Kansitaide Runnin' with the Devil
Noel Monk & Joe Layden
KIRJA

[ HarperCollins ]

( 9- )
Julkaistu: 6/2017
Nidos: sidottu
Sivumäärä: 352
ISBN: 9780062474100

Van Halenista on tehty useita kirjoja, mutta harvassa on päästy niin lähelle kuin kesäkuussa julkaistussa muistelmateoksessa Runnin' with the Devil: A Backstage Pass to the Wild Times, Loud Rock, and the Down and Dirty Truth Behind the Making of Van Halen. Päähenkilö Noel Monk toimi yhtyeen managerina vuodesta 1978 vuoteen 1985, jolloin hän sai potkut. Niinpä aikajana leikkaa vain bändin hurjasta noususta David Lee Rothin lähtöön. Bändin aiemmista vaiheista kiinnostuneille suosittelen akateemisen tarkkaa Van Halen Rising: How a Southern California Backyard Party Band Saved Heavy Metal (Gregg Renoff 2015).

Artistien tai yhtyeiden muistelmissa on lähes aina liikaa tyhjäkäyntiä, ennen kuin päästään lukijaa kiinnostavaan asiaan. Toki joku voi olla kiinnostunut artistin lapsuudesta, kouluvuosista tai ensimmäisestä kesätyöpaikasta, mutta liian usein näihin tuhlataan kymmeniä tai jopa satoja sivuja. Hieman enemmän saattaa kiinnostaa yhtyeen perustamisvaiheet, ekat treenit ja demot, mutta ne voi kertoa muutamassa luvussa. Tämä kirja on toista maata.

Noel Monk pitää katseen visusti Van Halenissa, sillä teos alkaa lähes välittömästi puhelinsoitosta, joka muutti miehen elämän. Monkin menneisyyttä taustoitetaan vain sen verran, että Warner Bros. oli tyytyväinen hänen otteisiin Sex Pistolsin kiertuemanagerina. Sen vuoksi firman isompi tappi, Carl Cox, pyytää pistäytymään toimistolla. Tarjolla olisi pesti lupaavan kalifornialaisen bändin kiertuemanagerina. Tässä vaiheessa Noel Monk ei ollut kuullut Van Halenista tai sen musiikista nuottiakaan.

Van Halenin esikoisalbumi on epäilemättä eräs genren parhaista. Sen säveltämiseen tai studiotyöskentelyyn ei uhrata sen enempää sivuja. Tämä on vain hyvä, sillä aiheesta voi lukea muista julkaisuista ja haastatteluista. Itse asiassa Noel Monk jäävää itsensä toteamalla työnkuvansa olevan Van Halenin manageri, ei tuottaja. Heti julkaisun jälkeen yhtye lähti kiertueelle Journeyn ja Montrosen lämppärinä. Melko pian muillekin kuin Monkille ja levy-yhtiölle kävi selväksi, että lavalla ja levyllä soittaa nelikko, jonka breikkaaminen oli vain ajan kysymys.

Kiertueesta alkaa huikea tarina, joka tempaa mukaansa. Hyvistä albumeistaan ja hiteistään huolimatta Van Halen oli nimenomaan livebändi. Elämä tien päällä on hauskaa, hurjaa ja varsinkin loppua kohden kurjaa. Palkkiot suurenevat, lavat levenevät ja yhtyeen jäsenten pahimmat piirteet alkavat hioutua esiin. Ehkä eniten hämmästyttää lähes patologinen kokaiinin ja alkoholin käyttö. Alun vilpitön hauskanpito muuttuu melko pian selviämistaisteluksi. Tarinassa on kaikki hyvin kirjoitetun tragedian ainekset ja so hahmot.

David Lee Roth, varakkaan perheen poika, jonka täydellisen itsekeskeisyyden peittoaa vain hänen pohjaton epävarmuutensa. Bändin fiksuin mutta samalla arvaamattomin sälli. Maahanmuuttajaperheen pojat, Edward ja Alex. Ensin mainittu on omiin maailmoihinsa pakeneva lämminsydäminen introvertti, joka antaa kitaran puhua puolestaan. Alex taas veljensä varjoon jäänyt vekkuli, alkoholisti, joka on selvänä mitä parhainta seuraa, mutta humalassa täysi hirviö. Michael Anthony jää jokaiselle ulkopuoliseksi. Hiljaiselle ja sympaattiselle kaverille kaikki on OK, mikä näkyy hänen saamassaan kohtelussa.

