|
 |
|
|
|
Helsinkiläinen Chaosweaver on nelisen vuotta vanha bändi, mutta on nyt vasta noussut suuremman metalliyleisön tietoisuuteen. Seitsemän kaaoksen veljeksen debyyttialbumi Puppetmaster of Pandemonium julkaistiin huhtikuun lopussa Shadow World Recordsin kautta ja bändiä ollaan sysäämässä vaikuttavan materiaalin siivittämänä kovaan nosteeseen. Mistä sitten moisessa jylhän sinfonisessa kauhuoopperamaisessa, hybridimäisesti ja kierosti tummasävyisiä tunnelmia, industrial-elementtejä ja melodioita sekä klassisia sävyjäkin yhdistelevässä metallissa oikein on kyse? Bändi on onnistunut vangitsemaan rajattoman valikoiman ja onnistuneen genrejen sekoittelun, jollaista nykypäivänä odottaa enemmän kuin mielellään useiden taannuttua turhankin kapealle musiikilliselle saralle tai sitten täysin mielikuvituksettoman paahdon ikeeseen. Chaosweaverin sympaattinen sanoittaja sekä bassonkurittaja Max Power ruoti avoimeen sävyyn tämän potentiaalisen vuoden metallitulokkaan edesottamuksia, uutta levyä ja tulevaisuutta.
|
- Chaosweaverin sävellysfilosofia perustuu pitkälti taiteelliseen ennakkoluulottomuuteen ja raja-aidoista piittaamattomuuteen. Emme kelanneet kertaakaan levyä tehdessämme, onko työstämämme materiaali deathia, thrashia, blackia, poppia vai klassista. Koostimme vain kappaleita niistä monisyisistä elementeistä, jotka luonnollisimmin syntyivät ja toimivat parhaiten biisikokonaisuuksien ehdoilla. Ei rajoja, ei sääntöjä, ei väkisin tikistämistä. Tavoitteenamme oli tehdä mahdollisimman synkkä, massiivinen ja sisällökäs albumi, joka olisi ennen kaikkea tekijöidensä näköinen. Mielestäni onnistuimme erittäin hyvin.
|
 |
- Melkein kaikki kappaleet lähtivät kasvamaan Kolen riffeistä, joihin minä, Jack ja Thab sävelsimme orkestraatiot. Näkisin kuitenkin, että Jackilla oli isoin rooli prosessissa, koska hän soitti paitsi rummut ja osan kiippareista, myös äänitti, miksasi ja tuotti levyn. En myöskään väheksyisi Albertin panosta kitarasovituksiin, Ezzymanian kitarasooloja- ja melodioita, enkä Cypher Commanderin syvyyksistä kumpuavaa ääntä. Kunnia niille, joille se kuuluu, eli koko bändille.
Bändin suuri kokoonpano kiinnittää huomioita. Vielä vuosi sitten Chaosweaver toimi viisihenkisenä, mutta kokoonpano kasvoi seitsemään mieheen vielä levynteonkin aikaan. Miten moinen ryhmä on nitoutunut yhteen ja mihin ihmeeseen yhtye tarvitsee kolmea kitaristia? Ainakin ulkopuolisen korvaan kokonaisuus hoituisi kahdellakin, joten poteeko yhtye pienoista Iron Maiden -syndroomaa? Materiaalin perusteella perinteisen kokoonpanoryhmityksen lisäksi kahden kosketinsoittajan roolin ymmärtäisi jopa paremmin.
|
- Oikeastaan koko porukka on kasautunut kavereiden ja tuttavien kollektiiviksi. Tunsin Thab Picardia lukuun ottamatta kaikki yhtyeen jäsenet ennalta. Kolen, minun ja ex-kitaristi Hurstin dark metal -proggiksestahan homma lähti kasvamaan vuonna 2004. Tämä kokoonpano on ollut kasassa tällaisenaan vasta muutamia kuukausia. Vaikka bändissä on kolme kitaristia, kyseessä ei missään nimessä ole Iron Maiden -syndrooma, vaikka kovasti bändistä pidämmekin. Kaikilla kitaristeilla on selkeästi omat roolinsa, eikä ole tarvis lähteä tiluttamaan kilpaa. Ezzymania 2000 hoitaa soolot, Albert on kellontarkka komppikitaristi ja Kolelta on tullut tähän saakka valtaosa riffeistä.
