|
| Vuoden 2008 Tuska Open Air oli ensimmäinen tapahtuma juhlavuoden jälkeen: edellisenä vuonna juhlittiin kymmenettä tuskaisaa viikonloppua ja 2008 oli luonnollisesti se 11. kerta, kun raskaan musiikin merkeissä kokoonnuttiin tällä mittakaavalla Helsinkiin. Tiedä sitten oliko kyse juhlien jälkeisestä masennuksesta ja depressiosta, mutta tänä vuonna paikalla oli synkempää ja raskaampaa menoa kuin vuosikausiin, vuoden 2008 bändirosteri oli nimittäin äärimmäisin mitä Tuskan katalogissa on nähty miesmuistiin. Aikataululla oli kaikenlaista mikä miellyttää raskaamman tien kulkijaa: mukaan oltiin saatu niin ikään black metallia soittelevat Dimmu Borgir ja Behemoth, thrash-legendoja kuten Morbid Angel ja Kreator ja sellaisia extreme-akteja kuten Noxa, jonka rinnalla edellämainitutkin kuulostivat todella melodisilta. Ennakkoon odotetuimman artistin tittelistä kamppailivat tasaväkisesti Slayer ja paluukiertuetta tekevä Carcass, joista jälkimmäinen on harvinaista herkkua täälläpäin. Jottei meno olisi ihan pelkäksi tukan pyörittämiseksi mennyt, niin melodisempaa akselia edustivat Sonata Arctica, Dream Evil ja varsin poikkeuksellinen Fields of the Nephilim Britanniasta.
|
|
Edellämainittujen aktien lisäksi kaikista innokkaimmat saivat aloittaa festarinsa jo tavasta poiketen torstaina, jolloin samassa kuopassa järjestettiin Nightwish-erilliskonsertti. Lämppäreinä silloin olivat Amorphis ja hollantilainen Epica.
|
|
Poikkeuksellisen raskas kattaus vakuutti myös ostavan yleisön, tapahtuman liput olivat lopussa viikkokausia ennen kuin portteja oltiin edes pystytetty. Vaikka ennakkoon tapahtuman sisällöstä tulikin arvostelua, siltikin Kaisaniemeen vaelsi 36 000 vierasta kolmelle päivälle, lisäksi porukkaa jumitti vielä tapahtumapaikan ulkopuolelle puistoon. Näihin kun lisätään vielä 8000 kävijää Nightwish-konserttiin ja lukuisat viralliset jatkoklubit epävirallisten lisäksi, vuoden 2008 Tuska oli koko 11-vuotisen taipaleensa kovin yleisömenestys.
|
|
Imperiumin partiolta ei päässyt karkuun mikään ja tapahtuman poikkileikkausta oli mukana tekemässä Antti Korpinen (AKo), Niko Kaartinen (NK), Antti Klemi (AKl), Marko Saarinen, Jerry Kurunen (Serpent), Tero Lassila (TL), Tuomas Valtanen (TV), Mika Penttinen (MP), Niko Määttä (NM), Turkka Holmqvist (TH), Meeri Koskialho (MK) ja Ossi Jääskeläinen (OJ).
|
|
Tuttu, urbaani & suosittu, kesän ankarin festivaali eli Tuska alkoi tänä vuonna jo torstaina. Kiteeläisviisikon tähdittämää ”pre-Tuskaa” mainostettiin koko perheen tapahtumana ja tämä näkyi myös yleisössä. Perinteisestä Tuskasta poiketen reilusti suurempi osa yleisöstä oli pukeutunut kovin epämustiin, tuulipukuja ja sadetakkeja näkyi tiheään. Myös säällä oli syynsä yleisön asuvalintaan, sillä torstai-illan aikana Kaisaniemessä koettiin luonnonilmiöitä laidasta laitaan: aurinko paistaa ja vettä sataa, tuplasateenkaari horisontissa, rakeita - luonnonvoimat näyttivät kaikki puolensa. Perinteisempiin Tuska-asuihin pukeutuneet gootittaret maata viistävine samettihameineen olivat vähemmistössä ja myös kärsivät eniten, torstaisen tiheät kuralätäköt kun eivät suosineet pitkiä hamosia. Kumisaappaat olivat päivän sana, eikä sadeviittakaan olisi menoa haitannut. (OJ)
|
|
Torstain Nightwish-erilliskonsertin järjestäminen oli suoraan sanoen aivan loistava idea. Nightwishin sivuuttaminen Tuskasta uuden levyn myötä olisi ollut lähes synti, mutta toisaalta itse festivaalin äärimetallimaisempi tarjonta ei kovin paljoa olisi ruokkinut niitä tyypillisiä NW-faneja ja monet metallipäät olisivat todennäköisesti jääneet ilman festivaalilippua. Konsertin lämmittelijätkin oli mielestäni osattu valita hyvin. Hollantilainen Epica on avoimesti sanonut, että Nightwish on ollut sille suurin vaikutteiden lähde heti Kamelotin jälkeen. Vokalisti Simone Simonsin äänestä ja karismasta vahvasti suosionsa kopannut yhtye esiintyi nyt Suomessa toista kertaa ja samalla hieman tunnetumpana nyt, kun kokoonpano on noussut astetta suurempaan hypeen sekä Euroopassa että Suomessa. Harmikseni tuli huomata, että miten paljon Epican viehätys todellakin perustuu Simonsiin. Sairaana hiljattain ollut ja äänensä kanssa hieman painiskellut Simons suoriutui loistavasti heti keikan avanneesta The Obsessive Devotionista lähtien.
|
 |
|
Sen sijaan blankon musta esiintymislava, biisien koukuttomuus, pahasti hapuilevat soundit ja muun bändin totaalisen ilmeetön esiintyminen karkottivat pienimmätkin innostuneisuuden rippeet. Ei siis vakuuttanut Epica, ei. Torstai-iltapäivällä Helsinkiä oli hellinyt rankka raekuuro. Epican keikalla ukkonen jyrähteli ja keikan puolivälissä taivas repesi ja tajuton rankkasade pakotti hakemaan suojaa sivummalta. Ei bändin näkeminen kokonaan niin tärkeää ollut. (TL)
|
Amorphiksen keikka oli varsinaista sateen ja auringon kilpajuoksua, mitä bändin lyriikatkin tukivat melko hauskasti. Keikka oli tasaisen varmaa Amorphis-paahtoa muutamin tervetulleiden lisien kera. Keikan avasi lähes perinteeksi muodostunut Leaves Scar. Uudempaa materiaalia tarjoili heti perään vauhdikkaasti rullaava Towards and Against. Amorphis ei taida olla puolesta, vaan vastaan, sillä heti perään jatkoa tarjosi eksoottinen Against Widows ja lisää vanhempaa kauraa tarjosi Talesin Into Hiding. Kun yhtyeen tuoreimman levyn koskettava nimibiisi Silent Waters helähti soimaan, taisivat pilvetkin liikuttua, sillä sade Kaisaniemessä yltyi taas hiljakseen. Amorphiksen keikkaa ei sen sijaan tohtinut jättää väliin sateen vuoksi, joten joutikin hieman kastua. Eclipse-levyn puolivälistä löytyvän kolmen biisin kokonaisuuden ensimmäinen tekijä Under a Soil and Black Stone on harmittavasti jäänyt muun materiaalin jalkoihin, mutta Perkele (The God of Fire) ja The Smoke tuntuvat uskollisesti pysyneen setissä. The Smoken aikana olisi ollut tilaa vaikka Mikko Alatalolle, kun vesi ropisi pääkopan päälle ja aurinko porotti muodostaen taivaalle tuplasateenkaaren. Mainion ja henkilökohtaisen suosikkini On Rich and Poorin kajahdettua aurinko oli vetäytynyt pilvien taakse, mutta liekö Tomi Joutsen jopa ilmojen profeetta, sillä hänen laulettuaan säkeen "who would seek out the sun", kylpi lava välittömästi lämpimässä porotuksessa. Keikan loppua manailivat hempeämmät Alone sekä Talesin aatelia oleva The Castaway.
|
 |
 |
Keikan päätti odotetusti bändin suurimmaksi hitiksi suuren yleisön keskuudessa noussut House of Sleep, jonka soittaminen on taitanut tulla lähes pakolliseksi. Amorphis veti illan onnistuneimman ja energisimmän keikan. Suuria erikoisuuksia se ei tarjonnut, mutta viimeisen kahden vuoden aikana vakiintunut Joutsenen luotsaama lavakarisma on energisyydessään ja biisien dynaamisuudessa aina hieno kokemus. Biisivalinnoissa on onneksi myös hieman vaihtuvuutta ja Kalevalan voimaa osataan ammentaa edelleen. Teknisyydessä ei suurta parantamista löydy ja bändin oma tietty fiilis osataan laukaista aina onnistuneesti. Ainakin se välittyy minulle kerta toisensa jälkeen. Ei lisättävää, hyväksi havaittu resepti toimii. (TL)
|
|
Nightwish kruunasi Tuska-avajaiset ja sade muistutteli vielä hieman olemassaolostaan, mutta leppoisa ilta-aurinko helli Kaisaniemeä ja yleisö viihtyi. Pyroja ei säästelty ja lavan katosta roikkuvat pommit, tulenlieskat ja kipinäsuihkut hyvin synkattuna musiikin tahtiin toivat mukavaa visuaalista lisävivahdetta keikkaan. Muuten Nightwishin visuaalisuus ei tällä kertaa oikein päässyt oikeuksiinsa ja keikasta jäi hieman tyhjä olo. Anette Olzon on istuutunut hyvin yhtyeeseen ja joulukuun kotimaan kiertueella neito vakuutti ainakin minut. Kaisaniemen keikalla puolestaan tunsin muutaman biisin osalta pienoista ikävää Tarja Turusen ääneen. Keikan avasi timakka Bye Bye Beautiful, jota seurasi Once-levyn mahtava aloitusraita Dark Chest of Wonders. Anetten tyttömäinen ääni jätti suuren kaipuun voimakkaampaan ja mahtipontiseen lauluääneen Turusen ajoilta, mutta ikävä kaikkosi jo heti seuraavan Dead to the Worldin aikana, jossa täti laittoi parasta osaamistaan peliin. Liekö Amorphiksen mainio keikka vielä pyörinyt takaraivossa, kun The Sirenin aikana Nightwishin riffittely toi mieleen vahvoja "kebab-sävyjä", jollaisia en muista levyltä kuulleeni.
|
 |
|
Seireenin kutsua seurasi takuuvarma tarttuva hitti Amaranth, jonka hilpeän lämmin kertosäe vetää aina hymyn suupieliin. Amaranthin veikeydestä siirryttiin The Islanderin akustiseen tunnelmointiin ja baarijakkaratkin kaivettiin esiin. Mutta sitten repesi oikein kunnolla ja lähes kaikki mahdolliset ihokarvat nousivat niin pystyyn kuin se fyysisesti on mahdollista. Vaikuttavimpiin ikinä kuulemiini kappaleisiin lukeutuva The Poet and the Pendulum räjäytti pankin totaalisesti. Tuomas Holopaisen vihaa huokuva teos nostaa kuulijan tunteet pintaan kerta toisensa jälkeen, ainakin viimeistään kun mahtava kertosäe rankaisee kuuloelimiä. Biisin kruunasi Tuomas Holopaisen kurkun viiltoa kuvaavasta käden liikkeestä kajahtanut "pendulumin" isku, josta sadat pitkät punaiset konvettinauhat syöksyivät yleisön niskaan. Hurjaa symboliikkaa veren roiskumiselle, kai. Emppu Vuorisen aatelis-look herätti lavalla hupaisaa hilpeyttä, mutta niinhän se menee, että "markiisi kun täräyttää, pakaroihin jälki jää". Anette Olzonin olisi puolestaan voinut kauempaa katsottuna sekoittaa Indican Jonsuun. Punaiset kutrit ja räikeähkö mekko vastasivat vahvasti Erämään viimeisen Nightwishin sinkulle tulkineen laulajattaren tyyliä. Liekö tämä hyvä vai huono asia, on jokaisen itsensä päätettävissä. Minulle tyyli ei joka tapauksessa toiminut. Seuraavana siirryttiin rankempaan osastoon ja liekö ollut peräti ensimmäinen kerta, kun yhtye soitti Slaying the Dreamerin Olzonin laulamana. Holopaisen ensimmäinen "virallinen elokuvamusiikkibiisi" While Your Lips Are Still Red rauhoitteli tunnelmaa, kunnes vauhdikkaammille urille palautteli mainio Sahara sekä Oncen hittiraita Nemo. Encore mentiin tutuissa merkeissä iki-ihanan Sleeping Sunin helliessä ja komppaillessa Kaisaniemeä valaisevaa mollukkaa. Sade oli kaikonnut. Seven Days to the Wolves kirvoitteli keltaisen lehdistön tahtiin, kunnes vakiolopetusbiisiksi kohonnut Wish I Had an Angel kouraisi sokerit pohjalta ja pitkä, antoisa, joskin hieman pettymykseksi jäänyt konsertti päättyi. (TL)
|
Torstain pääesiintyjänä toiminut Nightwish ei ollut ulkoisesti kovinkaan hevi, sillä lavalla vilisi niin kirkasvärisiä pikkutakkeja, valkoisia kauluspaitoja kuin tätimäisiä kesäleninkejäkin. Kukkamekostaan huolimatta Anette Olzon oli lavalla oma iloinen itsensä ja laulussa oli Dark Passion Play -levyltäkin tuttua omalaatuista viehätystä. Olzonin persoonallinen ääni kajahteli ilmoille tunteella, välillä toki levyltä poikkeavalla tavalla mutta taatusti suoraan sydämestä.
