin mitkä niitä kaipaa. Käytännössä siis laitetaan mikä kuulostaa sillä hetkellä hyvältä ja lopussa huomataan että levyllä on neljää eri oktaavia vokaaleita.

Onko biisien sanoitukset lyriikkaa omasta elämästä vai mistä kumpuavat?

- Sanoitukset tuleva meidän aivan ensimmäisen basistin eli Asko Kauppisen kynästä. Mies lähetti meille sanoituspohjia joita me sitten raiskattiin niin kuin osattiin. Sanoituksen aiheet nyt ei siis ole suoraan meikäläisen kynästä ja ensi levylle niitä sitten pitäisi tehdä jo enemmänkin itse.

Tunteeko metallialan sekatyömies enää perushevin kliseitä omakseen?

- No jos metallisanoituksia ei vanhana Manowar-fanina tunne omakseen niin sitten voi jo ajella hiuksensa pois!

Mistä suunnasta hardrockia lähdetään Soulcage-leirissä rakentamaan?

- Se lähtee yleensä sillä tavalla, että kirjoitan kertsin ja sen jälkeen lähetän sen muille jätkille kuunneltavaksi. Jos tulee positiivista palautetta niin siihen ympärille tulee muu biisi sitten.

- Kertsistä se lähtee, koska ihan rehellisesti voidaan kysyä että kuinka montaa biisiä olet digannut jossa olisi paska kertsi? Eri asia tietty on semmoinen musiikki missä ei kertsejä harrasteta ylipäätänsä, mutta kyllä se kumminkin on aina se kertosäe mikä mikä siinä päätänsä nostaa, progessakin että "vittu mikä kertsi", sen jälkeen vartti sitä tilulilu-hilipatihippalaa ja sen jälkeen taas se kertsi. Ei siitä pääse eroon.

TOLKKI, WALDO JA TIMBALAND

Onko se tarttuvuus ja hittihakuisuus missään mielessä läsnä kappaleita tehdessä? Soulcage on melodista ja joskus jää myös päähän soimaan.

- Koukku on tärkeä. Kyllä sen tuosta levystäkin kuulee että se on tehty siinä mielessä että ihmiset kuuntelisi sen ehkä toisenkin kerran. Totta kai on tietysti toivottavaa että sieltä löytyy jotakin syvempäänkin tai että joku sitä löytäisi.

Onko se proge sitten todellakin markkinamiesten keksintö?

- On se osaltaan, mutta se eka levyhän oli ihan silkkaa progea. Se oli ultra-progea, siinä ei kertsitkään ollut samanlaisia eikä missään ollut mitään säännönmukaisuutta. Joskus melodia meni väärinpäin, joskus oli säkeistön ja kertosäkeen melodiat sekaisin. Ei siis ihmekään ettei se välttämättä kaikkia kiinnostanut. Se oli kyllä yhtä variaation juhlaa koko levy.

- Tällä uudella ei sitten taas olekaan mitään progressiivista, korkeintaan regressiivistä.

Mitkä vaikutteet kuuluvat juuri tämän uuden levyn biiseissä?

- Jaa-a, kyllä se Timbaland taitaa olla suurin näistä tietoisista. Tiedostamattomista on vähän vaikeampi mennä sanomaan, toki se on klisee mutta eihän sitä esimerkiksi Faith No Moresta pääse millään eroon ja se puskee ihan kaikkiin tuotoksiin alitajuisesti.

- Mutta se Timbaland, ei se nyt välttämättä kaukaa haettua ole, lähteehän sekin kertsistä ja hittihakuista sekin on. Periaatetasolla pyritään siihen, että kertsi alkaisi ensimmäisen 45 sekunnin aikana.

Se ei paljoa jätä aikaa niin kauan kun biisit on noin kolmen minuutin mittaisia ja lähestulkoon euroviisumittaisia.

- Totta, siinä on seuraava aluevaltaus: Soulcage Euroviisuihin!

Euroviisuissa on kuitenkin rajoitus, joka kieltää kappaletta olemasta pidempi kuin kolme minuuttia. Tästä tulee mieleen se, kun Suomen tämän vuoden edustaja Waldo valitti haastattelussa sitä, että kappale ei saa olla sekuntiakaan yli kolmen minuutin.

- Niinpä. Näin sen edustusbiisin videon ja kyllä minä uskon, että jos siitä poistaa muutamankin tahdin niin se on selvästi vähempi taideteos kuin se nyt on. Sen pointti katoaa! Toiset vuodattaa sydänvertaan siinä ja sitten sitä pitää pätkiä, ei se vaan ole oikein!

Waldo's Peoplen "Lose Control" -kappale kyllä tuntuu pitkältä.

- Totta, se tuntuu ihan uskomattoman pitkältä biisiltä kun katsoo sen videon. Se tuntuu kyllä proge-eepokselta, ei mene poikki ja jatkuu vaan loputtomiin.

Muusikoiden herkkä kynnys tulee tässä vaiheessa mieleen, 90-luvulla Timo Tolkilla ja Waldolla oli keskinäisiä ongelmia,  Tolkki arvio Waldon uuden levyn Soundissa ja tästä innostuneena Waldo oli haastatteluissa Stratovarius-paita päällä.

