|
Kesän viimeinen suuri rockfestivaali Suomessa sai suuret massat liikkeelle Korson Keskuspuistoon. Paikka oli kahden päivän aikana yhteensä 30 500 kävijää, vaikka osa potentiaalisista Ankkarock-kävijöistä vaikutti samaan aikaan Wackenissa. Suomessa harvoin keikkaileva HIM sekä suurta kansansuosiota nauttiva Kent vetivät paikalle lauantaina 17 000 maksanutta asiakasta. Sateisesta säästä huolimatta sunnuntaina paikalle lipui 13 500 Opethin ja PMMP:n ystävää sadetta pitämään. Tarjontaa oli tänäkin vuonna laajasti eri genreistä, joten yleisö oli varsin värikästä, ainakin Tuskaan verrattuna. (MK)
|
Olen varoitellut ulkomaalaisia toimittajakollegoitani, että junalla meno pelipaikalle saattaa olla akkreditointipisteen sijainnin takia ahdistava kokemus. Kukaan ei ota ehdotuksiani tilataksista kuuleviin korviinsa ja loput rokkarinretkuista saapuvat paikalle niin myöhään, että olen lopulta tuomittu antamaan rahani VR:lle ja etsimään passinluovutuspaikkaa ympäri Korsoa kuunnellen ”jos me oltaisiin tiedetty, että se on näin kaukana...”-valitusta. Opastavat kyltit olisi hieno asia! Kömmimme laput saatuamme alueelle pienestä aidan raosta juuri sopivasti Mokoman alkuun. Ja minähän en voi sietää Mokomaa. Siirryn siis baarin puolelle todetakseni, että ruokalippuja ei herunut ja juomastakin pyydetään aidan vihreämmällä puolella riistoporvarihintoja. Ei paras aloitus festivaalille. (MK)
|
 |
Saavuin sopivasti alueelle huomatakseni, kuinka hallituin ottein Tracedawn oli ottanut Puistolavan haltuunsa heti alkuminuuteilla. Vaikka nuorukaisille ei ole kertynyt vielä paljoakaan keikkailukokemusta, niin vauhdikkaasta menosta päätellen koko kuusikko näytti tuntevan olonsa isolla lavalla olonsa perin kotoisaksi. Mielelläni olisin Tracedawnia seurannut pitempään, mutta Mokoma oli aloittelemassa samoihin aikoihin Korso-lavalla. Ankkarockin karvaisimman bändin soitto sujui kivenkovalla ammattitaidolla ja esitys oli perusvarmaa Mokomaa. Esitys ei silti vakuuttanut täysin, sillä vaikka thrash-vetoinen musiikki toimi hyvin, tukat pyörivät hyrränä ja meno oli muutenkin mallikasta, niin viisikko vaikutti olevan hivenen jähmeässä vedossa. Punaisen kukon, Poltetun maan taktiikan ja Takatalven kaltaiset hitit kuuntelee silti aina mielellään livenä, joten lappeenrantalaisten riuhdonta kelpasi mainiosti alkuverryttelyksi. (NM)
|
Odotellessani W.A.S.P.:in keikan alkua, seurassani olleet aikuiset ystäväni todistivat mustia pahvisirkkeleitä askarrellessaan ja niitä kehoonsa teippaillessaan, ettei Ankkarock ole todellakaan pelkkä teinien juhla. Valkoisissa hapsubootseissa lavalle taustabändeineen kivunnut Blackie Lawless oli ymmärtänyt aurinkolasien funktion: häikäisyn eston lisäksi ne toimivat laiskan turvana – eipä tarvitse meikata. On Your Kneesillä aloittanut bändi oli tiukassa vedossa, joskin herra Lawlessin lavaliikehdintä oli paikoitellen varsin pakotetun näköistä. Ääni miehellä on tallella, mikä tietysti on pääasia. Hieman yllättäen lavan edustalla ei ollut kummoista väentungosta, mutta keskustelua portilla jonottelusta myöhemmin seurattuani uskon takkuilevan sisäänpääsyn olevan syypää ihmiskatoon.