Salaperäisten taiteilijanimien taakse henkilöllisyytensä kätkevät jäsenet voivat olla monillekin tuttuja. Sen sijaan mystinen ja maskipäinen, albumin etukannessakin poseeraava, vokalisti Cypher Commander on päättänyt pitää henkilöllisyytensä salassa ainakin toistaiseksi. Antaa siis tekojen, eikä maineen, puhua puolestaan. Cypher Commanderin piti aluksi vain vierailla levyllä, mutta mies päätyikin lopulta vakinaiseksi jäseneksi.
- Näin juuri. Kolehan lauloi molemmilla demoilla, mutta hän päätti luovuttaa mikrofonin Cypher Commanderille, joka on – käsi sydämellä – yksi parhaista extreme metal -laulajista tässä maassa. Eikä tule kansainvälisestikään montaa kovempaa mieleen. Varsinainen päätös taisi tapahtua studiossa, kun herra rääkäisi ensimmäiset korinansa nauhalle. Cypherhan on vääntänyt metallia koko ikänsä, joten kyse ei todellakaan ole mistään kesäpojasta. Hän vaikuttaa tälläkin hetkellä useassa korkean profiilin yhtyeessä, joita on turha lähteä tässä mainitsemaan. Puhukoon miehen työpanos tällä levyllä puolestaan, eikä sitä edeltänyt maine.
|
Bändin ulkonäkö, etenkin tuoreissa promokuvissa, on myös jokseenkin omintakeinen ja kaaossävytteinen, eikä ryhmäkuvan nähtyään voi olla palamatta halusta kuulla millaista musiikkia orkesteri tuottaa. Tiettyjä viitteitä on moneen suuntaan ja yksityiskohtia on hyödynnetty vähän jopa tarantinomaiseen (haettu vaikutteita esikuvilta) tapaan. Joten, perimmäisten kysymysten äärelle: ostaisiko Max Power yhdeltäkään kuvan henkilöistä käytetyn auton?
- En ainakaan siltä pompulahinurilta, ja eiköhän cyber-Jessekin kulje pelkissä sandaaleissa. Olemme kyllä todella tyytyväisiä sekä bändikuviin että levykansiin. Kuvathan otti tuttuun tapaan Jarmo Katila, jonka ammattitaitoa olemme hyödyntäneet pariin otteeseen aiemminkin. Kannet taittoi Inferno-lehden AD Markus Paajala. Kukin sai tehdä kuvissa, mitä tykkäsi, ja siksi heput ovatkin rennon, mutta häiriintyneen näköisiä. Mielestäni ulkoinen olemuksemme täydentää musiikin kieroutuneisuutta ja sitä vittumaista tunnetta, ettei kaikki ole kohdallaan. |
 |
HÄIRIINTYNEIDEN LYRIIKOIDEN KEHDOSSA
|
 |
Levyn saatekirjeen mukaan bändin lyyrisillä aalloilla seilaillaan muun muassa toisen maailmansodan pommittajakoneista, kaaosjumalien ja vampyyriahdinkojen kautta kansallisromanttiseen muinaistarustoon, mutta tämän sopan tarvikkeita pääasiallinen maustaja Max Power valottaa vielä lisää. Reseptiä siis kehiin.
- Avataanpa levyn visuaalista konseptia hieman ennen kuin menemme yksittäisiin kappaleisiin. Kansikuvassa laulajamme Cypher Commander ikään kuin vetelee kaaoksen lankoja haluamiinsa suuntiin. Vihkon sisäkannet kuvaavat tekoja tai tapahtumia, joita Puppetmaster of Pandemonium panee ihmiset tekemään. Vihkon kuvat liittyvät oleellisesti tiettyjen biisien sanoituksiin. Esimerkiksi noitavainoista kertovaa Buried in a Swampia visualisoi kuva mieshenkilön ojennetusta etusormesta, joka osoittaa noitaepäillyn niskassa olevaa luomea. Miehen ranteen ja sormen ympärille on kiertyneet samaiset langat, joita sekasorron nukkemestari ohjailee. Voikin tavallaan sanoa, että levy käsittelee synkkyyden eri kasvoja, vaikkeivät tarinat sinänsä liitykään toisiinsa.
|
- Flaming Rain kertoo toisen maailmansodan pommittajakoneista ja sodankäynnin psykologisista kauhuista. Locked in a Coffinissa on aika selkeitä viitteitä Bram Stokerin Draculaan, ja nimenomaan siihen, kun veren- ja rakkaudenhimoista kreiviä kuskataan oman maansa mullassa Transilvaniasta Lontooseen. Kyseisessä kappaleessa musiikki, tunnelma ja sanat yhdistyvät ehkä onnistuneimmin koko levyllä. Klaustrofobinen arkunhakkausmeininki, joka nivoutuu vuosisatoja vanhaan ylevyyteen.