- Tässähän myös on kyse promootiosta, tarkoitus on vittuilla Waldolle niin ehkä se pitää Soulcage-paitaa sitten euroviisuissa. Tässä vielä alleviivattuna: Waldo on ihan paska!

HEVIMAAILMAN THRILLER

Millainen projekti "Soul for Sale" oli tuotannollisesti? Kuinka helposti se saatiin talteen?

- Tuottajalle kun soitettiin noita demoja niin se totesi että pitäisikö sinne väliin ruveta jotakin kasarisoundeja värkkäämään. Mehän tietty aateltiin että totta hemmetissä ja siitä ne sinne sitten tuli ja sehän tietty meni aivan överiksi. Siellä on kaikenlaisia ratkaisuja ja mitä törkeämpiä niin sen parempia. Onhan se selväkin että piti, eräänlaisena knoppitietona niin tämä levy äänitettiin Porvoossa samaisella miksauspöydällä kuin Michael Jacksonin "Thriller", siis justiinsa se sama yksilö eikä vain sama malli. En tiedä millä se tänne oli ajautunut mutta  sehän innosti tietty vääntämään kauheita kasarisoundeja sinne sekaan, mm. kappale "Ride On" on eräänlainen "Thriller"-tribuutti.  Samalla tietty toivottiin että siitä mikseristä tarttuu edes vähän sitä magiaa tähän meidänkin levyyn. Hinkattiin sitä ja toivottiin että myisi edes kymmenesosan siitä mitä "Thriller" myi.

Se kymmenesosa tekisi semmoisen kahdeksan miljoonaa myytyä levyä.

- Aivan! Sillä eläisi jo ihan kivasti, hetken aikaa ainakin, sijoittaisin rahat halpoihin asuntoihin ja vetäytyisin eläkkeelle ihan saman tien.

Käytännössä siis ihan sijoitustoimintaa tämä teidän bänditouhu?

- Sitä juuri. Riskisijoitus, monen vuoden projekti ja todennäköisesti menee ihan päin vittua. Tämä bändi on todellinen WinCapita, vanhan kaavan pyramidihuijaus.

Levyn soundit on jossakin määrin omalaatuisia, mutta tämä ilmeisesti ei ole osaamattomuutta?

- Ei, kaikki tällä levyllä on tiedostettua mutta mitään ei ole harkittu. Okei, sovituksia viilattiin jokunen tovi ennen studiota ja studiossakin kun kuitenkin tässä on vielä jonkinlainen ammattiylpeys jäljellä.

- Levyn soundeissa näitä kummia ratkaisuja riittää. "Satellite Childrenissä" alussa on sähkörumpujen kuuloiset jutut, ne ei kuitenkaan ole oikeasti sähkörummut vaan ne on ihan järkyttävän geitatut akustiset rummut. Sitten esimerkiksi "Origin" -kappaleessa ne tunkkaiset lätkytykset on tehty ihan tarkoituksellisesti, rumpujen kalvoihin laitettiin huopaa eteen niin siitä jää sellainen pelkkä töptöp-ääni jäljelle. Aivan kauhean kuuloista mutta siksi niin hienoa, sopii järkyttävän hyvin siihen hirveän analogisynan kaveriksi.

- Onhan näitä muitakin, esimerkiksi "Flaming Flowersissa" on aivan järkyttävä Mikki Hiiri -falsetti siellä säkeistössä. Teppo jopa uhkasi lähteä bändistä jos se tulee levylle, mutta onneksi se ujellus miksattiin aika alas, mutta se on kuitenkin yhä siellä eräänlaisena mausteena.

Kaikki on pelkkää tietoista valintaa ja tuottamista?

- Kaikki on tietoista mutta ei harkittua. Esimerkiksi "You Get So Aloneen" tarvittiin sellainen jumalaton katedraaliurku. Tyydyttävää sellaista ei sitten löydetty mistään, mutta onneksi studion syövereistä löytyi viisi vai kuusi semmoista leikkisynaa. Ne oli sellaisia kahden oktaavin mittaisia, 30 senttiä leveitä pattericasioita, semmoisia Eläkeläiset-urkuja. Ne kuulostivat ihan hirveiltä yksinään, mutta äänitettiin niitä sitten ja laitettiin viisi kerrosta päällekkäin. Kuunneltiin ja todettiin että mitä helvettiä, niistä tuli aivan järjetön urkuseinämä.

Suunnataan katse vielä seuraavaan levyyn ja kysytään, mistä se on tulossa ja miten se on lähtenyt etenemään?

- Kyllä se on lähtenyt tulemaan ihan hyvin, tässä on jo kymmenkunta biisiä valmiina ja ihan menevää musiikkia on tulossa. on niissä tarttuva sävel, iskevä rytmi ja totta kai hyvä poljento. Sanoituksia ei vielä ole, niihin pitää kiinnittää huomiota kun ne on suurin kompastuskivi tuossa aikaisemmassa mutta kyllä tämä muuten tässä etenee. Mutta kyllä se tässä valmistuu, aikaa myöten.