Sen piti olla normikeikka perustuu samanlaiseen muusikkojen suullisen perimätiedon keräämiseen, kuin muutaman vuoden takainen Ei kokolihaa soittajille, johon oli kerätty anekdootteja keikkaelämän nurjasta puolesta. Nyt suunvuoron saavat myös juontajat ja tanssijat. Ääntään eivät tosin vieläkään avaa puurattia kääntelevät iskelmätähdet, vaan sanaista arkkuaan raottavat vain takarivin jätkät ja bilebändiläiset. Osa heistäkin tosin turvautuu nimimerkkiin. Kirjan tunnetuin kertoja onkin Erkki Räsänen, jonka joku saattaa muistaa tangokuninkaana vuosimallia 2001.

Parisataasivuinen opus soveltuu viihteeksi keikkabussiin siinä kuin Akkaa päälle -sarjan Oikotuulet -jakso. Kahvipöytäkirjana teos ajaa myös asiansa. Sen piti olla normikeikka on ylipäätänsä kirja niille, joita eivät kiinnosta tylsät studiosessiot. Niiden sijaan onkin tarjolla tuplabuukkauksia, isoaseisia manneja, kännimokia, turpasaunoja pikkupaikkakunnilla ja niin edelleen. Mitä kaikkea nyt maata normaalia ihmistä enemmän kiertävälle voikaan kohdalle osua. Allekirjoittanutta huvitti eniten tarinat kahden tunnin huonetta "lepäämiseen" varanneista kahdesta miessoittajasta sekä kokoomuksen värväämänä viinipalkalla verhon takana "onki, narunpätkä, sanko ja toivomuslappu -pohjalta soitelleesta vasuritrubaduurista.