Aiemman laulajattaren äänelle tehdyt biisit sujuivat nekin mainiosti, tosin esimerkiksi yllättäen soitetussa Sleeping Sunissa laulumelodioita oli rukattu hieman uuteen uskoon. Samoin keikan päättäneessä Wish I Had An Angelissa Anetten ääni peittyi Marco Hietalan äijäilyn alle - ei sillä, niin kävisi kenelle tahansa. Heikoiten Olzonille tuntui sopivan yhtyeen neljänneltä levyltä lohkaistu Slaying The Dreamer, joka kuulosti Anetten vokalisoimana hieman oudolta, jopa kiireiseltä, joskin "pikkutyttömäinen" kepeä äänenkäyttö sopi kappaleeseen loistavasti.
|
 |
|
Sleeping Sunin ohella illan suurimmista yllätyksistä vastasivat Suomen ensi-iltansa saanut Lieksa-elokuvan tunnuskappale, While Your Lips Are Still Red, jonka Nightwish soitti kolmimiehisenä ilman pyöreitä vuosia täyttänyttä kitaristi Emppu Vuorista ja laulajatar Olzonia, sekä tunnelmaa keventänyt nuotiolaulu The Islander, jossa laulava bassoihme Marco Hietala tarttui vaihteeksi akustiseen kitaraan. Mies oli lavalla Tarotista tuttu oma itsensä viljellen jopa koomisia välispiikkejä à la "Kaisaniemeen on taas kerääntynyt saatanallinen lauma, tällä kertaa jopa päivää normaalia aikaisemmin. Jotkut tietyt piirit ovat taatusti huolissaan!" Myös kitaristi Emppu Vuorinen oli lavalla totuttu energinen pygmi-itsensä, mies ravasi niin yksinään kuin Hietalankin kanssa lavan päästä päähän, toki muistaen välillä keskittyä sooloihin ja ilveilyyn. Myös rumpali Nevalaisen lavatyöskentelyä oli ilo seurata, mies kun on varsin näyttävä soittaja. Ainoastaan yhtyeen mastermind Tuomas Holopainen tuntui hieman statistilta tai poissaolevalta - etenkin kun on tottunut esimerkiksi Ari Koivusen yhtyeessä soittavan Vili Ollilan tai Sonata Arctican kosketinvelho Henrik Klingenbergin energiseen lavatyöskentelyyn -, vaikka hymyäkin miehestä välillä irtosi.
|
Tyyntyneen sään ansiosta pääesiintyjän aikana soundit olivat hyvät ja kokemus muutenkin nautittava, mutta erikoisefektien kuten liekkipatsaiden ja ilotulitusrakettien voima kärsi kovasti aurinkoisesta illasta. Kokemus - ensimmäinen näkemäni keikka Olzonin aikana - oli silti erittäin positiivinen, sillä Nightwishiahan paikalle oli tultu seuraamaan, ei niinkään pommeja. Vaikka Olzon lauloikin osan kappaleista tai osista ex-laulajattaresta poikkeavalla tavalla, tämän illan perusteella ruotsalaisvahvistus tuntuu kotiutuneen bändiin loistavasti - ja mikä parasta, Nightwish kuulostaa edelleen omalta itseltään, ja jopa aiempaa paremmalta. (OJ)
|
| Tuska warm-up käynnistyi perinteiseen tapaan allekirjoittaneen talsiessa Tavastialle virittäytymään metallitunnelmaan tulevaa viikonloppua varten. Tänä vuonna tarjolla oli kuopiolainen friikki/industrial-ryhmä Turmion Kätilöt, joka näytti häiriintyneemmältä ja saatanallisemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Bändi oli iskussa ja valkotakkinen miksaajakin onnistui loihtimaan illan aikana käsittämättömän hyvät soundit. Solisteina toimineilla MC Raaka Peellä ja Speggelillä oli kova kierros päällä, eikä meno hyytynyt hetkeksikään.
|
|
Keikka starttasi kolmella uudella biisillä (U.S.C.H!, Pakanamaan Kartta ja Paha Musta Veri), jotka upposivat täydelle salille kuin häkä. Lisähupia touhuun saatiin Mc Raaka Peen savolaisella aksentilla kerrottujen vitsien muodossa, joista osa tarinoitiin huuliharpun kera. Turmion Kätilöt alkaa muistuttaa asenteensa puolesta yhä enemmän lempiyhtyettäni Turbonegroa: mikään ei ole pyhää. "Lintumiehillä on käet taskussa" on pientä verrattuna siihen, kun kyytiä saavat kaikki mahdolliset uskontokunnat. Jostain syystä bändi on ihastunut "Kuopio sucks, Helsinki rocks"-huudatukseen, mutta mikä ettei, kun se näyttää yleisölle joka kerta putoavan. Pikaisen pyrähdyksen lavalla tekivät sekä Ari Koivunen että remixin Verta ja Lihaa-biisistä tehnyt DJ Proteus, joka nähtiin pyörivän kaupungin yössä vielä useita päiviä warm upin jälkeen bändin kitaristi DJ Vastapallon kanssa.
|
Omalla kohdallani keikan kohokohtia olivat Sika, Pirun Nyrkki ja Neljä Käskyä, vaikka kyllähän uusi Shuttle To Venus eli Sukkula Venukseen-coveri taipui myös oikein hyvin. Yleisö tuntuu aina rakastavan Tirehtööriä, vaikka se edustaakin aikamoista Suomi-junttiuden sarjaa. Hui hai! Lopussa Kärsi-kappaleen aikana nähtiin Speggelin rankaisua, mutta tässähän ei ole mitään uutta. Kiitos Kuopio, olen valmis ottamaan Tuska-festivaalin vastaan! (MK)
|
Festivaalin avaajana sai kunnian toimia Mokoma. Yhtyeen aloittaessa ryskeensä oli väkeä survoutunut sisään jo ihan mukava määrä, vaikka jono kiemurtelikin vielä satoja metrejä portilta. Sisäänpääsy sujui ainakin silmämääräisesti arvioituna suhteellisen ripeästi, eikä jonossa tarvinnut kenenkään seistä tuntitolkulla.
Mokoma aloitti erittäin energisesti ja tukat pyörivät siihen malliin, että parin ensimmäisen kappaleen jälkeen mietitytti, voiko moinen intensiteetti säilyä läpi keikan. Toki puolivälin jälkeen tahti hieman hidastui, mutta energinen ote lavalla säilyi silti loppuun asti. Setissä ei varsinaisia yllätyksiä kuultu, mutta eiköhän bändillä ole sen verran hyviä kappaleita, että kuulijakunta pysyi tyytyväisenä. Yleisökin pääsi keikan edetessä hommaan yhä paremmin mukaan ja ensimmäisen esiintyjän oli selvää, että pelko parin vuoden takaisten kaltaisista, yli-innokkaista järjestysmiehistä on turhaa - sen verran tehokkaasti moshpit pyöri. (TV)
|
 |
 |
Yksi Tuskan kiistattomista hienouksista on mahdollisuus tutustua itselleen entuudestaan tuntemattomiin bändeihin ja tätä tilaisuutta myös hyödynsin heti alueelle päästyäni tarkastamalla Tracedawnin livekunnon. Jos nuorehkon helsinkiläiskuusikon ikärakenne jotakuta yleisössä etukäteen arvelutti, niin nälkäisen lahjakas Tracedawn osoitti Sue-lavalla epäilyt turhaksi soittamalla monet iäkkäämmät bändit leikiten suohon. Raskaan heavyn ja melodeathin sekaisessa soitossa riitti sopivassa mitassa taituruutta, vimmaa ja raikkautta, enkä voinut muuta kuin hämmästellä, kuinka hallituin ottein bändiltä hoitui niin notkea tiluttelu, nasevat vihapurkaukset kuin melodisemmat tahditkin. Tracedawn oli takuuvarmasti vilpittömän innoissaan Tuska-keikastaan, mutta pientä lavajännityksen tuomaa kireyttä pojista oli siltikin aistittavissa, sillä suoraan Rockkukon käsikirjasta otetuista lavaliikkeistä paistoi lievä yliyrittäminen. Bändi joutui myös kärsimään perjantaipäivän epäkiitollisen aikaisesta ajankohdasta, sillä aikuisempi yleisö tyytyi pelkästään taputtamaan käsiään kohteliaasti ja vain eturivin innokas teinilauma todella antautui musiikin vietäväksi. Kaikesta huolimatta Tracedawnin kelpaa olla esityksestään tyytyväinen, sillä harva bändi yltää yhtä laadukkaaseen suoritukseen, kun keikkoja on takana vasta 11, kuten vokalisti Antti Lappalainen välispiikissään mainitsi. (NM)
|
|
Oululaisen KYPCKin kokeminen Inferno-lavalla, itselleni Tuskan ensimmäisenä bändinä, on hämmentävä kokemus. Venäjäksi laulettua doomin tapaista aamupalaksi, pienen kohmelon päälle. Pienen viskitissuttelun ohella seuraamani bändin soittamat 45 minuuttia olivat äärimmäisen synkkää ja karua katseltavaa sekä kuunneltavaa. Paikalle oli osunut runsaasti uteliaita, jotka halusivat nähdä, mitä niin rakkaan Sentencedin jälkimainingeista on noussut. Tuska osoitti tukensa ja lämpönsä pohjoisen pojille, jotka heittivät yhden festivaalin omaleimaisimmista keikoista. Vaikka en itse tapahtumahetkellä ollut oikeassa mielentilassa näin laahaavaan ilmaisuun, soitti KYPCK matalalta monen tuskalaisen sydämiin. "Huutakaa niin, että Venäjä kuulee!" Ja kansahan huusi. Varsinainen valopilkku oli rumpali Hiili Hiilesmaa, joka osoitti olevansa mainio muusikko ja showmies. Suurimmat aplodit keräsi silti odotetusti Senari-mies Sami Lopakka. Nostalgiaa tai ei, KYPCK ei ole yhden yhtyeen varjo, vaan paljon enemmän. Silti kansan mielenkiinto ei pysynyt yllä ja keikan loppua kohden teltassa kävi varsinainen kato. Senkin malttamattomat, kiinnitittehän kuitenkin huomiota Lopakan AK-47-malliseen kitaraan? (MK)
|
 |
|
Ruotsin viikinkivetoista death metalia takova Amon Amarth on saanut viime vuosien aikana sen verran mukavasti uusia ystäviä, että pääsi nyt rytyyttämään päälavalla. Yhtye vieraili Tuskassa edellisen kerran 2001, jolloin se sai astetta heikomman The Crusher -albuminsa jälkimainingeissa esiintyä pienemmässä teltassa, eikä teltta ollut likimainkaan täysi. Sikäli tämänvuotinen esiintyminen päälavalla olikin oikeutettu, että nyt väkeä riitti kuin pipoa, mutta samalla bändi sai kärsiä lavan huonommista puolista: tuuli heitti ääniä miten sattui, ja tuntuipa yhtye muutenkin soittavan oudon hiljaisella volyymilla. Jos kuitenkin jätetään tekniset asiat sikseen, soitti Amon Amarth kelpo keikan. Karstakurkku Johan Heggin ääni - vatsalihaksistosta ja leukahaivenista puhumattakaan - oli hyvässä iskussa ja muu orkesteri pisteli tarttuvaa, kitaramelodista deathiaan mukavan runnovalla otteella. Parhaiten juomasarviaan kilistelleen ryhmän esityksestä mieleen jäivät paitsi pari With Oden on Our Siden melodisempaa hittirallia, myös aina kova Death in Fire sekä napakka Asator. Kokonaisuudessaan keikka oli perushyvää osastoa, se ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa tai ylittänyt tasoltaan taannoisen Finnish Metal Expon vastaavaa, mutta sai fiiliksen sopivasti lämpenemään ennen muita illan kohokohtia. Amon Amarthin jälkeen olikin hyvä suunnata kohti illan seuraavia haasteita. (MS)
|
 |
|
Stam1na on ensi vuonna Tuskan päälavalla. Tämä ei ole tieto, vaan hyvin koulutettu arvaus, joka pohjautuu liitoksistaan repeilleeseen Sue-stagen telttaan ja intensiteettiin, jolla yhtye myllytti yleisöään vajaan tunnin verran. Jos Mokoma oli intensiivinen päälavalla aiemmin samana päivänä, Lemin poikapoppoo oli samoissa lukemissa. Ainoastaan äänenpaineessa hävittiin telttalavan PA:n ollessa vaatimattomampi kuin päätontilla.