|
 |
Keikan alkupuoliskolla tarjotut L.O.V.E. Machine ja Wild Child upposivat yleisöön, joka lauloi mukana antaumuksella. Viime vuonna julkaistun Dominator-levyn kappeleet saivat varautuneen vastaanoton, taitaa bändin suosio perustua vanhoihin ralleihin, mikä sinänsä ei ole väärin. Sitä taas en anna anteeksi, että herra Lawless oli äärettömän tympeä ja ylimielinen esiintyjä. Tasapainottoman oloinen artisti on nostanut itsensä jalustalle ja teipannut rintaan lapun ”tiedättekö te, kuka minä olen?”. I Wanna Be Somebodyn aikana yleisö jaettiin kahtia ja huudatettiin samalla tavalla kuin viimeiset 20 vuotta yhtyeen keikoilla. Nostalgia-arvo alkoi olla kulumaan päin ja Blind In Texasin vielä soidessa lähdin kampeamaan Korso-lavan suuntaan katsastamaan Hanoi Rocksin keikkakunnon. (MK)
|
 |
Hanoi Rocksin osakkeet ovat viime vuosina olleet nousussa. Ehdin jo suositella Andylle ja kumppaneille alan vaihtoa muutaman vuoden takaisessa Ankkarock-raportissa, mutta onneksi bändi on saanut soittoonsa ihan uutta virtaa. Mike Monroe oli kuin joulukuusi punaisissa glittereissään, mutta kyseessä onkin mies, jonka övereinkin staili näyttää hyvältä. Kokoonpano oli taas muuttunut sitten viime näkemän: rumpali Lacu Lahtisen keskittyessä Popedaan oli uudeksi jäseneksi löytynyt ruotsalainen Jolle Atlagic. Uudemmista biiseistä Street Poetry ei oikein säväyttänyt, mutta Fashion kulki jo paremmin siinä, missä ikihitti Malibu Beach Nightmare toimii aina. Aurinkokin näyttäytyi ja Mike spiikkasi kesäisessä säässä sujuvasti suomeksi ja englanniksi, vaihtaen kieltä jopa välillä kesken lauseen. Day Late, Dollar Short ja Don't You Ever Leave Me soitettiin tasaisen varmasti, mikäs tässä festareilla diggaillessa kesää ja rock 'n' rollia. Mikella ei ollut pahin ADHD-vaihe päällä, vaikka vetreä nelikymppinen kiipesikin tapojensa mukaan lavarakenteisiin Andy McCoyn pysytellessä taka-alalla. Savukoneiden runsaan käytön funktio jäi kyseenalaiseksi, mutta ammatti-ihmiset tietänevät, mitä tekevät. Takuuhitti Tragedyn jälkeen Mike palasi lavalle laulamaan Boulevard Of Broken Dreamsin koppalakki päässä. Koppalakeissa on sitä jotain, sillä Velvet Revolverista erotettu rotan näköinen Scott Weilandkin näytti lakki päässä pornolta. Hanoi Rocksin tämänkertainen keikka ei ollut pelkkää hittiputkea, mutta kantoi silti loppuun saakka. Olin jo ehtinyt kipittää toisaalla, kun luulin bändin lopettaneen, mutta ylipitkäksi venähtäneen keikan lopuksi bändi soitti vielä järjestäjiä haastaen ainakin Oriental Beatin ja Up Around The Bendin. (MK) |
Tiger Army oli eläin – villieläin ollakseen tarkkoja. Psykobilly-bändin raivokas lavameininki veti yleisön heti polvilleen ja myös jenkkikolmikko tuntui viihtyvän silminnähden Rocklavalla. Tiikeriarmeijan tiukka yhteissoitto oli mukaansatempaavaa, eikä syykään jäänyt epäselväksi, sillä läskibasson raiunta täytti Korson, Nick 13 lauloi herkän alakuloisesti, James Meza takoi rumpuja pippurimaisella tarmolla ja valmiiksi mehevää konseptia maustettiin eläimellisillä taistelukarjahduksilla. Toisessa yhteydessä psykobillyn-, punkin- ja countrynsekainen musiikki olisi voinut tuntua pitemmän päälle vähän turhankin yksipuoliselta, mutta karskin sympaattinen trio hoiti tonttinsa niin intensiivisellä otteella, ettei mitään rajaa.
