|
 |
Pitkän talven pinkeälle festaroimattomuudelle tulee kauan kaivattu loppu kesäkuun alussa, kun kesän kinkerein ensimmäisiin metalliasennoituneisiin festivaaleihin lukeutuva Sauna Open Air ryydittää Tampereen ohjelmatarjontaa. Kolmipäiväinen ilottelu alkaa jo hyvissä ajoin perjantaina, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että ensimmäisiä bändejä on varsinkin ulkopaikkakuntalaisten käytännössä hankala ehtiä näkemään. Perjantaialkuiltapäivän osanotto olikin ymmärrettävästi hieman vähälukuista, ja itsekin suureksi harmikseni pääsin kuulemaan neljän maissa soittaneita Eläkeläisiä vain humpan kaukaisina kaikuina Pyhäjärven pinnasta.
|
Onnekseni ehdin kuitenkin näkemään energistä Kiuasta pikkulavalle. Tämä bändi soittaa monivaikutteista omaperäistä poweriaan kiitettävän tahkoavalla ja teknisesti kovatasoisella otteella, ja sopii lämpimään alkukesän iltapäivään kuin tyhmät Kiuas-vitsit Sauna-festareille. Noh, duracellvokalisti Ilja Jalkanen ennättihe lauteidentamppaamisen välissä niiden poissaoloa perustelemaan toteamalla, että ne on kaikki jo tähän kolmanteen Sauna-keikkaan mennessä kuultu. Uskon sen. Joka tapauksessa bändin ehkä hieman vaativarakenteinen melodinen metallisekasikiö miellytti muitakin paikallaolijoita, vaikka energisin näkemäni Kiuas-keikka tämä ei ollut, lienevätkö sitten suora auringonpaiste ja hurja helle leikanneet löylyistä terävimmän kärjen. Bändi vakuuttikin seuraavalla otoksella Tuskassa enemmän esiintyessään teltassa, jossa vokalistin legendaariset välispiikitkin kirposivat yhäti irrottelevammin. Bändistä lienee lähes pakollista mainita, että kitarasankari Salovaaran naulapyssyntarkkaa työskentelyä oli Saunassakin ilo tarkkailla, ja orkesteri näyttää ja kuulostaa lavalla kokonaiselta yksiköltä lavalla yksinään soittavan irtohemmonipun sijaan, mikä on kohderyhmään katsomatta virkistävää.
|
 |
 |
Testamentin kohdalla muistivihostani löytyi erinäisiä ilahtuneita kirosanoja ja huudahduksia, jotakuinkin yhtä superlatiivikuorrutteisia kuin viime vuoden Jalometallissa. Jo vuonna 1983 perustetun metallijättiläisen meno oli mieletön jo Apocalyptic Cityn kohdalla, ja harvoin näkee yhtä tehokkaan vihaista itsensärakastamista kuin basisti instrumenttinsa jatkeena – soittamisen ilo oli silminnähtävissä. Muidenkin jäsenten kasvoja koko keikan ajan viiruttanut leveä virne paljasti, että ihan kamalan tylsää ei lavalla tainnut olla... Ja mikäpä tänä Metallican ainoana varteenotettavana kilpailijana tällaisena päivänä, intoa tirisevän yleisön edessä soittaessa olisikaan. Yleisö otti elävän legendan vastaan lämpimästi ja vastasi huudatuksiin kuuliaisesti, tehden kahtiajakautumisellaan vaikutusten viimeisen niitin etumies Chuck Billyyn: “Check this out, guys, the Wall Of Death!” Onneksemme bändi ehti Saunaankin promoamaan kymmenettä studioalbumiaan The Formation of Damnation, josta ensilevyn julkaisuun on päässyt vierähtämään kunnoitettavat 21 vuotta. Tätä bändiä eivät pysäytä jäsenten vaihtumiset, syövät tai aikakaan, ja hyvä niin!
|
 |
Huoltotekniset syyt veivät huomion pois Diablon keikan alusta, mikä oli suunnaton harmi, koska kuten yleensä, keikalta löytyi paitsi positiivista äijäenergiaa myös jokseenkin totaalisen pähkinöitynyt yleisö. Keittoja ja perkeleitä ja toistaiseksi omistautuneimpia yleisönhuudatuksia ilokseni missaamattomana oli kuitenkin kovassa helteessä parahultista siirtyä odottelemaan Bodomien keikan alkua pois paahteesta. Diablon keikkaa kun korvensi jälleen Saunalle tunnusomainen suoraan lavalle tiirailevien immeisten silmiä savustava täysi auringonpaiste, ja siksi onkin annettava kaikki peukut loppuun asti uskollisesti mukana riekkuneelle yleisölle. Ilmeisesti lava on maantieteellisistä syistä laitettava juuri tiettyyn kohtaan, mikä tekee illansuun keikkojen seuraamisesta pienoisen haasteen.
