Maailman isoimmasta rock-bändistä ei ole helppo kirjoittaa kirjaa. Led Zeppelinin saaga on paitsi äärettömän moniulotteinen ja -selitteinen myös äärimmäisen altis sensaatiohakuiselle lähestymistavalle. Kun bändin jäsenet ovat lisäksi oikeastaan aina suhtautuneet lehdistöön varautuneesti, ei yhtyeestä noin vain tehdä kirjaa, joka kertoisi tarinan "yhtyeen sisältä käsin". Tarttuessaan jättiläisistä suurimpaan kirjoja niin Ozzy Osbournesta, Iron Maidenista, Guns N' Rosesista kuin muutamasta muustakin tehtaillut Mick Wall väittää kertovansa tarinaa yhtyeen sisältä, vaikka myöntääkin, että Led Zeppelin – Jättiläisten aika ei ole itse bändin siunaama historiikki. Sitä ei ollut myöskään jo 25 vuotta vanha Jumalten vasara -opus, jonka Led Zeppelinin jäsenet ovat tämän tuoreemman kirjan tavoin kironneet täysin virheelliseksi ja vääristyneeksi kuvaksi bändistä.

Led Zeppelin – Jättiläisten aika nauttii sekä siunaamattomuuden hyvistä että huonoista puolista. Hyvä puoli on ehdottomasti se, ettei Wallin tarvitse kirjoittajana ja bändihistorioitsijana pyrkiä miellyttämään Jimmy Pagea, Robert Plantia ja kumppaneita. Roisimmat kiertueanekdootit ja repivimmät ristiriidat voidaan kertoa kaunistelematta, ja viihdyttävien tarinoiden osalta kirja kirjoittaakin oikeastaan itsensä. Ketäpä ei kiinnostaisi tietää, mitä kekseliästä voidaan saada aikaan vaikkapa kalastusharrastuksesta ja koko ajan takinliepeessä roikkuvista bändäreistä. Aivan toinen juttu onkin sitten se, kuinka totuudenmukainen tai edes objektiivinen teos Led Zeppelin – Jättiläisten aika on. Vaikka kirja sisältää myös eksklusiivista ja kirjoittajan itsensä tekemää haastattelumateriaalia bändin jäsenten kanssa, toimii teos ennen kaikkea lukuisista eri lähteistä poimittujen lainausten helppolukuisena kollaasina. Pahimmillaan lähteiden mainitsemattomuus jättää vaikutelman huhupuheisiin nojaavasta kirjasta, mutta totuus lienee kuitenkin se, että 70-luvulla vakavasta heroiiniriippuvuudesta kärsineestä Pagesta tai edes Led Zeppelinin varjosta lopulta kipeästi eroon halunneesta Plantista ei olisi sen tarkemman antologian kertojaääneksi.

Led Zeppelin – Jättiläisten aikaa ei siis kannata lukea kuin tietokirjaa, vaan teos kannattaa ottaa sellaisena kuin se on – yhtenä näkökulmana maailman legendaarisimman rock-bändin tarinaan. Ja voi helvetti sentään, kuinka viihdyttävän tarinan Mick Wallin kirjoittama kirja kertookaan. Kommelluksia ja sattumuksia poimitaan niin studiosta, lavoilta kuin ennen kaikkea lavan takaakin. Rock-historia ei ole todennäköisesti ikinä nähnyt bändiä, jossa olisi kolme näin karismaattista jäsentä (basisti John Paul Jones ei hänkään ollut mikään statisti, mutta ei missään vaiheessa Led Zeppelinin uraa noussut – tai edes halunnut nousta – samalla tavalla parrasvaloihin kuin Page, Plant ja Bonham). Tarina kerrotaankin nimenomaan näiden kolmen herran ja jossain määrin myös Jonesin henkilöhahmojen kautta, ja lähtöpiste kerronnalle piirretään riittävän kauas menneisyyteen. Jo Pagen sessiomuusikko- ja The Yardbirds -ajoista kerrotaan kattavasti, eikä muidenkaan jäsenten aiempia musiikillisia edesottamuksia jätetä huomioimatta. Ajoittain kronologia tosin tarpeettomasti rikkoutuu, kun Wall ei malta olla mainitsematta jotain vielä pitkällä tulevaisuudessa olevaa tapahtumaa (tyyliin "tämä tulisi olemaan"). Kirjan luotaantyöntävin ominaisuus ovat kuitenkin niin sanotut takaumajaksot, joita Wall on varsinaisen asiatekstin sekaan sijoittanut. Nämä kursiivilla painetut pätkät on kirjoitettu ikään kuin esimerkiksi Pagen, Plantin tai vaikkapa manageri Peter Grantin pään sisältä. Tyyli on tällöin puheenomainen, runsain tokaisuin ryyditetty ja suorastaan alentuva: ”Isä ja äiti toivoivat aina parastasi. Vaikkapa mukavaa, kunniallista työtä jossain toimistossa” (lyhyt ote suoraan Plantin kuvitteellisista ajatuksista). Kun kirjan loppupuolella on jo luullut lukeneensa riittävästi tällaista puolifiktiota, Wall sukeltaa John Bonhamin kuolemasta kerrottuaan vielä kerran rumpalin pään sisään: ”Kun makasit siinä ja huone kieppui ympärilläsi, ajatuksesi alkoivat harhailla”. Tällaiset runolliset elämä vilahtaa silmien edessä -pätkät tekevät Wallin muutoin ansiokkaasti tutkimasta ja viihdyttävästi kirjoittamasta historiikista helposti kiistanalaisen ja jopa epäuskottavan. Wallille tämä on kuitenkin mitä ilmeisimmin tapa kompensoida autenttisen ja ainutlaatuisen haastattelumateriaalin vähyyttä sekä tapa erottua käsittääkseni pääosin samat stoorit kertovasta Jumalten vasarasta. Joku voisi lisäksi ajatella takaumajaksoissa käytetyn, paremman sanan puutteessa rahvaanomaisen puhekielen toimivan vetoavana elementtinä hieman tottumattomammallekin lukijalle.