|
|
Settilista oli tuttua Stamppaa. Erityisemmin erittelemättä omiksi kohokohdiksi nousivat Sananen lihasta, jossa fiittaamassa kävi Suomen ehkä pelottavin toistaiseksi signaamaton naishahmo, eli siis Carcosan Kaisu, jota myös yhtyeen debyyttikeikolla kuullaan kyseisessä biisissä. Kaunis kesämekko antoi mahtavan kontrastin Kaisun rajulle soundille. Toinen ässärykäisy oli omissa kirjoissa bändin top kolmeen biisiin mahtuva Mereltä maalle, joka sai yleisön syömään särää suoraan lemiläisten lapasista. Tai paskaakos tässä, jengi oli myytyä heti ensitahdeista alkaen.
|
 |
|
Setti oli hyvä. Odotan mielenkiinnolla minkälainen tulonlähde Stam1na on tulevaisuudessa suomalaisten kiropraktikoiden koulukunnalle. Harvoin näkee vastaavanlaista pyörremyrskyä lavalla. Luulisi siinä niskojen olevan vähemmästäkin sijoiltaan.
|
|
Yhden viikonlopun epäkiitollisimmista esiintymisajankohdista (päällekkäin Stam1nan kanssa) saanut The Sorrow sai kunnian olla tämänvuotisen Tuskan amerikkalaisin itävaltalaisbändi. Ja jos oli isäntämaa Itävallan joukkue jalkapallon EM-kisoissa 2008 monen kriitikon mielestä huonoin kisoihin pitkään aikaan selvinnyt jengi, sitä uhkasi olla myös The Sorrow Tuska 2008:n lavoilla. Bändi oli sikälikin epäkiitollisessa asemassa, että festarikansa saisi viikonlopun aikana nauttia siitä aidostakin Killswitch Engagesta. Vaikka niin bändin debyytin hittiveisu Far Beyond The Days Of Grace kuin lavamaneeritkin ovat äärityypillistä metalcoreilua, niin vain The Sorrow sai vähälukuisen mutta vastaanottavaisen yleisönsä piiskattua esimerkiksi wall of deathiin. Yhtyeen kieltämättä energinen ja innokkaan hyväntahtoinen esiintyminen pelastikin paljon, sillä musiikillisesti keikka heilui kapean kapealla veitsenterällä vailla minkäänlaista yllätyselementtiä. (AKo)
|
 |
|
Ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut ja riviensä kasaamisen jälkeen keikkailunsa aloittanut brittiyhtye Carcassoli varmasti yksi perjantain, ellei peräti koko tapahtuman odotetuimmista artisteista. Päälavalla ansaitusti esiintynyt bändi vetikin lavan edustalle melkoisen määrän väkeä, eikä vain vannoutuneimpia faneja, vaan myös satunnaisempia kuuntelijoita.
|
Odotetusti keikan biisilista koostui lähinnä bändin myöhemmästä tuotannosta ja etenkin Heartworkin aikaisesta melodisemmasta death metalista. Mukaan oli toki mahtunut myös hieman vanhempaa materiaalia, joista etenkin hittibiisiksi luonnehdittava Corporal Jigsore Quandary sai aikaiseksi nostalgian tunteita. Aivan varhaisinta materiaalia kuultiin tuskin lainkaan, joten grindifaneille keikka lienee ollut pienoinen pettymys. Pettymykseksi saatetaan laskea myös bändin lainehtivat soundit, jotka tosin paranivat loppua kohden, eikä bändin live muutoinkaan ollut erityisen vetreässä ja energisessä vedossa. Kokonaisuutena keikkaa voi kuitenkin pitää ihan mukavana vetona, etenkin huomioiden bändin hienoisen ruosteisuuden pitkän tauon jälkeen. Näkemisen arvoinen tapaus, jos ei muuta. (Serpent)
Omalta osaltani kuluva keikkakesä lienee kaikkein unohtumattomin, sillä omasta kaikkien aikojen top3:sta paluun lavoille tekivät numerot 1 ja 2. Kakkonen on pian Ruisrockissa todistettava At The Gates, mutta kiistaton ykkönen oli mikäpä muukaan kuin Carcass, jonka tuotanto on sydäntä lähellä ensilevyn ilmestymisestä lähtien ollut. Erityisesti bändin materiaalista maistuvat Heartwork ja Necroticism - Descanting the Insalubrious, joita illan aikana saatiinkin kiitettävän runsaasti kuulla, vaikkakin sitten vanhemman, mutta myös loistavan gore-materiaalin kustannuksella. En ollut asettanut keikalle minkäänlaisia suurempia odotuksia, koska en halunnut joutua mahdollisesti pettymään. Mutta eipä pettyä olisi tarvinnutkaan, sillä yhtye veti juuri niin vakuuttavasti kuin pitikin. Päälavalla esiintyminen tuntui sopivan vuosia haudassa maanneelle Carcassille yllättävän hyvin. Se ei toki turhia konstaillut, rokkikukkoillut tai millään pyroilla pelehtinyt, kunhan vain otti yleisönsä tyylikkään nöyrällä otteellaan ja antoi voittoisan kappalemateriaalin puhua puolestaan.
|
 |
|
Basisti-laulaja Jeff Walkerin ääni tuntui edellisillan… köh, nestetankkauksesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - toimivan hyvin, eikä miehen huumorintajukaan pettänyt kommentoidessaan vanhan rumpalin puuttumista ihmetelleelle yleisölle: "Ken Owen is in a better place now - Nottingham". Owenia patteriston takana paikkasi yllättävän uskollisesti alkuperäisten kuvioiden mukaan soittanut, Arch Enemysta, tuttu Daniel Erlandsson. Toinen Arch Enemy -mies, kitaristi Michael Amott, antoi punaisen tukkansa liehua ja silmin nähden nautti vanhan yhtyeensä paluusta. Samaa voi myös sanoa Carcassin sydämestä, jo vuosia '70-luvun rokkia soittaneeseen Firebirdiinsä keskittyneestä kitaristi Bill Steeristä, joka paitsi soitti originaaleille uskollisen tarkasti, ei myöskään pystynyt pidättelemään hyväntuulisuuttaan. Seikka, joka ehkä yllätti, kun tietää, että Steer ehti olla vuosia vastahakoinen koko paluuajatukselle. |
 |
|
Itse setti noudatteli samaa kaavaa kuin aiempi Sweden Rockin veto. Erityisen kovasti vanhan mieltä ja niskaa lämmittivät This Mortal Coil, Death Certificate, Corporal Jigsore Quandary ja Reek of Putrefaction. Uutta materiaalia bändi ei tiettävästi ole aikeissa tehdä, eikä tarvitsekaan, mutta onnistunut paluu keikkalavoille kaikin puolin oli. (MS)
|
|
Keikan jälkeen toimittaja Kaartinen yhytti vielä bändin puhemiehet, jotka ystävällisesti vastasivat muutamaan tiukkaan ja ajankohtaiseen kysymykseen:
|
|
Mikä musiikkityyli on tuntunut eniten kodilta Carcassin jälkeen?
|
Walker:- Meikäläisen projektit ovat olleet kaikki enemmän tai vähemmän death metalia… Joten Bill?
Steer: - Mitä teen Firebirdin kanssa on täysin erilainen universumi. Molemmat ovat mukavia. Carcassin musiikki on minulle edelleen hyvin mieluisaa soitettavaa, koska soitin sitä niin paljon nuoruudessani. Olin hyvin yllättänyt kun aloimme treenata materiaalia vuosien jälkeen. Olin hämmästynyt siitä miten hyvin muistin vanhan materiaalin. Lihasmuisti toimii pitkälle. Nämä bändit ovat eri juttuja soittamisen ja treenaamisen kannalta. Firebirdin kanssa kyse on vapaammasta jutusta, kun Carcass on puolestaan kurinalaisempaa materiaalia. Firebirdin biisit vaihtelivat illasta toiseen, ja se tulee musiikillisesti aika eri paikasta. Carcassin musa on täynnä aggressiota, ja musaa varten tulee olla hyvässä kondiksessa. En sano että olisin, mutta yritän parhaani.
|
|
Jeff, Minkälainen suhteesi on Suomeen?
|
|
Walker:- Pidän tästä maasta aika pirun paljon. Minulla on täällä paljon kavereita, jengi on rentoa, saa vetää rauhassa kännit ja niin edelleen. Ehkä metallisin maa koko maailmassa.
|
|
Kun pääsitte takaisin treenikämpälle vuosien tauon jälkeen, löytyikö vanhoista biiseistä uusia ulottuvuuksia? Puhuttelivatko ne teitä eri tavoin kun vuosia sitten?
|
Walker: -Bill on funtsannut varmaan enemmän tätä. Itse asiassa kun olimme äsken jakamassa nimmareita, Bill ei muistanut puolikaan jutuista joita olimme tehnyt. "Olemmeko me nauhoittaneet tuollaisiakin biisejä?"
Steer:- Juu. Jotkut silloin tehdyt jutut tuntuivat omasta mielestä ihan järkeviltä. Kyllä ne edelleenkin mahtuvat ymmärrykseemme, mutta olen hieman ulalla siitä että miksi teimme niin. Jotkut noista kappaleista oli sellaisia, että ahdoimme neljätoista riffiä yhteen biisiin. Nyt sitä lähinnä ihmettelee, että mistä meillä riitti kärsivällisyys tehdä tuollaisia biisejä. Mutta siinä mielentilassa bändi oli silloin. Olimme suorastaan pakkomielteisiä treenaajia ja yritimme työntää musaa eteenpäin parhaamme mukaan. Menimme sen vaiheen läpi, että soitimme kompleksista musiikkia.
Kun nämä sovitut keikat ovat ohitse, onko Carcass sitten lopullisesti kuopattu vai onko saumaa, että tekisitte vielä jotain yhdessä?
Walker: - En todellakaan tiedä, meillä ei ole pitkän tähtäimen suunnitelmia. Soitamme nyt ensin nämä keikat, ja homma saattaakin sitten jäädä siihen. Tai sitten vedämme ensi vuonna lisää keikkoja. Ei voi tietää. Emme ole tehneet mitään päätöksiä.
Steer: - Aivan. Olemme sopineet tekevämme nämä keikat, ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Homma voi mennä mihin vain.
Walker:- Meillä kaikilla on kuitenkin muitakin juttuja menossa. Firebirdiltä on kohta tulossa uusi levy, Mike on kiireinen Arch Enemyn kanssa ja minulla on Brujerian kanssa hommia.
|
 |
Mikäli tähdet asettuvat oikeaan kulmaan taivaalle, onko saumaa nähdä joku päivä uusi Carcass-albumi?
Steer: -Epäilen sitä. En usko että meillä on intohimoja siihen.
Walker:- En haluaisi virittää ansaa pääni päälle sanomalla, että "takuulla emme koskaan tee mitään ikinä!". Se yleensä tarkoittaa sitä, että sitten teemme juurikin jotain. Sanotaan näin, että se on etäinen mahdollisuus. Ei voi tietää.
|
|
Olitte aikoinaan avoimesti vegetaristeja ja olitte eläinrääkkäystä vastaan. Mitä mieltä olette näistä asioista tänä päivänä?
|
Steer:- Olemme muuttuneet noista päivistä. Nyt kannatamme eläimiin kohdistuvia julmuuksia. Hah! Ei! Siis Jeff ja minä olemme edelleen vegetaristeja, mutta puhun vain omasta puolestani.