|
 |
Tunnelma oli alusta lähtien tiivis ja onnistui vieläpä tiivistymään entisestään F.T.W:n ja Forever Fades Awayn kohdalla. Nick 13 ja Geoff Kresge myös liikkuivat lavalla energisesti, joka oli varsinkin Kresgen kohdalla melkoinen suoritus – läskibasso kun ei ole soittimista kaikista helpoiten liikuteltavaa sorttia. Loistavan tunteikas keikka, joka nousi heittämällä allekirjoittaneen kirjoissa yhdeksi viikonlopun kohokohdista.(NM)
|
 |
Kotiteollisuuden Jouni Hynynen on ollut monessa liemessä mukana. Rokkaamisen ohella hän on juontanut Äijissä, toiminut pakinoitsijana sekä kirjailijana ja tänä vuonna hän teki taas uuden aluevaltauksen: Hynysellä oli nimittäin kunnia toimia Ankkarockin vuoden 2008 ankkahahmona. Vaikka Kotiteollisuus ei jaksa nykyisin allekirjoittanutta erityisemmin säväyttää, niin pakkohan minun oli käydä tarkistamassa, miten Hynynen ja kumppanit hoitivat uuden edustustehtävänsä. Puistolavalla nähtiin niin hyvässä kuin pahassa perin kotiteollisuusmainen keikka: kolmikko louhi raskaasti, yleisön rakastamia hittejä kylvettiin tasaisena virtana ja Hynysen välispiikkivittuilu huvitti väkeä. Kotiteollisuuden fanikunta sai haluamansa, mutta omasta näkövinkkelistäni keikka oli kulunut kuin Hynysen farkut. Raikkaimmat tuulahdukset kuultiin vasta esityksensä päätteeksi, kun trio esitteli Sotakoira-coverlevyltään Terveiden Käsien Pissaa ja paskaa -coverin. (NM)
|
Sateisessa illassa liehuu yksi yksinäinen Ruotsin lippu ja lavalla soittaa Kent. Puhetaitoinen toimittaja on lokittanut itsensä anniskelualueelle sijoitettuun Koffin sponsoroimaan torniin sadetta suojaan ja kylmän oluen pariin; tämähän on täydellinen paikka tiirailla keikkaa ja tehdä muistiinpanoja suojassa sateelta. ”Kevyempää kuin kuvittelin” oli ensireaktioni, vaikka tiedossa oli, ettei Kent sieltä raskaimmasta päästä olekaan. Klubilla olisin varmasti päässyt parempaan tunnelmaan, koska ainakaan keikan ensimmäiset kappaleet eivät kulkeneet lainkaan. Tylsän näköinen tummissa vaatteissa soittanut bändi oli kuitenkin selvästi odotettu vieras ja sateesta huolimatta yhtye keräsi päälavalle ison yleisön. ”Mår du bra?”, nämä pojathan puhuvat meille pelkkää ruotsia! Kyllä se sopii.
|
 |
Keikka parani huomattavasti loppua kohden ja tunnelma alkoi hittien putoillessa muuttua suorastaan juhlavaksi, eikä syynä ollut pelkkä uuteen Koff Liteen tutustuminen. Suomalaiset antoivat tukensa Kentille ja kokovartalokortsuja muistuttava yleisömeri purkautui tyytyväisen näköisenä ympäri aluetta keikan loputtua. (MK)
|
 |
Aina yhtä tyylikkään Kentin jälkeen oli syytä siirtyä seuraamaan toista naapurimaamme suurta ylpeydenaihetta, The Hivesiä. Omalaatuisissa smokeissa soittanut bändi oli mitä oivallisin valinta päättämään Puistolavan lauantaipäivän, sillä rämäpääviisikko pakotti yleisön kertaheitolla pistämään jalalla koreasti. Punkhenkinen garagerock sai erityisesti hameväen pyllyt pyörimään kuin karusellit, ja rokkaava esitys oli raikas, riehakas, humoristinen ja kekseliäs. Parhaita viihdenumeroja oli esim. koko bändin totaalinen paikalleen jähmettyminen kesken You Dress Up for