|
|
|
Satuinpa tässä viikko takaperin säätämään radiokanavan Metalliliitto-taajuudelle, josta kaikui hitaan suloista, melodista musiikkia. Homma kuulosti sen verran My Dying Bridelta, että yllätys oli melkoinen, kun laulukieli osoittautuikin suomeksi. Koska nk. suomimetalli on melkeinpä poikkeuksetta tarkoittanut musiikillisesti etäisesti metallilta kuulostavaa rock-menoa, oli yllätys nimenomaan positiivinen. Demoa on nyt kuitenkin tullut pyöritettyä sellaiset kymmenkunta kertaa, eikä se melkoisen tarttuvasta luonteestaan ja muodollisesta pätevyydestään huolimatta tunnelman puolesta täysin vakuuta minua. Heikoimmillaan Ikiuneen on nimittäin turhan sokerisilla melodioilla ja kliseisillä sanoituksilla varustettua huttua. Samaan hengenvetoon on kuitenkin sanottava, että laadullisesti Ikiuneen on niin korkealuokkaista materiaalia, että vähemmän keskittyneessä kuuntelussa materiaali uppoaa itsellenikin mainiosti.
On oikeastaan vaikea määritellä, mikä Saattueessa tarkemmin ottaen mättää. Ainakin örinälaulu (taustalla se tosin toimii kelvollisesti) on parissakin mielessä tarpeetonta. Esimerkiksi nimibiisin alussa melodiaharmoniat saavat aikaan sen verran kauniin kaihoisan fiiliksen, että tätä taustaa vasten selkeästi artikuloiva örinä kuulostaa mielestäni sekä ideana että teknisesti epäkypsältä. Tärkein argumentti örinää vastaan on joka tapauksessa bändin oikean laulajan voimakkaan angstinen ääni. Onhan siellä niitä pehmeämpiä ja samanaikaisesti rautiaismaisempiakin puhtaita osuuksia, mutta pääosassa on onneksi jossain puhtaan ja epäpuhtaan välillä liikkuva, miehekkäämpi ääntely. Toinen itseäni häiritsevä seikka on ensivaikutelmasta nopeasti haihtuva tylyys ja ehdottomuus. Avausraita Luutarhuri onnistuu säilyttämään nämä ominaisuudet parhaiten, kun taas Ikiuneen-biisissä on paljon hyviä yksittäisiä juttuja, joista kappaleen akustinen väliosa kuitenkin kuulostaa nimenomaan tässä kontekstissa sen verran munattomalta, että biisikokonaisuus joutuu epätasapainoon.
Kaiken kaikkiaan petyin levyn pinnallisuuteen - siis siinä mielessä pinnallisuuteen, että pinnan alta ei alkuinnostuksen jälkeen löytänytkään kuin teknisesti pätevää, hyvin sävellettyä ja hieman ylisovitettua suomimetallia. Särmää tämä kaipaa reilusti, ja mm. sen vuoksi niitä kitaraharmonioita ei todellakaan tarvitsisi olla koko levyn mitalta. Bändin toivoisi välillä rikkovan biisiensä kaavaa vähän murjovammilla riffeillä, yllättävämmillä melodioilla ja vähemmän ilmiselvillä sananvalinnoilla. Kaikesta kritiikistä huolimatta Saattue on kuitenkin keskitasoa huomionarvoisempi demobändi. |
|
|
22.02.2006, Antti Korpinen |
|
|
|
|
|
|
Palaa » |
|
|
|
|