Walker: - No, se on vain jokaisen henkilökohtainen mielipide. Lihansyöjät silti palavat helvetissä.
|
 |
Carcassin jälkeen eivät kuolokinkerit olleet ollenkaan vielä lopussa, vaan Sue-stagelle nousi brittikollegoitaan vain muutaman vuoden nuorempi mutta koko uransa ajan kuvioissa ollut Entombed. Ehkä bändin useat vierailut kotomaassamme ja tätä kautta arkisempi aura vaikuttivat siihen, että Entombed ei aivan ensimetreillä uponnut yleisöön, mutta ruumiin vetreytyessä tuli selväksi, että "haudatut" eivät aikoneet jäädä "raadon" varjoon.
Niinpä bändi otti yleisön haltuunsa uusimman plättynsä Serpents Saintsin kovimmilla vedoilla kuten nostalgianjanoa sammuttavalla Masters of Deathilla ja valikoimalla vanhoja suosikkeja - etenkin Clandestine oli vahvasti edustettuna muun muassa Sinners Bleedilla ja Stranger Aeonsilla. Ja eipä mennyt aikaakaan, kun hikinen yleisömassa huusi ja hurrasi mielipuolisena jokaisen vedon päätyttyä, ja tuntuipa bändikin olleen aidosti kiitollinen tästä huomiosta. Lisää sympatiapisteitä tippui - taas - L-G Petrovin "death metal as hell" ilmehdinnälle ja hämärille välispiikeille, joissa ehdittiin mainostaa Irwin Goodmania ja kaljanjuontia.
Keikan loppupuoli olikin jo sitten puhdasta glooriaa. Singalong-ystävällinen kaahaus Out of Hand ja täydellistä death metal -biisin kaavaa noudatteleva Revel in Flesh herättelivät jo hulluutta, ja kun Left Hand Pathin loppuhehkutusten ja yleisön mylvinnän jälkeen Ruotsin gubbet vetäisivät vielä Night of the Vampyren (ilman loppukaahauksia tällä kertaa) ja Eyemasterin, alkoi kuolometallin tuplapuudutus niskalihaksissa ja äänijänteissä olla tosiasia. Vaikka nimimiehiä ja alkuperäisjäseniä tippuu matkasta, Entombed ei petä, ei niin millään. Kunhan bändi vielä hieman uskaltaisi viilailla biisilistaansa eri Suomen-turneillaan, alkaisi tässä olla yksi tämän päivän kovimmista keikkajyristä. (AKl)
|
|
Norjalainen Dimmu Borgir kärsii liian usein tuhnuisista soundeista, eikä tämänkään kertainen Tuskan veto tehnyt poikkeusta, vaikka viime marraskuun Kulttuuritalon keikka kuulostikin vielä onnettomammalta. Keikka alkoi onneksi klassikkolevy Enthrone Darkness Triumphant -levyn biisillä Spellbound (by the Devil) ja In Death's Embracella, jonka jälkeen kultiin uudempaa materiaalia Serpentine Offeringin ja Chosen Legacyn muodossa. Itse yhdyn niiden valittajien kerhoon, joiden mielestä Puritanian pudottaminen setistä on lähes rankaistavaa, vaikka toisaalta, ei yhtye voi soittaa vuodesta toiseen samaa settiä. Ei biisivalinnat silti huonoja olleet, en vain selvästikään ole saanut niitä kirjattua ylös ollessani keskittynyt itse keikkakokemukseen sekä ympäripäissään olevien "goottien" ja muiden pitkätukkien väistelyyn.
|
 |
 |
Shagrathin murina kuului harvinaisen hyvin verrattuna puhtaasta laulusta vastaavan Vortexin suoritukseen, mutta ehkä sijaintini lavan oikeassa reunassa oli yksinkertaisesti huono. Perjantai-illan pääesiintyjä oli kuitenkin hyvässä hapessa ja näytti raikkaalta, niin raikkaalta kuin pingviinikasvoinen yhtye voi näyttää. Norjalaisten keikka oli takuuvarmaa Dimmua, hyvin soitettua, hyvin esitettyä ja yleisön mukaansa tempaavaa. Viimeisen naulan arkkuun löi tietenkin lopetusbiisi Mourning Palace, kuinkas muuten.
Yleisössä oli monia nuoria kuulijoita, joille tämä oli ensimmäinen kerta nähdä Dimmut livenä ja uskonkin, että heille keikka oli paljon spesiaalimpi kuin kaltaiselleni "konkarille", joka on ehtinyt väijyä yhtyettä useamman kerran viimeisen kymmenen vuoden aikana. Villi huhu kertoo, että bändin hotellilla olisi ollut astetta kosteammat jatkot useamman orkesterin voimin, tietysti huoneessa numero 666... (MK)
|
Tärinää ja laahausta Tavastialla
|
|
Tavastian perjantai-jatkot päräytti käyntiin pienoista nostetta nauttiva Medeia. Yhtyeen tyyliä voi ihan hyvällä omalla tunnolla kuvailla melodiseksi metalcoreksi, sen verran jenkkeihin päin on sointi kallellaan. Suomen mittakaavassa tyylin yhtyeitä ei vielä riesaksi asti ole, mutta tyylisuunta on kärsinyt inflaatiota jo kauan - ja omalla kohdallani tuo inflaatio on "muutamasta" levyarviosta johtuen takuulla tavallista kovempi. Niinlpä Medeia ei pitänyt mielenkiintoani yllä loppuun saakka, vaikkei esiintymiselle voi haukkujakaan antaa.
|
Swallow The Sun puolestaan oli tavallisen vakuuttava. Yhtyeen ammattitaito ja keikkakokemus näkyy ja kuuluu, eikä keikka jättänyt toivomisen varaa. Vaikka pitkän päivän väsymys alkoikin hieman painaa päälle, jaksoi pää nykiä hidastelun tahtiin. Loistavia biisejä, loistavaa tunnelmaa ja hitto soikoon, synkronoitu moshaus on aina vain yhtä tyylikkään näköistä. (TV)
|
Naislaulua ja niskan kuritusta Nosturissa
|
 |
Perjantain jatkoklubeista Nosturi kiinnosti enemmän, vaikka Tavastialla tuumaillut Swallow the Sun olisikin ollut myös mainio vaihtoehto. Morianin onnistuin missaamaan, mutta Battleloren ja Amoralin kiroihin ehdin loistavasti. Battlelore on monen kaltaisensa tavoin noussut profeetaksi Keski-Euroopassa, mutta Pohjolan karu yleisö ei vieläkään tunnu ottaneen yhtyettä kunnolla omakseen. Tolkien-aiheinen fantasiametalli on raikunut jo lähes kymmenen vuotta ja yhtye julkaisee syksyllä jo viidennen studioalbuminsa. Lavalla seitsenhenkinen yhtye on aina näyttävä mahtavissa fantasia-asuissa, mutta lisää meininkiä silti kaipaisi. Vaikka ”Loren” levyt ovatkin olleet jokseenkin eri puista veistettyjä, istuvat niiden kappaleet livesettiin varsin mainiosti. Keikan räjäyttivät käyntiin mahtipontiset War of Wrath ja bändin ehkäpä suurimmaksi hitiksi (joskin ansaitusti) kohonnut Storm of the Blades.
|
Heleän naislaulun ja sotaisan murinan kombinaatio osoitti toimivuutensa, mutta eloa bändi silti kaipaisi lisää lavalle. Liekö syynä keveämpi biisiosasto, joka tunnelmallisuudessaan kyllä hivelee korvia, mutta raskaamman ja vauhdikkaamman metallinälän ne jättävät tyydyttämättä. Liikuttavaksi keikkatunnelman nostatti mainio Valier - Queens of the Valar, jossa Kaisa Jouhkin tulkinta pääsee hyvin oikeuksiinsa. Kunnolla tunteet pintaan silti nostattaisi saman levyn Elves of Lúva, joka toisaalta ei välttämättä sovellu yhtä hyvin keikkaolosuhteisiin. Umbarin korsaarien juhlintaa Buccaneers Innissä on aina ilo kuunnella, kunnes tuoreimmalta Evernight-levyltäkin kuultiin mainiota tavaraa House of Heroes etunenässä. Vanhempaa materiaalia yhtye soittaa edelleen mielellään Sword’s Song -levyltä, mutta onneksi myös ensimmäiseltä levyltä tuttu videobiisi Journey to Undying Lands kuuluu vieläkin livenä. Kappaleen moonsorrowmainen lopetus on täydellinen lopetus hempeälle tunnelmoinnille. Mainio keikka, vaikka mieluummin tämän bändin näkisikin itse Kaisaniemessä Tuskan aikaan. (TL)
|
 |
Nosturin perjantai-illan korkannut Amoral tuntuu saaneen valitettavan viitan harteilleen. Edessä on jo toinen loppukesä/syksy peräjälkeen, kun vahva live-yhtye menettää arvokkaan jäsenen. Viime vuonna rivistöistä poistunut basisti Erkki Silvennoinen saatiin korvattua ainakin liveolosuhteissa huomattavasti näyttävämmällä ja energisemmällä Pekka Johanssonilla. Nyt puolestaan vahvasti Euroopan markkinoilla seilanneen laivan jättää vokalisti Niko Kalliojärvi. Viimeisiä siis viedään hänen osaltaan, mutta täysillä mies hommansa edelleen näytti hoitavan. Nosturin keikalla, ja muutenkin, todellisena sähköjäniksenä kunnostautunut korisija olisi varmasti kiivennyt kattoonkin, jos olisi voinut. Keikan avanneen Hang Me High’n sanoma olisi vaikka vahingossa voinut toteutuakin.
|
Vahvasti groovaavaa ja rockahtavaa modernia teknistä death metalia sävytti koko bändin hurja lavakarisma. Energistäkin sähköisempi riehuminen sisälsi loikkimista, hurjaa menoa, paidattomuutta, pommeja ja ties mitä muuta hauskaa. Meno jatkui tarttuvien mättörallien, kuten Decrowningin, Nervasionin, Denial 101:n sekä Bleederin tahtiin. Vahvan ja nautinnollisen keikan loppupuolen kruunasivat erityisesti tuoreimman albumin Reptile Riden D-Drop Bop sekä Leave Your Dead Behind. Ja mitäpä olisi Amoral-keikka ilman lopuksi tullutta kakkoslevyn avaajahitti Showdownia? Ei sitten mitään! (TL)
|
Lauantaina laatat... lauletaan!
|
 |
Lauantai-aamuna krapula ja vapina, tuijotan päälavan seinää. Kyllähän sen tietää, että kyseessä on ehkä epäkiitollisin slotti mille tahansa bändille. Perjantaina on vedetty perseet, ja lauantai-aamuna useat festarivieraat parantelevat vielä krapulaansa rullakebabin voimin, tai sitten vaihtoehtoisesti puhuvat Jumalalle ison posliinipuhelimen välityksellä. Skarpin toimittajan kondis on silti ihan ok -luoja tietää miksi. Eikä Kalmahillakaan hommat olleet ihan perseellään, sillä päälavan edustalle kerääntyi yllättävän paljon jengiä omiin odotuksiini nähden. Olihan siellä fanit joukossa, sillä ensitahdeista lähtien ilmassa viuhui nyrkkimeri, muiden oloaan tarkkailevien keskittyessä lähinnä fiilistelemään keikkaa.
Kalmahista on pakko sanoa se, että yhtyeen vilpitön oululaisuus on aika mahtava asia. Välispiikeissä viljeltiin huumoria. "Hesasta soitti kaveri, kysy että missäs mie chillaan. Sanoin ettei täällä vielä oo mitään hillaa.". Nähtiinpä lavalla suoherrakin hyvin lyhyesti. Yllättävintä Kalmahissa oli se, miten hyvin yhtyeen soundi sopi päälavalle, bändin soundi on esiintymislavansa kokoinen. (NK)
|
|
Henkilökohtaisella tasolla Kiuas on sikäli poikkeuksellinen poweria suoltava retkue, sillä vaikka en normaalioloissa ko. genrelle pahemmin lämpene, on kvintetti kumminkin valloittanut minut puolelleen laadukkaiden livekeikkojensa voimin. Toisaalta rässiriffien, death metal -örähdysten ja folk-sävyjensä ansiosta Kiuas onkin astetta epätavallisempi voimametallipumppu. Yhtye vakuutti minut kolmatta kertaa, sillä esitykseen ei kuolleita hetkiä mahtunut, vaan pirteät helsinkiläiset pistivät joka sekunnillaan parastaan. Taitava yhteissoitto rullasi rautaisen muikeasti, vokalisti Ilja Jalkanen laukoi sopivasti puujalkavitsejä ja krapulainen yleisökin alkoi selvästi lämmetä uuteen juhlatunnelmaan. Hiljaa manasin itsekseni lähinnä vain sitä, että en ollut onnistunut hankkimaan The New Dark Agea riittävän ajoissa haltuuni - uutukaiselta tulleet egyptiläiset kohdat kuulostivat nimittäin perin makoisilta. En löytänyt Kiukaan viihdyttävästä esityksestä lainkaan moitteen sijaa ja erityisesti Jalkanen on niin sympaattinen persoona, että hän saisi pahimmatkin kyynikot syömään suoraan kädestään. (NM)
|
 |
 |
Voi vitun kuustoista. "Neljännellä iskulla kaikki vittu sekoavat!", ohjeistaa vokalisti Mynni täyttä teltallista suomalaisen death metalin ystäviä. Hetkeä aikaisemmin mikkiin on esitetty terävä kysymys, "kai te wall of deathin tiedätte?". Häkkinen laskee kappaleen käyntiin ja Inferno-stagella repeävät helvetin portit auki. Tonnikaupalla läskiä on törmäyskurssilla, ja raatojen laskennan jälkeen jäljelle jää perkeleellisen iso pitti. Sen reunalla seisominen on kuin olisi kiireisen moottoritien kaistojen välissä rekkojen pyyhkiessä molemmin puolin ohitse tuhatta ja sataa. On suorastaan pieni ihme, ettei kukaan nilkuta tältä keikalta sairaalaan. Tai ehkä nilkuttikin, en vain huomannut.
