|
|
|
Omanlaisekseen ja omintakeiseksi tapaukseksi, jopa kulttisellaseksi, kasvanut grinditapaus PaskaJänis tekee paluunsa kolmen tuuman pienjulkaisun muodossa. Kuuden biisin ensidemolle on jatkoa luvassa liki kymmenen biisin verran, joskin minuuttikestolla pysytään seitsemän minuutin vähäisemmällä (ja paremmalla?) puolella.
Edeltäjänsä lailla ulostejänö kikkii ja kakkii, niin iloisesti hyppelehtien kuin nyt Hyvinkäältä tuleva blastcoreksi kutsuttava nelikon musiikki vain voi. Välillä vedetään melodisesti, välillä vähän sahaten ja suhaten, mutta kautta linjan tahti pidetään nopeana ja biisit lyhyinä. Bändin musiikki on tavallaan yhtä hölmöä kuin mitä nimi antaa ymmärtää, mutta juuri siinä on osa bändin viehätystä - jos sitä nyt ylipäätään on.
Hiljaisuudesta kuolonkorinaan on hyvässä mielessä tynkä ja timmi. Biisit eivät tympäise, toista liikaa itseään tahi onneksi myöskään naurata. PaskaJänis hoitaa grindikakkimisenkin niin taidokkaasti, että pahimpia vikoja täytyy etsiä muualta kuin itse biiseistä - siitäkin huolimatta, ettei bändi edes yritä edustaa grindauksen tiukinta kärkeä. Vikana tässä tuhertamisessa nimittäin on puolivillaiset soundit, liian pehmoinen ja sähköinen suristelu. Vähän kuin paskasangossa uitettu Duracell-pupu.
Toisaalta yritystä löytyy, laulut vedetään hullusti kiljuen, karjuen, muristen tai äristen. Vaikkei kuunteluaisti tämän teoksen myötä uusiin asentoihin naksahda, lyhyissä pätkissä tällaista mielipuolisuutta kehtaa kuunnella sopivassa mielentilassa. Ehkä levy kaipaisi parempien soundien ohella vielä enemmän järkipuutostautia tai ainakin jotain sellaista, mikä saisi aivot naksahtamaan tähän touhuun astetta paremmin. Ei paskempaa. Vieläkään. |
|
|
22.12.2006, Serpent |
|
|
|
|
|
|
Palaa » |
|
|
|
|