Armageddon -kappaleen ja sitä ihmetellessä tuntuikin, kuin olisin seurannut pysäytettyä kuvanauhaa. Suurin tähti bändissä oli kiistatta Pelle Almqvist, eikä miekkonen totisesti nöyristele lavalla, vaan veti rock-kukon elkeet niin röyhkeän poskettomasti kuin vain kuvitella voi. Pelle viskoi ja pyöritteli mikrofonia, kiipeili lavatelineissä, poseerasi pöyhkeilevästi ja veteli saksipotkuja. Täydellinen showmies, kertakaikkiaan! The Hives viihdytti koko rahan edestä, enkä keikan loputtua voinut muuta tuumia kuin, että ”ruotsipoika, rokenroll” – totisesti! (NM)
|
The Hives sai valitettavasti jäädä väliin, koska laskettelu mutaista mäkeä pitkin puistolavan suuntaan ei houkuttanut. Sen sijaan Von Hertzen Brothers oli nähtävä, sillä olin jälleen kerran kuunnellut kanssafestaroijien suitsutusta ”iiiihanista veljeksistä, jotka vain on hyviä, piste”. Satoi edelleen ja alkoi olla kylmäkin, eikä bändi onnistunut koskettamaan sisintäni. Tämä tosin vahvisti teoriaani, että VHB tulee nauttia auringonpaisteessa tai proge-huuruissa pienellä klubilla. Olen pahoillani velikullat, vielä minä teille lämpenen! (MK)
|
 |
Siitä onkin aikaa, kun olen päässyt näkemään HIM:in, sillä saksalaisten kansoittama Tavastian uudenvuodenkeikka ei ole innostanut vuosiin ja festivaaleillakin tiemme ovat aina menneet ristiin. Ensimmäisen kerran tosin näin yhtyeen ulkokeikalla juuri Ankkarockissa, tasan kymmenen vuotta sitten. Ujon oloinen Ville Valo lyö bändiin sympaattisuuden leiman. Koff-tornin väijypaikalle palanneena pääsin todistamaan lauantaipäivän pääesiintyjän vetäneen paikalle luonnollisesti tähän asti suurimman yleisön. Bändillä on hyviä biisejä vaikka parituntiselle keikalle, joten veto oli varsinaista hittien ilotulitusta: Razorblade Kiss, Rip Out The Wings Of A Butterfly, Soul On Fire, Your Sweet 666 ja Right Here In My Arms. Violetti pipo päässä esiintynyt Valo jutteli paljon yleisölle, mutta linnoitukseeni saakka monologit eivät oikein kuuluneet. En ole vieläkään päättänyt, esiintyikö yhtye rutiinilla ja olisiko sen pitänyt yrittää vielä vähän enemmän. Buried Alive By Love, Wicked Game, Poison Girl, Join Me ja Funeral Of Hearts... Loistavia biisejä ainakin kuultiin niin paljon, että se yksin jo riitti nostamaan HIM:n keikan yhdeksi viikonlopun kohokohdaksi. Pimenevässä illassa kuultiin vielä Rebel Yell, jonka jälkeen toimittaja laskeutui tornista henkilökuntaa kiitellen kohti Kovasen kuljetusta ja ravintola Lost & Foundia. (MK)
|
Sunnuntaiaamu valkeni Cristalin kirkkaana DTM:n terassilla musiikin sekatyöläisten seurassa. Ystävämme Kovanen kuljetti tikkukaramelleja ja siideriä lutkuttavat sokerihumalaiset alueelle juuri parahiksi Apulannan aloittaessa soittonsa.
”Hei hei, mitä kuuluu?” soi jo talsiessani puistolavan suuntaan. Bändin jäsenistä on kasvanut vuosien varrella musiikin ammattilaisia, mutta samalla Apulanta on muuttunut hivenen tylsäksi. Lisäsävyjä sointiin on hankittu tuoreella lisäyksellä, joka kantaa nimeä Antti Pitkäjärvi. En ole seurannut yhtyeen musisointia riittävän tarkkaan, jotta osaisin analysoida kosketinsoittajan mukanaoloa sen tarkemmin.