Sotajumala osoittaa, että death metal on voimissaan Suomessa. Yhtyeen viimeisimmän Teloitus-levyn materiaali toimii melkoisella intensiteetillä. Välillä tulee tunne, että Timo Häkkisen tuplabasaritulta voisi verrata verkkaisesti viholliskentän ylitse vyöryvään panssarivaunuun. Muutenkin koko bändi on liekeissä, ja Mynnin naamalla viipyilee melkoinen hymy miehen tarkastellessa tuhoa tekevää yleisöään. Kersanttimaisella itsekurilla mies vetää naaman kenttälapiolle ja jatkaa komentamista.
Keikalla kuultiin kaikki oleellinen Sotajumalalta, ja uusi Paratiisin kutsu -kappale. Sanottakoon nyt vaikka, että kyseessä ei ole slovari. Kolmen vartin tehovatkaus ei jättänyt takuulla ketään puutteeseen. Itse väittäisin Sotajumalan edustavan suomalaisen death metal -osaamisen kirkkainta kärkeä, ja kyseessä oli kevyesti paras kotimainen esitys, mitä Tuska allekirjoittaneelle tarjosi. (NK)
|
Kovasta live-työskentelystään ja entisestä black metal -statuksestaan tunnettu puolalaisbändi Behemoth oli varmasti monen paikalle saapuneen odotuslistalla. Eikä suinkaan ansioitta, sillä bändi keräsi myös edellisellä Tuska-kerrallaan muikean määrän katselijoita - tuolloin kuitenkin vain sivulavalla soittaen - ja ovathan levytkin saaneet nauttia jonkinmoisista myyntiluvuista kasvavan metalliväestön riveissä. Ei siis liene yllätys, että rytmiryhmä oli lauantaisenakin iltapäivänä varsin energisessä kuosissa keräten hyvät määrät kansaa paikalle ja suosioon myös vastattiin mahtavan raskailla ja hyvillä soundeilla, virtaa ja soittointoa puhkuen.
Maskipäinen ja antikristillinen ryhmittymä veti settinsä hiostavassa lämmössä, eikä esitykseen tarvinnut pettyä kuin bändin historian tuntevien ja siihen tykästyneiden keskuudessa: soittolistan mukaan oli nimittäin mahtunut vain bändin uudemman tyylisuunnan, teknisen neodeathin, aikaisia biisejä, eikä orkesterin BM-aikakauden biisejä kuultu - ainakaan tunnistettavina sellaisina - lainkaan. Raamattuakin välipuheiden aikana repinyt orkesteri päätti lopulta sinänsä pätevän keikkansa Turbonegro-koverointiin I Got Erection. (Serpent)
|
 |
 |
|
Syntisen vähän tunnettu Ghost Brigade keräsi Sue-stagelle alkuun vain kourallisen uteliaita kuulijoita, plus sen tusinan verran porukkaa, joka oli yhtyeen musiikkia aiemmin kuullut. Sääli, sillä kyseessä on helvetin intensiivisiä ja voimakkaita keikkoja vetävä yhtye. Toki klubiympäristö toimii tunnelmaan nojaavalle, nopeimmillaankin lähinnä vain keskitempoiseksi yltyvälle jyräykselle paremmin, mutta yhtye onnistui silti kiitettävästi. Soundit olivat kohdillaan ja yhtye eläytyi rauhallisempiin kohtiin niihin kuuluvalla tyyneydellä, mikä ainoastaan korosti raskaampien osien voimaa, tukanheilutuksen ja loikkimisen tukiessa murjontaa oivasti. Keikan edetessä kansaa valui telttaan yhä enemmän: päät alkoivat nyökähdellä ja nyrkit kohota ilmaan, mikä kieli siitä, että ilmeisesti yhtye oli voittanut lisää mustia sydämiä puolelleen. (TV)
|
 |
Festareiden eksoottisimmasta päästä oli varmasti indonesialainen Noxa, jonka kotimaata ehdittiin mainostaa niin paitamyyntipisteessä kuin juontajien välispiikeissä. Annettakoon yhtyeen alkuperästä sympatiapisteitä tai ei, musiikki ja asenne puhuivat hyvin puolestaan. Vimmainen nelikko suolsi hyvällä intensiteetillä vauhdikasta grindcorea, joka hyödynsi modernia nopeutta ja Napalm Deathin vanhan liiton HC-revittelyä. Lavapresenssikin vastasi toimivasti musiikin tenhoa, ja etenkin laulaja Tonny ei meinannut pysyä housuissaan vaan mekkaloi pitkin lavaa kuin riivattu. Myös odotettavissa olleet "engrish"-välispiikit lohkesivat mukavasti The Rasmus -imitaatioineen ja polygamiajuttuineen. |
|
Mielenkiintoista oli huomata niin lavalla kuin sen ulkopuolella liikkunut runsaspäinen taustajoukko, joka paljastui yhtyeen seikkailuja tallentavaksi dokumenttiryhmäksi - ja näitä seikkailuja bändin Suomen-visiitti varmasti tarjosikin. Itse yhtyekin tuntui olleen erittäin otettu saamastaan huomiosta ja muisti palkita yleisön levein hymyin ja taputuksin useaan otteeseen. Kun musiikkikin jaksoi kantaa vanhakantaisuudessaan varsin hyvin läpi puolen tunnin setin, voidaan sanoa Noxan tehneen hyvän ensivaikutelman rehellisyydellään ja ehdottomuudellaan. (AKl)
|
|
Fields Of The Nephilim. Tätä keikkaa oli odotettu ensin koko elämä ja sen jälkeen puoli vuotta. Joulukuun lopussa loppuunmyydyllä Tavastialla soittanut yhtye veti viime vuoden parhaan keikan, joten odotukset olivat korkealla. Miltä bändi näyttää päivänvalossa? Miten tunnelma saavutetaan festareilla? Saavuin alueelle Tuskaista koomaa potien vasta juuri ennen Carl McCoyn ja kumppanien noustessa lavalle. Parkkeerasin itseni suoraan lavan eteen, jossa hieman yllättäen oli varsin väljää. Eivät tainneet brutaalia örinää ja korinaa kuuntelevat metallistit arvostaa brittiläistä vanhan liiton goottirock-legendaa. Teidän menetyksenne, sillä Fields Of The Nephilim veti Tuskan parhaan keikan. Tämän vedon jälkeen oli aivan sama, mitä lauteille nousi, sillä kiinnostus muita yhtyeitä kohtaan laski kertaheitolla.
|
 |
Introbiisi Shroudin alkaessa soimaan aika pysähtyi. Katseeni nauliintui lavalle, jossa se pysyi seuraavan tunnin verran herkeämättä. Bändillä on käsittämätön kyky koskettaa sielua ja tulemalla yhdeksi yleisön kanssa ottamatta lainkaan kontaktia. Ei välispiikkejä, ei paskapuheita, hypnoottista. Keikan aikana kuultiin hyvien soundien kera hienoja biisejä kuten Penetration, Shine ja Moonchild sekä uudelta levyltä yleisön selvä suosikki Xiberia. Kun Morning Sun saatteli keikan loppuun, jäin enää kaipaamaan Last Exit For The Lostia, mutta ymmärrettävästi miltei kymmenminuuttinen teos ei mahtunut tunnin settiin.
|
 |
Yhtenäisissä asuissa esiintynyt bändi näytti hyvältä, juuri siltä, miltä se myös kuulosti. Tunsin myötätuntoa nokkamies McCoyn eksyneen katseen nähdessäni, sillä bändi on selvästi enemmän kotonaan pimeällä klubilla savun keskellä kuin keskellä kirkasta päivää metallifestareilla. Silti yhtye valloitti nekin sydämet, jotka bändistä eivät olleet ennen kuulleetkaan. Keikan loputtua McCoy kiitti yleisöä "thank you very much" ja yhtye poistui lavalta, jolloin innokkaat roudarit syöksyivät värikkäissä paidoissaan lavalle vielä outron soidessa... Tämä toimittaja oli nähnyt kaiken tarpeellisen vuoden 2008 Tuskan osalta. Ensi vuonna uudestaan ja toivottavasti monipuolisemman kattauksen kera! (MK)
|
 |
Tylsän ja täysin väärällä lavalla suosioonsa nähden olleen Fields of The Nephilimin jälkeen "unelmapahiksilla", kuten juontaja Heta Hyttinen Dream Evilin esitteli, oli kaikki mahdollisuudet loistaa Sue-stagella. Yli-ikäiselta Broadcastin hemmolta näyttävän kitaristi Fredrik Nordströmin luotsaama kvintetti keräsikin yllättävän paljon ryhmää perinteisestä hevistä köyhällä festivaalilla. Lieköhän yleisössä ollut peräti kaikki suomalaiset levynostajansa. Yleisesti ottaen kaltaisiaan yrittäjiä mahtuu kuusitoista tusinaan ja esimerkiksi Sweden Rockissa bändin slotti olisi ollut neloslavalla kello 11 aamulla.
Uusimman levynsä otsikkoraidalla Unitedilla startannut ja ajankohtaisen Iron Manin riffillä alkaneeseen Book of Heavy Metaliin päättynyt setti tarjosi kasvotonta menoa sekä esityksellisesti että musiikillisesti. Kliseepuurosta erottui yksi hyvähkö biisi, Children of The Night, joka oli kuin Kilpi-yhtyettä kolmannella kotimaisella. Dream Evil oli aikoinaan albumi, joka laski Dion tavallisten kuolevaisten joukkoon, joten se sopiikin hyvin keskinkertaisen ruotsalaisporukan nimeksi. Bändillä on kuitenkin ystävänsä, sillä kuulopuheiden mukaan eräs varttuneempi turkulainen faninsa oli liikuttunut kyyneliin asti nimmareistaan. Mieluummin sitä kuitenkin Dream Eviliä katsoi ja kuunteli, kuin jotain Nordströmin tuottamaa göteborgilaista melodeath-orkesteria. (MP)
|
|
Joensuulainen metallilupaus Discard julkaisi debyyttilevynsä Carrionin viime syksynä. Paras mahdollinen tapa metallibändille aloittaa Suomen valloitusta, keikka Tuskassa, koki viime hetkillä pienen kolauksen. Kitaristi Ohto Jaatinen mursi kätensä olkavarresta juhannuksena ja lähes kuin "varmistaakseen" estymisensä, oli hän kolauttanut käsivartensa vielä uudestaan. Ikävä tapaturma, mutta keikka onnistu yhdelläkin kitaralla musiikin puolesta pääosin mainiosti. Lava tuntui vain hieman tyhjältä neljällä miehellä ilman suurempia visuaalisia kikkoja. Discardin tekninen ja moderni thrash-paahto ja -kikkailu on takuuvarmaa live-mäiskettä, vaikka levyltä bändi ei aivan parhaalla tavalla toimikaan. Meininkiä piisasi ja pitti pyöri antaumuksellisen aktiivisesti. Discard kaipaisi vain hieman lisää erottuvuutta musiikkiinsa, jotta siihen pääsisi entistä paremmin sisälle. Toisaalta Inferno-teltan soundit tuntuivat keikalla jokseenkin puuroutuneilta. Kun vielä saadaan lisää lihaa lavalle, niin keikkameininki vain paranee. Hyvin bändi veti rampanakin. (TL)
|
 |
|
Kreatorin aloittaessa marssin kohti Radio Rock Stagea ristiriitaisin tuntein. Rässipataljoona on Slayerin ohella yksi suosikkibändeistäni, joka perehdytti minut aikoinaan thrash metalin saloihin, joten toiveeni olivat vähintäänkin korkealla. Pieni pettymyksen pelko kumminkin kiersi vatsanpohjalla, sillä viimevuoden Jalometallissa Kreator veti jopa fanipojan silmin tarkasteltuna perin kliiniseltä tuntuvan keikan, eivätkä ennakkohuhut täysin väsyneestä bändistä olleet omiaan nostattamaan odotuksiani. Huoli oli kumminkin enimmäkseen ennenaikainen, sillä jo keikan aloittanut Violent Revolution osoitti, että Mille ja kumppanit tihkuvat yhä tulta ja tappuraa. Yhteissoitto pelasi tiukan jyräävästi, thrash-riffejä sekä sooloja viljeltiin kiitettävästi ja villisti aaltoilevasta nyrkkimerestä päätellen yleisökin tuntui olevan liekeissä.