|
Children Of Bodom päristeli lavaa tuttuun tapaan hittivoittoisesti ja ihmiset totaalisesti villiten. Laihon Alexin lavakarismasta lienee turha erikseen mainitakaan, loppubändinkin hoitaessa tonttinsa suomalaisittain tasaisen mallikkaasti eli loistavasti. Hate Men aikana taisi kaljateltan puolellakin irrota ihmisistä muutama harkittu tanssiaskel, sen verran tanakasti bodarit jälleen settinsä tykittivät. Mutta olisiko nämä sinänsä virheettömät soolottelut ja pommit kuitenkin nähty jo muutamaan kertaan, kun päänräjähtämistuotteita ei kuitenkaan kyseisen orkesterin suurelta ystävältäkään ollut ilmassa? Voiko laadukkaisiinkin asioihin kyllästyä? Vaikkakin eräs nimettömänä pysyvä kiharapäinen vokalisti loihe lausumaan, notta “Tosi hyvä tää Children of Venom”.
Perjantai-ilta olisi kernaasti saanut osaltani päättyä uudelleenavattuun Hellään, jossa ennätysluokkaisen janoista ja runsaslukuista festarijatkoyleisöä hellittiin maanmainiolla Metallica-covereita soittavalla Alcoholicalla. Soitto oli niin uskomattoman tarkkaa soitto-olosuhteisiin nähden ja uskollista alkuperäisille levytetyille versioille, että paikoin oli hankala uskoa korviaan. Harmi, että vokalisti ei ainakaan Hellän soundeilla vaikuttanut olevan ihan samalla tasolla kuin loppubändi soitannollisesti – ei huono ollenkaan, mutta ihan Hetfieldiä ei miehestä irronnut.
LAUANTAI
|
 |
 |
Toisen festaripäivän ja syntymäpäiväni aamuna kovalta lattialta herättyäni ja juhlatunnelman huipennuttua elämäni luokattomimpaan pizzakokemukseen ja kierrätysjäätelöön, oli Stonen keikan alun missaamisen mahdollisuus jo sellainen pettymysten huipentuma, että orastava elin otsassani alkoi paisua metallifestareille täysin sopimattomaan teilaustana-asentoon. Täytyy vain ihastella järjestäjien nerokasta keinoa saada porukka paikalle laittamalla näin kova bändi soittamaan ensimmäisten joukossa, vaikka se kyseisen päivän kokemuspohjalta tarkasteltuna hetkellisesti hieman söikin. Mutta lempparini White Wormsin alkutahtien alettua alkoi taas muistua mieleen, mistä tässä päivässä, kuten elämässä yleensäkin, mahtoikaan olla kyse: heavy metaaaaal! Vitutus hälveni kokonaan viimeistään jopa, jos inhimillisesti mahdollista, klassikkotaltioitua Final Countdownin coveria huonommin soitetun lyhykäisversion aikana. Kyllä ihmisen täytyy olla TODELLA kova hommassaan, että voi tahallaan soittaa huonosti noin hyvin. Ja juuri kun olin luovuttamassa diggailusessiota innosta tärisevän yleisön seasta, tulihan sieltä se Get Stonedkin!
|
Sonata Arctica sai Röllihenkisen intronsa seuraksi toistaiseksi kovimman kiljuntakuorovastaanoton. Paid in Full –hittiä lauleskeltiin mukana kiitettävästi, siitä pitänee ahkera radiosoittonkin huolen vielä vuosia. Mielestäni tuota viime vuonna julkaistua Unia-lohkaisua on kyllä kuultu jo riittämiin, mutta kymmenet tuhannet kärpäset eivät voi olla väärässä... Kakko hoiti vokalistin tonttinsa kyllä musiikillisesti varsin komeasti, mutta kummallinen klovnihtava esiintymisasu hämmensi minua entisestään tämän orkesterin edesottamuksista. Taustanauhastemmat toimivat tosin paremmin kuin olisi odottanut, joskushan niissä on turhan kova kontrasti vokaalien livesävyyn. Nyt ei.