- White Noise on ehkä se ”chaosweaverimaisin” kappale, koska siinä ääripäät ovat eniten läsnä. Biisissä on kauniita piano- ja kitaramelodioita, kosmista avaruusmölinää, brutaalia möyrintää, matalia puheosuuksia, tempovaihdoksia ja muuta bändille ominaista yllätyksellisyyttä – häiriintyneitä sanoituksia unohtamatta. Biisi kertoo muinaisista kaaosjumalista, jotka tulevat lihaksi valkoisen kohinan kautta. Kappale päättyy siihen, kun vanhat kehnot päätyvät maankamaralle. Se on siis melkoinen kauneuden, kauheuden ja hämäryyden sekasikiö.
- Cult of Joy käsittelee moderneja kulttiuskontoja ja kavalaa tekopyhyyttä: massahurmoksesta hyötyviä aivopesijöitä, jotka saavat seuraajansa luopumaan kaikesta omasta niin henkisesti, ruumiillisesti kuin materialistisesti. Horned Serpent on ikään kuin unenomainen rakkaustarina, joka luotaa feminiinisestä ylivallasta ja lihanhimosta. Buried in a Swampissa metsästetään noitia ja Angelissa teurastetaan Jumalan armosta. Denied Memories on tarina muistinsa menettäneestä mieshirviöstä, joka saa välähdyksenomaisia takaumia tekemisistään. Beneath the Silent Cities porautuu maanalaiseen maailmaan vähän Mad Max -hengessä ja Son of the Moon on kansallisromanttisvaikutteinen kertomus ”kuun pojasta”, joka yrittää löytää tiensä kuolleiden maahan Kurimuksen kurkun eli Kinahmin kautta.
Ja kuka vielä väitti, että lyriikoilla ei ole väliä tai että ne ovat useimmiten tylsiä?
MUSIIKILLISEN KAAOKSEN ÄÄRELLÄ
Ulkopuolisen on vaikea keksiä Puppetmasterin yksittäisistä biiseistä mitään järkevää sanottavaa, kun on edes jonkinlaisen kuvan kokonaisuudesta päässyt muodostamaan. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy runsaasti ja joidenkin biisien osalta voisi puhua melkein selkeistä yhteyksistäkin.
- Kuten sanottu, lyriikat eivät liity suoraan toisiinsa, mutta musiikillisesti niissä saattaa olla enemmän yhtymäkohtia. Kaikista levyn haasteellisuuksista Denied Memories oli se haasteellisin. Siinä on niin hämyiset rytmitykset, ettei kipaleesta meinannut tulla mitään. Siitä on itse asiassa olemassa viiden eri tyypin laulamat versiot, mutta levylle päätyi lopulta minun puhumani toisinto, jota täydentävät Moonsorrow’n Ville Sorvalin taustarääkynät ja ex-Deathchain-leijona Rottenin vetämät kertsit.
|
- Angel on taas Chaosweaverin ensimmäinen kappale ikinä, joskin levyversio on käynyt läpi melkoisen kauneusleikkauksen sitten demoaikojen. Biisi on rakenteeltaan aika simppeli, toisin kuin Denied Memories, mutta näkisin suurimman yhdistävän tekijän noiden kahden välillä olevan popahtavat pianomelodiat ja tarttuvat kertosäkeet. Totuus piilee kuulijan korvavaikkujen välissä. Mielestäni myös White Noise ja Beneath the Silent Cities muodostavat eräänlaisen Yin-yang-parin, joista ensin mainittu edustaa valoisampaa ja jälkimmäinen mustempaa puoliskoa.
|
 |
Päätosbiisi Son of the Moonia ei yllättäen pysty sivuuttamaan. Mullikuorojen tylytys on hyvää esimakua, mutta lopun raukea tunnelmointi Jules Näverin laulun voimalla nappaa otteeseensa välittömästi ja kansallisromanttiset piirteet nousevat parhaiten pintaan. Miten biisistä syntyi tällainen kaksiosainen eepos? Ja Näveriä kuulemme varmaankin livenä sitten joskus?
- Tämän levyn biisit syntyivät Son of the Moonia lukuun ottamatta siten, että Kole kynäili melkeinpä kaikki komppikitarariffit hyvissä ajoin ennen äänityksiä, mutta lähes tulkoon kaikki orkestraatiot, soolot ja mausteet syntyivät vasta studiossa. Son of the Moon lähti sen sijaan syntymään biisin alussa olevasta akustisesta näppäilystä, jonka tein joskus kotona. Olimme sekoilemassa kahdestaan Jack Tygerin kanssa ehkä kuukautta ennen levyn äänitystä Studio Perkeleessä, jonka mies omistaa. Jack innostui riffistä, ja ryhdyimme jammailemaan jatkoa kappaleelle tuhannen päissään. Jack paukutti rumpuja, minä rankaisin kitaraa. Ensimmäinen osio syntyi kuin itsestään tuona sumuisena yönä.