|
 |
 |
Settilistalla oli mukavasti sekä orkesterin varhaisempaa että tuoreempaa materiaalia ja sehän tuntui yleisölle passaavan enemmän kuin mainiosti. Hurmoksen ohella pääsin kokemaan myös yhden ahaa-elämyksen, sillä aiemmin tylsänoloinen Enemy of God toimi livenä huomattavasti paremmin kuin levyltä kuultuna. Vaikka Kreatorin settilistoja onkin parjattu yllätyksettömiksi, en valita biisivalinnoista, näinhän sakut livenä vasta toistamiseen eikä kyllästyminen biiseihin ole vielä päässyt iskemään. Ihan kaikkia mahdollisia toiveitani Kreator ei silti täyttänyt, sillä äänenvoimakkuus oli tarpeettoman vaimealla ja Millen laulukin oli turhan kärsivää raakkumista. Paras aikakausi taitaa olla saksalaisbändillä väkisinkin takanapäin, mutta aivan kaikkea iskuvoimaana Kreator ei silti ole kadottanut, joten puheet eläkkeelle passittamisesta ovat myös kohtuuttomia. (NM)
|
 |
Diablo on siitä ihmeellinen yhtye, että olen aina innostunut sen uusimmasta levystä noin parin viikon ajaksi, jonka jälkeen levy jää unholaan. Sama tuntui käyvän myös uusimman levyn kohdalla, mutta livenä ryhmän panos on aina ollut vakuuttava. Niin tälläkin kertaa. Tarkka soitto ja ammattitaitoinen esiintyminen eivät jättäneet jossiteltavaa, mutta soundipuoli jätti. Toinen kitara jäi välillä todella pahasti piiloon, mikä vähensi jyräyskohtien voimaa. Se voi toki johtua sijainnistani, mutta luulisi, että teltan sisällä kaikki soittimet edes kuuluisivat. Kuitenkin The Preacherin "voi perkele" -yhteishuuto ja keikan läpi jatkunut yleisön yhteislaulu kielivät, ettei puutteellinen äänimaailma hevikansaa häirinnyt. Diablollekin on vuosien mittaan kertynyt sen verran kattava hittikavalkadi, että sillä vetää tyylikkäästi läpi keikan kuin keikan. Rainer Nygård voisi kuitenkin panostaa siihen, etteivät spiikit olisi samoja joka keikalla: vajaa kuukausi sitten kuultiin Tavastialla kutakuinkin samat läpät. (TV)
|
|
Suomessa selkeässä nosteessa oleva Primordial taisi olla lauantain odotetuin sivulavaesiintyjä. Alan Nemtheangan johdattamana tämä Irlannin tasavallasta kotoisin oleva yhtye saapuikin Tuskaan lunastamaan niitä odotuksia, joita muutaman vuoden takaiset esiintymiset Nummirockissa ja Suomen-pikkurundilla olivat monelle tuskastelijalle nostattaneet. Mainion vastaanoton saanut viimevuotinen To the Nameless Dead -albumi olikin keikalla odotetusti ja ansaitusti korostetussa roolissa - vanhemmilta levyiltä taidettiin soittaa vain kolme kappaletta. Nemtheangan kadehdittavan tunteikas ääni ja antaumuksellinen esiintyminen varastavat Primordial-keikalla helposti huomion, mutta muunkin bändin intensiivisyyttä ja hiljaista raivokkuutta on pakko kehua. Alanin tunnelmaa nostattavat, kappaleet kontekstiinsa sitovat välispiikit, Gallows Hymnin massiivinen pääriffi, Heathen Tribesin "At the shore of a 1000th lake" -rivi ja yhteislauluun yhyttänyt Empire Falls -kertosäe olivat itselleni keikan kovinta antia vanhempien kappaleiden jäädessä sivuosaan. Primordial on kuitenkin monessa suhteessa täysin ainutlaatuinen, poikkeuksellisen tunnelatauksen keikoilleen luova yhtye. Tästä tunnetilasta palautumiseen ei bändi itse kuitenkaan näyttänyt tarvitsevan kauhean paljon aikaa; ainakin vokalisti Nemtheangan ja kitaristipari O'Floinn - MacUiliamin saattoi nimittäin bongata Morbid Angel -keikkaa seuraamasta. (AKo)
|
 |
 |
Kokeneemman Primordial-seuraajan vinkkelistä Korpisen analyysiin ei ole paljoa lisättävää. Yhtye laulaa asioista, jotka ovat heitä lähellä ja jopa osa heitä, ja niinpä niin Primordialin musiikki kuin sanomakin kulttuurimme rappeutuvasta nykytilasta vakuuttaa rehellisyydellään. Alanin "are you with us?" -huudotkin tulevat puhtaasta sydämestä eivätkä jää pinnallisen yleisönnuoleskelun asteelle. Vaikka joskus yhtye tuntui yrittävän repiä yleisön reaktioista irti hieman liikaakin, oli samalla lavan puolella varaa vastata yhtä kovalla intensiteetillä. Tämä ruumiillistui Alanin itsensä psyykkaukseen, joka muistutti häkissään raivoavaa villieläintä tai taisteluun valmistuvaa irlantilaissoturia. |
|
Ja jos To the Nameless Deadin kappaleet toimivat loisteliaasti live-tilanteessa tuoden myös yhtyeen aikaisemmin nähneille lisää kuultavaa ja koettavaa, eivät vanhat suosikitkaan pettäneet: Gods to the Godless ja Sons of Morrigan toivat keikkaan lisää vauhtia ja raivoa, kun taas veret seisauttava The Coffin Ships tuntui repivän niin yhtyeestä kuin yleisöstäkin sen tunteikkaamman olotilan. Jos irlantilaisten ja suomalaisten henkisestä, historiallisesta ja kulttuurisesta yhteydestä on puhuttu aikaisemmin, oli tämä keikka yksi todiste lisää: yhtye ja yleisö olivat todellakin yhtä tämän tunnin aikana. (AKL)
|
|
Jos Tuskan paitaständin menekeistä voi päätellä mitään, oli Morbid Angel itseoikeutetustikin viikonlopun odotetuin esiintyjä. Legendaarisimpaan kokoonpanoonsa palannut death metal -legenda keulillaan David Vincent olikin ilmiliekeissä, sillä settilista koostui yhtä täysin uutta kappaletta lukuun ottamatta odotetusti bändin ABCD-levyistä. Vaikka monet ovatkin kehuneet David Vincentin yhdeksi maailman karismaattisimmista - ja syvimmän sänkyäänen omaavista - keulahahmoista, itselleni Morbid Angel on aina henkilöitynyt Trey Azagthothiin ja Pete Sandovaliin. Näin kävi myös livenä, sillä Azagthoth ja Sandoval hoitivat tonttinsa juuri sillä vimmalla ja kokemuksella kuin odottaa saattoi. Etenkin Azagthothin kirskuvia ja korvat soimaan pistäviä sooloja oli yksinkertaisesti pakko ihastella. Samaan aikaan Vincent rakenteli natisevaa aasinsiltaa Tuskan kanssa päällekkäin vietetyn gay pride -tapahtuman ja miehen itsensä julistaman metal pride day'n välille ja tyytyi muutenkin lähinnä rentoon jutusteluun. Kappaleiden käynnistyessä moista ei enää onneksi tarvinnut muistella, sillä Fall from Gracen, Chapel of Ghoulsin ja Maze of Tormentin kaltaiset tappoiskusävelmät irrottivat jokaisen Morbid Angel -fanin ympäröivästä todellisuudesta. Jumalan kyyneleet - sadepisaratkin - tipahtelivat keikan aikana yleisön niskaan kuin vesi kiukaalle, eivätkä ainakaan hillinneet keikan aiheuttamaa hurmosta. (AKo)
|
 |
|
Lauantai-illan päättäjäisistä vastasi ehdottomasti illan eniten odottamani keikka ja tällä kertaa itsensä herra Dave Vincentin säestämänä. Odotukset olivat mitä korkeimmalla, mutta pettymyksiinkin oltiin henkisesti varauduttu - tällä kertaa kuitenkin onneksi turhaan. Muutaman vuoden takaiseen, ja sinänsä kovaan Nummirock-keikkaan nähden bändi oli kuin uudestisyntynyt. Luvassa oli paitsi alkuperäisvokalistilla varustettu bändi, myös muutoinkin tiukentunut poppoo, jonka soittolistalle oli mahtunut vain neljän ensimmäisen levyn materiaalia - ellen aivan hirveästi ulkomuistista biisien perusteella erehdy. Tämä ei liene suuri ihme, sillä edellä mainittu elävä death metal -legendahan otti hatkat näiden levyjen jälkeen ja kaikkien harmiksi painui muihin kuvioihin useammaksi vuodeksi.
|
 |
Keikalle valittu kappalemateriaali tuskin harmitti ketään, sen verran kovaa oli enkeleiden meno. Soundit olivat levymäisellä tavalla hyvät ja välispiikeissä oli niin paljon Vincentille ominaista karismaa, ettei sitä olisi kuulematta uskonut. Tämä mies olisi saanut vaikka seurakunnan polvilleen, josta hyvä osoitus olikin yleisön hullaantuminen koko keikan ajalta. Osasyy tosin kallistuu biisimateriaalin niskaan: voiko juuri kovempaa lopetusta keikalle olla kuin Dawn of the Angry, Where the Slime Live & God of Emptiness -kolminaisuus? Tiukka oli myös bändin uusi biisi Nevermore!-kertsihuutoineen. Lisää tällaisia keikkoja! (Serpent)
|
...ja Tavastialla tampattiin
|
|
Tavastian lauantaijatkoista vastasi Norther. Loppuunmyydylle salille esiintynyt viisikko tarjosi perusvarman mutta läkähdyttävän hyvin toimivan show'n. Kyljys kyljykseen ahtautunut yleisö tuntui pähkinöityvän etenkin tunnetuimpien kappaleiden kohdalla, erityisesti setin keskivaiheessa soitettu videohitti We Rock sai takatukat sekaisin ja nyrkit takomaan ilmaa. Keikka loppui pirteästi kolmoslevyn nimikkokappaleeseen, mutta Death Unlimitedin jälkeen tarjolla oli vielä kolme ylimääräistä kappaletta. Tuoreelta N-levyltä lohkaistu To Hell tuntui vaisulta encore-valinnalta mutta V2 - Jäätynyt enkeli -elokuvan soundtrackilta tuttu nimikkobiisi Frozen Angel sekä sitä seurannut, N-levyn huimin menopala Self-Righteous Fuck räjäyttivät potin täysin.
|
Muuten hienosti toimineessa setissä suurimmat ongelmat löytyivät laulupuolelta: Etenkin uudemmassa materiaalissa yleistyneet puhtaat lauluosuudet jäivät turhan voimattomiksi. Samoin myös debyyttilevyllä loistaneen mutta sittemmin pikkuhiljaa liki statistiksi päätyneen Tuomas Planmanin jääminen turhan pieneen rooliin jäi vaivaamaan. Kosketinsooloja ei juurikaan kuultu, vaan mies tyytyi soittamaan taustoja ja hallittuja efektejä - sääli, sillä kosketinosuudet toivat selvää piristystä muuten kitaravetoiseen musiikkiin. Erityinen hatunnosto menee rumpali Heikki Saarelle, joka jaksoi skarpata mittavan rumpusettinsä takana koko setin ajan - taas tuli todettua, että Saari taitaa olla vaatimattomasti yksi Suomen kovimmista nuorista rumpaleista. (OJ)
|
Pimeys laskeutuu Nosturiin
|
 |
Nosturin lauantain jatkoklubi vastaanotti täyteen ahdetulla tunnelmallaan. Tämä oli ainakin itselleni pienimuotoinen yllätys, sillä kaikki illan kolme yhtyettä - Alghazanth, Enochian Crescent ja Horna - ovat keikkailleet suhteellisen taajaan viime aikoina, mutta ehkäpä ikärajattomuus ja Tuskan yleinen vaikutus saivat mustat massat liikkeelle. Jo Alghazanthin aikaan olutalueella oli tungosta ja lavan edessäkin iso määrä ilmaa puivia nyrkkejä.