|
 |
 |
Moon Madness, tuo lehtien sivuilla ahkeraan paistatellut naislaulajavetoiset hardrockin uusi lupaus, sen sijaan ei tehnyt minuun senkään suuruista vaikutusta pikkulavalla – lieneekö nyt reportterilla hiipinyt synttäripizzansiivu nenään, vai olisiko Sebunodotus käynyt jo sietämättömäksi. Tamperelaistoivot soittivat kyllä aivan hyvän setin, laulajatar otti lavansa hyvin haltuun, mutta jostain syystä näin punaista (nahkahousua) ja siirryin hyvissä ajoin odottamaan henkilökohtaista ikisuosikkiani SEBASTIAN BACHia päälavan tuntumaan.
|
Ja sieltä se sitten tuli. Pään totaaliräjähtäminen. Tällaista keikkaa en ole nähnyt koskaan. Odotukseni 16 vuoden fanaattisen diggailun jälkeen olivat kuitenkin Sebastian Bachin livemateriaaliin tutustumisen jälkeen keikan tasoon nähden suhteellisen nollissa ja lähinnä kuriositeettitasolla, mutta voi hyvä jysäys, minkälaisen vaikutuksen tämä mies onnistui tekemään. Kun vaalea jättiläinen täytti gigalomaanisella karismallaan ja uskomattomalla äänellään Back In The Saddle –biisin keinoin ei vain päälavan vaan koko festivaalialueen, huomasin hyppiväni innosta tasajalkaa tuhansien yhtä pähkinöityneiden ihmisten seassa. On se kova! On se kuuma! On se mieletön!
|
 |
Ja mitä sitten tapahtuikaan – seuraavaksi päitä ja mukanakieuntaäänijänteitä koettelivat Skid Row’n Slave To The Grind, soolobiisi Stuck Inside, SR:n ensimmäisen levyn helmi 18 and Life, voi itku. Miekkosen suurehko ego tuli vastaan paitsi bändin avoin lavallakritisoinnissa, myös siinä, että Sebukka keskeytti American Metalhead –biisin, kun ei havainnut tarpeeksi pomppimista... Melko hiljattain kuolleelle taiteilijaisälle omistetun By Your Side –soololevybiisin jälkeen palattiin onneksi asiaan, ja yleisöä kehotettiinkin osuvasti “Go APESHIT!” minkäpä muunkaan kuin Monkey Businessin tahtiin. Ja myöhän mentiin, myös loppukeikasta soitetun ehkä-maailman-kovimman-biisin Youth Gone Wildin tahtiin. Mukaan mahtui vielä muutama soololevyn huttubiisi, You Don’t Understand ja nimikko Angel Down, ja vaikka teininostalgian superklassikko I Remember You menikin korvamonitoriongelmien takia mönkään, innosta täriseviä ja pelkkiä superlatiiveja hihkuvia ihmisiä purkautui keikalta vielä pitkään. Ja veikkaanpa, että harvoin lienee Tampere kokenut samankaltaista yhden rokkikukon aiheuttamaa kollektiivista sekoamista – Sebun visiitti Tampereen yöhön aiheutti paitsi käsittämättömiä jonoja niin ovelle, miekkosen syliin kopeloitavaksi kuin baaritiskillekin, myös erinäisiä kummallisia lieveilmiöitä. Toimittajaystävältäni muunmuassa tiedusteltiin Inferno-baarissa suomeksi, lienikö hän kenties se Sebastian Bachin kitaristi. Että sillä tavalla. Välissä päästettäköön muut ääneen siitä varsinaisesta pääesiintyjästä, minun keskittymiskykyni ei lauantain aikana enää ennalleen palannut.
|
Lauantain pääesiintyjänä toimi jo 60-luvulla perustettu saksalainen hard rock -legenda Scorpions. Kokoonpano on vuosien saatossa vaihdellut, mutta nykyään yhtyeessä vaikuttavat: Klaus Meine (laulu), Matthias Jabs (kitara), Rudolf Schenker (kitara), Pawel Maciwoda (basso) ja James Kottak (rummut). Amerikkalainen James Kottak on ehtinyt olla mukana 12 vuotta ja viimeisimpänä bändiin liittyi puolalainen Pawel Maciwoda vuonna 2003. Scorpions on viime vuosina vieraillut Suomessa suhteellisen tiuhaan tahtiin, mutta kysyntää tuntuu edelleen riittävän, koska kuulemma reilut 10 000 ihmistä oli todistamasta saksalaisbändin showta. Ihan niin paljon ei kuitenkaan tuntunut olevan yleisöä paikan päällä.
