Kansitaide Layne Staley: Angry Chair - A Look Inside the Heart & Soul of an Incredible Musician
Rubio, Adriana

[ Xanadu Enterprises ]

( 1 )
Pehmeäkantinen
146 s.
Layne Staley vihasi kuuluisuuttaan ja reporttereita. Niinpä, kun hänen argentiinalainen faninsa, toimittaja Adriana Rubio tahtoi kirjoittaa hänestä kirjan, Staley ilmoitti toimittajien olevan perseestä ja tuntevansa heidän läheisyydessään aina Moran rapinaa lapaluidensa välissä. Hän ei siis halunnut olla kirjan kanssa missään tekemisissä. Staleylle opus ei olisi voinut juuri samantekevämpi olla. "Ok, tehdään diili. Sinä kirjoitat kirjasi, enkä minä lue sitä", Staley sanoi kirjailijalle. Hyvä, Staley kärsikin tarpeeksi kokemusta ilmankin.

Rubio on toimittajien raadollisuudesta Staleyn kanssa samaa mieltä ja pyrkiikin koko "kirjan" ajan todistamaan, ettei hän ole tyypillinen toimittaja korostaen asiaa jopa mainostaen irtisanoutuneensa sanomalehdestä, koska hänen päätoimittajansa dramatisoi erästä hänen artikkeliaan. Mikäs siinä, sehän on kieltämättä suoraselkäinen ja kunnioitettava teko.

Siitä sen sijaan en menisi ihan takuuseen että oli ihan maailman fiksuin teko kirjoittaa kirja huumausaineisiin kuolleesta Alice in Chainsin vokalistista kertomatta mitään Alice in Chainsista, tai ottamatta selvää kantaa Staleyn huumausaineiden käyttöön. Kirjassa Staleytä itseään siteerataan juuri sen verran (ja samoja sitaatteja jopa kolmeen, neljään kertaan toistellen), että uskoisin Rubion puhuneen Laynen itsensä kanssa n. kerran. Muista AIC:n jäsenistä kirja ei kerro muuta kuin sen, että Staley ei tullut heidän kanssaan toimeen. Rubio ilmoittaa pyrkineensä hankkimaan kirjaansa lisätietoa kaikilta AIC:n jäseniltä, ja ihmettelee miksei kukaan heistä ollut halukas yhteistyöhön. Niinpä tuloksena oli sekavin kokoelma perhemuisteloja, itselleni täysin käsittämättömiä ajatelmia, julkeita vertauksia ja irrelevanttia paskaa, mitä olen koskaan "rockhistoriikistä" lukenut.

Layne Staley: Angry Chair - A Look Inside the Heart & Soul of an Incredible Musician on surkea tekele. Ensinnäkin, 146-sivuinen vihkonen sisältää 46 sivua kuvia, joista suuri osa on Laynen piirroksia, veistoksia ja sanoitustuherruksia ja ovatpa sekaan eksyneet myös Laynen kouluaikainen CV ja äidille kirjoitettu kirje. Koskapa AIC:n jäseniltä ei infopuolelle mitään apua herunut, kirja pureutuu Staleyn lapsuuteen, ilmiömäiseen taiteelliseen luonteeseen ja herkkiin nuoruusvuosiin kouluongelmineen huomattavasti kaikkea muuta sisältöään perusteellisemmin, ovathan pääosan kirjan tekemiseen johtaneista haastatteluista antaneet Staleyn äiti ja sisar. Laynen taiteellisuuden ja herkkyyden kuvailu on juuri niin objektiivista kuin se vain lastaan ja veljeään kuvailevilla ihmisillä voi olla. Rubio ei haasta perheenjäsenten ylistystä lainkaan, ilmeisesti koska hän faniudessaan nielee Liz-siskon ja äidin kertomukset absoluuttisena totena, sillä useaan kertaan tulee selväksi, että Laynen äiti murtuu kyyneliin aina poikansa traumaattisia, käytännössä isättömiä nuoruusvuosia kuvaillessaan. Vaikka Staleyn teinivuosien cover-yhtye Slezestä kirjaan on kirjattu suunnilleen koko ohjelmisto ja Laynen äidin muisteloja aina treenejä ja turhanpäiväisiä flyerejä myöten, laulajan elämänvaihe, jonka nimi oli Alice in Chains, kuitataan kolme sivua pitkällä biolla. Laynen sooloprojekti Mad Seasonista kirjassa ei puhuta juuri mitään, vaikka sen nimi mainitaankin.