Alghazanth olikin hyvässä vedossa. Yhtye on osannut hyödyntää uusimman ja toistaiseksi vahvimman levynsä, Wreath of Thevetatin suoraviivaisia ja eeppisiä kappaleitaan biisilistassaan, ja niinpä mieltä ylentävä nostatus soi hienosti Nosturissa. Ainoa selvä puute oli koskettimien hiljainen äänentaso, jota parantamalla bändi olisi saanut vielä yhden aseen lisää yleisön nujertamiseen. |
|
Voi myös ajatella, että Alghazanth on jäänyt ainaiseksi lämppäribändiksi ja se näkyisi yhtyeen esiintymisessä, mutta tällä kertaa tällaisesta asenteesta ei ollut jälkeäkään: kitaristi Thasmorgkin oli saanut oikeaa kättään peittäneen kipsinsä ajoissa pois ja osallistui täysin voimin bändin majesteettisen black metal -sinfonian esille manaamiseen. Alghazanth on saanut myös Goat Tormentorista kelvon laulajan ja keulakuvan, vaikka vuorovaikutus yleisön kanssa tuntuikin jäävän aika vähäiseksi.(AKl) |
 |
|
Enochian Crescentiä voisi kai kutsua Suomen black metal -skenen pitkäikäiseksi outolaiseksi - ja tämän sanon pelkästään positiivisessa mielessä. Yhtyeen omintakeinen musta metallimusiikki repii voimansa kieron melodisista riffeistä ja usein hieman epäkonventionaalisista kappalerakenteista. Kaikki bändiä vähänkään seuranneet tietänevät myös bändin maineen arvaamattomana liveorkesterina. Nosturin-keikka ei kuitenkaan tarjonnut ulkomusiikillisella osastolla mitään sellaista, mitä bändin keikat parin vuoden takaisen Black Churchin jälkeen eivät jo olisi esitelleet. Tai no, työnnettiinpä vokalisti Wrath jossain vaiheessa keikkaa lavalle pyörätuolissa. Keikan musiikilliset ansiot painottuivat puolestaan voimakkaasti edellä mainitun Mustan Kirkon antimiin, joita höystettiin lisäksi debyyttilevyn Closed Gates of Tomorrow'lla sekä Omega Telocvovim -albumin Grey Skinillä ja Väkisinkastetulla. Yleisö taisi yllättää aktiivisuudellaan ja runsaslukuisuudellaan jopa bändin itsensä, sillä yhtye heltyi soittamaan loppuunmyydylle Nosturille vielä encorenkin. Olisi väärin sanoa keikkaa perusvarmaksi; niin komeasti bändi esiintyi, mutta kenties pitkä päivä verotti monelta yleisön puolella sen verran, ettei musta energia päässyt purkautumaan Nosturissa aivan ideaalisesti. (AKo)
|
Lauantai-illan mustan messun päätti Horna. Lappeenrantalaislähtöinen kuolemanpartio jätti turhan prameilun sikseen ja raivosi terävimmillä aseillaan: tyly, vanhakantainen ja armottomalla paatoksella esitetty black metal huokui rautamyrskynä yleisön yllä, ja etenkin Corvusin silkalla saatanallisella voimalla ulos tuotu rääkynä ei jättänyt sanan sijaa. Riffivetoiset kappaleet toimivat myös varsin hyvin yhdelläkin kitaralla - toinen kitaristi Saturnus jätti yhtyeen viime vuonna - vaikkakin joskus Shatraugin luomasta säröisyydestä olisi ollut mielenkiintoisempaa saada enemmän selvää. Erillinen kiitos täytyy kuitenkin antaa rumpali Vainajalle, joka paiskoi rumpujaan vauhdilla ja antaumuksella.
Bändi käytti laajasti runsasta biisimateriaaliaan kaivaen kappaleita niin debyyttilevyltään kuin uudemmilta tuotoksiltaan. Tuloksena oli hitaiden surumarssien ja riivattujen blastbeatien värittämä keikka, jonka henkilökohtaisena huippuhetkenä oli äärimmäisen tarttuva ja tunnelmallinen Kuoleva lupaus. Myös ikihitin eli Sinulle mätänevä Jehovan käyttö keikan aloittavana lähtölaukauksena oli hyvä veto. Yleisö ei kuitenkaan pitkästä iltapuhteesta tai bändin Enochian Crescentia epäystävällisemmästä asenteesta johtuen saanut itseään aivan totaaliseen hurmokseen, mutta tuskinpa kukaan poistui sateiseen yöilmaan täysin pettyneenäkään. (AKl)
|
 |
 |
Sunnuntain alkuiltapäivä oli rampautua täysin. Korpiklaani joutui perumaan keikkansa soittokamojen seikkaillessa jossain päin Eurooppaa, ja lähellä oli jenkkibändi Job For A Cowboynkin keikan peruuntuminen vokalistin kurkkutaudin vuoksi. Nuori amerikkalaisbändi päätyi kuitenkin rykäisemään keikkansa instrumentaalina, mikä osoittautui yllättäen jopa piristäväksi ratkaisuksi. Vaikka yhtyeen death metal -muotoinen jenkkihymy näytti instrumentaalisena myös ne mustat, heikommin purevat hampaansa, yltyi yleisö bändin intensiivisen esiintymisen ansiosta jälleen kerran menevään circle pit -toimintaan. JFAC:n materiaalissa on osansa myös huippuunsa hiotulla teknisyydellä, mutta ainakin itselleni keikan biiseistä toimivat paremmin ne hieman suoraviivaisemmat, rivakammat rypistykset Knee Deepin ja etenkin Bearing The Serpent's Lambin malliin. Saman reaktion väitän nähneeni myös muusta yleisöstä, lukuun ottamatta kenties niitä, jotka eivät toistuvista huudoista huolimatta saaneet kuultavakseen Jon Ricen rumpusooloa. Vaikka sävellyksensä varsin tyypillistä, modernin teknistä death metalia ovatkin, JFAC:n voi sanoa selvinneen olosuhteisiin nähden mainiosti - ja kääntäneen ne jopa edukseen. Bändi perui ainakin pari ensimmäistä heinäkuun keikkaansa, joten yhtyeen esiintymistä odottaneet fanit lienevät tyytyväisiä tähänkin.(AKo)
|
|
Lauantain jatkot venähtivät vahvasti aamuun, nukkumaan pääsin vasta yhdeksältä, mutta Kaisaniemeen oli pakko ampua jo ennen kolmea rallattelemaan Korpiklaanin tahtiin. Luulin jo seonneeni, kun kuulin teltan ulkopuolelle Lars Eikindin laulua, mutta järjissään sitä edelleen oltiin. Korpiklaanin jäsenet olivat kyllä saapuneet Tuskaan, mutta eräs lentoyhtiö oli päättänyt jättää bändin kamat jonnekin päin Eurooppaa, joten Before the Dawn oli hälytetty paikkaamaan n. puolen tunnin varoitusajalla. Melkoista venymistä, joskin tilannetta helpotti, että bändi oli edellisiltana soittanut Virgin Oilissa, joten kamat olivat ainakin käsillä. Klaani antoi monta kourallista haastatteluja, jakoi tukun nimmareita faneille ja keskittyi festaritunnelman olennaiseen osaan. Lahden herrat Tuomas Saukkosen johdolla sen sijaan ottivat Inferno-lavan haltuunsa. Keikka oli mainio edellisillan tapaan. Before the Dawn on aina tasaisen tappava monien umpitarttuvien ralliensa kanssa, joita löytyy tasaisesti joka levyltä. Uutuuksiakin päästiin kuulemaan, sillä onhan bändi jo syksyllä julkaisemassa uutta materiaalia.
|
Riippuu keneltä kysyy, mutta Slayerin ohella sunnuntain odotetuin vieras taisi olla jenkkimetallin kärkinimiin kuuluva Killswitch Engage. Ja tällä kertaa myös Adam Dutkiewicz oli mukana, viimeksihän mies on nähty Suomessa Nosturin lauteilla 2002, vaikka KsE onkin pariin kertaan sen jälkeen Helsingissä vieraillut. Kansaa oli kertynyt aikaisesta ajankohdasta huolimatta paikalle varsin hyvin ja osan oli piessyt valmiiseen lämpöön mainion keikan kiskaissut Job for A Cowboy.
Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi aivan helvetin hyviin soundeihin. Soittimet olivat täydellisessä tasapainossa ja äänenvoimakkuus juuri sopiva. Soitto ja laulut sujuivat myös mallikkaasti. Vaikka alkuun arvelutti nappaakohan yhtye kuulijakunnan kunnolla mukaansa, väistyi epäilyksen varjo muutaman kappaleen jälkeen, kun nuoriso pisti ympyräjuoksuksi. Puolivälin jälkeen nähtiin perinteinen wall of death, jonka jälkeen pitti laajeni varsin mukavan kokoiseksi. Bändi veti kaikki pakolliset hittinsä läpi, tosin lisääkin jäin kaipaamaan, mikä on sinänsä hyvä merkki.
|
 |
|
Siinä missä lihaskimppu Howard Jones spiikkasi tyynemmin ja kiitteli yleisöä vastaanotosta, veti Dutkiewicz tyylilleen uskollisesti homman läskiksi rocktähti-itseironian ja -kliseiden kautta vitsailemalla olutta kittaavista hevareista ja kiskaisten perään kaljan huikalla huiviinsa ja uhoamalla tyttöjen nännien puristelulla. Joiltakin tosin meni pilke miehen silmäkulmassa meni tyystin ohi. Kuten ammattitaitoiselta ja kokeneelta ryhmältä saattoi odottaakin, nähtiin Tuskassa mainio keikka, joka vastasi siihen miksi yhtye on niin helvetin paljon parempi kuin lukuisat kopionsa. (TV)
|
 |
Hieman marginaalisempaa death metal -tarjontaa edusti Carcassin lailla ensimmäistä kertaa Suomessa soittava jenkki Dying Fetus. Brutaalista, mutta samalla varsin groovaavasta materiaalistaan tunnettu porukka esiintyi vain kolmimiehisenä sunnuntaisena iltapäivänä, raskaudesta kuitenkaan tippaakaan tinkimättä.