|
 |
 |
Scorpions avasi keikkansa viime vuonna ilmestyneen Humanity: Hour 1 -albumin kappaleella Hour 1. Lisäksi uusimmalta levyltä soitettiin myöhemmin setin keskivaiheilla 321 ja encoressa tuli mainio Humanity. Yhtye oli antanut yleisön vaikuttaa keikan biisilistaan järjestämällä äänestyksen virallisilla sivuillaan ja muu osa setistä olikin hittejä toisen perään: Coming Home, Bad Boys Running Wild, The Zoo, No Pain No Gain, Coast to Coast, Send Me an Angel, Holiday, Loving You Sunday Morning, Lovedrive, Alien Nation, Dynamite, Blackout, Big City Nights, Still Loving You ja Rock You Like A Hurricane. Erityisesti Lovedrive ja Dynamite jäivät mieleen erittäin toimivina versioina.
Kuusikymppisen Klaus Meinen lauluääni toimii edelleen hyvin, vaikka ei huippuvuosien tasolle enää ylläkään. Muutamaa kuukautta nuorempi Rudolf Schenker rokkaa lavalla kiitettävän energisesti. Saamaa voi sanoa myös Matthias Jabsista. James Kottak ei päästä itseään yhtään helpommalla paukuttamalla rumpujaan näyttävään tyyliinsä. Pawel Maciwodalle jää tässä showssa sivuosan rooli. Scorpions osoitti erinomaisesti sen, kuinka hyvin veteraanibändin biisit voivat kulkea livenä, kun lavalla on terveitä muusikoita.
|
Ainoa suurempi moite tulee väkisin venytetystä rumpusoolosta. Kottak Attackia jaksoi vielä jotenkin katsella ja kuunnella, mutta lopun kaikkien jäsenten All drumming oli jo täysin turhaa. Aina voidaan jälkikäteen valitella kuinka omaa suosikkikappaletta ei soitettu, mutta Scorpionsilla sattuu niitä hyviä biisejä riittämään. Virallista settilistaäänetystä varten tuli ihan huomaamatta valinneeksi puolet kappaleita liikaa. Sen veran on kai pakko jossitella, että alkupään materiaalia ajalta Lonesome Crow (1972) - Taken by Force (1977) olisi ollut todella mukava kuulla, mutta lavalle olisi kaiketi tarvittu Ulrich Jon Rothia ja/tai Michael Schenkeria kuten mainio Live at Wacken Open Air 2006 osoittaa. Ihan hyvä keikka ja menisin varmaan yhtyettä uudelleen katsomaan, jos sopiva tilaisuus tulee. Seuraavan kerran Scorpions esiintyy Suomessa heinäkuun lopulla Kotkan Meripäivillä. Kannattaa mennä katsomaan, koska tämä yhtye on pakko kokea livenä ainakin kerran elämässä. (MS)
SUNNUNTAI
|
 |
Sunnuntai alkoi minulle When the Empire Fallsilla, ja näiden uusien tuttavuuksien maanläheinen semipoweri oli tervetullut vaihtelu edellisillan patsasteluun. Matkan päästä kiinnitin huomiota laulajan ääneen, jota kohti kiirehdinkin tsekkaamaan, oliko suomalaiseen hienoon metallivokalistilinjaan saatu jälleen lisäystä. Se olikin koko bändin energisen esiintymisen kanssa keikan parasta antia, mielenkiintoinen yhdistelmä villetuomeilua ja perinteisempää poweriotetta. Bändistä huokui puhdas tekemisen ilo, mikä piristi jo yleisen väsähtämisen sävyttämää sunnuntaipäivää.
|
Back to the Rainbow eli Graham Bonnetista ja Joe Lynn Turnerista koostuva vanha pantteristo oli monen eniten odottama keikka näillä kinkereillä, eikä ihme – onhan setien aseenkahvoissa viiltoja legendaarisista Rainbow'sta ja Deep Purplesta, jopa. Hittikimaraa kuultiinkin näiden miekkosten esittämänä tyhjentävän pitkän setin ajan, ehhehe, lähes All Night Long... Mielenkiinnosta seurasin, miten mm. Yöstä blokatut suomalaismuusikot pärjäsivät tässä erittäin ekologisesti kasatussa livekokoonpanossa – mitäpä sitä turhaan koko bändiä maasta toiseen raahaamaan, kun paikallisistakin urhoista irtoaa soittotaitoa ja lavakokemusta. Oli valkoista pukua, saatanallista hammondisoundia, parit eloisat taustalaulajattaret... Niinpä niin.
