Turkulainen Suunta tituleeraa itsensä psykedeeliseksi metalliksi. Saattaahan se olla. Kolme biisiä ja kolmisen varttia pitkä demo esittelee ryhmän, jonka kuunteleminen ainakaan allekirjoittaneelta ei oikein meinaa sujua ilman päänsekoittajia. Kappaleet ovat pääosaltaan kuin auttavalla äänentasolla äänitettyjä, pahasti keskeneräisen yhtyeen kellarijameja joissa tahtilaji on ennelta sovittu mutta muusikot tuntuisivat jumittavan samoissa riffeissä loputtomalta tuntuvan ajan, aivan kuin etsien kulloinkin tekemisen alla olevaan "kappaleeseen" kantavaa riffiä. Yhdessäkään levykäisen kolmesta paikallaan polkevasta huuruilusta sitä ei nyt vain tunnu varttitunnissa löytyvän. Rakenteellisia eväitä näissä biiseissä olisi parin minuutin rallien tarpeiksi, mutta tässä tapauksessa toisteisuus lieneekin tehokeino. Vähempikin olisi silti riittänyt.

Laulu voimistaa suttuista meininkiä entisestään. Ääntelyvastaava Erno Kärkkäisen kurlutus on soittoon nähden sivuroolissa ja se koostuu shamanistisesta ulvonnasta, karjunnasta ja hihkunnasta. Meikäläisen korvapariin Suunta kuulostaa hitaana ja keskitempoisena ainoastaan amatöörimäiseltä ja nopeimmillaankin lähinnä primitiiviseltä blackmetallilta, ilman edes siihen tarvittavaa osaamista.

Bändi on valinnut nimensä todella hienosti ja demo on graafisesti ansiokas. Se vain on musiikilliselta tarjonnaltaan niin täysin eri aallonpituudella kuin allekirjoittaneen musiikilliset preferenssit että vaikka sille varmasti vastaanottava yleisönsäkin löytyy, minun lääkekaapissani ei ole sen sisäistämiseen vaadittavia lääkkeitä.