|
|
|
Orivedellä vaikuttavalle Quiet Outcrylle täytyy nostaa hattua. Siinä missä monet progemetallikentällä operoivat yhtyetulokkaat yrittävät jäljitellä Dream Theateria, pyrkii Quiet Outcry luomaan persoonallista musiikkia. Yhtye on tajunnut, että massasta erottuakseen yhtyeen on kehitettävä oma soundi ja tyyli. Demosta löytyy paljon omaperäisiä aineksia, mutta myös jonkin verran huomautettavaa. Harvassa ovat nimittäin ne demot, jotka sisältävät täysin valmista kamaa.
Demoja arvostellessani olen pyrkinyt ilmaisemaan selkeästi sen, mitkä ovat yhtyeen vahvimmat puolet ja mitä asioita kaipaisin kuulevani musiikista. Yhtyeet voivat ottaa palautteesta nokkiinsa ja tuhahtaa, ettei arvostelija tajua pätkääkään heidän hengentuotteestaan. Vaihtoehtoisesti yhtyeet ovat saaneet uutta ajattelemisenaihetta soittoonsa. Muistakaa kuitenkin, bändit, ettei omista ambitioistaan kannata tinkiä! Mutta kuten olen aiemminkin todennut, arvostelu on vain yhden ihmisen mielipide.
Quiet Outcryn soittotaidoista ei löydy valittamisen aihetta. On ilahduttavaa kuulla, ettei kitaroita luukuteta koko ajan täydellä säröllä. Lauri Viljasen kitaransoitosta löytyy yllättävän paljonkin pehmeitä näppäilyjä ja jopa haurasta tunnelmointia hieman samaan tyyliin kuin Robbie Krieger (The Doors), Robert Fripp (King Crimson) ja Reine Fiske (Landberk, ex-Paatos), vaikka musiikissa on selvästi kyse progemetallista.
Yhtä miellyttävää on kuulla solisti Jukka Heinisuon ääntä, jonka äänenkäyttö poikkeaa positiivisella tavalla monista tavanomaisista hevikiekujista. Vaikkei Heinisuo kuulosta Jim Morrisonilta, tulee hänen äänenkäytöstään mieleen hieman samankaltainen vaikutelma: Vaikka äänirekisteristä ei löytyisikään laajaa skaalaa, se ei ole este esittää asiaansa vakuuttavasti. Erityisesti se käy hyvin ilmi demon kahdesta ensimmäisestä kappaleesta The Fruits of Our Labor ja Charade. Myöskään grunt-lauluosuuksia ei ole liikaa, vaan ne toimivat hyvänä tehokeinona korostamaan tekstejä.
Ainoa asia, jota olisin kaivannut kuulevani demolta, olisi räväkämpi kosketintyöskentely. Ei se kosketinsoitinten tehtävien laajentaminen syö tehoa muilta instrumenteilta. Päinvastoin. Mallikkaasti ne kuitenkin soivat avauskappaleella The Fruits of Our Labor, joka on ehdottomasti demon parhaimmistoa. Pianosoundien käytöstä plussaa.
Huomattavasti progressiivisimmissa kappaleissa Charade ja Enola Gay yhtyeen oma ilmaisu pääsee parhaiten esille. Näistä kappaleista Charade kasvaa alakuloisesta tunnelmoinnista pauhaavaksi myrskyksi, jonka tunnelmat tuovat mieleen King Crimsonin Fallen Angelin (siis tunnelman, ei musiikin). |
|
|
12.05.2007, Kalevi Heino |
|
|
|
Palaa » |
|
|
|
|