|
 |
Näyttävän näköinen yhtye ei ole koskaan ollut, joten suosio on ansaittu hyvillä biiseillä ja sanoituksilla, jotka ympärille katsellessani selvästi näyttävät tavoittavan suomalaisen sielunmaiseman. Usein silmät kiinni laulavan Toni Wirtasen puhetapa biisien välillä ärsyttää, vaikka yritän olla noteeraamatta sitä. ”Kiitos, arvoisa juhlaväki” toistui liian monta kertaa tunnin setin aikana. Puolessavälissä tarjoiltiin akustista Apulantaa: pienet rummutkin kannettiin lavan eteen ja säröttöminä versioina kuultiin mm. Teit meistä kauniin ja Mato, joka sai innostuneen vastaanoton. Matoa seurasi harvinaisen paska iskelmä, jonka nimi jäi arvoitukseksi. Tämän jälkeen raskas kitarointi ja punk kuulostivat taas äärimmäisen hyvältä. Loppuun bändi heitti vielä Popedaa; Pitkä kuuma kesä kuultiin vilpoisassa kesäsäässä, ja sen jälkeen annettiin vielä Piiskaa. (MK)
|
On aterioinnin ja sosialisoinnin aika. Huomaan tuntien kuluvan tuskaisen hitaasti, vaikka seurassa ei olekaan valittamista. Katsomme porukalla Sonata Arctican keikkaa screeniltä ja vieressäni istuva Silke Yli-Sirniö ryömii Tony Kakon kuosiltaan tiskirättiä muistuttavan paidan nähdessään häpeissään pöydän alle. Tämä saksalainen hoitaa yhtyeen promoa! Huonosti pukeutuneet kemiläiset ja nopeasti soitettu iloinen metalli ei saa allekirjoittanutta syttymään ja alan luetella kaikkia mahdollisia punkrock-yhtyeitä, jotka olisi voitu pyytää soittamaan Ankkarockiin. Angstini kohoaa uusiin sfääreihin, kun myöhemmin lavalla soittavan Lauri Tähkän seuraksi kipuaa Elastinen. Eikö tämä koskaan lopu? (MK)
|
 |
Ankkarockiin varsin yllättäen buukattu Kamelot veti festarialueen pienimmän lavan eli Rock-lavan eteen parin-kolmen Tavastiallisen verran yleisöä. Pieni lava tuntui Kamelotin kohdalla hieman hassulta, varsinkin kun edellinen näkemäni Kamelotin festarikeikka osui vaatimattomasti Sweden Rockin hehtaarikokoiselle päälavalle. Vähäisestä yleisömäärästä päätellen pieni lava oli kuitenkin omiaan Kamelotille.
|
Vaikka eturivit vallanneet fanit tuntuivat hurjasta heilumisesta päätellen kovasti nauttivan keikasta, mistään täydellisestä vedosta ei ollut kyse. Kamelotin karismaattinen keulakuva Roy Khan kärsi joko Wackenin jälkilöylyistä tai muuten vain huonosta päivästä. Mies skippasi korkeimmat nuotit ja välillä nuottiin osuminenkin tuntui tuskaiselta. Tilannetta paikkasivat kuitenkin taustanauhat sekä näpsäkkä laulajatar, joka pysyi kiltisti taka-alalla kaunista, The Hauntingissa Khanin kanssa käsi kädessä laulettua duettoa lukuunottamatta.
|
 |
Khanin ääniongelmista ja kosteasta kelistä huolimatta Kamelot yllätti muuten positiivisesti – keikka oli jopa parempi kuin huhtikuinen headliner-veto Tavastialla. Yhtyeen aiemmilta keikoilta tutut hittibiisit kuten mahtava Center of the Universe, hienolla duetolla höystetty The Haunting ja tietenkin keikan päättänyt March of Mephisto jaksoivat yhä säväyttää, viis siitä että samat kappaleet ovat jo useampaan kertaan näillä leveysasteilla kuultuja. Ilmeisesti viisi keikkaa reilussa vuodessa ei kuitenkaan riitä Kamelotille, sillä yhtye lupaili seuraavaa Suomen-visiittiään Forever-kappaleessa alkuperäisiä sanoja mukaillen: "We come back to Finland... Before I close my eyes Forever..." (OJ)
|
Ahkerasti tänä(kin) vuonna kotimaan festarilavoja kiertävä Sonata Arctica valtasi Korsolavan heti Kamelotin lopetettua settinsä. Tuttuun tapaan Corpse Bride –piirretystä tutulla introlla ja tuoreimmalta Unia-pitkäsoitolta lohkaistulta In Black and Whitella käynnistynyt tunnin mittainen setti kärsi alussa pienistä ongelmista, mutta viimeistään sinkkuhitti Paid in Fullin myötä myös aiemmin haparoineet soundit saatiin ruuvattua kohdilleen. Kurja ilmakaan ei tuntunut häiritsevän lavan eteen pakkautuneita teinityttöjä, sillä varsinkin Replican kohdalla yhteislaulut kajahtivat todella komeasti ilmoille.
|
Replican ohella yhtyeen uraa jo alusta asti seuranneet fanit nauttivat myös – laulaja Tony Kakon sanoin – ”King Kong-sized Hard-On” –menopalasta, tällä kertaa debyytiltä tutulta Letter to Dana -väliosalla varustettuna, sekä jo lähes jokaisella keikalla viimeisen yhdeksän vuoden aikana soitetusta FullMoonista, mutta uudempien fanien onneksi settiin sisällytettiin myös radioystävällisempiä ja Unian myötä tutumpia kipaleita. Yllättäen raa’alla äänenkäytöllä terästetty It Won’t Fade sai aikaan harvinaisen äänekkäät aplodit, ja makoisasti progehtava Caleb sai Ankkarockin käsimeren aaltoilemaan pelottavan intensiivisesti.