Parhaimmillaan Wall maalaa lukijan eteen joka tapauksessa todentuntuisen maiseman, jossa erottuvat niin itse bändi, ihmiset bändin takana kuin ne yhteiskunnalliset erityispiirteet, jotka 60-luvun lopulta 80-luvun taitteeseen tekivät Led Zeppelinin menestystarinan osaltaan mahdolliseksi. Kirjassa hahmotellaan esimerkiksi yhtä lailla rauhan ja rakkauden aatteen murskautumista Charles Mansonin myötä kuin punkin rock-musiikkiin (takaisin) tuomaa poliittista tiedostavuuttakin. 70-luku, joka kuului Led Zeppelinille aivan kuin edeltävä vuosikymmen oli kuulunut The Beatlesille, kuvataan yhtyeen kautta dekadenssin ja hedonismin vuosikymmenenä, jolloin rahalla niin sanotusti sai ja hevosella pääsi. Hieman musiikillisempina hetkinä kirjassa käydään tarkahkosti läpi kaikki läpinäkyvimmät vaikutteet ja suoranaiset biisien pöllimiset, joita Led Zeppelin Jimmy Page kapellimestarinaan uransa alkuvaiheessa omiin nimiinsä kirjaili. Kirjassa kuvataan myös osuvasti musiikkibisneksen murrosta, johon Led Zeppelin ja etenkin bändin manageri Peter Grant olivat voimakkaasti vaikuttamassa. Grant on muutenkin yksi kirjan keskushahmoista, vähän kuin bändin viides jäsen. Ja kun kiertuesekoilujen kanssa päästään vauhtiin, niin rima pysyy läpi kirjan melkoisen uskomattomalla tasolla. Mitä tahansa rock-bändi tänä päivänä päättääkin tien päällä kokeilla, on Led Zeppelin todennäköisesti tehnyt sen jo 40 vuotta sitten. Toki Elvis ja Frank Sinatra olivat ehtineet tehdä jos jonkinlaista jo ennen 60-luvun loppua...

Wall onnistuu kuitenkin kuvaamaan Pagea, Plantia, Bonhamia ja Jonesia myös ihmisinä, eikä ainoastaan menestyvinä ja monessa suhteessa kokeilunhaluisina muusikoina ja kulttihahmoina. Jones kuvataan käytännönläheisenä henkilönä, ammattimaisena muusikkona ja taitavana sovittajana, joka Led Zeppelinissä jäi kuitenkin niin musiikillisesti kuin persoonaltaan suurempien persoonien varjoon. Bonhamista jää vaikutelma tien päällä koti-ikävän vuoksi totaalisesti sekoavana luonnonlahjakkuutena. Aggressiivisuudestaan huolimatta Bonham on Wallin näkemyksen mukaan mitä rakastavaisin perheenisä, jossain määrin Led Zeppelinin menestyksen onnettomin uhri. Plantin Wall näkee äärimmäisen omanarvontuntoisena ”kultaisena jumalana”, joka Led Zeppelin -aikojen jälkeen on kuitenkin onnistunut syntymään uudelleen artistina (tsekkaa esimerkiksi Alison Kraussin kanssa tehty Raising Sand -albumi). Pageen Wall tuntuu suhtautuvan kaikkein ristiriitaisimmin. Pagea luonnehditaan kivijalaksi, jolle Led Zeppelinin musiikillinen menestys on valtaosaltaan rakentunut, mutta samalla hänet kuvataan heavy rock -kitaristin maineeseensa kivettyneenä, jopa erakoituneena hahmona. Pagen kiinnostus okkultismia kohtaan on myös kirjassa yllättävänkin suuressa roolissa, vaikka mies ei juuri koskaan ole aiheesta suorasanaisesti puhunutkaan. Aihe on joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen, ja siksi onkin outoa, että Wall kirjan loppupuolella kuittaa Pagen okkultismitietämyksen, ellei suoranaiseksi kiroukseksi, niin ”lopuksi aivan tarpeettomaksi ja turhaksi”. Page kuvataan kirjassa oikeastaan robertjohnsonmaisesti ihmisenä, joka on myynyt sielunsa paholaiselle vastineeksi poikkeuksellisesta kitaransoittotaidosta ja menestyksestä. Menestys vei koko bändin kieltämättä lähes helvetillisten kokemusten läpi, mutta jos puoletkaan Led Zeppelin – Jättiläisten aika -kirjan kertomuksista ovat totta, on Led Zeppelinin jäsenistö myös saanut haukata palan taivasta – maallisen mielihyvän ekstaasista puhumattakaan.

En valitettavasti pysty vertaamaan Wallin kirjaa Stephen Davisin Jumalten vasaraan, mutta kuulemani perusteella Jättiläisten aika ei ole Davisin kirjan jo omistaville millään tavalla välttämätön hankinta. Led Zeppeliniä huikeampaa tarinaa ei rock-maailmasta todennäköisesti löydy, mutta Wallin läpi suodatettuna kertomus jättää jonkin verran toivomisen varaa ennen kaikkea tyylillisesti ja rakenteellisesti. Ehkä joskus markkinoille saadaan vielä se ultimaalinen Led Zeppelin -historiikki, oli se sitten bändin itsensä siunaama tai ei.