Kirjassa kerrataan monta tuttua legendaa:

  • Ruskeat M&M -karamellit. Managerin idea raiderin tarkastamiseksi.
  • Daven miljoonan taalan isyysvakuutus. Ei toteutunut, mutta media otti sen todesta. Niin myös me nuoret fanipojat.
  • Laskuvarjohyppy keikkalavalle. Daven idea ja huikea menestys.
  • David Lee Rothin juopumuksen takia mönkään mennyt US Festivalin show. Monkin mukaan bändin koko uran ainoa huono keikka.
  • Warner Brosin tekemä riistosopimus, jonka vuoksi yhtye oli levy-yhtiölleen miljoonia velkaa ja alkoi saada kunnolla rahaa vasta kakkoslevyn jälkeen.

Sisäpiiriläisen näkemys tuo tuttuun tarinaan uusia piirteitä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että Michael Anthonylle tehtiin 1984-levyä seuranneella kiertueella tarjous, jonka ehtojen kohtuuttomuus panee niin managerin kuin lukijan raapimaan päätään. Basistin tulisi takautuvasti luopua kaikista menestyslevyn tuotoista niin tekijänoikeuspalkkioiden kuin kiertue- ja krääsätulojen osalta. Tähän asti Van Halen oli jakanut kaiken neljään osaan. Mike hyväksyi sopimuksen.

Toinen tiedonjyvänen liittyy nimenomaan oheistuotteisiin. Tuohon aikaan bändit eivät juuri perustaneet muusta kuin levyjen myynnistä. Niinpä oheistuotteet jätettiin kolmannen osapuolen haltuun ja yhtyeet tyytyivät käärimään päältä tietyn prosentin. Monkin ehdotuksesta Van Halen otti kaiken omiin käsiinsä ja keräsi jokaisella kiertueella miljoonien taalojen tuoton. Kulujen jälkeen puolet suoraan käteen. Managerilla kun oli perhetaustaa vaatebisneksessä.

Noel Monk listaa parhaiksi saavutuksikseen mainitun oheismyynnin ja alkuperäisen levytyssopimuksen purkamisen. Van Halen, kuten moni muu aloitteleva yhtye, oli tehnyt sopimuksen, joka takasi Warner Brosille oikeuden uudistaa se parin albumin välein samoilla ehdoilla. Monk näki kusetuksen välittömästi ja laati yksinkertaisen nerokkaan strategian: pitämällä levy-yhtiö kiireisenä milloin milläkin asialla se saattaisi unohtaa uudistaa sopimuksen. Näin kävikin ja Van Halen alkoi saada albumien miljoonamyyntiä vastaavat tulot.

Kirja on vetävästi kirjoitettu, kiitos haamukirjoittaja Joe Laydenin. Muutamaa sanontaa toistetaan liian usein, mutta muuten teksti on hyvin oikoluettua laatutavaraa. Sivuja on kaikkiaan 352, joista kymmenen on ennen näkemättömiä valokuvia kiertueilta ja yhtyeen perhepiiristä.

Aloin kuunnella ja fanittaa Van Halenia tammikuussa 1984. Teos palauttaa mieleen monet hetket ja muistot, jotka liittyvät niin musiikkiin kuin yhtyeen liepeillä velloneisiin juoruihin. Itse asiassa kirjan luettua hämmästelee, miten tehokkaasti tarinat levisivät jo ennen internetiä. Toinenkin hämmästyksen aihe liittyy puskaradioon ja myytteihin. Van Halenin maine oli elämää suurempi, mutta vasta jälkikäteen tajuan yhtyeen esiintyneen lähinnä sisähalleissa eikä jättimäisillä stadioneilla. Harhaluulon syynä oli ainakin osin Diver Downin takakannen kuva sekä US Festivalista kuitattu ennätyspalkkio.

Myös Monk käyttää liian usein ja turhaan fraasia “the biggest rock band in the world”, sillä yhtä tasaisesti hän manailee menetettyä mahdollisuutta jatkaa överiksi vedettyä 1984-kiertuetta sekä ennen kaikkea hukattua tilaisuutta hyödyntää levyn tuomaa mainetta tulevissa hankkeissa. Tuolla levyllä ja kiertueella Van Halen oli parhaimmillaan – ja pahimmillaan. Seuraavana vuonna kaikki oli jo ohi.

Harmikseni en koskaan nähnyt alkuperäistä Van Halenia voimansa tunnossa. Nelikko kävi Tukholmassa osana vuoden 1984 Monsters of Rock -pakettia, mutta minä olin liian nuori ja persaukinen astumaan laivaan. Van Hagar ja uudeellen kasattu Van Halen ilman Mike Anthonya olivat laiha lohtu. Annetaan viimeinen sana Noel Monkille, jota LA Weekly haastatteli viime kesäkuussa:

Did any rock bands after Van Halen really impress you, like Guns N’ Roses?
"I thought they were good. They weren’t Van Halen. I looked."



23.07.2017, Munamankeli
https://www.harpercollins.com/9780062474131/runnin-with-the-devil Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.netissä Lukukertoja : 1804
Palaa »