|
Viimeisten vuosien aikana Sonata Arctica on aina lopettanut keikkansa Don’t Say a Word & The Cage -komboon. Näin kävi tälläkin kertaa. Vaikka The Cagessa tuli kieltämättä enemmän soittomokia kuin koko aiemmassa setissä yhteensä, reipas lopetus sai jälleen kerran hymyn pirskahtelemaan huulilla. Jotta virne leviäisi koko kasvolihaksistoon, kaivattaisiin jo settilistan uusimista – kun yhtyeen on nähnyt reilusti päälle puolensataa kertaa viimeisen vuosikymmenen aikana, ne joka keikalla veivatut vakiokipaleet eivät tarjoa enää mitään uutta, vaikka kerran parissa vuodessa uutta väliosaa saatetaankin tarjoilla. Kappalemateriaalin puutteesta ei ainakaan ole kyse, sillä varsinkin Reckoning Nightilta ja Unialta löytyy lukuisia kappaleita, joita ei ole koskaan soitettu livenä etenkään Suomessa – satunnainen Wildfire pelastaisi minkä tahansa rutiininomaisen festarikeikan, näin fanin näkökulmasta. (OJ)
|
 |
Kun Ankkarock tiedotti huhtikuussa Volbeatin olevan yksi festivaalin esiintyjistä, eräs toimituksen kollega esitti oman helmiä sioille -epäilyksensä. Rocklavalla nähdyn elämyksen jälkeen rohkenen olla toista mieltä, sillä yleisö tuntui selvästi arvostavan tanskalaisbändiä. Vanhan kunnon rock 'n 'rollin suuntaista metallia vääntävä bändi oli nimittäin kerännyt paikalle yllättävän suuren yleisömäärän, joka selvästi tuntui tietävän mitä odottaa. Odotus myös palkittiin, sillä Volbeatin groovaava ränttätänttä-poljento nostatti yleisön fiilikset heti alkutahdeista lähtien yläilmoihin. Levyihin verrattuna soitto pelasi livenä raskaammalla otteella, joka toimi virkistävästi. Nelikon päähuomion varasti vähemmän yllättäen karismaattinen vokalisti-kitaristi Michael Poulsen, jota voisi helposti kuvitella uudestisyntyneeksi kuninkaaksi, sen verran uskottavasti hyvätuulinen miekkonen veti Elvis-maneerinsa aina hiusten kampaamista lähtien.
|
Volbeat julkaisee syyskuussa uuden Guitar Gangsters & Cadillac Blood –levynsä ja välispiikissä Poulsen lupailikin humoristisesti kolmannen levyn olevan Cannibal Corpse -tyylistä materiaalia. Todistaakseen väitteensä Volbeat veti heti perään pari lyhyttä Cannibal Corpse -rykäisyä, joista jälkimäinen oli kuulemma ”radio edit”. Vakavoiduttuaan nelikko antoi oikeaa esimakua tulevasta levystään soittamalla Hallelujah Goatin, jonka perusteella uutukaiselta voikin odottaa paljon. Uuden biisin lisäksi esityksessä poikkeuksellisen hyvin jytisivät The Human Instrument, A Moment Forever ja Poulsenin kuukausi sitten edesmenneelle isälleen omistama Sad Man's Tongue. Jälkimmäisen kappaleen alussa Poulsenin hyvä ystävä Christian P. kävi lavalla soittamassa akustista kitaraa ja kävipä Christian myös kitaransa kanssa myöhemmin pyörähtämässä lavalla pariin kertaan uudestaan. Volbeatin akti oli ponnekas, viihdyttävä sekä energinen ja pelkästään jo sen ansiosta Korsoon kannatti raahautua harmaan sateisesta säästä huolimatta. Suurkiitokset Volbeatille sunnuntaipäiväni pelastamisesta! (NM)
|