- Kun ajoin seuraavana päivänä kotiin studiolta, päässäni rupesi soimaan samainen laulumelodia, joka päätyi myöhemmin biisin kakkososan pääteemaksi. Koska melodioilla on tapana unohtua äkkiä, päätin äänittää sen tuoreeltaan kännykälläni. Kailotin pätkän nauhalle samalla, kun ohittelin autoja sadankahdenkympin vauhdissa moottoritiellä. Harmi, kun ei tullut videokamera mukaan.
Son of the Mooniin kaavailtiin vierailijoita jopa Amorphiksesta, mutta biisin selkeät vaikutteet olisivat osaltaan syöneet pohjaa tältä. Loistavan tulkintansa biisiin esittävä Näveri ei totisesti ollut huono vaihtoehto.
|
 |
- Kappalehan eroaa aika paljon muista tämän levyn nykäisyistä, mikä on mielestäni vain plussaa. Poikkeava lopetus omituiselle kiekolle. Oli alusta saakka selvää, että biisi kaipasi puhtaita lauluja, emmekä halunneet käyttää Cypheriä siihen, vaikka mies monipuolinen tulkitsija onkin. Kelasimme aluksi Tomi Joutsenta ja Pasi Koskista, mutta koska biisi on kieltämättä hieman Amorphis-vaikutteinen, idea haudattiin aika äkkiä. Mietimme Julesta heti seuraavaksi, ja hän toikin kipaleeseen aivan helvetisti munaa, särmää ja herkkyyttä. Juleshan vetää biisin kaikki laulut intron kähinää lukuun ottamatta. Käsittämättömän kova suoritus, sano. Koska kappaleen melodiat ovat hyvin suomalais-melankoliset, kirjoitin sanatkin samanhenkisiksi. Jules diggaili sekä lyriikoista että musasta todella paljon ja uhkailee turpasaunalla joka kerta, kun miestä näkee, että jos hän ei pääse vetämään kappaletta lavalle.
|
Kliseisesti Max Powerilta täytyy tivata myös ne omat henkilökohtaiset suosikkibiisit.
- Jos pitäisi valita yksi kappale ylitse muiden, valitsisin Locked in a Coffinin. Kuten jo aiemmin sanoinkin, kyseisessä biisissä kulkevat sanat, sävelet ja fiilis harmonisimmin käsi kädessä. Törkeän kovat riffit, synkeän massiiviset orkat, pahaenteiset sanat ja säröhammond – siinä biisi pähkinänkuoressa. Muita suosikkeja ovat White Noise ja Son of the Moon, mutta tykkään helvetisti muistakin levyn biiseistä.
Kotimaan levyarvosteluista Puppetmasterille tuntuisi tulleen vähintäänkin hopeaa ja kunniaa, ja Max on myös silmin nähden tyytyväinen, mutta miten albumi on löytänyt tiensä yleisön soittimiin?
- Kiekkohan on saanut aivan käsittämättömän paljon kehuja ja ylistystä vähän kaikkialta. Myynneistä on paha sanoa vielä mitään, mutta sen verran tiedän, että helvetin moni kauppa on joutunut myymään ei-oota. Tiedä sitten, johtuuko kovasta menekistä vai liian pienistä tilauksista. Kuulin esimerkiksi, ettei Turusta saanut levyä enää mistään julkaisua seuranneella viikolla. Eli vissiin ainakin turkulaisille meitin hevanderi tippuu. Oli vaikea ennakoida, kuinka levy otettaisiin vastaan, koska siinä on niin paljon vaikeasti omaksuttavaa tavaraa ja lainalaisuuksien rikkomista, eikä musiikki ole muutenkaan sieltä kuulijaystävällisimmästä päästä. Mutta hyvä näin.
KOSKA KEIKALLE?
Keikkaolosuhteisiin suurta joukkoa ja massiivista äänimaailmaa on hankala sitä kokematta kuvitella. Yhtye ei olekaan vielä esiintynyt kertaakaan yhdessä. Biisien runsaan sisällön vuoksi kappaleiden soljuminen liveolosuhteissa vaatii lisäsovituksia.