|
 |
Amorphis merkkaa nykykokoonpanollaan minulle jostain syystä lähes synonyymia kesälle. Tiedä häntä, miksi, mutta Hra Joutsenen ensi kajautukset ja tunnistettavanvirkeä rastanpyöritys saavat virneen naamalla leviämään joka kerta. Pakollinen Against Widows sai jatkoa Talesin aikaiselta matskulta, ja keikalla saatiin kuulla ilahduttavan monipuolisesti kamaa paitsi kahdelta viimeiseltä, Joutsenen ryydittämältä loistavalta levyltä, myös Tuonelalta ja alati-mielestäni-turhaan-parjatulta Am Universumilta. Miljoonannen kerran on mainittava, miten mahtava tätä aikaisemminkin mielettömän upeaa yhtyettä on nykyään seurata livenä, kun aikaisempi virheetön mutta stagnantti live-esiintyminen on saanut lisäpuhtia sähköjänismäisestä Joutsenesta. Koska samaa on Amppareista toisteltu kerrassaan kyllästymiseen asti, raportoitakoon vierestä kuultuja ilon ja onnen tyrskähdyksiä:
”Tää on, tää vaan on – Hyvää Musiikkia”
”Toi on niin kova jätkä et tekis mieli hommaa oikee joutsen lemmikiks himaan.”
|
 |
Ja sitten. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja mikäpä olisikaan tämänvuotiselle Saunalle ollut parempi loppulöyly kuin itse pankin totaalisesti räjäyttävä Whitesnake, tai no niin no, siis itse napakkaihoinen ikipantteri David Coverdale ja jotain tyyppejä. Hittiä kuultiin arvatenkin Fool for Your Lovingista Is This Loven kautta ihanaa Still of the Nightia sivuten Here I Go Againiin, joten tuskin kukaan jäi kaipaamaan montaakaan lemppariaan. Itselläni nousivat hiukset pystyyn, oikeasti, Still of the Nightin kohdalla! Kuolemattomien kertosäkeiden virta piti ihmiset äänessä ja todisti jälleen kerran sen 80-luvulla tajutun faktan: mihin tarvitsee enempää lyriikoita, kun kertsi on näin hyvä? Alkukeikasta Coverdalen tunnistettava särö väisteli upeiden cleanien tieltä, mutta puolestavälistä keikkaa herran järjettömän rouhea kokonaisuusulosanti alkoi lämmetä siihen malliin, että puntit tutisivat koko Tampereella.
|
|
Ja olihan siellä nyt muitakin kuin Dave. Whitesnaken keikalla sai kuulla happitelttatilutussoolojen (”Lord of the strings, the crown prince of porno” -esittelyineen) lisäksi niinkin hämmentävän hyvän rumpusoolon, että sitä jaksoi jopa kuunnella, ja täytyyhän tietenkin mainita peräti viiden ihmisen hoitaneen virheettömän stemmalaulannan – missä tämä meno on nykyajan bändeissä, minä vain kysyn? Koko orkesteri viihtyi lavalla silminnähden, mikä kuulemma itse Coverdalen kohdalla ei ollenkaan ole sanottu, ja se Saunalle jo tutuksi tullut leveä virne paistoi tämänkin bändin naamavärkeiltä alusta loppuun. Vieressä seissyt n. 38-vuotias merkonomahtavan normaliston edustajakin purkautuihe ylistämään: ”David Coverdale on rokkibisneksen pornoin äijä”. Say it, brother!
|
Tämänvuotinen löylytys oli järjestelyitä ja bänditarjontaa myöten loistava, ja monelle varmasti mieleenpainuvimpia kokemuksia vähintään koko kesästä. David Coverdalen mikkiständinpyöritys vs. Sebastian Bachin mikkipiuhanpyöritys – kyllä meitä hienoilla showmieseleillä tänä viikonloppuna Sauna Open Airissa 2008, ”vanhan kansan kultakurkkufestivaaleilla”, hellittiin! |
|
|