Olen nähnyt Disco Ensemblen noin vuoden sisällä kolmesti ja sinänsä huvittavaa, että joka kerta kyseessä on olleet Merimaan järjestämät kekkerit, joko Ruisrockissa tai Ankkarockissa. Bändin energisyys tuli todistettua viimeksi noin kuukausi takaperin Ruissalossa ja Puistolavalla nähtiin yhtä tarmokas festarirykäisy. Disco Ensemble rokkasi jälleen hullun lailla ja yleisökin jaksoi innostua esityksestä kuuroittaisesta sateesta huolimatta. Keikka ei eronnut mitenkään radikaalisti Ruisrockissa nähdystä, mutta jostain syystä bändillä oli taas isommat lavaelkeet Ankkarockissa kuin Ruisrockissa. Disco Ensemble taitaa tuntea tosissaan Korson kodikseen, vaikka vokalisti Miikka Koivisto vantaalaisen kaupunginosan kustannuksella välispiikeissä vinoilikin. (NM)
|
 |
 |
Soilworkin alkuvuoden Finnsh Metal Expon keikasta jäi päällimmäisenä mieleeni julmettu ryysis ja sen tuoma ahdistus, joten svedujen Ankkarock-keikka tarjosi sopivan tilaisuuden revanssille. Lähtökohdat olivatkin siedettävämmät, sillä vaikka bändin fanikuntaa valuikin lavan lähettyville sankoin joukoin, niin Puistolavalla soittaneen Apocalyptican ansiosta yleisön joukkoon ei tarvinnut tällä kertaa sulloutua kuin sardiini purkkiin. Soilworkin häiskille myös kannatti antaa uusi tilaisuus, sillä riffimararatoni rullasi asiallisesti. Keikka oli Soilworkin mittapuulla vankka kuin peruskallio: melodiset ja aggressiiviset osiot sujuivat ammattitaitoisesti, vanhoja ja uusia biisejä tarjoiltiin tasapainoisesti ja lavaesiintyminen oli reipasta, vaikka videohaastattelussa väsymystä valiteltiinkin. Myös vokalisti Björn Strid hoiti seremoniamestarin roolinsa mallikkaasti.
|
Keikasta ei jäänyt oikeastaan muuta napistavaa kuin se, että olisin mielelläni kuullut Exilen ja Rejection Rolen sijasta jotain yllätyksellisempää materiaalia. Videobiiseistä jäi hieman varman päälle laskelmoitu maku, mutta muilta osiltaan Soilwork ei pettänyt. (NM)
|
Koska olen (kuulemma) musiikkimaultani poikkeava, en ole kiinnostunut Kamelotista, Volbeatista tai Soilworkista, joten seuraava rastini oli vasta Apocalyptica puistolavan puolella. Vettä vihmoi tasaisen tappavasti ja vaikka olin kulkenut alueella kaksi päivää menestyksekkäästi sateenvarjon kanssa, keksivät järjestysmiehet tässä vaiheessa festivaalia tulla kertomaan, ettei sen käyttö, saati alueelle tuominen ole luvallista. Sellohevarit antoivat odottaa itseään, sillä ensin kuultiin The Whon Won’t Get Fooled Again, jonka perään rykäistiin vielä lyhyt intro. Yli viisi minuuttia soittoajasta meni sateessa seisotteluun! Apocalyptica oli onneksi kovassa iskussa ja bändin veto lukeutuikin festarin raskaimpaan kastiin. Sateesta huolimatta hyväntuulinen yhtye jaksoi esiintyä, kuin edessä olisi kymmenen tuhatta henkeä vetävä areena. Perttu Kivilaaksolla oli virtaa enemmän kuin mies ehti kuluttaa ja Fight Fire With Firen jälkeen jopa tyyneyden perikuva Antero Manninen joutui vaihtamaan uusia sellonkieliä katkenneiden tilalle. Näiden sellojen tulee soida lujaa, joten onneksi Ankkarockia eivät desibelirajoitukset kiusaa.
|
 |
Pian lavalle kutsuttiin Sonata Arctica -mies Tony Kakko, joka Luojan kiitos oli vaihtanut paitansa rockuskottavampaan malliin ja väriin. Kemiläinen on monipuolinen laulaja ja kappaleet I Don't Care ja I’m Not Jesus taipuivat hyvin hänen käsittelyssään. Eicca Toppinen kosiskelikin Kakkoa laulamaan Apoissa myös jatkossa.