- Emme ole soittaneet vielä yhtään keikkaa, vaikka niitä on tarjottu aika paljon. Syyt ovat pääasiassa logististekniset ja käytännönläheiset. Bändin tyypit ovat levittäytyneet neljään eri kaupunkiin ympäri Suomen, ja kaikilla ovat omat kiireensä. Olemme olleet samassa paikassa samaan aikaan koko köörillä vain yhden ainoan kerran: promokuvauksissa. Keikkasetin saaminen esityskuosiin vaatisi siis helvetisti treenaamista ja taustanauhojen rakentamista, koska orkestraatioissa on niin paljon raitoja ja rinnakkaisia melodioita, ettei niitä pysty kukaan soittamaan kahdella kädellä. Ja koska musa on niin massiivista ja soittajia kuin veljeksiä Aleksis Kiven romaanissa, lavan olisi oltava suhteellisen isokokoinen, emmekä voisi vain torottaa vehkeet kädessä yleisön edessä vailla mitään erikoiselementtejä. Visuaalinen musiikki vaatii visuaalisen show’n.
|
 |
- Ei tässä pidetä kiirettä muutenkaan keikkojen suhteen, mutta sellaisia on suunnitteilla, jahka saamme vaaditut palaset loksahtamaan kohdalleen. Levyn vierailevat tähtöset, Jules ja Rotten etunenässä, hinkuvat päästä vetämään kipaleita elävänä, joten kai heidän toiveensa on toteutettava, kun tekivät niin loistavaa jälkeä levylle, heh. Jos budjetti olisi rajaton, levyn tematiikkaa heijastaviin lavasteisiin ja bändin puvustukseen panostettaisiin kunnolla. Mielestäni keikka olisi onnistunut, jos yleisölle jäisi hämmentynyt fiilis niin hyvässä kuin pahassa.
|
Debyytin vasta ilmestyttyä malttamattomampi haikailee jo uudenkin materiaalin perään. Millä mallilla tuleva materiaali on ja milloin sitä voi odottaa julkaistavaksi?
- Vaikka levynteko kesti viisi kuukautta, luomisvaihde hirtti kiinni. Uusia biisiaihioita syntyy jatkuvalla syötöllä – ja vieläpä saatanan kovia sellaisia! Etenkin herra Tyger on ollut aivan tulessa pianojuttujensa kanssa. Saa nähdä, millaiseksi seuraava kiekko muotoutuu, kun minulta on tulossa The Kovenantin Animatronicille kumartavaa materiaalia, Albertilta Katatonia-riffittelyä, Jackilta vääristynyttä Richard Claidermania, Thabilta poppista ja Ezzymanialta Stone- ja Kreator-osastoa. Mutta sitähän se tämän bändin kanssa nimenomaan on, kaaoksenpunomista ääripäiden elementeistä.
Viisi kuukautta ei kuitenkaan vierähtänyt pelkästään Puppetmasteria viilaillessa, vaan tuloksena oli muutakin. Veikeän hupaisa ja ehdottoman tarttuva sivuprojekti jaloviinan kunniaksi toimi erittäin hyvin ainakin allekirjoittaneelle.
- Levynteon lomassa syntyi useampiakin sivuprojekteja, joista voisi mainita Ennio Morriconelle, Ismo Alangolle ja Suomi-juntalle pokkaavan Yhden tähden sheriffin. Kyseessä on hymyssä suin mutta tosissaan tehtyä lännenmusiikkia, jonka keskeisimpinä elementteinä ovat jaloviina, saluunat, palkkionmetsästäjät, bandidot, preeriakoirat, intiaanit, ratsuväki ja muut Lucky Lukesta ja Tex Willeristä lainatut kliseet. Ensilevystä on suunnitteilla äänikirjan tai kuunnelman tapainen kokonaisuus, jota komppaa Mauri Kunnaksen hengessä tehty sarjakuva.
- Toinen maininnan arvoinen on Cypher Acid, Cypher Commanderin ja Jack Tygerin konemetalliprojekti, jonka suurimpana vaikuttajana toimii Prodigy. Erinomaista ulostetta, kuten tavataan sanoa.
Nyt kun homma on lähtemässä isommalle vaihteelle, täytyy muita jatkosuunnitelmiakin kartoitella ja sitä missä tilanteessa Max Power uskoo Chaosweaverin olevan viiden vuoden kuluttua.
- Toivottavasti olemme saaneet kolme erinomaista levyä pihalle ja haalineet sen verran kansainvälistä mainetta, että bänditoiminta mahdollistaisi seuraavienkin äänitteiden tekemisen. Puppetmaster of Pandemoniumhan julkaistaan 16.6.08 briteissä ja 20.6.08 Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa, joissa lättyä jakelee pieni ug-lafka nimeltä Universal Music. Lupaavalta siis vaikuttaa. |
|
|