Eteläamerikkalainen ja entinen sairaanhoitaja kun on, tietenkin Rubio kertoo yhdeksän sivun verran itsestäänselvyyksiä opiaateista ja Kolumbian historiasta. Kiitos. Koska Rubion mielestä Staleyn luova herkkyys muistuttaa renessanssia, luonnollisesti kirjassa selitetään mikä se 1400-1500-lukujen taitteen renessanssi oikein olikaan, siinä sivussa Michelangelon ja Tizianin nimet väärin mainiten. Kirja vaikuttaakin ajoittain kirjoitetulta täysin sivistymättömille, ja vieläpä aivan samanlaisen, mutta itsestään hitusen liikoja luulevan urpon toimesta.

Pohjat ärsyttävyydessään Rubio tempaisee nerokkailla ajatelmillaan. Kun Staley jätti Alice in Chainsin, Rubio löytää Laynen käyttäytymisestä korrelaation kiinalaisen horoskoopin vuohi -tähtimerkkiin, jonka ominaisuuksista suhteessa Staleyn luonteeseen hän luennoikin sivutolkulla, unohtamatta sisällyttää mukaan vuohipaimen-isoäitinsä muistelmia ko. eläimen rauhanomaisesta luonteesta. Ei tämä vielä mitään, parempaa seuraa...

Rubio analysoi kappaleen God Am sanoituksesta yhtä riviä ja pohtii, voisiko Jeesus olla meissä kaikissa sisällä ja meistä voisi tulla Jeesustakin parempia ihmisiä. Voi hyvää päivää. Luonnollisesti pätkään on liitetty Raamatun painohistoria Gutenbergin, Fustin ja Schofferin päivistä aina kirkon reformaatioon.

Lisää käsittämättömyyksiä tarjoaa Rubion haastattelu reportteri John Brandonista, joka kirjoitti AIC:n entisestä basistista kirjan Unchained... the Story of Mike Starr. Tähänkään kirjaan Starria itseään lukuunottamatta AIC:n jäseniltä ei ole saatu apuja. Brandon on ilmeisesti Rubioon verrattavissa oleva egomaanikko, sillä hänen tekemisiään koskevassa luvussa ei ole niinkään mitään AIC:iä, saati Staleyta, koskevaa informaatiota, vaan lähinnä Brandonin (joka on siis toimittaja, ei muusikko) kirjoittamien kappaleiden sanoitusta, joka käsittelee AIC:n jäseniä ja jopa Staleyn myöskin huumeiden hautaan viemää tyttöystävää, Demriä. Pakkomielteistäkö? Kuinka niin?

Staleyn kuoltua hänen perheenjäsenensäkin lakkasivat antamasta Rubiolle haastatteluja. Rubio täyttääkin kirjansa lopun Staleyn hautajaisissa puhuneen Zen-munkin puheen, hautajaisten aikataulun ja muistokirjoituksen jäljennöksellä sekä kopiolla Laynen äidiltä saamastaan kirjeestä, josta jokainen vajavaisestikin toimivat aivot omistava osaisi lukea rivien välistä perheen toivovan saavansa tehdä surutyönsä kirjailijan häirisemättä.

Rubio kruunaa eepoksensa mitä sujuvimmalla vertauksella: koskapa Staleyn heroiiniriippuvuus oli "addiktoiva sairaus", Rubio rinnastaa sen omaan anoreksia-historiaansa ja löytää itsestään ja idolistaan runsaasti yhteneväisyyksiä. Kolmaskin verrokki löytyy, Rubio luennoi myös lyhyesti Jim Morrisonista ja uhkaa kertoa hänestäkin meille tuonnempana kaiken mahdollisen. Tuskin maltan odottaa.

28.11.2004, Mape Ollila
http://www.insidelayne.com Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.net:ssä Osta Lukukertoja : 9448
Palaa »
Bookmark and Share