Äärimmäisen jyrisevä ulosanti toimi tuplaörinöiden, konekiväärirumpujen ja murisevien kitarasoundien varassa. Miinuksena tosin täytyy mainita turhankin pinnalla olevat rumpusoundit, jotka onnistuivat peittämään kitaratyöskentelyn nopeimmissa kohdissa lähes täysin. Kehaistava taas on lauluista päävastuussa olevaa kitaristia, joka suorastaan murhasi jyrisevällä murinallaan. Vioistaankin huolimatta tasapaksuakin materiaalia ulostanut bändi vei valtaosaa yleisöä mukanaan ja vaikka lavatyöskentely ei erityisen karismaattista tai ulkomusiikillisesti vetoavaa ollutkaan, voi keikkaa pitää varsin mukavana kuriositeettina ja otoksena jenkkikuolonmetallin nykytarjonnasta. (Serpent)
|
|
Toimittaja Määttä on kovasti pitänyt Shade Empiren Intoxicate O.S. -levystä ja sunnuntaina oli vihdoinkin mahdollisuus tarkistaa, miltä kuopiolaisten tarjoama päiväpainajainen tuntuu livenä. Inferno-lavalla kävi selväksi, että samaan aikaan Sue-lavalla möykännyt Dying Fetus oli kaapannut Tuska-yleisöstä leijonanosan, sillä vähäinen yleisömäärä mahtui levittäytymään helposti teltan vähemmän vetiseen maastoon. Suuremmankin väkimäärän olisin Shade Empirelle mielelläni suonut, sillä orkesterin futuristisen barbaarinen dark metal tyrmäsi kertalaakista. Vaikka kahden päivän möyriminen tuntuikin jo vääjäämättä nahoissani, niin hävyttömän hyvällä sykkeellä startannut Slitwrist Exstasy piristi kuin korillinen energiajuomaa. Monipuolisen hybridimäisessä soitossa pelasivat kiitettävän tasapainoisesti hyökkäävät kitarat, tuplabassorynnäköt, kauhuhenkiset sinfoniapätkät, futuristiset industrial-säpinät ja kaiken kruunasi vokalisti Juha Harjun raakalaismainen ääni. Sounditkaan eivät olisi voineet olla paljoakaan paremmat.
|
 |
|
Settilistan osalta Shade Empiren keskittyi enimmäkseen Intoxicate O.S.:in ja Zero Nexusin aikaiseen materiaalin ja jos yleisön innostuneesta mölinästä jotain voi päätellä, taisi Intoxicate O.S.:in materiaali pudota astetta paremmin. Ihmekös tuo, sillä erityisesti Bloodstar ja Chemical God kulkivat kuin se kuuluisa hirvi. Shade Empiren lavaeleissäkin oli asiaankuuluvaa suurellisuutta: tukat pyörivät, poseeraukset olivat polleita ja Harju onnistui yllyttämään aluksi kuraista mannerta arastelevan yleisön peräti pariin otteeseen pitin pyörteisiin. Shade Empire antoi kaikilla mittareilla vahvan näytön, jonka jälkeen kelpasi tyytyväisin mielin jatkaa päivää. (NM)
|
|
Grasspop-festivaalilla Belgiassa edellisenä iltana Kissin kera esiintynyt Sonata Arctica tarjosi päivän ensimmäiset pyrot, kuten myös päivän ainoan esityksen melodisen hevin saralla. Allekirjoittaneelle ei Sonata ole koskaan paria irtoraitaa lukuun ottamatta pudonnut, mutta hetki Dying Fetusta ja Shade Empireä sai kiitolliseksi tästäkin. Tony Kakko sporttasi vielä backstagella Imperiumi-ihokkaassa, mutta lava-asuunsa Tikkurilan värikartasta oli valittu mahdollisimman epämetalliset värit Mari-paidasta alkaen. Erinäisellä örinä- ja korinametallilla kyllästetty Tuska-yleisö otti kemiläiset ja yhden tamperelaisen kuitenkin avosylin vastaan, vaikka viimeisimmän Unia-levyn kappaleet eivät vaikeudessaan varsinaisia festarivetoja Paid In Fullia lukuun ottamatta olekaan.
|
|
Pirkanmaalaisvahvistus Elias Viljanen näkyy lunastaneen paikkansa orkesterissa lisäten kitarasooloihin ydinosaamistaan eli tilua edeltäjäänsä Liimataista enemmän, mikä tulee todennäköisesti kuulumaan myös tulevilla levytyksillä. Aina yhtä sympaattista Kemin murretta vääntävä Tony Kakko on liidaamassa ryhmäänsä Queenin suuntaan, mutta ainakin vielä edesmenneen Mercuryn revohkalla on paremmat biisit. Kärkkäin meininki tilaisuuden vastaanottavassa osapuolessa nousikin vanhojen nopeiden rallien, kuten Fullmoonin, aikana. Pankkineideillekin maistuvia balladeja ei ymmärrettävästi tässä kattauksessa kuultu Replican lisäksi. Keikka loppui ilmeisen totutusti Vodka-nimiseen hupinumeroon, jonka lopussa viriteltiin vielä ilmoille vanhaa kunnon Nukkumattia. Miten loistavan power-coverin tästä Raggarsinkin versioimasta klassikosta muuten saisikaan. (MP)
|
 |
|
Vaikka sunnuntaina ei kyennyt miettimään muuta kuin alkavaa kesälomaa ja odottavaa oparia, oli hyvä vielä pinnistää itsensä alueelle. Olihan siellä sentään tarjolla Nile. Ai niin, ja Slayer. Mutta ennen kaikkea se Nile.
|
Nilen alku oli mielenkiintoinen tarkkailla, sillä ennen showtimea George Kollias kävi tekemässä lavalla pariinkin otteeseen rumpucheckiä, joka sai pahimmat pannupornon ystävät rykäisemään räntää puntteihinsa. Samalla Karl Sanders istuksi kaikessa rauhassa lavamonitorimiksaajan tiskillä rassailemassa kitaraansa. No, Nikula kävi rääkäisemässä bändin lavalla, ja siitähän se pyöritys sitten alkoi.
Settlista oli lyhyehkö, painottuen vahvasti kahden viimeisimmän levyn materiaaliin. Ja Nile määräsi, ei sille voi mitään. Yhtyeellä oli teltan sisäpuolelta kuunneltuna lähes täydelliset soundit jo alusta lähtien, joka on teknisessä death metalissa jo pieni ihme. Yleisökään ei pistänyt pahakseen, sillä homma oli isollaan heti alusta. Mitään ei puuttunut: kolmoisörinät, teknis-melodiset ja brutaalit riffittelyt, maukas rumpuporno ja taustanauhoja pyörittävä Windows-läppäri olivat kaikki läsnä. Fiiliksen puolesta keikka oli onnistunut, mitä nyt loppu aiheutti pientä hämminkiä. Bändille oli varattu aikaa täysi tunti, ja kolmen vartin kohdalla bändi poistui hyvin vähäsanaisesti lavalta, hieman kuin vihjatakseen, että encoret olisivat tulossa. Eivät koskaan tulleet, eikä kukaan käynyt piikkaamassa bändiä pois lavalta. Ihmetytti moinen.
|
 |
| Mutta muuten vetoon sai olla hyvin tyytyväinen. Keikassa oli vahva klubivedon henki festariolosuhteista huolimatta. Dallas jaksoi kehua suomalaista yleisöä ja lavalla olleista hymyistä päätellen bändikin piti keikastaan. (NK)
|
 |
Nilen kanssa yleisön suosiosta joutui painimaan tuntemattomampi Týr Färsaarilta, joka oli kuitenkin selvästi saanut kymmenvuotisen uransa aikana faneja myös suomalaisista viikingeistä. Myös laulaja Heri Joensen oli tehnyt pohjatyönsä hyvin ja lateli pitkätkin välispiikit selkeästi artikuloidulla suomenkielellä - mikä ei ole tosin ihme neljää kieltä puhuvalta kulttuurinerolta. Itse kappaleissa kuultiinkin sitten pääasiassa saarien omaa kieltä fääriä, jonka melodinen ja polveileva sointi sopikin hyvin yhtyeen viikinkimetalliin.
Biisilista painottui heti alusta alkaen juuri julkaistuun Land-pitkäsoittoon, jonka levyllä hieman tasapaksuksi kasautuva tunnelma roihahti keikkatilanteessa aivan uuteen liekkiin. Raskassoutuinen heavy/doom-riffien paiskonta tuntui elävämmältä, ja Hail to the Hammerin kaltaiset Manowar-huudahdukset saivat yleisönkin pähkinöiksi. Myös bändin progesävyt olivat nyt luonnollisemmassa roolissa elävöittäessä yleisilmettä, joka tosin joskus heilahti yhdentekeväksi rallatteluksi. |
|
Bändi laittoi kuitenkin itsensä likoon niin soiton kuin kolmikon Joensen - Terji Skibenaes - Gunnar H. Thomsen laulustemmojen puolesta - ja uskoisin ainakin Joensenin hiestä kiiltelevän yläruumiin miellyttäneen naiskatsojien silmää. Lauantain Primordial-keikan kaltaista hurmoshenkeä ei Týr saanut kuitenkaan aikaan, mutta bändi varmasti anasti muutaman sielun Moonsorrowista ja kumppaneista pitävän kansamme riveistä. (AKl)
|
En liene ainoa, jolle Slayer oli koko festivaalin odotetuimpia tapauksia, aiemmin koetuista keikoista huolimatta - tai kenties juuri siksi. Vaikka thrash-legenda tätä nykyä jakaakin mielipiteitä suuntaan ja toiseen, ei tämä Bay Arean ihmelapsi ole ikinä ainakaan allekirjoittanutta livenä pettänyt, eikä se tehnyt sitä tälläkään kertaa.
Festivaalin pisimmäksi esitykseksi organisoitu keikkatapaus aloitti hitusen myöhässä, pahaenteisen taustanauhan myötä ja laskevan ilta-auringon lämpimässä paisteessa. Alkuun tarjottiin uudempaa Christ Illusion- ja God Hates Us All -materiaalia, mutta vastapainoksi nakattiin heti perään myös tutumpaa biisitarjontaa, kuten putkeen vedetty Chemical Warfare / Ghosts of War -kaksikko. Aivan pelkillä kehuilla ei pääse Slayerkään, sillä bändin kitarasoundeja ei voinut parhaimmalla tahdollakaan sanoa kovin hyviksi, vaikka niistä toki selvää saikin. Puuroisiin soundeihin tottui nopeasti ja tämän myötä myös biisimateriaali toimi keikan alkua paremmin.
|
 |
Kaikkiaan tarjolla oli lähes vuorotellen uudempaa ja vanhempaa materiaalia, joskin loppua kohti mentiin enemmän ja enemmän vanhoja hittejä kohti. Menu piti sisällään mm. sellaisia kovia veisuja kuten Hell Awaits, South of Heaven, Dead Skin Mask, War Ensemble, sekä vakkarihitit Raining Blood ja keikan herkullisesti päättänyt Angel of Death. Jos ei Slayer aivan Morbid Angelin tasolle keikkana päässytkään, niin hittejä kuultiin sitäkin enemmän. Kaikkiaan varsin maittava puolitoistatuntinen ja siltä osin erinomainen lopetus tähän asti parhaalle Tuska-festivaalille. (Serpent)
|
Kerta kiellon päälle Tavastialla
|
|
Vaikka Kaisaniemen hiekkakenttä rauhoittui taas vuodeksi, Tuska ei suinkaan ollut vielä ohi. Monet kokivat varsinaista tuskaa vielä seuraavana aamunakin, mutta virallinen ohjelma jatkui vielä Tavastialla jossa lauteille astui Vicars Of Hell. Kuusimiehinen yhtye soitti parhaat palat Judas Priestin kattavasta katalogista, mitä nyt ikivihreä, joskin puhki kulunut Breaking The Law jäikin uupumaan. Kokemus oli varsin autenttinen, sillä jopa kireimmät kiljaisut kuulostivat nuoren Halfordin tekosilta. Vicars Of Hell oli kuitenkin metallisempi kuin esikuvansa, eikä aina hyvässä.
|
 |
|
Paikalle saapunut yleisö oli hävettävän vähälukuista, mikä ei toisaalta yllättänyt sillä monelle kolmen tai neljänkin päivän festarointi oli jo tarpeeksi. Vajaasta pääluvusta huolimatta viimeistään Jawbreakerin - jonka korkeimpia nuotteja vokalisti Matias Palm vähintäänkin urheasti yritti - jälkeen soitetun ensimmäisen encoren, legendaarisen Painkillerin sulosävelet saivat aikaan valtaisia tukkatuulimyllyjä niin yleisössä kuin yhtyeessäkin. Viis siitä että kappaleessa tuli enemmän soittovirheitä kuin illan muissa biiseissä, se elintärkeä fiilis oli tismalleen kohdallaan. Tukka hulmusi, hiki valui - ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.
|
Keikan ja koko Tuska-viikonlopun kruunasi viimeisenä soitettu Hell Bent for Leather, jonka aikana Halford-imitaattori Palmin päähän eksyi lutuisen 70-lukulainen nahkainen koppalakki. Voiko tätä autenttisemmaksi enää Judas Priest -coverointi mennä? (OJ)
Kokonaisuutena vuoden 2008 Tuska oli - ainakin sen aggressivisimman metallin kuuntelijoiden mielestä - tähänastisista kovatasoisin ja vielä ”pre-Tuska” mukaan laskettuna melkoisen näyttävä tapahtuma. Erityisesti valikoimassa painottui death metal, jonka osalta oli onnistuttu kiinnittämään todella kovia nimiä, ja mikäpä metallifestari ei Slayerillä kruunuaan saisi. Melodisemman tavaran ystävillä saattaa olla eriäviä mielipiteitä, mutta joka tapauksessa kiintoisaa katseltavaa ja kuunneltavaa riitti runsain määrin joka päivälle, ja on äärettömän vaikea kuvitella, että tämän vuoden kattausta pystytään ihan hetkeen ylittämään. Mitä kujeita Tuska-järjestäjät sitten ensi vuodelle keksivät, jäämme suurella mielenkiinnolla seuraamaan. Sitä odotellessa todella iso kiitos tämänvuotisesta annista! (MS) |
|
|