|
Apocalyptica-levyltä löytyvät Betrayal/Forgiveness ja ilman rumpuja soitettu balladi Bittersweet toimivat hyvin. Jälkimmäisen herkkyys tosin ei tavoittanut ulkotiloissa samoja leveysasteita klubitunnelmaan verrattuna. Kivilaakso spiikkasi uudelta levyltä löytyvän biisin Last Hope olevan ”Eicca ”Tuputtaja” Toppisen paras biisi”. Itse olen eri mieltä, sillä en ole vieläkään päässyt sisään Worlds Colliden maailmaan. Metallicaa kuultiin kolmesti tunnin aikana, kun yhtye soitti vielä Seek & Destroyn ja Enter Sandmanin. Bändillä olisi ollut omaakin materiaalia soitettavanaan, joten voi vain ihmetellä, miksi settilistasta on pudotettu Path ja mainio Life Burns, jälkimmäiseen kun olisi jopa löytynyt alueelta Lauri Ylönen vierailemaan. Mukavan paluun päätösbiisiksi teki Hall Of The Mountain King. Uskomattoman vikkelää soitantaa. (MK)
|
Stetson-Harrison–menetelmä taitaa olla tuttu festivaalin aikatauluista päättäville, sillä Tavastian taannoiset keikat loppuunmyynyt Opeth esiintyi jostain syystä päälavaksi laskettavalla Korso-lavalla illan viimeisenä esiintyjänä siinä missä niinikään Tavastian loppuunmyynyt Kamelot joutui tyytymään alueen pienimpään lavaan ja iltapäivävetoon. Päälavaslotista huolimatta Opethia seurasi huomattavasti vähemmän yleisöä kuin esimerkiksi jo viisi tuntia aiemmin esiintynyttä Sonata Arcticaa – vaikka Opeth-fanit päätyvätkin Tavastialle ilta toisensa jälkeen, se ei aina tarkoita sitä, että suuri yleisö olisi yhtyeestä kiinnostunut. Opeth olisi pärjännyt pienemmälläkin lavalla loistavasti, mutta ainakin aikataulutus osui nappiin: Myöhäinen esiintymisajankohta sopi Opethille loistavasti, yhtyeen luoma melankolinen ja jopa ahdistava tunnelma pääsi oikeuksiinsa vasta pimeyden ja ankean ilman avulla.
|
Etenkin herkät fiilistelykohdat ja haikeaa tunnelmaa hakevat örinähetkoset toimivat loistavasti Ankkarockin liki syksyisen sateisessa säässä. Väkevästi läsnä ollut tunnelma välittyi helposti kautta harvalukuisen yleisön ja yhtye itsekin tuntui eläytyvän kappaleisiin ja etenkin yksityiskohtiin sopivalla intensiteetillä. Ikävä kyllä kitaristilaulaja Mikael Åkerfeldt onnistui tuhoamaan muuten hypnoottisen tunnelman äärimmäisen kehnoilla välispiikeillään; kun miehelle selvisi, että suuri osa yleisöstä ymmärsi myös ruotsia, mies yltyi bamlaamaan kaikki välispiikit – ja vartin verran muutakin löpinää – svenssonimurteella. Sääli. Jo aiemmilta keikoilta tutut viiden minuutin palopuheet 70-luvun suomiprogesta Finnforestista Pekka Pohjolan kautta Wigwamiin saivat aivan uuden ulottuvuuden, kun samat litaniat jauhettiin tällä kertaa på svenska kera kaiken muun turhan löpinän.
|
Musiikillisesti Opeth veti kovin ennalta-arvattavan keikan aina pakollisia demonofthefalleja myöten, kuten muutamaa viikkoa aiemmin Ruisrockissakin. Uusimmalta Watershediltä ei lohkaistu kuin yksi biisi. Opeth-tulokkaille tarjoiltiin kuitenkin porkkanaa – tai ehkä lipunmyyntiä haluttiin kiihdyttää? – mainostamalla joulukuista keikkaa Kaapelitehtaalla, jossa tarjolla kuulemma olisi enemmänkin uutta materiaalia. (OJ)
|
 |
Äitiyslomalta palannut PMMP soi kauniisti ja kutsui luokseen laulullaan, mutta kylmyyden ja väsymyksen kourissa olevan toimittajan paluumatka sateessa kohti Helsinkiä oli alkanut. Asemalla ensimmäisenä tapaamani ihminen on toimittajakollegani Niko Määttä, joten siirryimme junan puolelle raporttiin liittyviä juonia punomaan.
Toimittajan näkökulmasta vuoden 2008 Ankkarockin järjestelyt toimivat hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Lippunsa ostaneilla festivaalivierailla on ollut painava sanansa sanottavana toiminnan sujuvuudesta porteilla, joten toivottavasti ongelmat helpottuvat ensi vuoden kesteihin mennessä. Vaikka omat suosikkibändini loistivat tänä vuonna poissaolollaan, oli monen Korsoon taipuneen kävijän viikonloppu täynnä kohokohtia, sateesta huolimatta. Ensi vuonna uudestaan rokkaamaan! (MK) |
|
|
